tiistai 11. elokuuta 2020

AMMATTEJA

Kirjallisuuden klassikoissa puhutaan salaneuvoksista, kotiopettajista, seuraneideistä, kamariherroista, sekundanteista ja imettäjistä.
(Marcus Collin, Ajureita, 1931.)
Heitä ei enää ole.
Vuonna 2015 Etla julkaisi tutkimuksen yli viidestäkymmenestä ammatista, jotka tulevat katoamaan Suomesta. (Nyt luettelo olisi varmaan pitempi.)
Silmät pyöreinä luin: " - -, kirjastotyöntekijät, koristemaalarit, kultasepät, arkistotyöntekijät, kioski- ja torimyyjät, tarjoilijat, sepät, verovalmistelijat ja -tarkastajat (!), myyjät, farmaseutit, - -".
      Eipä aikaakaan kun Helsingissäkin oli vielä raitiovaunun rahastajia, hissityttöjä ja vedenneitoja. Hämmästyin, kun kuulin menestyneen oloiselta helsinkiläismieheltä 60-luvun lopulla, että hän on reikäkortin lävistäjä. Turhaan hymyilytti. Hänhän oli edelläkävijä.

Kun painun ajatuksissani vielä syvemmälle 1900-lukuun, peräti 50- ja 60-lukujen maaseutuelämään, jonne lapsuusvuoteni osuvat, muistan ammatteja ja ihmisiä, joita ei voisi enää kuvitella olevan olemassa.
    Ensimmäisenä silmiini nousee kulkukauppias.
Hän ilmestyi aina joskus keittiöön. Hän istui tuolilla hellan edessä, suurikokoinen murheellinen hahmo, joka minusta muistutti hiukan Aku Ankan Mustaa Pekkaa. Paitsi että hän oli hidasliikkeinen ja puhumaton - ja ilmiselvästi murheellinen. Hänen toinen kätensä roikkui rinnan päällä polion surkastuttamana. Eteensä lattialle hän oli avannut laukkunsa, jossa näkyi kanttinauhaa, neppejä, nappeja, pinnejä, vetoketjuja, hakasia, karhunlankaa... Äiti osti aina jotain. Sitten mies nousi, heilautti ison laukun toiselle, terveelle olalleen ja lähti jatkamaan matkaa. Näin joskus hänen pää painuksissa etenevän tallustavasti kohti Forssaa, Humppilaa...sinne minne maantie kaarsi. Äidiltä kuulin, että kulkukauppiaalla oli elätettävänään suuri perhe.

Pitokokki oli tomera, toimelias ja arvostettu naisihminen maaseudulla. Pitokokit olivat emäntiä tai itsellisiä ja he saapuivat taloon suurten juhlien alla. Osaava pitokokki oli korvaamaton. Paistit, syltyt, räätingit, loorat, aladoopit, sillit, rosollit, juustot, kiisselit, kakut, kranssit, pikkuleivät, hedelmäsalaatit, kaikki pitokokki loihti esiin. Hän pyöräytti kahdella puulastalla voista suitsait voipallopyramidit tarjolle pöytään, hän teki omat kahvisekoituksensa ja itse jopa sinapin. Näin pitokokkeja usein, kynnyksen takaa, sillä keittiöön ei lapsilla ollut asiaa, kun pitokokki apuvoimineen touhusi.  Kun kodissani pidettiin piispantarkastus, pitokokkeja oli useita. Keittiö höyrysi.

Läheistä sukua pitokokeille olivat lapsuuteni martat, jotka lähes kaikki olivat entisiä lottia ja loput ns. pikkulottia. Sain tuta heidän toimeliaisuutensa ja tarmokkuutensa kesällä 1965, kun tein heidän kanssaan linja-autolla pariviikkoisen kesälomareissun Etelä- ja Pohjois-Karjalan halki Kainuuseen ja Lapin porteille. Yövyimme kovin vaatimattomissa retkeilymajoissa kivikovilla muhkurapatjoilla lattialla tai hetekoissa, mutta joillakin paikkakunnilla meidät jaettiin paikallisten marttojen sydämellisiin koteihin. Ennen marttakotiin astumista heläytettiin pihamaalla yhdessä marttalaulu.
Ruokaa riitti aina, siitä nämä super-käytännölliset naiset pitivät huolen. Muonitus pelasi. Jos ei syöty marttakodissa, linjurin perästä vedettiin esiin suuret padat. Melkein siinä samassa tuli jo paloi patojen alla jonkin järven rantahietikolla. Toisessa padassa tuli soppaa, toisessa kuohui ruskeavaahtoinen kahvi. Nisulettejä, mehua ja korppuja ilmestyi auton perästä simpsalapim. Martat olivat reissulla iloisia. Hiekkateitä mennessä laulettiin. Heidän seurassaan oli hauskaa ja turvallista. Ystävystyin monen kanssa niin, että kävin vielä joskus matkan jälkeenkin tervehtimässä näitä 'tätikavereitani'.

Keittiöhommissa uurastaviin naisiin kuuluvat myös kotiapulaiset. He myös asuivat toimipaikassaan, keittiön takana olevassa pienessä kapeassa huoneessa, jota jotkut nimittivät 'palvelijanhuoneeksi'. Kotonani ei koskaan sanottu 'palvelija'. Tyynet, Astat, Kyllikit, Martat ja Tuulat olivat 'apulaisia'. Heitä oli kaikenlaisia, vaihtuvana joukkona; jotkut olivat 'ilkeitä', jotkut 'kilttejä'. Apulaiselta saattoi saada päin korvia, kun vanhemmat eivät olleet näkemässä, joku taas otti sunnuntaina mukaansa pyöräretkelle ja salli käydä huoneessaan katsomassa ristipistotyön etenemistä. Äitini kotona oli yksi ja sama apulainen rippikouluikäisestä lettipäästä vanhuuteen asti. Kun lastenlapsia syntyi muualla päin Suomea, Mamma lähetti tämän uskollisen apulaisensa vuodeksi tai pariksi auttamaan, sitten hän taas palasi asemapaikkaansa Pohjanmaalle.

Toisella isoäidilläni oli suuri perhe ja kasvattilapsiakin, mutta ei koskaan apulaista. Hän oli lempeä hurskas ihminen, syntynyt 1890. Kun kerran olin hänen ja isoisän luona 60-luvun lopulla, kuulin isoäidin huudahtavan ilahtuneena ikkunalta: "Pesumuija tulee!" Vanhuudessaan hän oli ottanut vähän pyykkiapua. Pesumuija-nimitys ei hänen suustaan ollut hiukkaakaan alentava. Olihan hän minullekin kerran tokaissut ystävällisesti: "Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Myös mustalaiset."

Aino Saari oli lapsuuteni tärkeä ja rakas ihminen. Hän oli ratavartija. Aino istui pienenpienessä kopissa radan vieressä ja aina vähän ennen kuin Turun juna pyyhälsi ohi, hän kävi laskemassa puomin tien eteen. Sain istua Ainon kopissa ja katsella kun hän kutoi minulle revontulipuseroa viittä eri väriä käyttäen. Kello raksutti hyllyllä, sen viisareita tarkattiin. Sillä kun Turun juna oli tulossa, Aino hääti minut pois. Aino teki työtä myös postissa, hän kuljetti rattailla isoja postisäkkejä asemalle ja heitteli niitä tavarajunaan. Välillä hän pelotteli, että panee minutkin säkkiin ja heittää junaan, mutta tiesin, ettei niin kävisi, sillä Aino oli - vastoin kuin muut aikuiset - aina tasainen ja taatun luotettava.

Ällistytin joskus kouluvierailulla lapsia kertomalla, että kun olin heidän ikäisensä, maalla kaikkialla kulki hevosia. Kirkon, aseman ja postin edessä oli pitkiä hevospuomeja, joihin hevoset sidottiin suitsista siksi ajaksi kun käytiin hoitamassa jokin asia. Hevoset kalusivat puomeihin kuoppia. "Sä oot kyllä hirveen vanha!", sanoi joku poika vähän epäuskoisena. "Ootko sä sata?"
No, vuona 1956 Suomessa oli kuulemma vielä yhtä paljon hevosia kuin traktoreita. Ja kotipaikkakunnalleni tuli sotien jälkeen paljon siirtokarjalaisia, heille varsinkin hevonen oli kuin auto meille. Erityisesti muistan karjalaismiehen nimeltä Hesekiel Lius, hän oli hevosmies, sillä aina kun hänet näin, hän seisoi miehekkäänä rattailla ja ajoi hevostaan. Hän, kuten muutkin hevosmiehet, päästi huuliltaan hienon viheltävästi vingahtavan ja terävän maiskauksen lähtökäskyksi hevoselle. Se oli aivan toista vaikeusastetta kuin pysähdys-ptruuu. Harjoittelin kumpaakin. Sen lähemmäs en hevosia uskaltanutkaan, sillä hevospuomien luona miehillä oli tapa huomauttaa: "Kakarat kauemmas. Jos kuljette hevosen turvan alta, se kiskaisee teiltä päänahan irti."
(sukulaistalon hevosmiehiä)
Eräs luokkatoverini asui pikku talossa suuren maalaistalon lähellä. Talossa oli ikkunaluukutkin kuin satukirjassa. Koska he olivat juuri muuttaneet, kysyin miksi he olivat muuttaneet. "Meidän isä on tossa talossa renki", sanoi tyttö. Menin jotenkin hämilleni, sillä kotimaisista elokuvista olin oppinut, että rengit ovat filmitähtiä ja nuoria ja rakastuneita.

Muutama vuosi myöhemmin asuin kaupungissa ja olin mennyt oppikouluun. Heti syksyllä luokanvalvoja nostatti jokaisen vuorollaan pystyyn ja tämän tuli ilmoittaa kuuluvalla ja selkeällä äänellä isänsä nimi ja ammatti. Opettaja kirjoitti isät ja ammatit kirjaansa. Yksi tytöistä sanoi, ettei hänellä ole isää. "No entä äiti?" luokanvalvoja kysyi kärsimättömästi, kynä valmiina kirjoittamaan. "Hän on kadunlakaisija", tyttö sanoi. Tunsin sääliä tyttöä kohtaan, mutta hävetti tuntea sääliä, koska sellainen oli ylpeyttä. Toivoin kovasti, ettei tytön äiti joutuisi tulemaan luudan kanssa juuri koulun kohdalle, vaan että hän lakaisisi katua jossain kauempana. "Miten ihmiset oikein elää? Miten ne oikein pärjää?" mietin tuskaisesti. Ehkä siitä pitäen halusin aina kirjaakin lukiessa tietää, mikä ammatti kullakin henkilöllä on. Jos ei kerrottu ammatteja, koko juttu oli mielestäni hölynpölyä. 
Vasta paljon myöhemmin huomasin, että kirjallisuus - ns. korkeakirjallisuuskaan - ei suinkaan aina kerro ammatteja ja taustoja. Pahimmillaan henkilöhahmot ovat kaikesta irti leikattuja kuin paperinuket, joita siirrellään.