keskiviikko 5. helmikuuta 2020

IKÄÄN KUIN PLATH


Sanna Tahvanainen,

Kirsikoita lumessa
(Körsbär i snön),

Otava 2019.



Sanna Tahvanainen on hyvä kirjailija. Vaikutuin aikanaan hänen romaanistaan Kuningatar (Bär den som en krona), S&S, 2013, jossa Tahvanainen eläytyy kuningatar Victorian (1819-1901) tunnemaailmaan. Kieli on rikasta ja yksityiskohdissaan kiehtovan latautunutta.


Mitä kauemmas aika siirtää meidät kuvatusta, joskus eläneestä henkilöstä, sitä myyttisemmäksi ja monitulkintaisemmaksi tämä käy. Uhkana - tai mahdollisuutena - on lopulta pelkkä sepitteellisyys.


Sanna Tahvanainen 
 Viime syksyn uutuus Kirsikoita lumessa kertoo runoilija Sylvia Plathin (1932-1963) nuoruuden kesästä 1953 New Yorkissa, muotilehden toimituksessa.
Kirja sai minut mietteliääksi.
Sen kieli kelaa edelleen loistavasti, Tahvanainen osaa.

Plath itse on kirjoittanut tuosta elämänvaiheestaan paljon ja perusteellisesti kuuluisimmassa teoksessaan Lasikellon alla (The Bell Jar, 1963), suom. 1975 ja 1997.
Myös Ted Hughesin yhteisteokseksi kokoamat Plathin julkaistut tarinat, journalistiset työt ja muistikirjaotteet sekä valikoima ennen julkaisemattomia novelleja vuodesta 1952 Plathin kuolinvuoteen 1963 (Johnny Panic and the Bible of Dreams, 1977 ja 1979, suom. Paniikki-Johnny ja Uniraamattu, 2014) sisältävät kaikki Lasikellon aiheet.  Näillä huolella tarhatuilla viljelyksillä Tahvanainen käy. Mukaan poimitut yksityiskohdat, vaatteet, huulipunat (Revlon: Kirsikoita lumessa), huudahdukset, 50-luvun New Yorkin kesäkuumat kadut ja jazzklubit, ovat kaikki "tosiasioita", ne ovat olleet, tapahtuneet. Kaupungin sykettä ja öisiä tunnelmia Tahvanainen kuvaa uskottavasti.

Romaanin alkaessa ihastelin plathmaista maanisuutta. Rytmi ja tempoilu lupasi hyvää.
Pian kuitenkin huolestuin, sillä tyyli alkoikin tehdä tarinasta kepeää tyttökirjaa. Se pomppi ja kikatti ja hyppi ja karkaili bileistä toisiin kynnet vastalakattuina ja tukka pöyhittynä.
On toki totta että Plath rakasti vaatteita ja varmasti nautti uudesta kuplivasta pinnallisuudesta, ja harva on se ihminen joka ei nuorena (tai nuoresta asti!) olisi turhamainen. Mutta Plathin kohdalla odottaisi kuitenkin alakuloisuuden ja sivullisuuden kylmän pohjavirran pulpahtelevan toistuvasti esille. Plathin vakavuus puuttuu. Myöskään hänen kirjalliset ambitionsa ja älykkyytensä eivät tule ilmi. Loppupuolen lyhyt ja satuttava hajoamista enteilevä ahdistuksen kuvaus hukkuu romaanin aika yhdentekevään viihteellisyyteen.


Mietin, miksi yrittää kuvata Plathia, joka on itse niin antaumuksellisesti kuvannut itseään? Miksi mennä joskus eläneitten taiteilijoitten "nahkoihin" ja esittää tulkintojaan heidän rakkaussuhteistaan, haaveistaan ja luomisprosesseistaan, kuten varsinkin elokuvateollisuus nykyisin tekee? Ne ovat kuvitteellisia katkelmia jonkun toisen ihmisen elämästä enemmän kuin kunnioittavan välimatkan päässä pysytteleviä elämäkertoja. Voisiko toisesta taiteilijasta inspiroitunut ajatella vain saaneensa kimmokkeita ja päättää luoda jotain aivan omannimistään ja omintakeistaan - uutta?

Kuuluisan Sylvia Plathin kohdalla Tahvanainen on kyllä pohtinut tätä ja perustellutkin aihevalintansa ja - tapansa. Romaanin alussa hän panee päähenkilön sanomaan: "Nimeni pitäisi olla Sylvioita, ei Sylvia. Sylvioita Platheja. Olen monikollinen. Minussa on vaikka kuinka monta Sylviaa". Tähän hän kirjoittajana tarttuu: kohteesta voi ja saa tehdä oman tulkintansa. Niinhän meillä kaikilla on toisistamme: oma tulkintamme.
Mutta silti...Tämä palapelin nappula ei ihan sovi paikalleen. Muoto voi olla oikea, mutta värin sävy ei synkkaa.