perjantai 8. joulukuuta 2023

LINTUJA

 Viime tiistaina, 5.12., oli Hesarissa juttu naisesta, jonka seuraan kesyttämätön talitiainen oli hakeutunut. Hauska juttu. Yleensähän linnut ovat hyvin arkoja. Luin kerran naisesta, joka ammatikseen harjoitti eläimiä olemaan rauhallisesti erilaisissa elokuvakohtauksissa. Hänen mukaansa linnut olivat kaikkein vaikeimpia, alati säikkyviä ja äkkinäisesti pakenevia.
     Lehtijutun naista, Roosa Prusilaa, lähestyi pihapiirissa muitakin pieniä lintuja. Hän antoi niitten rauhassa kaarrella ympärillään, ja vasta vähitellen alkoi ojentaa niille kämmenellään syötävää. Lopulta tämä talitiainen "ei enää välittänyt, oliko Prusilalla tarjota ruokaa vai ei". "Se saattoi tulla kädelleni, kun itkin, tai istahtaa olkapäälleni ja katsella maailmaa kanssani."
    "Kuin varkain linnusta tuli syy nousta sängystä aamuisin". Tiainen auttoi masennuksesta elämään. 

Ajatellessani tätä pientä kertomusta Roosa Prusista ja talitiaisesta, mieleeni tulivat Hannelore Frankin sanat: "Lohdutus ei ole vain tyhjä sana, jonka takana ei ole mitään. Se on sana jonka takana on ihminen, joka auttaa, ja Jumala, joka auttaa".
Käännettynä: Lohdutus ei ole vain sattumanvarainen räpsähdys, joka ei merkitse mitään. Se on luokse tullut elävä olento, joka auttaa, ja Jumala joka auttaa.


Linnut, kuten koko luomakunta, todistaa Luojastaan. 
   
Kävin muutama vuosi sitten Assisissa, kaupungissa joka tunnetaan fransiskaaniveljestön perustajasta, kerjäläismunkki Franciscuksesta. Franciscus Assisilainen muistetaan myös hänen erityisestä suhteestaan lintuihin ja eläimiin. Kerrotaan, että hän puhui kaikille luontokappaleille ja ne ymmärsivät häntä.  
Ostin luostarin kirjakaupasta pienen kirjasen, joka kertoi mm. Gubbion kaupunkia Franciskuksen aikana 1200-luvulla terrorisoineesta isokokoisesta, karjaa ja ihmisiä raadelleesta sudesta. Kaupungin asukkaat elivät jokahetkisessä pelossa. 
Franciscus puhuttelee "Veli Sutta", nuhtelee sitä, ja kehottaa sitä tekemään rauhan itsensä ja ihmisten kesken. 
Kuunnellessaan susi painuu maata kohti Franciscuksen edessä, laskee päänsä nöyränä, ja ojentaa sitten käpälänsä Franciscukselle. Se käy "yhtä kesyksi kuin mikä tahansa talon eläin". Rauhan ja sovinnon tapahtuma saa ihmiset liikutuksen valtaan.. He alkavat päivittäin ruokkia sutta, ja kun susi aikanaan kuolee, kaikki surevat sen lähtöä. 

Kirkkoalueen pihalta lähdin kävelemään luostarin kivi- ja lasiseinillä suljettua porticoa, jossa lasiseinien läpi saattoi katsella luostarin ruusutarhaa. Käytävän mutkassa oli Franciscus Assisilaista esittävä patsas. Sen avoimilla, rukoilevilla kämmenillä näkyi tekokukkia - ja valkoinen kyyhkynen. 
   Ajattelin ensin, että lintu on koriste niin kuin kukatkin. Katselin sitä: sen toinen silmä liikkui ja se kohensi hiukan asentoaan. 
Jäin vähän pitemmäksi aikaa tarkkailemaan tätä kaunista hautovaa kyyhkyä. Odotin, että näen sen liikkeitten toistuvan mekaanisesti pienin väliajoin. Mutta ei, se oli elävä. Oikea. 
Ihmettelin, mistä se oli päässyt lentämään suljetulle käytävälle. No, varmaan samasta suunnasta kuin minäkin. 
Minusta oli ihmeellistä, että se lehtevän rauhallisen puutarhan ja sen puitten ja räystäitten sijasta oli valinnut tämän pyhää miestä esittävän patsaan kädet pesäpaikakseen. Siinä sen oli hyvä olla. 

Jonkun toisen mielestä tämä, ja kaikki, on sattumaa ja "järjellä selitettävää". Joku puhuisi 'pienistä ihmeistä'. Mutta ei, minusta ihmeet eivät ole koskaan 'pieniä'. Enkä usko sattumiin. Ja kaikki 'tieto' täällä ihmisten kesken on osittaista ja vajavaista. 

Kaikki on ihmettä, suurta ihmettä. Sekin että vedän henkeä sisään ja puhallan ulos, että tartun kynään ja kävelen, avaan ja suljen silmäni.