Kuten meille täällä Helsingissä on jo vuosia tiedotettu, Stockmann sairastaa taloudellista pitkäaikaissairautta, joka nyt on johtanut niin vakavaan tautitilaan, että edessä näyttää olevan vararikko eli kuolema - taikka ainakin todella fataaleja leikkauksia, joitten jälkeen potilasta ei vierailija enää voi tunnistaa.
Sairasvuoteen eli rakennuksen päädyissä saattaa jatkossakin lukea Stockmann, mutta virallisissa potilaspapereissa nimi tulee olemaan Lindex. Lindex on Stockmannin holhooja, sillä itse S ei pysty enää elättämään itseään eikä muutenkaan pärjää nykymaailmassa.
"Meillä kaikilla" on omat muistomme Helsingin Stockmannista (rak. vuonna 1930), Suomen ensimmäisestä tavaratalosta (perustettu 1862). Sokos (S-ryhmän tavarataloketju v:sta 1952) on 2000-luvulla pinninyt perässä, mutta Stockmanniin verrattuna siltä puuttuu aidon tavaratalon historia ja tyyli. "Se jokin" on valitettavasti jo itse Stockmanniltakin kadonnut. Talo on pelkkä Stocka, ja kaupunkilaisten puheenparreksi on jo tullut hokea, että ' Stockalla ei ole enää mitään '.
Ensimmäiset muistoni Stockmannilta ovat 1950-luvulta, jolloin lähdin sukulaistätini kenraalitar Sutelan kanssa raitiovaunulla Munkkiniemestä kohti keskustaa. Olin pieni maalaistyttö, jota äiti aina välillä "lainasi" Annikki-serkulleen "tyttäreksi".
Stockmannilla odotin näkeväni leikkikaluosaston suuret kultakalat. Ne uiskentelivat kehämäisessä altaassa pylvään ympärillä. Tädin herttaiset kyselyt, mitä haluaisin hänen ostavan minulle, olivat pelkästään hämmentäviä ja turhia. Ulkona kaduillakin minulle riitti se, että näin ihmeellisen vihreän avaimen syttyvän ja sammuvan jonkin suuren talon katolla. Avaimen nimi oli PYP.
Kun kerran eksyin tädistä Stockmannilla (kummallista, sillä pitelin tavallisesti koko ajan kiinni hänen hansikoidusta kädestään), kiltti myyjätäti järjesti kuulutuksen halki tavaratalon: "Pieni Sejase-tyttönen odottaa tätiään kolmannen kerroksen naisten hattuosastolla!".
(August Macke) |
Tavaratalot olivat ensimmäisiä ja ainoita julkisia tiloja, jotka olivat vain naisille.
Tavaratalot olivat myös ensimmäisiä suuria naistyöpaikkoja, joissa nainen saattoi edetä urallaan.
Tavaratalo oli kunniallinen työpaikka, vaikka sen ilmapiiri oli, ja on edelleen, hemmotteleva ja aistillinen.
Ostaminen ja oman rahan käyttö oli naisille pariisilaisessa tavaratalossa jotain aivan uutta. Kortelainen kirjoittaa tästä feminismin ja taloudellisen itsemääräämisoikeuden näkökulmasta.
Hänen punaisena lankanaan on, että tavaratalo nykyäänkin on naisten maailma ja turvapaikka vihamielisessä kaupunkitilassa.
Kun nuorena aikuisena 70-luvulla asuin Helsingin Etu-Töölössä, näin näitä 'Töölön rouvia', jotka jokapäiväisesti kiirehtivät tutuille ostoskierroksilleen Stockmannille. Raitiovaunulla mentiin Hesperian puiston pysäkiltä suoraan tavaratalon pääovelle. Ihmettelin joskus, miten he jaksoivat, miten heitä kiinnosti? Mutta nyt ymmärrän, että se oli riippuvuus siinä kuin nykynaisilla puhelimen selaaminen ja nettishoppailu; se oli turvapaikka johon paeta päivien tyhjyyttä; hetki kuvitella, unelmoida ja saada aistillista mielihyvää.
Stockmannin ala-aulassa pääoven luona tuoksui 'ennen vanhaan' (vielä 80-luvulle tultaessa) vastajauhettu kahvi, myyjiä työasuissaan oli paljon ja he olivat erittäin kohteliaita ja ystävällisiä, teitittelivät nuorempaakin; hissitytöt ja - pojat hoitivat hissinnappien painamisen; ja jo liukuportaita ylös noustessa tunnelmassa oli eurooppalaisuutta. Stockmannilta sai myös sellaista, mitä muualta ei saanut, luksustakin.
Vuosina jolloin en asunut Hgi:ssä, tuli ilman muuta suunnattua askeleet asemalta Stockalle, jos aikaa johonkin tapaamiseen tai tilaisuuteen oli. Stockmann otti vastaan kuin tuttu, suuri varakas vanha koti, johon sai vapaasti tulla ja viettää sen ajan mitä halusi.
Kun 1995 rahapulassa ja kauheassa kiireessä jouduin/sain yhden viikon aikana etsiä itselleni iltapuvun Linnan itsenäisyyspäivän juhliin, suuntasin Stockmannin iltapukuosastolle. Eihän mihinkään ompelijaan tai täysin vieraisiin, vähän hämmentäviin ateliereihin ollut aikaa.
Neuvojakseni lyöttäytyi julkisuudesta tuttu "Malli-mamma", joka minua ystävällisesti kiireestä kantapäähän silmättyään toi empimättä sovitettavakseni kolme iltapukua. Häkeltyneenä sujuttauduin ensimmäiseen, Yves Saint Laurent'n luomukseen, joka kieltämättä löi kaiken edeltävän elämäni juhlavaatetuksen laudalta, ja jossa Mallimamman mielestä olin "kuin veistos". Ihailin ihmeissäni hänen ammattitaitoaan, silmää "nähdä", mutta samalla melkein äännähdin kauhusta katsoessani yksin sovituskopissa hintalappua. Sillä tämähän oli ostos, jonka tulisin tekemään pelkästään ja ainoastaan hintalapun perusteella. Hirveä salattu iltapukukiipeli. Kun Mallimamma näki minun empivän, hän riensi iloiten ehdottamaan (määräämään), että vien puvun kotiini yöksi, ja aamulla voin sitten lyödä lukkoon kaupat. Hetkeä myöhemmin siis istuin jäykkänä junassa Yves Saint Laurent'n kanssa. Hirvitti että heti seuraavana aamuna pitäisi taas lähteä junalla edestakaisin Hki:iin Stockmannin pyörteisiin. Onneksi mallimamma ei ollut paikalla, onneksi myyjä oli vaihtunut, kun aamulla saavuin koskemattoman puvun palautukseen. Olin päättänyt ostaa eilen huomaamani osaston halvimman pikku iltapuvun. Sehän oli 'ihan ok', vaikka ulottuikin tyylittömästi vain puolipohkeeseen. Ostospäätöksen kanssa seisoin totisena kassatiskillä. Myyjätär kysymään: "Tuleeko puku Linnaan?" Hän oli ottanut pöydän alta esille mustakantisen vihon ja katsoi sen jotakin riviä. "Tämä puku menee jo sinne, joten jos olette myös menossa, ette voi ostaa tätä pukua". "Ei mene Linnaan", sain heti sökellettyä eli valehdeltua. Ja niin myyjätär alkoi rauhallisin hitain liikkein kääriä kimallustani silkkipapereihin. Eivätkä eilinen myyjä tai Mallimamma onneksi ilmestyneet ihanina ja hymyilevinä pukujen takaa luokseni.
Sellaista oli 'silloin joskus'. Vain Stockmannilla on voinut olla sellaista, aivan erilaista.
Lukuvinkiksi myös: Antto Terras, Stockmann Yard, Like 2015.
Kertoo vuoden 2016 alussa lopetetusta Stockmannin turvallisuusosastosta, joka oli perustettu vuonna 1930.
Hauska kirja.