AVOIN PALJAS IHMINEN

Alice Kairan maailma,
Leena Laulajainen, Otava 1987.


Jostakin Alice Kairan kirja minulle tuli. Se antoi yllättävän sysäyksen. Samoin kuin jotkut merkitykselliset ihmiset ilmestyvät hetkeksi elämään, tai jokin runo tai satu arvaamatta "annetaan" mieleen.
     Haikeuttakin tuntien luin kirjan nyt uudestaan, 20 vuotta ensilukemiseni jälkeen.
     Olen päässyt sen välityksellä osalliseksi Alice Kairan maailmasta - tai kuten Leena Laulajainen viisaammin ja oikeammin sanoo: " käynyt sisään oppaanani oma oivallus."

Kun jotkut kirjailijat ja maalarit avaavat oman elämänsä verhoa, lukija ja katsoja voi päästä sitä tietä myös oman elämänsä verhon taa.

Leena Laulajainen on kirjoittanut Kairan elämäntarinaa ja yli neljänkymmenen teoksen esittelyn Alice Kairan  kanssa käymiensä keskustelujen pohjalta. Hienosti hän on täydellisesti häivyttänyt itsensä pois kerronnasta. Äänessä on vain Kaira, ja ikään kuin hänen kirjoittamaansa tekstiä me luemme.

Alice Kaira (1913-2006) muistetaan Suomessa naivismin pioneerina ja sen grand old ladyna. Naivismi kuten satukirjallisuuskin käsitetään tässä maassa hyvin usein lapsenomaisuudeksi. Kummassakin on kuitenkin kyse runoudesta, symbolismista, joka vain pintatasollaan avautuu sille jolla on vähäinen elämänkokemus.

Kairan taiteen käyttövoima oli hänen oma elämänsä. Karuja kokemuksia riitti lapsesta asti, hylkäämisiä ja sinne tänne riepottelua, niin ruuan kuin rakkauden nälkää, sekä epäonnistuneet avioliitot, ensin väkivaltaisen upseerin ja sitten alkoholisoituneen runoilija Rabbe Enckellin kanssa. Vasta onnellinen, antoisa avioliitto Nikkilan sairaalan ylilääkärin Johan Runebergin kanssa toi tasapainoa ja rauhaa elämään - ja tilaa ja lupaa luovuuteen ja täyteen taiteilijuuteen.
    Ilman vastoinkäymisiään elämässä Alice Kairasta olisi varmasti silti tullut taiteilija, "mutta ehkä erilainen taiteilija", kuten hän itse toteaa.

 
    Ihmeelliseksi Alice Kairan elämäntarinan tekee se, että hän käänsi kaiken voitokseen, luovuudekseen, voimakseen. Hän oli syvällisesti myönteinen ihminen, jonka anteeksianto elämän kolhuille ja elämässä itse kolhiintuille kaltoinkohtelijoilleen, oli aitoa ja vapauttavaa. Äitiparastaankin hän haluaa päällimmäiseksi ja viimeiseksi muistaa hyvää ja kaunista, sillä nekin kultahippuset ovat totta, ja vain se on tärkeää.

Alice Kaira oli hyvin rehellinen ihminen.

Kun kesällä 1996 olin lukenut kirjan, jäin istumaan kädet sylissäni ja katselin "sisäisten silmieni" eteen noussutta mielikuvaa suuresta punaisesta sydämestä, joka on särkynyt, mutta silti koossa. Sen läpi tulvi valoa niin että väri hehkui syvän punaisena. Siitä paikasta päätin opetella leikkaamaan lasia ja tekemään lyijyn avulla punaisesta lasista tuon särjetyn ehjän sydämen.
     Tuo ensimmäinen tekeleeni, sydän, on kömpelö mutta vilpitön. Siitä alkoi erittäin innoittunut lasitöiden suunnittelu ja toteutus silloisen kotimme puuliiterissä. Ehkä kehityinkin. Ainakin olin sisukas, innokas ja riemukas. Muutto ja verstaan menetys sulki tuon henkireiän. - Mutta kiitos, Alice Kaira! Kiitos, Leena Laulajainen!

Hyvin läheisiltä - ja aina ajankohtaisilta - tuntuvat myös Kairan mietteet:
   
                                     "Tämä aika ei myöskään ole vahvojen, vilpittömien tunteiden aikaa. Kun katsoja kohtaa taiteessa avoimen ja paljaan ihmisen, hän helposti kääntää päänsä pois. Syvä intensiivisyys ja avoin ilmaisu herättää ivan. Ehkäpä se on hämmentyneen ihmisen puolustusasenne. Jokin koskettaa häntä liian syvästi; hänen on pakko nauraa. Mutta taiteilijan, joka on pannut maalaukseen koko sisimpänsä, on vaikeaa kohdata maailman pilkka. Aika on kova, kylmä ja tunteeton ja vaatii kaltaisiaan ilmaisukeinoja. Mutta viekö se eteenpän?
     Suhtaudun jokaiseen työhöni vakavasti. Ne heijastavat minua niin suuressa määrin, että jos suhtautumiseni johonkin aiheeseen muuttuu, minun on pakko "jatkaa kuvan kertomusta" ja maalata aihe uudelleen toisin. Joskus muutan jo maalaamaani kuvaa siten, että se vastaa uutta suhtautumistapaani."

VÄITÄN

Helsingin Sanomien Minä väitän- palstalla viime tammikuussa lapsuuden tutkimuksen dosentti Kirsi Pauliina Kallio väitti: 'Lapsen ei ole pakko harrastaa'. "Elämän ei tarvitse olla järjestettyä, suunniteltua, tavoitteellista ja sovittua."

Samoin minä väitän, että kenenkään ei ole pakko harrastaa lukemista.
   Väitän, että on suorastaan vahingollista 'kulttuurialan toimijoilta' ravata tilaisuuksissa hokemassa huolestuneisuuttaan nuorten - etenkin poikien - vähäisestä lukuharrastuksesta. Heillä ei myöskään ole syytä tehdä omaa huolestuneisuuttaan tärkeäksi lehtihaastatteluissa.

Enemmistö ihmisistä ei ole koskaan harrastanut lukemista.
    Eikä tule harrastamaan.
    Eivät, vaikka kuinka huolestuttaisiin.
    Kukaan ei ryhdy lukemaan siksi, että hänen lukemattomuudestaan ollaan huolissaan.
     Ei ole mitään muuta lukemisharrastuksen perustaa kuin vapaaehtoisuus.
Se että kirjoja on saatavilla kirjastoissa - että kirjastot olisivat nimenomaan kirjastoja - takaa sen, että joku voi tarttua kirjaan ja innostua siitä. Yhden innostus voi tarttua toiseen. Jos kotona on kirjoja ja lapsi/nuori näkee vanhempiensa aidon kiinnostuksen lukemiseen, siitäkin voi syntyä seuraavien polvien lukijoita.

Pelkäänpä pahoin - ja saman kuulin juuri erään miesopettajan suusta - että kiivas 'kampanjointi lukemisharrastuksen puolesta' kääntyy koko asiaa vastaan. Älykkäälle puberteetti-ikäiselle tulee höpöttämisestä ja holhoamisesta vastareaktio - ja muut eivät piittaa aiheesta sen enempää kuin ennenkään.

Lukeminen ei ole hampaiden pesua. Sitä ei tarvitse tehdä joka päivä. On muutakin elämää.
   Minusta on kauheaa ja naurettavaa että varsinkin lasten- ja nuortenkirjailijat ym. "alan ihmiset" ovat muuttumassa kirjailijoista lukemis-jehovantodistajiksi ja suuhygienisteiksi. Jehovantodistajat tekevät pakonomaista käännytystyötään ja suuhygienistit kertovat opettavaisesti päivittäisestä karieksen ehkäisystä hammasharjalla. Kirjailijoitten pitäisi vain kirjoittaa. Ja jos heiltä kysytään kirjoista, heidän pitää puhua aiheesta inspiroivasti, ilman ohjailevia tarkoitusperiä.

Aina on ihmisiä, jotka lukevat. Se on enemmistöä pienempi ihmislaji, mutta edelleen hyvin hengissä ja lisääntymiskykyinen. Kirjan säilymiseen voi luottaa, ja lukijaan voi luottaa.
Eivätkä Suomessa kirjallisuutta lue vain tytöt ja tädit. Osallistuin kolmisen vuotta sitten viikonlopun kestävään Leo Tolstoi-seminaariin, jossa esimerkiksi 12 osanottajasta vain kolme oli naisia. Miesten ammatit vaihtelivat metsurista, luomuviljelijästä ja professorista moottoripyöräilijään, pappiin ja varastomieheen. Metsurilla ja varastoimiehellä olivat kaikkein terävimmät ja analyyttisimmät kysymyksenasettelut Tolstoista. Tolstoita - muun muassa - oli todella luettu. Ns. kouluja käymättömät miehet osasivat syväluodata hänen tuotantoaan paikoin paremmin kuin seminaarimme vetäjä, Venäjältä saapunut oppinut.
     Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen kirjailijana vieraillut erilaisissa kouluissa ja laitoksissa, mm. poikakodeissa ja nuorisokodeissa, ja mikään kuulemani ja näkemäni ei anna viitteitä siitä, että lukemisharrastus olisi mennyttä maailmaa. Eihän sitä koskaan ole joka kaveri harrastanutkaan. Kuten sanottu, lukijat on oma ihmislajinsa, ei enemmistö vaan laadukas vähemmistö. Taistellaanko huolestumisella luonnonlakia vastaan - vai ovatko kirjailijat vain huolissaan oman myyntinsä vähenemisestä? Mitä tällä huolella oikein tarkoitetaan? Kirjoja ilmestyy enemmän kuin ikinä.

Kun lähdin opiskelemaan, otin kirjallisuuden sivuaineekseni. Järkytyin, kun tajusin, että kirjallisuudenopiskelijat eivät ollet mitenkään erityisen kiinnostuneita kirjallisuudesta. Kädestä käteen kiersi prujuja joilla sluipailtiin läpi tenteistä. Vasta Annamari Sarajaksen laudatur-seminaarissa (jonne osallistujat, 10kpl, valittiin karsintatentillä), tapasin vihdoin kirjallisuudesta kiinnostuneita ja sitä myös harrastavia ihmisiä, joukossa myös pari tulevaa kirjailijaa ja kääntäjää.

Väitän myös, että läheskään kaikki kirjat eivät ansaitse tulla luetuksi muuna kuin ajanhukkana, ne ovat pelkkiä painotuotteita, joitten paperiin on haaskattu metsää. On ihan vahingollisiakin kirjoja, kyynistävää paskaa, jolla kirjailija voi pyyhkiä itsellensä rahaa, ja lukijalleen tyhjää oloa.
    Mikään kirjallisuudenlaji ei myöskään ole toista parempi. On vain hyviä tai huonoja kirjoja, ei sen kummempaa.

Lukeminen sinänsä ei ole mikään itseisarvo. Kirjan täytyy ansaita lukijansa. Kukaan ei lue kuin viihtyäkseen. Siinä mielessä Dostojevskikin on viihdekirjailija.

MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME KIRJOITTAMISESTA

Raymond Carver
Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

suom. Seppo Lahtinen,
Sammakko 2015

 
Carverin novelleja lukiessa monet tekstit tuntuvat niitten rinnalla kovin lapsellisilta.
Toisaalta: Carverin tyyli kirjoittaa ei liene ainoa hyvä; abstraktimminkin saattaa joku onnistua.
   Raymond Carveria tutkinut ja hänen elämäkertansa kirjoittanut esseisti Carol Sklenicka toteaa kirjassaan A Writer´s Life (2009), ettei Carverilla ollut teoretisoivaa mielenlaatua ollenkaan, hän ei ollut sen tyyppinen. Ja ehkä juuri siksi hänellä oli erityistä silmää poimia elämästä merkityksellisiä yksityiskohtia.
    Carver myös vierasti itselleen langetettuja määritelmiä. Hän ei pitänyt itseään minimalistina. Ylipäätään hän kieltäytyi kaikista kategorioista. Siitä huolimatta esimerkiksi uusin suomennoskin toistaa takakannessaan tuskastuttavan sovinnaisesti:"Carverin tyyliä on verrattu myös Ernest Hemingwayhyn, Anton Tsehoviin ja Franz Kafkaan". Hyvät hyssykät sentään. Ei Carver tarvitse mokomaa legitimointia. Hän pärjää aivan omillaan. Itse hän on sanonut: " Jokainen suuri tai edes hyvä kirjailija rakentaa oman, omintakeisen maailmansa."

Luin näitä novelleja vuosia sitten englanniksi (What We Talk About When We Talk About Love, 1981) ja nyt uudelleen, kun huomasin suomennoksen. Tosin tämä Carverin ns. pääteos on näköjään suomennettu jo aikaisemminkin, ainakin Otavalta 1986. Kummasti Carver on kuitekin jäänyt täällä aika vähälle huomiolle. Etenkin kun lähes jokaisessa hänen novellissaan tapaa suomalaisen proosan peruskivet: mies, viina, mokaaminen, avioero, yksinäisyys.
   Miksi näissä novelleissa ei silti ole mitään samaa kuin suomalaisissa teksteissä?
Siksi että suomalaiset kirjoittavat lapsellisemmin eli itsekeskeisemmin.  Tulee mieleen toteamus eräältä tuttavaltani, brittimieheltä, joka kertoi käyvänsä joskus iltaisin engannin tuntien jälkeen pikkukaupungin rautatieaseman ravintolassa juomassa oluet: " Suomalaiset eivät paljon puhu, mutta kun he saavat kaljaa ja ovat päissään, he oikein tuppautuvat seuraan ja puhuvat ja puhuvat ja puhuvat - ja koko ajan pelkästään itsestään."
Aniharva myöskään pystyy Carverin tasoiseen lakoniseen intensiteettiin. "Yksinkertaisuus" ja "toteavuus" ei riitä, jos se on pelkästään yksinkertaisuutta ja toteavuutta. Carverilla tuhkakupin katselu ja villapaidan vetäminen päälle ei koskaan ole tekstintäytettä. Vaikka hän oli, kuten itse sanoi, "hooked on writing short stories", hän kirjoitti aina sanansa punnitsevana runoilijana. Silti teksti ja

dialogi on välitöntä ja elävää. Sillä lailla ihmiset puhuvat kun he "eivät tiedä puhuvansa" vaan "vain" puhuvat. Olen kuullut ihmisten puhuvan toisilleen metromatkalla Itäkeskuksesta rautatieasemalle erinomaisen carvermaisesti, siekailematta, konkreettisesti ja silti hyvin kuvaavasti ja itseään paljastaen. Enkä tarkoita kännisten laukomia "totuuksia".
     Carverin ns.päähenkilö on usein, mutta ei aina, mies - mutta päähenkilöys ei koskaan korostu selkeästi eikä ole keskiössä. Ei ole sitä tuttua "oman navan ympärillä pyöriskelyä" vaikka keski-ikäisen miehen ahdistuksesta olisikin kyse. Ihmisillä on siteet, kestäneet tai katkenneet, mutta silti siteet, toisiinsa. Vaikka Carveria pidetään alemman keskiluokan kuvaajana, hän on mielestäni ennemmin yksinäisen ja sivuun jääneen kuvaaja. Esimerkiksi niminovellissa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta, äänessä ginilasien takana ovat akateemiset ihmiset, heistä enin kardiologi, joka julistaa: "Minä en siis todellakaan ole mikään sivistynyt tyyppi."
(Carver, joka oli - myöhemmin raitistunut - alkoholisti ja joka "todella tunsi juomisen taiteen", kuvaa humalan nousua ja raskaasti juovuksissa pidettyjä pateettisia puheenvuoroja niin hyvin, että tätä niminovellia lukiessaan tuntee itsekin olevansa kuin vähän päissään.)
     Ns. tavallisten ihmisten kuvaajana Carverista tulee mieleeni tämän ikätoveri, amerikkalainen naiskirjailija, novellisti Bobbie Ann Mason ja kokoelma Vaeltajia ja muita kertomuksia (Shiloh and Other Stories, 1982), Otava 1986. Kummatkin kuvaavat jokapäiväisessä elämässä pinnan alla kulkevia surun, pelon ja menetyksen juonteita.
    Kirjailijana Raymond Carverin kuningasominaisuus on se, että hän ei tunteile vaan on myötätuntoinen.

 

KUKKIEN RUNOUS

  Jokaisen joka on yrittänyt maalata kukkia millä tahansa väreillä, on täytynyt huomata, miten vaikeaa se on.
Kukka-aihe maalaustaiteessa on kokenut samaa rajatonta suosiota ja hillitöntä kulutusta sekä väärinkäsittelyä kuin rakkaus-käsite elämässä.
On "kukkatauluja" ja kukkatauluja, ja suuria hollantilaisia mestareita 1600-luvulta, ja vielä 1800-luvun lopun romantiikankin maalareita, jotka yhä pysähdyttävät kukka-aiheisilla maalauksillaan ja herättävät niissä lumousta ja rohkaisua. Ja muistuttavat kuolevaisuudesta: perhoset, toukat, kotilot ja kuoriaiset vaeltavat aina jossain kulmassa tai kentän poikki.

Kauneuden, toivon ja katoavaisuuden ilmentymä: kukka. Mysteeri: kukka.
Mitä ihmiskunta olisi, jos ei olisi kukkia? Tai jos nyt näkisimme ensimmäisen kerran historiassa ruusun? Kuinka hämmästyneitä olisimmekaan - ainakin me (joita uskon olevan valtaosa ihmisistä), jotka tietoisesti tai huomaamatta olemme eläneet kukkien vaikutuspiirissä.

Halsualla kukkia haistelemassa

Kukat ovat uskollisia.
Joka kevät ne ilmestyvät samoihin paikkoihin samanlaisina. Ei tarvitse muistella "millainen sinivuokko oli ennen", sillä sinivuokko on tänä keväänä samanlainen kuin kaikkina keväinä ennenkin. Sinivuokko on sinivuokko.


Hannu Väisänen, maalari, kirjailija, on runoilijoitten tapaan pysähtynyt puutarhassaan kukan kohdalla. Kevään 2014 Lääkärilehdessä oli häneltä Valkotakkikukka-niminen kolumni, jonka otin oikein talteen:
     " - - Kun illalla kulkee Japanin puupionin ohi, siihen katsomatta, tuntee sieraimissaan voimakkaan karvasmantelin tai oikeastaan kanelin tuoksun, ja ymmärtää että pioni haluaa puhutella. Se haluaa muistuttaa ettei aio pitkään siinä vatvoa terälehtiään, että sitä on katsottava ja ihailtava juuri nyt. Ja niin minä haen keittiöstä pienen jakkaran ja istuudun ihailemaan jo avautuneita tai pian avautuvia valkoisia kukkia". Teksti päättyy: "Näyttää että valkoisia silkinriekaleita olisi viskelty pionin juurille. Kaksi kolme päivää ja kaikki kukat ovat pudonneet. Vuosi on odotettava ennen seuraavaa pionien vastaanottoa."

Pelkkä maalaus voi olla kimmoke kirjoittamiseen. Katselin kerran Hämeenlinnan taidemuseossa Ester Heleniuksen maalausta Itkevät liljat. Vain pari kertaa aikaisemmin elämässä olin kokenut, kuinka täysin yllättäen taideteos voi koskettaa sisintä niin voimakkaasti, että silmät kyyneltyvät. Kotona kirjoitin runomaisen kertomuksen Itkevät liljat (kokoelmassa Kuningattaren viitta, Tammi 2012). Myöhemmin luin, että Helenius oli maalannut liljat kuultuaan siskonsa kuolemasta. Jotain pakahduttavaa siis välittyi kukista öljyvärienkin kautta.

                                                                                                     

Ester Helenius, 1939

Suomessa on erittäin vahva metsänkuvausperinne.
Puistakin on kirjoitettu paljon ja kirjoitetaan.
Mutta päinvastoin kuin Euroopassa (esim. Englannissa jo Tennyson, Coleridge, Wordsworth, Shelley, Keats, Shakespeare, Skotlannin Burns...) täällä ei puhuta kukista ja kasveista nimellä.
'Kukkasista' ja 'kukkakedoista' voidaan puhua, mutta kielot, tuomenkukat, ruusut ja metsäorvokit on jätetty kansanlauluihin ja iskelmiin. Miehet ovat kertoneet metsästä ja miehestä metsässä, luonnossa. Ehkä kukan kohdalle pysähtyminen on varottavan "naisellista", "hempeää". On tietysti Eino Leino ja "-- tuoksut vanamon ja varjot veen, niistä sydämeni laulun teen"-kaihomieli, jota suruun taipuva suomalainen niin rakastaa. Mutta enimmin suomalaisessa runoudessa humisevat metsät ja salomaat.
   Nykypolvien kaupunkilaiset kirjoittajat, luonnosta vieraantuneet 'älyköt', pohdiskelevat suhdettaan luontoon hyvin teoreettisesti ja etäisesti. Ikään kuin luonto - ja sen runous - olisi älyllistä ja kaukana. Mutta Tokoinrannassakin naksuttaa syksyllä tikli, voikukka nousee kivetyksestä Punavuoressa, ja ruusu hehkuu vasten betoniseiniä.
   Aaro Hellaakoski uskalsi aikanaan pysähtyä kukan kohdalle ja puhutella sitä nimeltä: "-- upea harsoissaan oli angervoinen,/sininen silmäys veronican,/leinikin kultaa läikkyi niitty toinen,/toinen punassa lychnos-purppuran." (runosta 'Pientarella') Biologina Hellaakoski tietysti myös tunsi kasveja.

vaahtera kukkii

Jostakin Eeva Joenpellon romaanista on jäänyt mieleeni vertaus: "Tyttö oli nätti kuin herneenkukka". Sen ymmärtää heti jokainen, joka on nähnyt pellolla tai penkissä hernemaan kukassa.
    Ei kirjallisuutta, mutta suullista perintöä sen sijaan on vertaus: " Suomalainen nainen on nuorena valkea ja sorja kuin perunankukka, mutta myöhemmin se mukula, muhkurainen ja tärkkelyspitoinen".

Katri Valalla kukka oli keskeinen kielikuva. Hänellä runot suorastaan tulvivat kukkia, nimeltä mainittuja, sekä romanttisia fantasioita 'sinisestä kukasta', 'mustista orvokeista', 'tulenpunaisista gladioluksista', mangolioista, tiikerinliljoista. Hajuherneet ja unikot ovat vahvan aistillisia: "Hajuherneet, kukkani,/te, jotka ylenette kuumassa yössä,/villeinä ja täynnä tuoksuvaa kuultoa,"-- "Itkien ja nauraen sukellan tuoksuvaan syliinne,/ ja teidän pienet kukkasuudelmanne/putoavat kuumeisen ruumiini yli/kuin hiljainen, lempeä sade."

Unikosta ovat innoittuneet lukemattomat runoilijat maailmassa. Katri Vala: "Yöllä on varmaan joku jumala/ kulkenut puutarhassani:/ kaikki unikot ovat auenneet./ Tuskin uskallan astua ulos,/ pelkään palavani pienissä liekeissä."

Lapsena näin seminaarin puutarhassa daalioita ja koin lähes ekstaattisen tunnekuohun. Daalioitten syvä värihehku voi saada lähes metafyysisiä merkityksiä. Vielä opiskeluaikana Turun yliopiston sisäpihalla vavahdin ilosta ja tunteen voimasta, kun näin syyspäivässä loistavat kadmiuminkeltaiset daaliat.
    Daalioista muistan myös aina Kaarlo Sarkian. "-- Päivät syksyiset, säteilevät/hurman ylpeän tuta soi mun./Valmut, neilikat vei jo kevät,/jätti daalian kultaloimun. // Kukka ylpeä sulle säilyy,/syksyn kultainen georgiini./Juomasarkassa eessäs päilyy/täysvuotinen, valmis viini. // En ma kysele: "Ikuisesti?" - / ensi yönä jo tulkoon halla! /Hehkun pelotta, tulisesti/ niin kuin daalia talven alla. // Kuuma, rohkea, kirkas, hellä/ olkoon tunteeni kypsä viini, / hehku kuoleman kynnyksellä,/ syksyn ylpeä georgiini."
    Sarkia on ollut kirjallisuutemme suurin yksinäinen, kuin väärään ilmanalaan - karkeaan ja matalamieliseen pakkaseen - syntynyt. Hieno, syvällinen runoilija. En tiedä, löydetäänkö Sarkiaa koskaan "uudelleen", ymmärretäänkö häntä joskus arvostaa niin kuin hän ansaitsee. Mutta hän eli pyrintönsä, mitä runoilija Gunnar Björling pitää runoilijan parhaana ja tärkeimpänä osana.

Isoäidin salaperäisiä sääkukkia, jotka avautuivat ja sulkeutuivat sateen ja poudan mukaan. Hain niistä lohtua, kun olin itkenyt tapeltuani rajusti veljeni kanssa. Halusin olla yksin, mutta täti tuli ja otti kuvan.  

AJASTA, HETKISTÄ, BRODSKYSTA

Joseph Brodsky,
Joulutähti,
runoja.
Valikoinut ja suomentanut
Jukka Mallinen. Tammi 1999. 


Ei ehkä ole oikea aika lukea joulurunoja - jos aikaa ajatellaan kalenterin mukaisesti: "nythän on kevät".
    Mutta joskus on oikea hetki. Runollisesti sanoen: hetket ovat kuin luotoja, kareja ja saaria, joille aika meitä huuhtoo.
    Kuulin kerran erään henkilön kertovan, että hän oli viettänyt heinäkuun Matteus-passiota kuunnellen. Pidin sitä erikoisuudentavoitteluna, mutta jälkeenpäin olen alkanut uskoa hänen vilpittömyyteensä. Matteus-passion paikka voi olla heinäkuussa; se voi olla lokakuussa tai juuri tänään.
    Siksi myös Brodskyn joulurunot. Joulua ja pääsiäistä tarvitsee aina, ja vähän väliä - tai edes joskus - sen muistaa.
    Brodsky sanoo lukeneensa Vanhan ja Uuden testamentin 23-24-vuotiaana, ja että se teki häneen "ehkä kaikkein voimakkaimman vaikutuksen elämässä". Hän kertoo pyrkivänsä kirjoittamaan runon joka jouluna, "ainoana syntymäpäivänä" jonka hän "ottaa kutakuinkin vakavasti". Joulurunojen sanataide nousee paitsi Raamatusta, myös Kannaksen hiekkadyyneiltä, Pietarin kaduilta, Venetsiasta, vankilamuistoista, runoudesta sinänsä.

Brodskyn sisäinen vaativuus, ylivirittyneisyyskin, tunteellisuus ja välitön, omalähtöinen kuvasto on kaikilla lukukerroilla, oli kyse mistä tahansa hänen kirjastaan, tuntunut kuin pääsyltä ulos kävelemään pienistä tunkkaisista huoneista.
Kulttuuri sinänsä voi sekin joskus kasvattaa henkistä ihraa. Pelkkä "ajan hengestä" kiinnostuminen ja "ajankohtaisen seuraaminen" saattaa paaduttaa ja ihroittaa.

Joseph Brodsky ei ole massojen runoilija eikä hän tule runoilijoitten massasta, vaikka pitkästä perinteestä tuokin kantamuksiaan. Hän kuuluu niihin aitoihin taiteilijoihin, joista käytän mielessäni nimitystä 'siementäjät'. Heidän tekstinsä valpastuttavat, inspiroivat ja synnyttävät uutta kasvua otollisessa maaperässä. Sellaisista sanataiteilijoista, joitten tekstit kyllä ovat äärettömän hienoja ja hiottuja, klassisiakin, mutta jotka eivät 'siemennä', käytän nimitystä 'hybridit'. Sana tulee monikymmenvuotisesta harrastuksestani daalioitten kasvattajana. Daaliani ovat hollantilaista alkuperää, upeita hehkuvia luomuksia, jotka eivät siemennä eivätkä tuoksu. Hyönteiset  eivät ole niistä kiinnostuneita. Ne ovat hybridejä, äärimmilleen jalostettuja. Vuodesta toiseen ihastelen niitten "viileää" hehkua ja muotopuhtautta. Mutta ne kukat, joita rakastan, ovat kaikki vähän villejä ja siementäviä, ja niissä jokaisessa on aivan oimanlaisensa jäljittelemätön tuoksu.


"--
Hän meni kuolemaan. Eikä astunut
hän ovet avattuaan kadun hälinään,
vaan kuoleman kuuromykkään valtakuntaan.
  Hän kulki tilassa ilman kovaa kamaraa, 

hän kuuli, kuinka aika kadotti äänen.
Ja lapsen kuvaa, hohdetta ympärillä 
untuvaisen kiireen kantoi Simeonin sielu edellään
   pitkin kuolevaista polkua

kuin jotain lamppua, siihen mustaan pimeyteen,
jossa tähän mennessä ei ollut vielä kenenkään
sallittu valaista tietä itselleen.
   Lamppu valaisi, ja polku laajeni. "


(Temppelissä käynti, Jospeh Brodsky 1972) 


                                                                       

SISARUUS, VALTA, SAIRAUS

Hang Kang,
Vegetaristi, 2007 
(englanninnoksesta suom. Sari Karhulahti, Gummerus 2017)





Terveiset hektisestä, suorituspaineisesta Etelä-Koreasta!
Myös kauniista, keväisestä Koreasta!
Suomesta tulleen vierailijan silmää hivelivät kukkivia puita täynnä olevat heleät lehtipuumetsät, jotka kiersivät Soulia ympäröiviä viittä korkeaa vuorta. Siellä, sen enempää kuin alhaalla suurkaupungin melskeessä, ei hetkeen muistanut niemimaan painostavaa, paraikaa tapahtuvaa ohjusvarustelua. Pohjois-Korea siinsi jossain - lähellä - vuorten takana horisontissa.

Luin lennoilla mennen tullen Hang Kangin Booker-palkittua (2016) romaania Vegetaristi. Kirjaa on ylistetty poikkeukselliseksi, hätkähdyttäväksi, edelläkävijäksi, sekä kirjaksi jota on mahdoton saada mielestään.
     Luulen että muistan kirjan (kuten suurinpiirtein kaikki kirjat, jotka olen lukenut ajatuksella), mutta kertaakaan se ei onnistunut hätkähdyttämään eikä hämmästyttämään, eivätkä sen kieli ja teemat olleet mielestäni niin uusia ja ensikertaisia, että romaania voisi sanoa edelläkävijäksi. Feministisiltä piirteiltäänkään se ei ollut ensikertalainen eteläkorealaisessa kirjallisuudessa, mutta kukaties kyllä tendenssimäisin - mikäli kirjaa halutaan feministisestä näkökulmasta lukea. Itse Hang Kang on haastattelussa todennut vain, että romaani on allegoria hänen maastaan.

Tarinassa on ilman muuta kysymys vallasta: miehen ja perheen vallasta naiseen, jopa väkivallasta, ja naisen vallasta sisareensa sekä ennen muuta (väki)vallasta omaan ruumiiseensa. Mutta myös ruumiilla on valta ihmiseen. Sen voi nälkiinnyttää vaikka kuolemaan asti, mutta se ei silti taivu kaikessa ihmisen tahtoon. Himo jää aina tyydyttämättä. Kuolemakaan ei ehkä ole niin loistokas kuin toivoisi. Eikä hulluus ole portti vapauteen.

Minusta kirja on romaani sairaudesta.
Päähenkilö Yeong-hye ei ole vegetaristi sanan tavanomaisessa merkityksessä, vaan hän on mielisairas. Verisen painajaisunen näkemisestä alkanut sairaus ilmenee anorektisena ja vähitellen psykoottisena ja syvästi skitsofreenisena käyttäytymisenä. Yeong-hye haluaa muuttua puuksi, joka ei tarvitse ravintoa, ainoastaan auringonvaloa.

Laajemmin: myös kaikki väkivalta - henkinen, seksuaalinen, patriarkaalinen - on sairautta.

Romaani jakautuu jyrkästi kahteen eri tyylilajissa kirjoitettuun osaan. Luulenpa, että juuri ensimmäisen osan energinen, suorastaan maaninen tempo, kiihdytystä lisäävä pidättyminen ja lopulta räjähdyksenomainen seksuaalinen akti on se taikapiiri, joka on vanginnut lukijoita äärelleen.

Seksuaalisuus rinnastuu ruumiiseen maalattuihin kukkiin, heteisiin, fallistiseen emiin, vuotavaan mahlaan, kietoutuviin varsiin. Kukka ei ole feminiininen vaan oudosti uusi maskuliininen metafora. Luonnon lailla yhtyminen, sulautuminen, tyydytys, ei kuitenkaan saa täyttymystään. Kuten Goethe sanoi: "Luonnolle riittävät siemenet, silmut, lehteen ja kukkaan puhkeaminen, ne eivät tarvitse mitään. Mutta ihmisen täyttää rauhaton ikävä, kaipaava sydän ja polttava himo".

Toinen osa sen sijaan on hidaspoljentoinen, raskas, depressiivinen kuvaus mielen pirstoutumisesta ja sisaren matkoista vuorella sijaitsevaan sairaalaan sisartaan tapaamaan. In-hye nouseekin tässä romaanin toiseksi päähenkilöksi. Kuoleman kielissä olevaa siskoaan ja heidän yhteistä lapsuutta pohtiessaan hän tuntee vihdoin vapautuvansa syyllisyyden- ja vastuuntunnoistaan. Hän tuntee vapautuvansa sovinnaisuudesta, mutta masentuu. Vain äitiys (oma pieni poika) antaa hänelle voimaa jatkaa elämistä. Kuitenkin kirjan lopussa jää hieman epäselväksi, onko In-hye todella voimaantunut, vai kutsuuko raolleen jätetty hulluuden ja kuoleman portti häntäkin.  Sairaalaa ympäröivän sateisen metsän ja puitten runollinen kuvaus on keskeistä symboliikkaa. "Vihreinä liekehtivät puut" toistuu kielikuvana.
    Yllättävän vanhentuneelta ja lattean stereotyyppiseltä selitykseltä, miksi Yeong-hye sairastui anorektiseen skitsofreniaan, tuntuu kuitenkin In-hyen - ja samoin lääkärin - käsitys, että kaiken syynä oli huono isäsuhde (-> skitsofrenia) ja äitisuhde (-> anoreksia).
     Psykiatrisen sairaalan osaston arkipäivän kuvaus on kirjassa niin elävää ja havainnollista, että kirjailijan on täytynyt joskus itse vierailla tai olla töissä sellaisessa paikassa.

En tiedä, onko romaanista tekeillä elokuvaa, mutta voisin hyvin kuvitella niin käyvän. Kertomuksessa on paljon elokuvallisia kohtauksia, ja päähenkilöä Yeong-hyeta kuvataan häntäkin ikään kuin kameran - so. toisten ihmisten silmien - kautta. Yeong-hye ei ole itse "äänessä" oikeastaan kuin kertoessaan alussa katkelman dramaattisesta, kaiken käynnistävästä unestaan. Myös sisaren In-hyen unille annetaan myöhemmin  pahaenteinen, mystinen merkitys.

KÄRSIMYSKIRJOJA

     "Olen asunut Pohjois-Koreassa viisikymmentä vuotta.
Kuin puhuva automaatti,
Kuin ikeeseen kytketty mies.
Olen kirjoittanut nämä tarinat,
Jotka eivät ole versoneet lahjakkuudesta,
Vaan raivosta.
En ole kirjoittanut sulalla ja musteella,
Vaan omilla luillani ja verikyyneleilläni.

Tarinani ovat kuivia kuin erämaa,
Karuja kuin villi aro,
Säälittäviä kuin sairas mies,
Kömpelöitä kuin kivivasara.
Mutta rakas lukija,
Pyydän sinua: lue ne!"

                                      ('Bandi')    




Lähden viikon kuluttua häihin Etelä-Koreaan. Iltasanomat on viime päivinä raportoinut CNN:ää ja BBC:tä enemmän ydinsodan uhasta Pohjois-Korean ja USA:n välillä.
     Tuleeko Koreasta "Trumpin sota", onhan kaikilla muillakin Yhdysvaltain presidenteillä ollut "oma sotansa"?

Jollakin tavalla ja jossain vaiheessa - toivottavasti mahdollisimman pian - Pohjois-Korean hirmuvallan on kaaduttava. Ellei James Bond olisi satuhahmo, hänet olisi jo kauan sitten kannattanut lähettää Suuren Johtajan luo tekemään tehtävänsä.

Huomaan että hyllyyni on kertynyt pieni pohjoiskoreakirjasto. Olen iltaöisin lukenut näitä kirjoja, vaikka mitään rentouttavaa hyvänyön kirjallisuutta ne eivät olekaan.
Viimeisimpänä on nimimerkki Bandin kirjoittama Syytös. 7 kertomusta Pohjois-Koreasta (ranskan kielestä suomentanut Raija Porrasmaa, S&S 2017).
Kertomuskokoelman kerrotaan olevan salakuljetettu länteen Etelä-Korean kautta ja että sen kirjoittaja edelleen asuu Pohjois-Koreassa. Hämmästyttää, sillä kirjan esipuheessa kerrotaan yksityiskohtia kirjailijasta. Että hän kuuluu Korean kirjailijaliiton keskuskomiteaan. Että hän on syntynyt 1950 ja että hänen kirjallinen lahjakkuutensa pantiin merkille jo 1970-luvulla, jolloin hänen onnistui saada tekstejään julkaistuksi pohjoiskorealaisissa lehdissä. Luulisi powibun eli kansalaisia tarkkailevan ja pidättävän poliisin siis jo helposti päässeen hänen jäljilleen.
    Bandin 7 kertomusta ovat järkyttävää todistusta ihmisten kärsimyksestä. Kim-dynastian jumaluuteen perustuva totalitaristinen järjestelmä koskettaa mielivaltaisella julmuudellaan jokaista tavallista ihmistä.
Samoin loikkareiden tarinat saavat hartaasti toivomaan, että nuo uskaliaat ja uskomattoman sitkeät ihmiset selviäisivät ja saisivat ja jaksaisivat elää siinä vapaudessa tai "vapaudessa", johon ovat henkensä kaupalla paenneet.

Raskainta on ajatella, että tuota kaikkea, mistä lukee, tapahtuu edelleen ja tälläkin hetkellä.

Runsaslukuinen kirjallisuus juutalaisten kohtaloista toisessa maailmansodassa kertoo menneestä ajasta. Natsien keskitys- ja tuhoamisleirejä ei enää ole (kuin tyhjiä rakennuksia turistien katseltavaksi).
     Kärsimys ei maailmasta lopu. Aina on tullut - ja näyttää tulevan - uusia sotia ja terroritekoja, joista kirjoitetaan myös kirjoja, romaanejakin. Sitten jälkeenpäin, tai jopa omakohtaisen kokemuksen ulkopuolelta.

Unkarilaisen Imre Kertészin Kohtalottomuus (suom. Outi Hassi, Otava 2003) on yksi vaikuttavimmista ja erityisimmistä omaelämäkerrallisista keskitysleirien kuvauksista.
Ollessaan 14-vuotias ja matkalla töihin, Kertész joutui pidätetyksi ja kuljetetuksi Auschwitziin. Leirialueen siisteys, järjestys ja hiljaisuus teki häneen ensisilmäyksellä vaikutuksen, ja koska junavaunujen tyhjennys ja leiriin siirtyminen sujui tehokkaasti mutta rauhallisesti ja häiriöttä, hän ajatteli tulleensa hyvään paikkaan. Melkein samantien hän kuitenkin ihmetteli, miksi heitä saattamassa olevilla saksalaisilla vartijoilla oli mukanaan ruoskat. 

Miksi tällaisia kirjoja haluaa lukea?
    On tärkeää tietää, mitä on tapahtunut.
Mutta entä jos kuvattuja asioita tapahtuu yhä, myös juuri nyt, kuten Pohjois-Koreassa? Auttaako lukeminen heitä siellä?
    Auttaa edes niin, että tiedämme.
Emmekä mene esimerkiksi turistimatkalle Pohjois-Koreaan niin kauan kuin matkamme ei vähäisimmässäkään määrin hyödytä muuta kuin P-K:n propagandakoneistoa ja dynastian saaman valuutan karttumista.
    Suurvalta Kiina pelaa taidokkaasti monilla korteilla. Vaikka se on tuominnut Pohjois-Korean ohjuskokeet, sillä on kuitenkin aina ollut ja on ensiarvoisen tärkeä tukijan rooli maalle, napanuoraa ei ole katkaistu. Sopii myös panna merkille, että vuoden 2018 jalkapallon MM-kisoja isännöivä Venäjä teettää paraikaa stadionejaan pohjoiskorealaisilla orjilla.    

LOPPUUN AJETUT

KEITTOKIRJA,

oli joskus nimeltään Keitämme ja leivomme.
Irtolehtisivuilla kakun, voin ja fariinisokerin tuoksua.

PÄÄSIÄSTIPUT,

täysin palvelleet. Ovat saaneet vuosia, jopa -kymmeniä rämpiä märillä rairuohomättäillä,
taivaltaa kovaa karua ikkunalautaa tai pysytellä koivunoksarisukossa vesimaljakossa.


MAA kiirastorstaina aamulla, räntälumen peitossa.
Talven viimeisiä yrityksiä, vaikka talven matka on jo loppuun ajettu ja kevät on koittanut.

PÄÄSIÄISLAUANTAIN AAMU: valoa!

HUOMENNA on PÄÄSIÄINEN,                
siitä alkaen kaikki on uutta, elämä edessä!

Lue pääsiäisvirsi 105, 
san. Leonard Typpö 1902. 

JEAN RHYS

 it

Quartet, 1929 (suom. Kvartetti, 2000)
After leaving Mr. Mackenzie, 1931 (suom. Herra Mackenzien jälkeen, 2001)
Voyage in the Dark, 1934
Good morning Midnight, 1939 (suom. Huomenta, keskiyö, 2002)
Wide Sargasso Sea, 1966 (suom. Siintää Sargassomeri, 1968)

Jean Rhysistä (1890-1979) kirjoittaessa on vaikea valita otsikkoa, joka olisi riittävän kaikenkattava ja oikeutettu. Ehkä siksi on paras käyttää hänen nimeään, joka ei ollut hänen oikea nimensä (Ella Williams). Onhan hän sepittänyt kirjansakin omasta elämästään.
     Arvioidessaan viimeisintä Rhys-elämäkertaa ( Lilian Pizzichini: The Blue Hour: A Portrait of Jean Rhys, 2009) kirjailija ja kirjallisuudentutkija Lesley McDowell otsikoi artikkelinsa Jean Rhys: Prostitution, Alcoholism and the Mad Woman in the Attic. Siinä viitataan Rhysin varhaiseen nuoruuteen, jolloin hän 16-vuotiaasta alkaen elätti itsensä Lontoossa tanssityttönä ja mallina, ja epäilemättä otti miehiltä rahaa seksistä. Ehkä jo vähän yli 30-vuotiaana Rhys oli alkoholisoitunut. Hämmästyttää, että hän silti eli lähes 90-vuotiaaksi, ja yhtäkkiä vuonna 1966, 76-vuotiaana (kun hänen luultiin jo vuosikymmeniä sitten kuolleen) ilmestyi kirjallisille kentille romaanillaan Siintää Sargassomeri (nopea suomennos jo 1968). Kirja teki läpimurron suuren yleisön tietoisuuteen, ja se sai palkintoja. Julkinen tunnustus ja kiinnostus tuli kuitenkin Rhysille "liian myöhään", kuten hän itse sanoi. Lausahduksesta tulee mieleen Emily Dickinsonin säe: "Victory comes late, / And is held low to freezing lips / Too rapt with frost / To take it. / How sweet it would have tasted, / Just a drop!"
      Sargassomeri on kiehtonut lukijoita eksotiikallaan ja jännittävällä aiheellaan: sehän ikään kuin paljastaa totuuden Charlotte Brontën klassikosta Kotiopettajattaren romaani: "Kuka ja millainen oli Mr. Rochesterin "hullu vaimo", jonka tämä lukitsi kartanonsa vintille?" Nainen on valkoinen kreolityttö, kotoisin Jamaikalta, Länsi-Intian saaristosta niin kuin Jean Rhyskin, ja hän on nuorena tullut Rhysin lailla kylmään harmaaseen Englantiin. Romaani on motiiviensa yhteismitallisuudesta huolimatta täysin itsenäinen ja hallittu taideteos, ei Brontën kirjan pastissi. 'Antoinette' on oman Mr. Rochesterinsa laiminlyömä ja hylkäämä . Rakastaja rakastajalta ja aviomies aviomieheltä Rhyskin tuli jatkuvasti ja toistuvasti miestensä hylkäämäksi. Siintää Sargassomeri on Jean Rhysin tarina - sama, jota hän oli uudelleen ja uudelleen kirjoittanut jo kaikissa varhaisemmissa, taidokkaissa romaaneissaan.

Ilmaisultaan Rhysin 30-luvun romaanit ovat hätkähdyttävän moderneja. Ne eivät ole unenomaisia, mutta niissä on jotain samaa vangitsevuutta, yhtä aikaa flegmaattista ja tiukasti kiinni pitävää. Lauseet ovat aina merkityksellisiä. Kirjaa voi lukea uudelleen aloittamalla mistä tahansa ja heti on tekstin vietävänä. Rhys kirjoittaa niin kuin puhuisi "ihminen jolla ei ole mitään menetettävää". Ehkä hän siksi saavuttaa. Korkea taiteellinen taso luo aina välittömän ja aidon vaikutelman, siinäkään ei ole mitään teennäisen ja tehdyn tuntuista.
Kirjasta Herra Mackenzien jälkeen: " No, siinä puhuessani minusta tuntui, että en selittänyt asioita ainoastaan Ruthille - se oli naisen nimi - vaan myös itselleni, ja sille kuvan naiselle. Olin kuin tuomarin edessä ja selitin, että kaikki mitä olin elämässäni tehnyt oli aina ollut se ainoa asia mitä saatoin tehdä. Ja totta kai unohdin, että niin se on aina jokaisen kohdalla, eikö vain?"

Siinä Jean Rhys - ja hänen romaaniensa päähenkilöt - on kuitenkin oman aikansa nainen, että hän pitää täysin luontevana ja oikeutettuna elää miehen kustannuksella. Romaani romaanilta "Rhys-nainen" ajelehtii rakastajalta rakastajalle, aina varakkaalle, ja muuttaa nuhjuisesta hotellista toiseen, milloin Pariisiin, milloin Lontooseen, ja taas takaisin Pariisiin... Päivät kuluvat

Edward Hopper: Rooms for Tourists, 1945

hämärässä yksinäisessä huoneessa lukien ja rahaa sisältäviä kirjeitä odottaen. Sillä eronkin jälkeen miehet ylläpitävät rakastajatartansa vielä jonkin aikaa, pitkäänkin. Iltaisin nainen usein vain kuljeskelee Seinen tai Thamesin rantoja ja pistäytyy kahviloissa konjakilla tai Pernod'lla, ehkä käväisee elokuvissa. Tämänkään kuvaus ei silti ole pitkästyttävää, eikä epäuskottavaa. Sellaista on yksinäisyys. Yksinäisyys on kaikenkattavin määritelmä ja tunne Jean Rhysin tuotannossa.
      Yksinäinen ei Rhys kuitenkaan halunnut olla; siksi hän joi, tapasi miehiä, ja kirjoitti. Kirjoittamisesta tuli hänen elämänsä ainoa kestävä "suhde", kuten Lilian Pizzichini toteaa.
     Feministisenkin lukijan ja tutkijan on myös myönnettävä, että ilman miestä, englantilaista kirjailijaa ja sanomalehtimiestä Ford Madox Fordia , Rhys tuskin olisi koskaan julkaissut mitään. Aloittaessaan suhteen Madox Fordin kanssa 1924 Rhys pääsi tämän vaikutuspiiriin ja oppi kirjoittamaan. Madox Ford myös keksi nimen Jean Rhys. Hän näki, että Rhysin elämäntarinassa ja kokemuksissa oli kirjoitettavaa, ja hän huomasi Rhysin kirjallisen mutta vielä koulimattoman lahjakkuuden. Monin tavoin epäsovinnainen suhde Madox Fordiin päättyi sekin.

Jean Rhysin levottomuuteen ja sisäiseen ristiriitaisuuteen on pohjana ollut varmasti hänen jo lapsena kokemansa ulkopuolisuus. Hän syntyi yhdeksän kuukautta vauvana kuolleen siskonsa jälkeen ja tiesi "aina" olevansa vain tämän sijainen. Pian sen jälkeen kun hän oli 16-vuotiaana lähtenyt Karibialta - ensin kouluun - Englantiin, hänen isänsä kuoli, ja nuori Rhys jäi yksin tuuliajolle Eurooppaan. Suhteessa miehiin hän oli yhtä aikaa epäitsenäinen, aikuiseksi haluamaton ja loppumattoman rakkaudennälkäinen pikkutyttö ja kokenut, kypsä ja kyyninen maailmannainen.
'Rhysin naisesta' tulee väistämättä mieleen Alice Munron romaani Kerjäläistyttö, suom. 1985, alkup. The Beggar Maid, 1977. Siinäkin käy ilmi lähtökohtien merkitys ihmisen/naisen elämälle. Menestyksestä huolimatta levoton, ajelehtiva nainen voi olla sielultaan kerjäläistyttö.

LAPSENA

Lapsuudesta on kirjoitettu kenties yhtä paljon kuin kirjallisuuden pääteemoista rakkaudesta ja kuolemasta. Mutta ei ole lapsuuttakaan ilman näitä kahta mahtitekijää: rakkautta tai sen puutosta, kuolemaakin. Ne uivat ihmisen tajuntaan jo lapsena ollessa.
     Valtaosa lapsuuskuvauksista, etenkin muistelmissa, mutta mitä suurimmassa määrin myös kaunokirjallisuudessa, on kuitenkin jonkinlaista poseeraamista, lapsihahmon kirjallista istuttamista sosiaaliseen kenttään ja sen tapahtumiin. Lasta havainnoidaan ja kuvaillaan aikuisen näkökulmasta.
      Kun mietin ainutlaatuisia lapsuuden kuvauksia, mieleeni nousee kirjallisuuden merestä hämmästyttävän helposti kolme nimeä. He kaikki ovat miehiä. Mietin, miksi ei yhtään naista? Teenkö sivuuttamisellani vääryyttä jollekin naiskirjailijalle? En tietenkään voi tietää kaikkia tämänkään aihepiirin kirjoja. Paljon jää katveeseen. Kirjallisuudessa on niin kuin tieteessäkin: mitä enemmän lukee, sen vähemmän huomaa tietävänsä.
     Keskityn nyt siis vain heihin, jotka heti tulivat mieleeni, ja jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen.

Toki mielessäni kävi myös noitamaisen taitava Alice Munro. Mutta ei, Munro ei kuulu tähän erityiseksi nostamaani joukkoon. Sillä Munron tyttölapsella on aina kiire kohti nuoruutta ja seksuaalisuutta. Munro kuvaa loistavasti lapsen tarkkasilmäisyyttä ja kykyä julmuuteen, mutta tämä lapsi on aina vain osa sosiaalisia tapahtumia ja hänen kauttaan kuvataan aikuisia. Siksi Munron kirjallinen lapsi on tavanomainen.

Oliver Sacks, Harry Martinson ja Antti Hyry elivät eri maissa ja maailmoissa, mutta kukin heistä menee poikahahmollaan sisälle ihmislapsen sielunelämään. Ei kuvata millaista on olla poika ja millaista on kasvaa mieheksi, vaan kuvataan millaista on olla ihminen. Martinsonin ja Hyryn kohdalla päästään jopa metafyysisiin kerroksiin. Ja kaikki se konkreettisella kerronnalla. Kukaan tai mikään ei abstrahoi ja filosofoi. Elämä tapahtuu.
    Oliver Sacksin Volframin hehku. Muistoja kemiallisesta lapsuudestani (suom. Helmut Diekmann ja Arja Hakulinen, Absurdia 2011) on selkeästi muistelmateos. Hyryn ja Martinsonin kirjat taas autofiktioita eli romaanimuotoja omasta lapsuudesta. Sacks oli neurologi, Martinson ja Hyry kirjailijoita. Tosin Sacks oli myös kirjailija, hän kirjoitti monia nerokkaan yleistajuisia ja kiehtovia kirjoja kohtaamistaan potilastapauksista, silti koskaan tinkimättä tippaakaan tieteellisyydestä ja lääkärietiikan rajoista.
     Sacks oli lähtöisin suuresta lahjakkaasta juutalaissuvusta, jossa jokainen - ellei, ollut kajahtanut - harrasti intohimoisesti luonnontieteitä, keksintöjä ja niitten myötä tehtaitten perustamisia. Hänen vanhempansa olivat lääkäreitä, ja myös heistä kaikista neljästä pojasta tuli lääkäreitä.

     Mutta luonnontieteet, etenkin kemia, ovat pienelle Oliverille rakkaus, joka kasvaa epätavallisiin, jopa patologisiin mittoihin. Alkusysäys on tullut "Volframi-eno" Davelta sekä "Fysiikka-eno" Abelta. Dave-enonsa lailla Oliver alkaa "rakastaa volframia", sen tiheyttä, kuumuudenkestoa ja kemiallista vakautta ja hänen mielestään "volframin syvä helähdys on maailman kaunein ääni". Myös Mendevejevin jaksollinen järjestelmä lumoaa pojan, joka ei leiki eikä tapaa ikätovereitaan, vaan laskee, tutkii ja tekee (vaarallisiakin) kemiallisia kokeita omassa laboratoriossaan. (Alakerran huone, josta on räjähdysvaaran takia ovi suoraan ulos puutarhaan.) Luonnontieteistä tulee fantasiamaa ja kaiken lohdun ja turvan lähde, jonne Oliver pakenee. Vaikka lontoolaiskoti on aina täynnä ihmisiä: sukulaisia, vanhempien potilaita, vierailijoita, palvelusväkeä, yksinäinen Oliver harhailee sen läpi jaksollisine järjestelmineen ja metalli-tietoiskuineen. Avoimesti ja vaikuttavasti Sacks kuvaa pienen koulupojan mielenterveyden järkkymistä kertoessaan elämänvaiheesta, jolloin Oliver veljensä kanssa on lähetetty sotaa turvaan karuun sisäoppilaitokseen maaseudulle. Oliver on joutunut eroon Volframi-enosta ja Luonnontieteellisestä museosta. Häiriintyneenä hän lopulta palaa kotiin. Toipumaan unohdettu poika unelmoi painautuvansa hellyyttä saadakseen suureen sulkupalloon, joita leijuu Lontoon yllä taivaalla sota-ajan ilmatorjunnan takia.
     Monien vuosikymmenien jälkeen Oliver Sacks loihtii muististaan esiin tuon kokonaisen maailman, jossa näin jälkeenpäin on paljon liikuttavaa, huvittavaakin, suurenmoista - ja surumielistä.

Iris Murdoch on sanonut: "Meidän täytyy elää itsekeskeisyytemme valossa, salaisen elinvoimaisen sisäisen henkisyytemme varassa, joka on jopa tärkeämpää kuin järkemme."
    Tämä lause koskee mielestäni niin Sacksin pientä Oliveria, Hyryn pientä vakavaa maatalon poikaa kuin Martinsonin kovan elämän kohdannutta alter egoa Martinia.

Antti Hyryn hieno sielunelämän tutkielma Kotona (Otava, 1960) kuvaa pienen Paulin, maalaispojan elämän vähittäistä avartumista juuri niin konkreettisin kuvin kuin lapsi ensiaskeleistaan eteenpäin tätä maailmaa ottaa haltuunsa. Kirjassa on Hyrylle ominaista arjen hartautta, johon syventyminen ja jonka avautuminen tuoreena lukijan silmiin ja sydämeen saattaa vaatia omakohtaista kokemusta maaseudulla kasvamisesta. Tai ainakin sielukkaat silmät. Kun pieni poika mittaa katseellaan etäisyyttä maantien laidalta aidalle ja siitä ojan yli pellolle ja polulle, ja lähtee, siinä tuntuu koko maapallo ja taivaanranta kaareutuvan. Ihminen on maisemassaan. Ihminen on olemassaolossaan.



Uskallan melkein sanoa (ja sanonkin), että en henkilökohtaisesti ole löytänyt maailmankirjallisuudesta toista niin voimakkaasti itseeni vaikuttanutta kirjailijaa kuin Harry Martinson. Usein koulu- ja kirjastovierailuilla kysytään, "kuka on sinun lemipikirjailijasi?" Vastaan aina rehellisesti, että "kysymykseen on mahdoton vastata, koska maailmassa on niin paljon hyviä ja hienoja kirjailijoita". Onhan se niin. Mutta tulkoon nyt tunnustetuksi, että kyllä Martinson on minulle tärkein ja kaikkein merkityksellisin.
     Jotenkin vavahdin, kun nuorena aikuisena satuin lukemaan hänen romaaninsa Nokkoset kukkivat (Nässlorna blomma, 1935). Se vaikutti minuun käsittämättömän syvästi, oikein paukautti auki sisäisiä luukkuja ja ikkunoita. "Että joku voi osata kirjoittaa näin!" Myöhemmin sain käsiini myös romaanit Tie maailmalle (Vägen ut, 1936) ja Vägen till Klockrike (1948). Kaikki ne varioivat sitä, mikä juonellisimmin on asetettu esikoiskirja ' Nokkosiin'.
    Harry Martinson oli lapsena talosta taloon kaupattu huutolaispoika, sitten merimies ja kulkuri, ja lopulta Ruotsin Akatemian jäsen ja Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja (jaetulla sijalla, mitä kohtalon huvitusta sekin).
    'Nokkosiakin' ehkä syvemmässä,  paikoin riipaisevan irrationaalisessa ja esikoista jotenkin vapautuneemmassa ja siksi runsaammassakin ¨'Tie maailmalle'-romaanissa  sekä kulkuriaikaa kuvaavassa romaanissa 'Vägen till Klockrike' leikkautuvat kaikissa kolmessa samat tapahtumat, mutta eri ajallisessa järjestyksessä. Ei silti ole syytä ryhtyä kronologisiin saivarteluihin. Myöskään ei ole kyse pelkästä huolettomasti toistelevasta tarinoinnista. Kyse on kokemuksen toistuvuudesta, ihmissielun läpäisevyydestä halki ikäkausien.
     Martisonin humanismia ja laajaa, koeteltua elämänymmärrystä ja huumoria ajatellessaan ei voi olla muistamatta ja hämmästymättä, miten kovan elämän hän eli, pikkulapsesta alkaen. Harry Martinsoin todistaa, että ihminen ei ole pelkkä ympäristönsä ja olosuhteittensa summa. Ihminen on - jos on - paljon enemmän, mittaamattomasti enemmän.
 

KIRJOJA MENEMÄÄN

Kirjoista täytyy välillä päästä eroon. En tosin tee niin kuin isävainaani, joka kumosi lastin vanhoja teologisia oppikirjojaan pihan kaivoon. Mutta olen kipannut kaksi urheilukassillista kirjoja roskapönttöön nimeltä MOLOK. (Miten hämmästyttävän sivistynyttä antaa suurelle syvälle roskasäiliölle noin vanhatestamentilliseen aikaan kuuluva nimi.)
     Kummankin hävitysvimman syynä oli muuttokuorman teko. Kuten moni tietää, kirjat saavat uinua hyllyllään rauhassa kuin hautuumaalla, ellei joskus koita muuttokuorman aika. Muutto on suuri inkvisiittori. Silloin akanat erotellaan jyvistä.
    Olen tehnyt virheitä tuossa erottelussa. Olen kiikuttanut divareihin kirjoja, joita olen myöhemmin tarvinnut ja haikeasti kaivannut - samaan aikaan kun hyllyssä edelleen on pönöttänyt (ja pönöttää) puuduttavan tylsiä kirjoja, jotka vuosikymmeniä sitten olivat olevinaan merkkiteoksia. Mitä vielä. Aika on armoton tuomari. Ja jos olisi ollut rehellinen, totuuden olisi tajunnut ja myöntänyt jo ennen tuota ajan tuomarointia. Nyt näitä ansiottaan vaalittuja harmittaa nähdä, koska ne vievät tilaa paremmilta. Mutta niinhän se on muuallakin elämässä.
    Molokin kita kutsui minua kirjoineni Hämeenlinnassa kesällä 2006, kun yritin tarjota kirjoja sikäläisiin divareihin. Eivät kelvanneet. Kirjoista oli kuitenkin päästävä ja siksi istahdin kirjakasseineni kauniiseen Rantapuistoon päivää paistattamaan - aikomuksenani "unohtaa" muutama kirja siihen penkille. Siitä ei tullut mitään. Pikkukaupungin vaivihkaisen uteliaasti silmäileviä ihmisiä käveleiskeli yhtenään ohitse, ja siellä täällä heitä jo istuskeli penkeillä tilanteita tarkkailemassa. Takanani oli kaupunginkirjasto ja tutkiskelin katseellani sen takapihaa. Näin Molokin. Ei kun sinne ja kassin vetskari auki. Kirjat mennä rymistivät alas syvyyksiin. Keski-ikäinen pariskunta oli pysähtynyt rantatielle katsomaan. Rouva osoitti minua sormellaan miehelleen.

Helsingissä on kierrätys helpompaa. Täällä olen siirtänyt kirjoja myös suoraan selluloosavaiheeseen. En emmi hävittää vastenmielistä kirjaa. En pane vahinkoa kiertämään. Kannet irti ja kartonkikeräykseen, sivut paperinkeräykseen.
   En emmi hävittää kirjaa vaikka sen tekijä olisi saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Nobel-komitean päätökset eivät ole kiistattomia kuin luonnonlait, vaan raati koostuu joukosta ukkoja (varmaan siellä on joku tätikin). Välillä he osuvat oikeaan, välillä tulee huteja.
    Mo Yan (pseudonyymi, suomeksi 'En puhu') on kiinalainen kirjailija joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2012.  Ryhdyin loippuvuodesta lukemaan hänen 586-sivuista romaaniaan Punainen durra (suom. Riina Vuokko, Otava 2016).
Vaikutuin Mo Yanin runollisista durra-vainioitten kuvauksista. 'Punainen durra' ei romaanissa kuitenkaan ole vain durran punaisena hehkuvia kukintoja, vaan yhtä lailla taivaanrantaan ulottuvat myyttiset durrapellot peittyvät ihmisvereen. Veri roiskuu ja suolepätkät pursuavat. Mädäntyvän ihmislihan löyhkä ja toinen toistaan seuraavat sadistiset tappajaiset eivät toisaalta pian tunnu enää miltään sen jälkeen, kun on lukenut tarkan selostuksen siitä, miten ihminen nyljetään elävältä. Ja sitten taas durra huojuu tuulessa ja sille lauletaan ylistystä. Durravainioitten suojin ryömin pahoinvoivana tekstiä eteenpäin.
Tarinoinnissa on paljon sikäläistä rosvoromantiikkaa, ja toisinaan tyyli tuo mieleen eteläamerikkalaiset "maagisen realismin" edustajat. Satuilua siis. Ja jotain hulluutta, rinta röyheänä hehkuvaa kotiseuturakkautta ja sotaisaa isänmaallisuutta, jossa japanilaisilta leikataan munat ja tungetaan ne näitten suuhun. Kiinan ja Japanin välinen viha vaikuttaa todellakin sammumattomalta, ja sitä tulta tämäkin teos puhaltaa liekkiin. Mo Yan on paitsi entinen maatyöläinen, myös sotilas. Tuo paatunut sotilasko hänessä on kirjoittanut tämän väkivaltafantasian?  
     Kiinassa Mo Yanin Nobel-palkinto herätti ristiriitaisia tunteita.
     Durrapeltojen kauneus ja runollisuus yhdistettynä tapahtumien raakalaisuuteen tuo myös mieleen japanilaisen kulttuurin, jossa 'brutaali estetiikka' yhdistää kauneuden ja sadismin.
     Outoa, mutta ei kiinnostavaa minusta. Olen päättänyt etten tuhlaa kallisarvoista elämän aikaani vastenmielisiin ja mielestäni tarpeettomiin kirjoihin, olivat ne sitten palkittuja tai eivät. Enkä pane pahoinvointia kiertämään. Siksi makuloin oman Punaisen durrani Eko-keskuksen kierrätypisteeseen.
    Kirjoja on maailmassa niin paljon, liikaakin. Onneksi sieltä silti myös löytää omansa, ystävänsä, niin kuin ihmisistäkin. Kummistakin voi olla suuresti kiitollinen.    

MUUTAKIN KUIN BRÄNDINSÄ

Suomessa Sakari Topelius taisi olla ensimmäinen, joka brändättiin niin, ettei hänestä enää tule juuri muuta mieleen kuin tuo kamala sana satusetä. Vähän kuin Josefin kohtalo joulukorttien seimikuvaelmassa: olla seniili. Kuva lasten ympäröimästä vanhuksesta oli piinallista Topeliukselle itselleenkin, samoin kuin tilanteet, joissa hänen polvelleen istutettiin rusettipäisiä ja rusettikaulaisia äidin pikku kultia.
    Topelius oli satujensa lisäksi tai edellä kuitenkin myös historioitsija ja kansallisuusmies, sanomalehtimies ja maan ensimmäinen historiallisten romaanien kirjoittaja, laulu- ja virsirunoilija, professori ja Helsingin yliopiston rehtori. Nuorena miehenä hän oli viettänyt hyvinkin vallatonta elämää Tukholmassa.
    Satusetyys hakattiin sitten pian oikein kiveen. Ensimmäisenä kuvanveistäjä Emil Wikström ikuisti Topeliuksen lasten ympäröimänä patsaaseen, joka sijoitettiin Vaasaan 1915. Helsingissä kirjailija Maila Talvio taas touhusi niin, että Ville Vallgrenin veistämä tuttu 'Topelius lasten ympäröimänä'-patsas saatiin sinne 1932. Samana vuonna Helsingin Esplanadilla paljastettiin Topeliuksen kunniaksi Gunnar Finnen veistämä 'Satu ja totuus' . Viitteellisempänä ja hienostuneempana se olisi saattanut miellyttää ja helpottaa Topeliusta itseään.

 Tove Jansson halusi olla ennen kaikkea maalari. Tietenkään hän ei sen ohella väheksynyt kirjoittamista. Jansson, niin kuin tosi taiteilijat aina, tiesi että kirjoittaminen ja maalaaminen ja leikki ja muu sen sortin työ ja tekeminen kumpuaa kaikki samasta luovuuden lähteestä. Ns. aikuisten kirjoissaan Jansson vain vähän säätää tekniikkaa, aivan kuin uimari joka vaihtaa kroolista selkään ja rintaan ja ehkä perhoseen. Uimista kaikki - kirjoittamista kaikki.
    Kuitenkin hänet on polttomerkitty muumin kuvalla. Kaikki muu on ikään kuin "oheista". Kannattaakin olla tarkkana sen suhteen, mikä muumi-Toven brändissä on japanilaista animaatioteollisuutta ja ylikansallista tuotteistamista ja krääsäbisnestä, minkä kaiken massiivisen kuorman alle koko janssonilainen muumius uhkaa hukkua ja kadota.





"Ennen pitkää tunsin halua kirjoittaa jotain muuta kuin salapoliisijuttuja. Ja melkein syyllisyyttä tuntien kirjoitin huvikseni tavallisen romaanin. -- Tekijäksi merkittiin Mary Westmacott", Agatha Christie kertoo omaelämäkerrassaan Vanha hyvä aikani (suom. Antti Nuutila, WSOY 1978). Pseudonyymi pysyi salaisuutena 15 vuoden ajan ja Agatha Christie kirjoitti sen suojin joukon romaaneja, joissa hänen ei tarvinnut murhata ketään. Tarkkoja viiltoja pinnan alle niissä kuitenkin tehdään. Romaanit ovat näennäisen keveitä ja tietenkin 'helppolukuisia', sillä Christie tiesi olevansa viihdyttäjä ja arvosti sitä ammattinaan. (Kuinka oikeassa hän olikaan: olisiko Dostojevskistakaan klassikoksi, ellei hän olisi kirjoittanut luettavaa, jonka äärellä aina jotkut viihtyvät?)

     Omaelämäkerrassa, tuossa mieleenpainuvassa runsaudensarvessa, käy ilmi kuinka terävä ja älykäs psykologinen silmä jo pikku Agathalla oli. Näitä luontaisia taitojaan  ja elämän varrella karttuvia tietojaan hän käyttelee kirjoissaan. Mary Westmacott-romaaneissa on myös melko lailla aiheita suoraan hänen omasta elämästään, etenkin romaanissa Kuin muuttolintu (suom. Panu Pekkasen työryhmä, WSOY 1976). 
     Puitteiltaan hyvin christiemäinen on romaani Yksinäinen kevät (Absent in the Spring, 1944, suom. Eva Siikarla, WSOY 1975). Ylempää keskiluokkaa edustava (nimenomaan edustava) Joan Scudamore on junamatkalla Bagdadista kotiin Lontooseen, kun matka yllättäen katkeaa autiomaassa ja rouva joutuu odottamaan sen jatkumista Tell Abu Hamidin majatalossa. Hän on yksin ja eristyksissä, kaikin tavoin oudossa paikassa ja olotilassa, mutta koska tämä ei ole dekkari, ketään majatalon vieraista ei murhata. Joan Scudamoren omat ajatukset sen sijaan uhkaavat surmata tämän. On kuin hänen pinnallisen ja sovinnaisen elämäntapansa verho olisi repäisty alas ja hän näkisi todellisuuden - suhteensa palvomaansa aviomieheen ja aikuisiin lapsiinsa, koko perheen dynamiikan - yhtäkkiä raa'an rehellisesti ja paljastetusti. Välillä hän syyttää tästä kaikesta selvännäköisyyden tuskasta, "hourailustaan", autiomaan kuumuutta, kurjaa majataloa ja odottamisen yksitoikkoisuutta. Mutta matkan taas jatkuttua hän on ikään kuin voimaantunut ja odottaa kiihkeästi päästäkseen "tunnustamaan kaiken" miehelleen Rodneylle ja lapsilleen, jotta nämä ymmärtävät  "että hänkin tietää", että hän on muuttunut. Kotiinpaluu on kuitenkin yllättävä. Joan onkin juuri niin kuin ennenkin. Kaikki loksahtaa välittömästi entisiin asetelmiinsa. Toisaalta: yhtä valheellinen ja teeskentelevä on hänen aviomiehensä. Kylmäävältä tuntuu tämän psykologisen näytelmän päätös: vaimo jää pöyhimään olohuoneen tyynyjä ja miettimään uusia tuolinpäällisiä. Ei siis hengn menetystä murhaamalla, mutta kuolema kumminkin.
     Agatha Christie halusi välillä vapauden kirjoittaa brändinsä ulkopuolelta. Mutta sama kirjailija hän oli silti: toisissa kirjoissa hän kuljettaa juonta vaakatasossa, toisissa pystysuuntaan. Salanimi oli aluksi kustantajan toivomus suojata Christie-brändiä, myöhemmin Christie mieltyi siihen itse, sillä häntä huvitti, että Mary Westmacott sai kirjoistaan paremmat arvostelut kuin Agatrha Christie omistaan. Ja "menekkikin muodostui kohtalaisen hyväksi".    
                                                                                                                                             

IHMINEN JA DIAGNOOSI

Kukaan ei tietenkään enää käytä sellaisia sanoja kuin äpärä, neekeri, vanhapiika. Ihmisarvoa kunnioitetaan , eikä ketään nimitetä sen mukaan, ovatko hänen vanhempansa solmineet avioliiton, mikä hänen ihonvärinsä on, tai onko hän sattunut löytämään ja ottamaan itselleen elämäntoverin.
     Kuitenkin arkisessa ja virallisessa puheessa käytellään sanoja, joilla leimataan ihmisen persoona samalla kun puhutaan jostain aivan muusta. Ihmisestä tehdään esimerkiksi hänen sairautensa. Skitsifreenikko, dementikko, diabeetikko.
     Miksi ei sitten syövikkö ja peräpukamikko? Siksikö, että me toki ymmärrämme, ettei syöpää sairastava ihminen ole syöpä, eikä peräpukamia poteva pukama. Reumankin saanut on reumapotilas tai reumaa sairastava, ei reumakko.
     Kukaan ihminen ei ole sairautensa. Sairaus ei ole ihmisen identiteetti.

Kirjallisuudessa sairausnimikkeitä ei anneta, vaan ihmiset elävät elämäänsä ja vaikuttavat toisiinsa reaktioittensa ja tapahtumien kautta. Lukemisen arvoinen kirjallisuus on sitä että ihminen näytetään ihmisenä erilaisine puolineen mutta jotain aina jää myös (ihmisen) salaisuudeksi. Kirjallisuudessa ei olla -nikkoja tai -tikkoja.
     Sairautta ja hulluutta ja häiriötä kirjallisuudessa tietysti riittää, paljon. Ihmiset ovat aina jollain lailla valuvikaisia. Joskus lukija saattaa jopa kirjailijasta itsestään olla haistavinaan jonkinlaista viitettä johonkin mielenterveyshäiriöön, anoreksiaan tai narsistisuuteen. Kylmän ja lämpimän sydämen tunnistaa. Kyynisyyden myrkky vaikuttaa kirjailijasta lukijaan salakavalammin. Turhamaisuutemme luulee sitä joskus älykkyydeksi. Huumori taas on mielestäni parempi puntari ihmisen henkisestä kypsyydestä kuin henkevyys.
     Joitakin vuosia sitten kuulin tukholmalaisesta lukupiiristä, jossa kirjallisuutta harrastavat neurologit kokoontuivat toistensa kodeissa hyvän ruuan ja juoman ääreen jutustelemaan romaaneista löytämistään neurologisista sairauksista. Voi, miten mielelläni olisin ollut kärpäsenä katossa. Mahtaakohan kerho yhä kokoontua - muutenkin kuin hyvän ruuan ja juoman ääreen?

Dementiasta on viime vuosina kirjoitettu ja esitetty paljon näytelmiä ja elokuvia. Moni esityksistä kuvaa hupsuja hölmöileviä vanhuksia. Elokuvat taas leikkaavat draamallisia otoksia sairastuneen puolison äkillisestä oudosta käytöksestä. Asutaan merenrantatalossa ja vauraassa kodissa näkyvät flyygeli ja seiniä peittävät kirjahyllyt ja modernit maalaukset. Arkiset siisteysongelmat, rappeutuminen ja alennustila eivät mahdu tyylikkääseen tragediaan.
     John Bayleyn muistelmateos Alzheimerin tautiin sairastuneesta vaimostaan, filosofi Iris Murdochista, Elegia Irikselle (suom. Raija Mattila, WSOY 2001) on yksi mieleenjäävimmistä rakkaustarinoista, joita olen lukenut. Heidän hyvä, epäsovinnainen avioliittonsa alkoi 50-luvun Oxfordissa, missä nämä kaksi intellektuellia opiskelivat. Iriksellä olivat sukat makkaralla heidän ensi kerran kömpelösti rakastellessaan, ja jollain lailla boheemisti makkaralla oli koko heidän myöhempi elämänsäkin. Kirjassa Bayley muistelee sairauden tuomina surun päivinä heidän iloista "lapsenomaisuuttaan", jossa he esimerkiksi automatkoilla pulahtivat uimaan mihin tahansa näkemäänsä jokeen tai lammikkoon ("so much water on the planet"). Verkkaisiksi käyneillä kävelyretkillä John toistelee Irikselle entiseen tapaan heidän tuttuja puheenparsiaan ja Iris "pikkuisen hymyilee". Kun Iris, tuo maailman tuntema älykkö, kirjailija ja filosofi, nyt vain istuu ja katsoo tunnista toiseen TV:stä teletappeja, John kirjaa senkin tyynen hyväksyvästi kirjaansa. Voisi sanoa, - ellei se nykyisin tuntuisi vähän banaalilta - että he elivät muumimaisemmin kuin ehkä ketkään kirjoihin viedyt ihmiset koskaan. On mahdotonta, että Bayley olisi käyttänyt sanaa dementikko.  


                                                                                                                 

SELATTUA VAI LUETTUA

Olen aina ihmeissäni kun kuulen joidenkuiden kertovan, että he lukevat joka kesä Seitsemän veljestä tai Alastalon salissa I-II.
Onko se mahdollista?
Itse luen hyvin harvoin kirjan kannesta kanteen kahteen kertaan. Jos kirja on hyvä, lukunopeuteni hidastuu ja intensiteetti tihenee. Jo siinä hetkessä opin ulkoa kirjan parhaat kohdat, joihin voin palata myöhemmin kuin hyvän ystävän luo. Mutta että kymmeniä kertoja alusta loppuun? Ja joka kesä? Miksei marraskuu tai maaliskuu?
     Minusta kirja on luettava hitaasti, jos se on hyvä. Jos on kyse kaunokirjallisuudesta, en arvosta tippaakaan ohjeistuksia "miten kehittyä nopeaksi lukijaksi". Hyvä lukutaito on minusta sitä, että nopeus vaihtelee tilanteen mukaisesti kuin autolla ajossa. On myös arvostus hyvää kirjailijaa kohtaan, että hänen tekstiinsä keskitytään, eikä porhalleta sivuja eteenpäin kuin vauhdikkaalla ruohonleikkurilla.
     Kustannusmaailmassa on fraasi "Ei koko munaa tarvitse syödä tietääkseen että se on mätä".  Jos teksti herättää kiinnostusta, se luetaan lähemmin, ja jos se päätetään ottaa ohjelmaan, se luetaan huolella (niin ainakin oli joskus tapana). Ollessani vielä nuori kustannustoimittaja 70-luvun lopulla tein tunnollista käännös- ja kielitarkastusta jopa Morgan Kane-niteille, kunnes esimieheni herätti minut hullutuksesta. " Nää on kuule niitä kirjoja, jotka menee suoraan painokoneeseen!".

                                                                     

 

Gunnar Björlingin runokirjat olen lukenut irtolehtipainoksiksi, mutta siitä on jo kauan aikaa. Sen sijaan Suomi-englanti-suomi-sanakirja pysyy herkeämättä näppösissäni, painos painokselta. En kysele sanoja netistä. Lehteilen niitä esiin sanakirjoista. Viimeisimmästä suomi-englanti-suomestani puuttuvat jo Y- ja W-aakkoset. Lehtikaalimainen olemus ja muukin havaittava vanhanaikaistuminen on saanut minut nyt tekemään päätöksen: On hankittava uusi! 
        Vessapaperin pehmeäksi selattu on myös koulu- ja opiskeluaikojeni englannin sanakirja, vanha konkari Riikonen - Tuomikoski. Sen kanssa menin jopa välillä illalla sänkyyn rentoutumaan. Kädessäni oli kynänpätkä, jolla alleviivasin sanakirjan jakelemia esimerkkilauseita: "Suu puhtaaksi!", "Kirjoittaa harmistuneena yleisönosastoon", "Menköön hirteen!", "Mättää mahaansa, kaataa kurkkuunsa, selvittää lopulta rästit", "Lukuhevonen, päähänpänttääjä, pinko", "1)Erittäin hermostunut henkilö 2)jazz-tanssija", "Hekumoida piinallisissa yksityiskohdissa, kasata kauhuja", "Kalamainen, epäilyttävä ihminen", "Kumikaula, utelias matkustaja", "Menehtyä levottomuuteen", "En helkkarissa tiedä sitä", "Hankalaa väkeä", "Tärvellä perinpohjaisesti esim. runo esittämällä se huonosti".
       Halki vuosikymmenten on kuitenkin säilynyt muistissa enkunmaikan ohje: Varokaa sanakirjan makuisia ilmauksia. Niinpä silloin tällöin, kirjoittaessani kirjettä englantia äidinkielenään puhuvalle, tarkistan sanan vivahteita englanti-englanti-sanakirjasta. Ostin tuon kunnianarvoisen tiiliskiven -95 Cambridgestä ja sen teksti on niin pientä printtiä, että joudun lukulasien lisäksi käyttämään suurennuslasia. Yleensä en tule hullua hurskaammaksi.

Kalifornialaiset ystäväni hämmästyivät kun näkivät muusiksi lehteillyn sanakirjani. He eivät koskaan olleet tulleet ajatelleeksi, että sellaista voi tarvita. Näytin heille myös rivistön muun kielisiä sanakirjojani. Siinä ne seisoivat kirjahyllyllä ryhdikkäinä ja palveluvalmiina. Joskus niitten neuvot menevät epäilemättäkin viisi senttiä pieleen; oma kielikorva kun on suomalaisugrilaista tekoa, eivätkä sanakirjojen laatijat yleensä anna yhtä selventäviä esimerkkilauseita kuin Riikonen & Tuomikoski. Mutta aina niitten seurassa turvallisuudentunne kuitenkin lisääntyy ja maailma tuntuu jotenkin järjestyneeltä. Kyllä sanakirjan kuin sanakirjan voisi ottaa vaikka yöpöydälleen ja sitten selailla sitä yön unettomina yksinäisinä hetkinä. Ei liian jännittävää ja hereillä pitävää, ei syvällistä eikä tunne-elämää häiritsevää; ja silmätkin saisivat hyppiä vähän minne sattuu.                                                                  

MITEN SE PÄÄTTYY

                                                eli kuinka romaani kaartaa maaliin



Katsoin viime joulukuussa TV:stä  Elisabeth Stroutin Pulizer-palkitun romaanin (2008) pohjalta tehdyn minisarjan Olive Kitteridge. Se oli virkistävän erilainen ja hyvä. Sitten tuli ns. "amerikkalainen loppu", happy end. Sillä nimellä kai on kutsuttava loppua, jossa nainen käpertyy onnesta huokaisten miehen kainaloon. Ja mikä tärkeää: tämä mies on miljonääri. Persoonana matikanmaikka Olive Kitteridge oli ollut kyyninen riivinrauta, joka laukoi suoria sanoja oikealle ja vasemmalle eikä perustanut niin sanotusta ystävällisestä käytöksestä; perheensäkin (lempeä apteekkarimies ja poika) parissa hän oli hymytön ja vihainen paistinpannun pesijä. Mies kuolee ja täydellisessä yksinäisyydessään Olive valmistelee jo itsemurhaakin. Mutta sitten onni kääntyy isolla autolla hänen talonsa ja kukkapenkkinsä viereen ja autosta astuu uusi paikkakuntalainen, mies, joka - kappas vaan - pyytää kylmäkiskoista naista päivälliselle. Jo parin tapaamiskerran jälkeen siihen asti penseä Olive rientää itse miehen talolle ja loppuelämän rakkaustarina voi alkaa.
     Miksei Olive voinut vähitellen lämmetä ja ystävystyä miehen kanssa? Tai miksei hän vain jatkanut yksinäisenä niin kuin ennenkin? Tässä tapauksessa toivo paremmasta olisi ollut suurempi onni ja uskottavuus kuin pikkurouva-asetelma miehen kainalossa.

                                                                         

     

     

Älykkäitten amerikkalaisten naiskirjailijoitten romaaneja lukiessa olen ennenkin törmännyt siihen, että hyvin vetävään kertomukseen on äkisti kursittu epäuskottava onnellinen loppu, joka jollain lailla turhentaa koko edellä kerrotun. Olen miettinyt, onko happy end Yhdysvalloissa kustantajan vaatimus?
     Hokkuspokkus-happy end tapahtuu esimerkiksi Anne Tylerin muuten niin jännän nasevassa romaanissa Elämän tikapuilla (suom. Kristiina Drews, Otava 1995) ja Carol Shieldsin muuten niin ravisuttelevassa romaanissa Ellei (suom. Hanna Tarkka, Otava 2003).
     Tylerin tarinassa Delia, lääkärinrouva ja kolmen aikuistuneen lapsen äiti häipyy yllättäen eräänä lauantaiaamuna ja elää kokonaiset puolitoista vuotta teillä tietymättömillä, tarkemmin sanottuna siistissä vuokrahuoneessa, työskennellen sihteerinä asianajotoimistossa. (Suomessahan tällainen piilossa eläminen ei olisi mahdollista palkanmaksua varten vaaditun sotu-tunnuksen takia, aprikoin otsa kurtussa lukiessani). Paluu kotiin tuttuihin kuvioihin on sitten hämmästyttävän kepeä ja nopea, ja tuota pikaa jo " Sam kääntyi häneen päin, ja Delia pujahti peiton alle ja Sam veti hänet itseään vasten".
     Shieldsillä on romaanissa niin ikään kolme aikuistunutta mutta kotona asuvaa lasta ja lääkärimies. Perheen tytär Norah katoaa äkillisesti ja elää vuoden päivät istuen mykkänä kerjäämässä Toronton kaduilla. Norah'n tapaus on niin järkyttävä, että olisi luullut sen riittävän pelkästään koko kirjan aiheeksi, mutta loppujen lopuksi Shields kirjoittaa melkein koko 316 sivuisen romaaninsa naisasiaa, nimenomaan naiskirjailija-asemaa. Norah on katalysaattori, jonka kautta äiti, Shieldsin alter ego, Reta Winters puhuu suunsa puhtaaksi naiskirjailijan aliarvostuksesta miesvaltaisessa kustannus- ja mediamaailmassa. Kaiken koetun kovan, piinan ja tuskan jälkeen pyörähdetään jälleen hyvin pikaisen oloisesti amerikkalaiseen happy endiin. Joku toimittaa käsistään palaneen Norahin sairaalaan, mistä tämä siirtyy kotiin entiseen tytönkamariinsa. (Norahin itsensä ei kuulla puhuvan kirjassa mitään.) "Päivä päivältä Norah toipuu meillä kotona, herää atomi atomilta ja suunnittelee tulevaa mielikuvituksensa kartalla. -- Voi olla, että hän alkaa syksyllä lukea luonnontieteitä McGillissä. Hän miettii sitä vielä. Nyt hän nukkuu. Muutkin nukkuvat, myös Muru, käpälät levällään keittiön lattialla, lämpimänä kauniin turkkinsa sisällä". Noinko helposti kaikki päättyy ja ratkeaa?

Niin kirjoissa kuin elokuvissa amerikkalainen maku vaatii onnellista loppua, mutta venäläinen maku vaatii onnetonta loppua, mieluiten kuolemaa; ainakin päähenkilön on lopuksi vaikka hoiperreltava yksin yöhön lumituiskuun, pakkaseen, pimeyteen.
    Kyllähän me tiedämme, kuinka Anna Karenina hyppäsi junan alle. Eikä taida uudempikaan venäläinen kirjallisuus ja elokuva suosia pehmoisia loppuja.
    Euroopassa myös klassikot Goethen Wertheristä Gustav Flaubertin Rouva Bovaryyn päättyvät itsemurhaan.
Tänä talvena televisiossa esitettiin BBC:n mainio kooste Charles Dickensin romaaneista, missä päähenkilöitä odotti lopuksi kuolema, lohduton elämä, ja hulluksi tuleminen. Ainoastaan puhdassydäminen äiti ja katalista katalin roisto selvisivät. Dickens ei uskonut happy endeihin, eikä niitä häneltä vaadittu tai haluttu.

Dekkareissa ja saduissa juonivyyhti johtaa siihen, että paha paljastetaan ja syyllinen saa tuomionsa.
    Itävaltalainen Bruno Bettelheim (1903-1990) menetti myöhemmin maailmanlaajuisen maineensa ja arvostuksensa psykoanalyytikkona, mutta eräältä osin hän onnistui. Teoksessaan The Uses of Enchantment: The Meaning and Importance of Fairy Tales, 1975 (Satujen lumous, suom. Mirja Rutanen, WSOY 1984) Bettelheim muistuttaa klassisten satujen merkityksestä kasvutarinoina, joihin lapset voivat samastua ja saada toivoa ja voimaa omassa itsenäistymisessään. Loppujen katharsikset tuli säilyttää, hyvän oli voitettava ja pahan saatava palkkansa. Ymmärrän tämän hyvin, kun muistan itseni jo alle kouluikäisenä hekumoimassa Hannu ja Kerttu-sadun viimeisen kuvan äärellä: lapset työntävät noita-akkaa uuniin ja tämä sätkyttelee koipiaan joutuessaan liekkien nielemäksi. Myös Lumikin loppu oli värisyttävän ihana: paha äitipuoli syöstään vuorelta rotkoon kuolemaan.
Suomessakin oli 1970-luvulla vallalla trendi, jonka mukaan satujen loppuja siivottiin nynnyiksi (esim. Punahilkan susi ei ollutkaan syönyt isoäitiä ym.) ja "raakojen satujen" sijasta lapsille tarjottiin "realistisia kirjoja" tyyliin ' Sanna menee hammaslääkäriin'.

Perinteisen romaanin määritelmän mukaan loppu on selkeä. Se ei aina päde moderniin monisyiseen romaaniin, joka ennemminkin lähtee seurauksesta kuin syystä ja kuvaa moniakin ajallisia ja temaattisia kerroksia. Kuitenkin lukija tunnistaa siinäkin hallitun kokonaisuuden. Romaani ei voi noin vain loppua, se olisi kuin pesäpallossa väliin jätetty syöttö ja mailan heitto ilmaan. Lukijan on saatava luottaa illuusioon loppuun asti.