KYNÄ JA KÄSIALA

Alkon myyjä oli juttutuulella ja kertoi minulle "luottamuksellisella äänellä", kuinka hän oli tässä kysynyt joltain pojalta henkilöllisyyspaperit ja "kaveri näytti ajokorttiaan, jonka taakse oli raapustanut nimensä tikkukirjaimilla." Keskustelimme käsialasta ja sen katoamisesta noin puoli tuntia (ei muita asiakkaita). Mies kertoi harrastavansa kaunokirjoitusta ja tekstaamista. Kun kysyin, osasiko hän myös fraktuuraa, hän katsoi minua hyvin tyytyväisenä saadessaan vastata kysymykseen. Puhuimme fraktuurasta ja mustekynänteristä pitkään. Päivittelimme, osaavatko tulevat sukupolvet enää lukea kirjeitämme ja muuta käsinkirjoitettua. Kun kerroin lukeneeni, että Pariisin suuret muotihuoneet kirjoituttavat edelleen kutsukorttinsa käsin, että joku suomalainenkin nuori nainen on päässyt sinne kirjoittamaan tietynlaista hienosti kaareutuvaa kaunokirjoitusta, mies näytti unelmoivalta. Comme c´est élégant!

Kun mietiskelin kyniä ja käsin kirjoittamista, koko elämäni kulttuurihistoria tulvi mieleen.
Rupesin kirjoittamaan 5-6-vuotiaana (mm. kopioimaan kohtia lehdistä ja kuvakirjoista ja kirjoittamaan postikortteja Mikki Hiiren veljenpojille Mortille ja Vertille, joista käytin mielikuvitusnimeä 'Merkkilän pojat'). Myös sitä ennen minulla oli joka päivä jonkinlainen kynä tai liitu kädessäni, sillä rakastin piirtämistä. Kirjoitin sekaisin tikkukirjaimia, tekstausta ja haparoivia kaunokirjaimia, yritin olla nopea. Ärsyynnyin, kun äiti huomautti, että pitelen kynää väärin. Kynä ei saanut kulkea nimettömän ja keskisormen välistä, kuulemma, vaan sen piti olla "näin" (äiti näytti).
"Tämä asia sinun täytyy oppia ennen kuin menet kouluun. Ei saa tottua pitämään kynää väärin."
    Myönnän, että nykyisin minua karmii, kun näen nuorten ja mm. erilaisten virkailijoitten kirjoittaa mökeltävän kynä lähes nyrkissä. Näyttää sivistymättömältä. (Saako nykyisin enää edes sanoa, että jokin on 'sivistymätöntä'?)

Koska kävin oppikoulun neljä ensimmäistä luokkaa erittäin vanhoillisessa tyttölyseossa, sain runsaasti kaunokirjoituksen opetusta. "Kaunista käsialaa" harjoiteltiin kaksi tuntia viikossa. Sain jatkuvasti moitteita. (Jo kansakoulussa sain käsialasta kärpäs-leiman, kun moni muu sai sinikellon, jopa kaksi tai kolme sinikelloa; minä taas jopa kolme kärpästä.) Todistukseen tuli 'kaunosta' kuutonen tai seiska. Ymmärsin, ettei käsiala (tytöillä ja naisilla!) saanut ola persoonallista (vaikka olisi ollut selkeää), vaan sen piti olla "siistiä" eli sovinnaista ja persoonatonta. Inhosin kaunokirjoitusta melkein yhtä paljon kuin käsityötunnilla taidepaikkausta ja muurahaisenpolkua.

Kymmenvuotiaana sain oman mustetäytekynän. Rakkaustarinamme kesti 32 vuotta. Sitten kerran, kimpaantuneena kun muste ei juossut, vaikka olin nuolaissut terää ja ravistanut kynää kevyesti, iskin terän kärjen päistikkaa paperiin. Terä meni lyttyyn. Muste purskahti käsilleni. Hyppäsin järkytyksestä seisaalleni: Olin tappanut oman rakkaan kynäni! Se oli hirveä, hirveä menetys. Mitään niin henkilökohtaista esinettä ei minulla koskaan ole ollut.
Hyvässä mustetäytekynässä on sama ominaisuus kuin sellossa: sitä saa soittaa vain omistaja.
Kynä oli ollut niin paljon kädessäni lapsuudesta halki nuoruuden ja opiskeluaikojen pitkälle aikuisuuteen, että yhä muistan tunteen sillä kirjoittamisen nopeudesta ja keveydestä. Aikoinaan oikean käteni keskisormen vasemmassa reunassa, ensimmäisen nivelen kohdalla, oli pysyvästi sininen patti, kynän pitelyn jättämä kovettuma.

Teen yhä muistiinpanoja kynällä. Pitkään kirjoitin kirjankin aina ensin käsin, pari liuskaa kerrallaan ja sitten sama stilisoiden koneella: "miltä näyttää?". Laatikossa on pino lehtiöitä, vihkoja ja paperinippuja, joihin olen luonnostellut kirjojani. Lauseenpätkien, tekstikatkelmien, avainsanojen, ajatusten ja "jäsentelyn kelaamisen" keskellä ja seassa on mietteissä tehtyjä piirrelmiä sekä  ornamentteja ja suuria numeroita, joista kasvaa jokin toinen kuva. Samaa piirtelyä harrastan tahallani tai huomaamatta, jos on meneillään pitkä ja tärkeä puhelu.

             Siirtyminen kirjoittamiseen "pelkällä tekstinkäsittelyohjelmalla" kävi aikoinaan lyhyen sähkökonevaiheen kautta. Ensin oli outouden tunnetta ja vieroitusoireita; epäilin ettei ajatus kulje yhtä sujuvasti ja luontevasti "koneen kanssa" kirjoittaessa kuin käsin ; pelkäsin etten pääse "ytimeeni" muuten kuin käden, kynän ja paperin kautta. No, kaikkeen tottuu. Isoäitini oli pakottanut itsensä vispaamaan kuuden munan kakkua yhtä hyvin oikealla ja vasemmalla kädellä. "Kun oikea väsyy, vasen jatkaa samaan tahtiin".


Ollessani (kauan sitten) töissä Otavassa, ilostuin kun kuulin esimieheni sanovan, että hän tykkää lyijykynästä enemmän kuin mistään muusta kynästä. Juttelimme hetken lyijykynän mukavuudesta ja tuttuudesta. Sekä siitä, että paras lyijäri on 8-10 cm pitkä. Kyllä, edesmenneen kynärakkauteni, ikioman mustetäytekynäni lisäksi, minulla on ollut aina vankkumaton ystävyyssuhde vanhaan kunnon lyijykynään, ei liian pitkään, muttei myöskään liian lyhyeen, ei liian kovaan, muttei pehmeäänkään. Kun olin pieni, isä teroitti minulle kynät puukolla. Hänellä oli kirjoituspöytänsä ylälaatikossa punakultaisessa kaksoistupessa eteläpohjalainen perinnepuukko, se jossa iso puukko on - kuten sanonta kuuluu -  "miesten tappamista varten, ja pikkupuukko pikku poikain kutittelua varten". Puukolla opin vuolemaan pian itsekin. Värikyniin sai sillä hyvät terät; lyijykyniin hommasin kaupasta teroittimen kun menin kouluun ja alkoi lyijykynän teroituspurun hajuinen kouluelämä.