EI MITÄÄN HYÖTYÄ, ILOA VAIN

 

Olin viikko sitten muutaman päivän Puolassa, Wroclawin kaupungissa. Wroclaw, entinen Breslau, kuului vuoteen 1945 asti Saksaan, mikä edelleen näkyy sen hienoissa värikkäissä taloissa, jotka keskusta-alueella onnekkaasti säilyivät toisen maailmansodan pommituksissa. Oderin halkomille saarille rakennettu kaupunki on myös täynnä suuria roomalaiskatolilaisia katedraaleja. Kellot kaikuvat ja  kumisevat päivittäisten messujen alkaessa. 

    Kun Stalin ja Hitler keskenään jakoivat Eurooppaa, Wroclaw meni Puolalle. Pitttoreskin keskustan reunoilla näkee asuintaloja, jotka edustavat sysirumaa betonibrutalismia, sosialistista realismia Neuvostoliiton miehityksen ajoilta. Puolalaiset kuulemma kuitenkin aina yrittivät rakentaa länsityylistä, parempaa ja viihtyisämpää, jos rahaa vain oli. 

     Kauneuden taju näkyy Wroclawin ihanissa kevätkesäisissä puistoissa ja laajoissa kasvitieteellisissä puutarhoissa. Kristinusko on ihmeellisesti säilyttänyt voimansa halki sosialistisen sorron ja miehistysvuosien, n.90% puolalaisista kuuluu edelleen katoliseen kirkkoon. 

Hauskinta oli törmätä yllättäen Katedraalisaarella kaupungin kaasulyhtyjen sytyttäjään. 

Illan hämärtyessä sytyttäjä lähtee liikkeelle Katedraalisaarelta. Kiinnittämättä mitään huomiota ohikulkijoihin tai muuhun ympäristöön hän kiertää lyhdyltä lyhdylle ja sytyttää 103 valoa palamaan. Tehtävää on hoidettu vuodesta 1846 alkaen. 

      Suomessahan tällainen ei tulisi kysymykseen. Tapa olisi siirretty historian kirjoihin jo kauan sitten. Se olisi katsottu täysin turhaksi, ja siitä olisi koitunut menoerää ja vaivaa.  Homma olisi lisäksi "näyttänyt aivan naurettavalta teatterilta modernissa monikulttuurisessa Suomessa". 

     Öisistä kaasulyhdyistä kaupungissa muistan lukeneeni Larin-Kyöstin muisteloissa Kotoisilta kujilta (1934), jossa hän kuvaa vuosisadan vaihteen Hämeenlinnaa. 

Asiat, joissa ei mennä raha, hyöty ja käytännöllisyys edellä, kuuluvat vanhoihin sivistysmaihin ja niissä ne edelleen elävät. 

2000-luvun alussa asuin viikon kirjailijavieraana Barcelonan Calle de Mallorcalla, aivan Sacrada Familian vieressä. Aamuisin vähän seitsemän jälkeen heräsin kilkutukseen ja kalkutukseen: Gaudin luomusta rakennettiin. Ehkä seinän kivinen kilpikonna vaati viimeistelyä, ehkä kierreportaita ja pilareita täytyi hartaasti nakuttaa. Ilo oikein sykähdytti sydäntäni: Että  jotain "suomalaisittain" ajatellen näin järjetöntä ja  hyödytöntä tehtiin vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen! Upeaa, hauskaa, totta ja oikeaa! Maksakoon mitä maksaa, kestäköön miten kauan tahansa! 

Muutama vuosi sitten Italian Toscanassa heräsin varhain aamulla laaksosta kajahtavaan kukon majesteettiseen toitotukseen. Mikä onni, että sain sellaista elämässäni kokea! Eivätkös kukot, "järkevästi" ajatellen, "nykyaikaisesti" ajatellen kuulu menneisyyteen? Eivät! Ne kuuluvat elämään. Joel Lehtosta siteeraten, ne antavat ihmisparalle enemmän elämänvoimaa ja pontta nousta aamuisin vuoteesta, kuin mitkään terapeutit. Kotiin palattuani aamut olivat tyhjät: hiljaiset. Kaipasin kukkkoa! Kaipaan yhä.

Kun kävin tyttäreni asunnolla Pariisissa Rue de Richelieulla, nousimme hyvin jyrkkiä, kierteisesti kaartuvia, hyvin kapeita, hyvin kuluneita portaita asunnolle, ullakkohuoneeseen. Kesken nousun oli jopa avaimella avattava rautainen portti. Päässäni risteili: Tällaista ei Suomessa sallittaisi. Paloturvallisuuden nimissä tämä olisi ehdottomasti kielletty. 

Mutta onneksi on paikkoja, joissa kaikkea ei kielletä ja valvota ja ihmiset kantavat itse vastuun itsestään. 

Vuokraemäntä oli kiikuttanut huoneeseen pienen hyvin ravistuneen pöydän, "todennäköisesti jostain puistosta", päätteli tyttäreni. Söimme sen äärellä patonkia ja karjalanpiirakoita. Ehdotin, että laitamme pöydälle liinaksi sanomalehden. Muistaakseni Tove Janssonkin oli joskus tehnyt niin.

Kun muutimme 2006 Helsinkiin, myyntiin menneelle talollemme Hämeenlinnassa tehtiin kuntotarkastus. RAK-Systeemin tarkastaja vaati välittömästi talon seinää peittävän villiviinin repimistä alas, siitäkin huolimatta ettei se viimeisen 30 vuoden aikana ollut aiheuttanut mitään haittaa tai kosteusvauriota talolle. Villiviniin sijasta talon seinustoja tuli kiertää kuulemma vähintään puolen metrin levyinen sepelikenttä. Ajattelin vihreää verhoa, joka piti kesän kuumuuden pois, ja sitä, kuinka loppukesällä oli ollut kiva avata ikkuna lehtien sekaan ja kurkistaa ulos kuin lintu pesästään. Villiviiniä ei revitty eikä uusi omistajakaan sellaista halunnut, mikä hieman lievitti loukattua villiviinimieltäni. 

    Niinpä aina Euroopassa kiinnitän erityistä mielihyvän täyteistä huomiota taloihin, jotka peittyvät villiviineihin. Elämää eikä sepeliä! 

Tämä hyvin hoidettu talo oli viime kesänä naapurimme Piemontessa. Viihtyisä. Ei pelkoa
kuntotarkastajista, kuten ei muissakaan Italian "partataloissa". 

    Siinä maassa tunnen usein erityistä mielihyvää, kuten vaikka toissakesänä Umbrian maaseudulla. kun katselin vanhassa ihmeellisessä abbaziassa asumiemme huoneitten lattioita: "Suomessa nämä olisi jo ajat sitten rempattu.".

Onneksi ei aina rempata. Onneksi ei aina olla käytännöllisiä. Onneksi on kulttuuria, historiaa ja elämää. Olisi hulluutta kysyä kaikesta, mitä se maksaa ja mitä hyötyä siitä on. 

KUN RUNO MURTAUTUU KIELESTÄ

 

" Mikä ihmeellinen kirja Villi iiris onkaan, ilmestyessään tämän vuosisadan lopussa, kukkien kielellä

 kirjoitettuna", hämmästyy yhdysvaltalainen kriitikko Helen Vendler The New Republic-lehdessä 1992.

      Samoin minäkin, heti kokoelmaa sieltä täältä silmäiltyäni, tunnen halua huudahtaa runoilija Louise

 Glückin nimeä mukaillen: Ich bin so glüklich dieses Buch gefunden zu haben! 

      Toki tiesin, että tämä amerikkalainen runoilija voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2020, mutta

 sellainen ei minusta koskaan ole ollut syy kiirehtiä lukemaan jotain. Asenteeni on kuin " kissa, joka

 kiertää kuumaa puuroa". Luen uutuuksia ja palkintokirjoja "jäähtyneinä" joskus myöhemmin, jos luen 

- jos ne sattuvat tulemaan vastaan, kuten tämä Villi iiris onnekkaasti tuli. 

Samoin kuin jotkut maalarit (esim. Georgia

 O'Keeffe New Mexicossa ja Ester Helenius 

Suomessa), Louise Glück loihtii kasvikunnasta 

metaforista alustaa sanottavalleen. Hänen

retoriikkansa on niin selkeää ja tunteensa

intensiivisyys syvää, ettei yhdenkään runon tai 

säkeen kohdalla tule tunnetta sommittelusta ja  

ajatuksen keskeneräisyydestä. Mestarin ote on

helpon oloinen; kuin näpertelyn ja peittelyn sijasta  

avaisi yksinkertaisesti puhtaan kämmenesä: Katso, tässä se on. 

Ottamatta esimerkkejä Glückin runoista, turvaudun Helen Vendlerin lausumaan: " Hänen runoutensa

 on...saavuttanut poikkeuksellisen tason, jolla se ei ole sen enempää 'tunnustuksellista' kuin

'intellektuaalistakaan' sanan tavallisessa merkityksessä, joita usein pidetään vastapuolina runouden

 elämässä". 

     Ja David Biespiel The Washington Postissa: " - - runoille on ominaista pakoton hallinnan tuntu ja 

ilmaisun selkeys, joka skalpellin tavoin viiltää halki utuverhon toivon ja tuskan väliltä."

Juuri niin.

Mutta suuren, arkitason kuvia nostavan runouden äärellä tunnen halua paeta ja hylkiä analyysejä, jotka 

ovat kuin tulli- ja tarkastuspisteitä matkalla uuteen, ihmeelliseen, koskettavan tuttuun maahan. 

Louise Glück,

VILLI IIRIS / The Wild Iris, 1992,

suom. Anni Sumari,

Enostone 2022,

 

 

AAKKOSIA

 

Opettelen kreikan aakkosia. Tammi-helmikuussa Ateenassa ollessani huomasin, että englanti ja latinalaiset kirjaimet ovat lisääntyneet sielläkin sitten edellisen käyntini 2013. 

      Mutta ilman kreikan alkeiden - edes aakkosten - osaamista maassa tuntee olevansa luku-ja kirjoitustaidoton. Ateenan instituutin autonkuljettaja opetti innokkaasti ääntämistä. Hän oli aiheesta ylpeä kielestään. Luettelimme vuorotellen innostuneina, miten monet lääketieteen, matematiikan ym. tieteen sanat ja termit tulevat kreikasta. 

Silmäklinikalla käydessäni hämmennyn aina siitä "osaamattomuudesta", etten näe kaikkia esitettyjä kirjaimia. Tuntuu luku- ja kirjoitustaidottomalta sekoittaa K ja F tai H ja N. 

Isä Johannes, 'Valamon vanhus', opettaa kirjeessään (Valamon vanhuksen kirjeitä, Valamon luostari ja WSOY 1976) rippilapselleen, että Uutta testamenttia on luettava hitaasti, kuin vasta opettelisi lukemaan, tavaten. 

Samaa olen ajatellut Isä meidän-rukouksesta. Sen jokainen säe on rukous. Kaikki nämä rukoukset on luettava hitaasti, yksitellen, taukoja pitäen. Itsensä Jeesuksen opettaman rikkaan rukouksen kohdalla ei ole kiire minnekään. Tuskin mitään muuta rukousta kuitenkaan rukoillaan yhtä ajattelemattomasti kuin tätä. Isä meidän-rukousta on sanottu marttyyriksi rukousten joukossa. Se hoetaan usein ulkoa kuten opittu läksy, ilman että sydän on mukana, ajattelematta lainkaan sen sisältöä. 

Mutta oppiminen on aina mahdollista. Kreikkaa voi oppia. Voi iloita niistä kirjaimista, jotka taululta tunnistaa. Voi oppia keskittymään, voi oppia olemaan hiljaa, odottamatta ja tarkkailematta omia suorituksiaan.

MITÄ SANAA SAA KÄYTTÄÄ JA MIKÄ SAA OLLA?

 

(Maria Lasonen-Aarnio)

Jouluaattona Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla teoreettisen filosofian professori Maria Lasonen-Aarnio kertoo mielikuviaan sanoista ja arvoista. Hän puhuu 'ummehtuneista arvoista' ja 'moderneista arvoista'.

    Olen jo aikaisemminkin miettinyt, mitä nykyisin tarkoittaa käsite 'arvo'. Se on yksi talous- ja työelämän, koulutuksen ja liikemaailman suosimista muotisanoista. Sillä peitetään paljon tyhjää. Useimmiten olisi rehellisempää puhua suoraan  'tavoitteista', ja rahasta, politiikasta, ateismista ja materialismista. 

    Kristillisistä arvoista uskaltaa Suomessa puhua enää harva, vaikka näitä arvoja monella sisimmässään onkin. Yksipuolinen media ja Lasonen-Aarnion hengenheimolaiset mitätöisivät ne tuota pikaa 'ummehtuneiksi', eivät 'moderneiksi', joita tulee kannattaa. Mitä tämä 'modernius' on? Kuka tai ketkä siitä päättävät? Keitä ovat "asiantuntijat"? Mikä heidän puoluepoliittinen, yhteiskunnallinen ja elämänkatsomuksellinen kantansa on? Ovatko he titteliensä varjolla manipuloivia?  

Kiinnostun aina suuresti, jos puhutaan sanoista, mistä tahansa näkökulmasta käsin, kielitieteellisesti tai semanttisesti ja kulttuuriin kytkeytyen. 

     Lasonen-Aarnio on ottanut haarukkaansa kiltin, rivon/härskin ja herrasmiehen.

Jo otsikko kuuluttaa: "Kiltti-sana kuuluu 1950-luvulle". 

Haluan tarkastella näitä käsitteitä tarkemmin ja laajemmassa kontekstissa kuin Lasonen-Aarnio.  

    Pidän hänen kiltti-sanan käyttöä kohtaan tuntemaansa halveksuntaa kapeana ja asenteellisena.

Ehkäpä sana assosioituu hänellä oheisen, Arvid Liljelundin maalauksen 'Kilttipiika' (1876) tunnelmaan ja tilanteeseen: nöyrä lapsi, tyttö, palvelee vallasnaista ja äiti vahtii hellankulmalta, että tyttö käyttäytyy siivosti eli kiltisti. 

Lasonen-Aarnion mukaan "puhe kiltistä tai tuhmasta lapsesta henkii oletuksia, että lapsen tulisi olla huomaamaton eikä hän saisi aiheuttaa aikuisille päänvaivaa ja kyseenalaistaa heitä".

Mielestäni kiltteys on paljon enemmän ja jopa aivan muuta kuin Lasonen -Aarnion lattea stereotypia alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Enkä halua nyt ollenkaan tarttua naisten 2000-luvulla käymien terapioitten ja populaaripsykologian "kaiken selittävään" klisheeseen 'kiltin tytön syndrooma'.

     Myös poika voi olla kiltti - ja hän saa olla kiltti. Tyttökin saa olla kiltti. Kaikki tytöt eivät ole esiintymishaluisia räpätätejä, vaan hiljaisia ja rauhallisia tarkkailijoita, samoin pojat. Heidän luonteensa voi olla hillitty ja herkkä, eikä se tarkoita sitä, että heidät on vaiennettu "kiltteyden" nimissä. 

    On lupa olla herkkä ja herkkävaistoinen eli kiltti ja suhtautua muihin mieluummin sopuisasti kuin "kyseenalaistaen". Minusta lapset  eivät ylipäätään vielä kyseenalaista aikuisia ja vanhempiaan, se aktiviteetti alkaa vasta varhaisteininä, jos alkaa. 

Oheinen kuva: Olin lapsena pikkuvanha ja teräväkielinen, puhelias ja itsepäinen/itsenäinen - mutta ehdottomasti kiltti. Vaikka kuulun 50-luvun piiskaa saaneeseen sukupolveen, en koskaan saanut rangaistusta kiltteyden puutteen takia, vaan "jotta oppisin olemaan ihmisiksi" eli lopettaisin kiusaavan apulaisemme vastakiusaamisen. Tuli luunappia ja niskavillojen tukistusta, kerran oikein piiskaa, kun olin teljennyt apulaisen moneksi tunniksi ulkohuusiin. Vähän lässyttävää sanaa tuhma ei koskaan käytetty. Mutta ulkohuusi-jupakan jälkeen äiti sanoi, että "sinuun meni vanha-aatami".  Niin voi kiltillekin käydä. 

On sanoja, jotka haluan viedä välillä toipumaan sanojen turvakotiin tai tapaturma-asemalle. Vien sinne sanan kiltti, joka kuvaa pienillä lapsilla luontaista, ja aikuisilla harvinaista, hienoa ominaisuutta. Kiltin kanssa haluan suojella häpäisyltä ja muka-älyllisiltä aggressioilta mm. sanoja jalo ja nöyrä. Nöyrä väärinymmärretään ja sitä häpäistään samalla tavoin kuin kilttiä. Jalo kuuluu esiintymiseltään harvinaisempana näiden kahden seuraan. Mahtaisiko Lasonen-Aarnio julistaa sen "maskuliinisen toksiseksi" ja menneeseen maailmaan kuuluvaksi? 

"Tiettyjen sanojen käyttö voi sumentaa käsityksiämme todellisuudesta ja ylläpitää ummehtuneita arvoja", Lasonen-Aarnio sanoo."Sana joka kuulostaa vain kuvaavalta, voi huomaamattamme olla arvolatautunut, ongelmallinen tai ajasta jälkeen jäänyt".

   Minusta sanojen sensurointi sumentaa käsityksiämme todellisuudesta. 

Juuri siksi ei ole oikein ja rehellistä julistaa pannaan sanoja rivo ja härski. Ne eivät hengi "viktoriaanista siveysetiikkaa", kuten Lasonen-Aarnio paheksuu, eivätkä kuvaa "valta-asemassa olevaa miestä lähettämässä seksiviestejä naisille". Kyllä naisetkin ovat rivoja! Joskus tuntuu, että rivompia kuin miehet. Tässä ei ole kysymys yhteiskuntaluokista, valtasuhteista, eikä sukupuolista. Rivo puhe ja rivo käytös on rivoa; härski härskiä. Mikä siinä on Lasonen-Aarniolle "ongelmallista"?  Miksi olisi "ajasta jälkeen jäänyttä" sanoa rivoa rivoksi? 

Lasonen-Aarnion aggressiot 'ylempää yhteiskuntaluokkaa' kohtaan tulevat ilmi myös hänen tökkiessään sanaa herrasmies. Hän sanoo sen viittaavan menneen maailman ylempään luokkaan  kuuluvan miehen hyvään käytökseen "varsin epämääräisellä tavalla". Mitä piilomerkityksiä, niljakkuuksia ja sovinistista alistussuhdetta hän on tässäkin vainuavinaan? Jos ihminen, mies, on ystävällinen, toisen huomioon ottava, kohtelias, myönteinen, auttavainen, tilannetajuinen ja fiksu, mitä ongelmallista ja vaikeasti käsitettvää siinä on? Miksi Lasonen-Aarnio ei salli "tällaisia asioita enää 2020-luvulla nostaa hyveiksi"?

      Muistelen hyvillä mielin ja mielihyvin kaikkia elämäni varrella kohtaamiani herrasmiehiä. Ehkä olen onnellinen, kun olen ollut niin naiivi että olen saanut ilokseni kohdata heitä.

      Unohtumaton kokemus herrasmiehestä ja tämän hyveellisyydestä tapahtui kerran eräällä valtaväylällä, jossa autoni hajosi keskikaistalle. Hetken ohiajavien tööttäyksiä kuunneltuani viereen pysähtyi valkoinen lava-auto ja siitä astui ulos vanttera Elvis Presleyn kaksoisolento, duunari ja herrasmies. Helpotuksen ja turvallisuudentunnetta antaen hän siirsi autoni sivuun ja ryhtyi musta hiustötterö heilahdellen tarkastelemaan konepellin alaisia tapahtumia. Hän huikkasi minulle, että voin mennä hänen autoonsa lämmittelemään, jos alkaa paleltaa. Viereisestä autosta katselivat pikkutytön ja chihuahuan vakaat kasvot. Mies hinasi autoni läheiselle huoltoasemalle ja sai sen siellä käyntiin. Ystävällisin ja iloisin mielin ja kasvoin hän vielä kysyi, haluaisinko häneltä ylimääräiset akkukengät. 

    Niin, professori Maria Lasonen-Aarnio, herrasmiehillä on yleensä hyvät kengät, jopa kiiltonahkaiset, tai sitten akkukengät. Ja heitä on "ongelmallisessa" ylemmässä yhteiskuntaluokassa - miksei saisi olla - ja heitä on rasvamontussa - miksei saisi olla - ja kyllä, he "kantavat mukanaan mielikuvaa sukupuolesta": se on mies. Herrasmies. Miksei saisi olla?