JOULUVISA

 

1.  Kuka oli Taata, ja mitä hän aina jouluisin teki?

2.  Kuka Nobel-kirjailija ilmoitti kirjoittavansa joka joulu joulurunon?

3.  Kenen kirjoittama on romaani Joulua pakoon?

4.  Entä kuka kirjoitti kertomuksen Pienen koiran joulu?

5.  Mistä lukijat ovat voineet lukea Köyhälän (/Tyhjälän) joulusta?

6.  Kuka on luonut Pohjoismaihin punahiippaisen joulutonttu-hahmon?

7.  Milloin Pyhä Nikolaus (Santa N.) eli, kuka hän oli, ja mistä tuli tunnetuksi?

8.  Miksi suositussa Sylvian joululaulussa lauletaan vaahtoavasta viinistä, sypresseistä ja tulivuoresta?

9.  Mikä virren Enkeli taivaan lausui näin sävel alkuaan oli?

10. Missä evankeliumissa on jouluna yleisimmin luettu jouluevankeliumi?

Vastaukset:

1.)  Taata eli Frans Emil Sillanpää esitti "joulusaarnoja" eli pakinoitaan radiossa v:sta 1945 kuolemaansa 1964 asti.       2.) Joseph Brodsky. Esim. Jukka Mallisen valikoima ja suomentama joulurunojen kokoelma Joulutähti (1999).     3.)   John Grisham (Skipping Christmas,2000) Joulua pakoon, 2002.     4.)  Mika Waltari.        5)  Aku Ankka-lehdestä. A Christmas for Shacktown on Carl Barksin luoma pitkä sarjakuva vuodelta 1951. Aku Ankassa se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1956.   6.)  Ruotsalainen kuvittaja Jenny Nyström.  7.)  Nikolaos, 200-luvulla elänyt Myran piispa Turkista,  Pyhä Nikolaus. Teki salassa hyviä tekoja ongelmissa olevien ihmisten auttamiseksi. Näin hänestä ja hänen hyväntekeväisyydestään muodotui esikuva joulupukki-hahmolle.  8.)  Topelius, joka on kirjoittanut tämän laulun sanat, vietti joulua Italiassa, Sisiliassa, vaimonsa Emilien kanssa parantamassa tämän terveyttä.   9.)  saksalainen piirileikki.  10.)  Luukkaan evankeliumi, 2. luku, 1-20. . . 

KIRJOITTAJIEN KIRJA

 

Jukka Viikilä, 

Taivaallinen vastaanotto, 

Otava 2021.    

Edellisen romaanin, Akvarelleja Engelin kaupungista, kohdalla jo Viikilän taidokas kielen hallinta ja aforistisuus toi ilon ja nautinnon lukemiseen. Teki mieli kirjoittaa lauseita ja kappaleita muistiin. Viikilä miettii sanottavansa. Lauseissa ei ole sanaakaan liikaa eikä liian vähän, ja ne ovat eläviä ja eloisia ja selkeitä. Kertaakaan ei tarkinkaan lukija saa Viikilää kiinni löyhästä ja "taiteellisuuttaan" keinotekoisesta lauseesta - kuten valitettavasti niin kovin usein/yleensä suomalaisessa "taideproosassa". 

Taivaallinen - himmeli romaanin metaforana - vastaanotto on kirjoittavan ihmisen kirja kirjoittajille. Näittenkin on syytä olla kunnianhimoisia. On siis kyse maallisesta vastaanotosta. Viikilä tietää, miten raadollinen kirjoittamisen maailma on, mikä tungos ja kakofonia siellä vallitsee. 

Kirjoittamista käsitellään sisältä ulospäin, sen elinkelpoisuutta testataan. Se preparoidaan tarkoin viilloin eikä epästeriiliyttä varota. Arkipäiväisyyden latteasta ja tahmeasta läsnäolosta lähtevät oivallusten reitit. 

Välillä kirjoittajasta tulee mieleen kokki tukussa, puuseppä lautatarhalla ja räätäli kangaskaupassa. Materiaalia riittää ja sitä valikoidaan ammattilaisen silmin. 

   Toisaalta Viikilä on kuin maalivahti. Hänen romaaninsa on maali, jota Viikilä vahdin lailla ketterästi suojaa kaikilta mahdollisilta suunnilta tulevilta laukauksilta. On epätavallista että kirjailija pelaa näin naamiotta ja ääneen ennakoi , minkä vastaanoton voi saada. 

   Viikilä ohjeistaa kirjoittajaa/itseään veneen pohjalla, joka ei saa vuotaa. Kaikki esiin pilkistävät aukot ja raot on tilkittävä. 

Taivaallinen vastaanotto ei luo illuusiota tuttuun draaman tapaan. Siksipä se ei sopine luettavaksi tuudittautujalle, joka haluaa heittäytyä seuraamaan juonta. Romaanin voi oikeastaan avata mistä kohdasta tahansa ja ruveta lukemaan. Siinä mielessä se on aforismi- ja mietekirja. Sivuja ei myöskään käännellä kuin leikattaisiin heinää. Tätä kirjaa ei "päästä loppuun". 

Viikilä kirjaa ajatuksiaan ns. päähenkilönsä, alter egonsa, Jan Holmin lisäksi monen monen muun henkilön kautta. Näistä muistiinpanojen ja ajatuksenkulkujen tekijöistä on tekstinpätkien alla etunimet. Tyyli ei varioi kenenkään kohdalla, mutta mitä siitä, Rikoksessa ja rangaistuksessakin kaikki replikoivat samalla Dostojevskin suulla niin, ettei henkilöitä erota toisistaan. 

"Kirjallisuus on täynnä apuja, menneitten tekijöiden työntövoimaa. - - Valtaosa kirjoista on kirjoitettu vain osittain, ehkä kaksikymmenprosenttisesti, lopun työn on tehnyt itse kirjallisuus", romaanissa todetaan. No, tämän kaksikymmenprosenttisen Viikilä on viljellyt hyvin. Hän on välttänyt kirjallisuuteen paneutuneen herkästi saamat maneerit ja perinteisen "henkevyyden" luudutustaudin. Hän on suorapuheinen ja virkistävän tärkeilemätön keskustelija ja ajattelija. 

"Ei tämä ole romaani avosydänleikkauksesta, vaan avosydänleikkaus" on mottona kirjan takakannessa. Leikkaus viittaa romaanin todelliseen tapahtumaan, mutta myös kaikkeen muuhun, mihin kirjoittaminen hakee - jos ei parantavaa - niin avaavaa terää. 

Romaaniin ryhtyessään lukijan on turha odottaa juttuja. " Suurten ikäluokkien miehet ovat jutunkertojia. Heidän elämäkertansa pullistelevat juttuja: panojuttuja, sotajuttuja, eräjuttuja, dokausjuttuja, opettavaisia juttuja, tutuntutulle tapahtuneita juttuja, rahajuttuja, juttuja toilailuista tunnettujen henkilöiden kanssa. 

     Kaikki ne ovat kadoneet tai katoamassa. Kokonainen kuvitteellinen maailma miehistä suuressa seikkailussa on tulossa päätökseen."

Saa nähdä, ilmestyykö Viikilälle jäljittelijöitä. Hyvä sujuva teksti on aina näennäisen helpon oloista, kuin hihasta pudisteltua. Mutta sivuja ei voi vain koota kasaan toteamuksilla. Sellainen ei riitä. Tarvitaan ajattelun voimaa. Rajaamisen ja leikkaamisen on oltava tietoista ja taitavaa, 

Kiitos, Jukka Viikilä. 

Lahjakasta, omintakeista, terävää!

 

.

KUVAN VOIMA

 

Jos on sanalla mahtia, niin on kuvallakin voimaa.

    Kaukaisessa lapsuudessani maailma ei ollut niin kuvien täyttämä kuin nykyinen. Kaikki kuvat, eritoten värilliset, tuli katsotuksi tarkkaan. 

    Aku Ankkojen ja lasten kuvakirjojen lisäksi varhaisen lapsuuteni runsainta kuvamaailmaa oli kirkkotaide, sakraalit kuvat. Alttaritaulujen ja enkelipatsaiden tutkiskelussa sai kulumaan jumalanpalveluksissa aikaa. Kotona meillä oli tauluja, maalauksia, jotka olivat kuulemma (vuosikymmeniä) lainassa isän sukulaiselta, taidemesenaatti Jalo Sihtolalta.  Nekin tulivat joutessa huolellisesti tuijotetuiksi. Fantasioin joistakin maisemista.

    Alle kouluikäisenä olin päivisin usein yksin, sillä siihen aikaan ei maaseudulla ollut päiväkoteja tai lastentarhoja. Isän työhuoneessa sain aina välillä olla, sillä ehdolla, että istuin lattialla hiirenhiljaa ja annoin isän häiritsemättä lukea tai kirjoittaa.  

Tutkiskelin kirjahyllyn alimman hyllyn kirjoja kuvia etsien. Kansojen Historioissa oli paljon julman ja häijyn näköisiä ihmisiä, joilla oli satunäytelmiä hienompia samettivaatteita, pitsejä ja hohtavia helmikoruja. 

     Mutta vakavimmaksi minut veti Ison Perheraamatun kuvitus. Kirja oli niin suuri ja painava, että sen ulos vetäminen piti tehdä hitaasti ja varoen, jotta se ei jysähtäisi liian kuuluvasti lattiaan. 

   

Viimeinen tuomio

  Myöhemmin opin että nuo hurjat ja yksityiskohtia tulvivat mustat koko sivun kuvat oli tehnyt ranskalainen taiteilija nimeltä Gustave Doré.  

Gustave Doré (1832-1883)

Kuvataiteen ihmelapseksikin häntä voisi kutsua, sillä jo 5-vuotiaana hän herätti huomiota töillään, ja 15-vuotiaana hän aloitti kuvataiteen ammattilaisena tekemällä pariisilaislehtiin kaiverruksina karikatyyrejä. 

     Niin valtavaksi kasvoi hänen ahkeruutensa ja töittensä määrä, että kirjallisuuden puolelta häntä voisi verrata vaikka kolme vuosikymmentä aikaisemmin eläneeseen työmyyrä Honoré Balzaciin. 

     Raamatun lisäksi Doré kuvitti monia keskeisiä klassikoita, mm. Don Quijoten, Raivoisan Rolandin, Gargantuan ja Pantagruelin, Miltonin Kadotetun paratiisin, Kuningas Arthurin tarun, Paroni Munchausenin seikkailut, ristiretkien historian, Fontainen ja Perraultin klassikkosatuja, sekä myös suuret määrät englantilaista runoutta ja kirjallisuutta, ym.ym.ym. Jopa kuvanveistäjänä hän oli tuottelias. 

Don Quijote

Dorén vaikuttavat kuvat olivat varmaan taustavaikuttajana, kun 12-13-vuotiaana tein kirjastossa "elämäni löydön". Hiippailin luvatta aikuisten puolella, sillä alle 14-vuotiaana minun olisi kuulunut lukea ja lainata ainoastaan lasten puolelta, sellainen oli sääntö kotilkaupunkini kirjastossa 1960-luvulla. Vetäisin hyllystä Dante Alighierin (1265-1321) Jumalaisen näytelmän, Divina Commedian. Kuvituksen tuttuus tulvahti silmiini ja sydämeeni. Aloin lukea paksua kirjaa hyllyjen välissä. Olin aivan lumoutunut. Päätin joka päivä käydä lukemassa. Ja jos joku yllättäisi minut, sanoisin olevani lainaamassa nuotteja, sillä sehän oli sallitua alaikäisillekin. 

     Kun sitten koulussa tuli esitelmien aika, pidin vuorollani esitelmän Danten Jumalaisesta näytelmästä. Olin hyvin innostunut ja jopa piirsin liitutaululle suuren portaittaisen suppilon kuvaamaan Danten ja Vergiliuksen matkaa helvetistä kiirastulen kautta seitsenvaiheiseen paratiisiin. Opettaja seisoi kädet selän takana oven edessä ja tuijotti minua silmät pystyssä lasiensa takaa. Tytöt (tyttökoulu) nuokkuivat pulpeteissaan ja pyöräyttelivät silmiään toisilleen. Päättelin, että minua pidetään hulluna, mutta samalla, että mitä väliä. Lopuksi hämmästyin kovasti, kun kävi ilmi, että opettaja tiesi Danten. En ollut kuullut kenenkään koskaan puhuvan hänestä ja olin luullut että olin törmännyt tuntemattomaan suuruuteen. 

Dante ja Vergilius 

Ja eipä aikaakaan, kun sana oli kiirinyt lyseon, poikakoulun opettajainhuoneeseen, ja tuosta arvon oppilaitoksesta kurvasi kotini pihaan vanha latinanopettaja. Kävelykeppiinsä tukeutuen hän kampesi itsensä ähkien ulos Morris Ministä ja ojensi minulle - joka juuri satuin seisomaan siinä - vanhan arvokkaan Latinalais-suomalaisen sanakirjan. "Ja jälleen näimme tähdet", hän lausui minulle salaperäisesti, hymyillen. "Mikä laulu päättyy niin?" "Helvetti", vastasin varovasti kuiskaten. Sen enempää emme keskustelleet. Jäin  sanakirja kädessäni paikoilleni, valkoinen Mini ajoi tiehensä. Luuliko tuo opettaja, että olin lukenut Danten latinaksi?!  ajattelin nolona.?" Mitä hän kuvittelee?" 

     Mutta se oli ainoa kerta elämässäni, jolloin vaihdoin jonkun toisen kanssa ajatuksen Divina Commediasta. 

Sen pituinen se.

Kiitos myös, Gustave Doré!

KODITON

Viime viikonloppuna "vietettiin" Asunnottomien päivää. Asunnottomat tosin viettävät sitä aina. Tarkoitus erikseen nimetylle päivälle on silti hyvä: "Kiinnittäkää huomiota siihen, että jotkut ovat asunnottomia". Ja ennen kaikkea tarkoitus on hyvä, jos ihmiset myös tahtovat auttaa, tukevat auttavia tahoja ja jopa itse tilaisuuden niin sattuessa majoittavat/ruokkivat jonkun, joka on jäämässä taivasalle ja/tai yksin. Suomessa kun ei nukuta palmun alla ja syödä hedelmiä puista. 

Muistan kymmenen vuoden takaa pienen lehtijutun, jossa kerrottiin Helsingin silloisen Pääpostin seinustalla olevasta ritilästä, jonka puhaltamaan lämpimään ilmavirtaan aina joku asunnoton istuu lämmittelemään. Tai viime vuosilta: asunnoton päihteiden käyttäjä kertoo kiitollisena Hietaniemen hautausmaasta, jossa hän voi rauhassa nukkua haudoilla ilman että vartijat tulevat häntä potkimaan ja hätyyttämään.

Voi kuulostaa hurskastelulta, mutta silti tunnustan, että usein syksyllä ja talvella tuulen ulvoessa yöllä katolla tai kun sataa kaatamalla ja on kova pakkanen, ajattelen onnettomana: joku on nyt ulkona. Vaikka en koskaan ole ollut itse koditon , enkä yhtäkään yötä elämäni aikana vailla majapaikkaa, tunnen usein ihmettelevää kiitollisuutta, että minulla on katto pääni päällä. Aivan kuin "oikeasti" kuuluisin ulos, ulkopuolelle. Ehkä se on vain jokin kauan sitten sisäistetty kodittomuuden tunne.   

Viime viikolla YLE-uutisten digiversio kertoi Kulkuri-Jussista eli ruotsalaisesta Johan Sigurd Högbergistä, joka oli yksi Suomen viimeisistä kulkureista. Lokakuun 16.päivänä 1999 hän kuoli yllättäen keskisuomalaien maalaistalon pihapiiriin. Pääasiassa yksinäinen vaeltaja liikkui pohjoisessa Lapissa, ja yhä utsjokelaiset häntä lämpimästi muistavat ja muistelevat. On hämmästyttävää että vielä niinkin myöhään kuin 1900-luvun taittuessa 2000-luvuksi täällä kulki "ammattimainen kulkuri".

Kulkuri-Jussista mieleeni tuli Harry Martinsonin hieno romaani Vägen till Klockrike (1948, suom. 1953 ja 1964), jonka suomenkielinen nimi käännöksessä on mielestäni hieman epäonnistunut 'Kulkijan pilvilinnat'. Kirja kertoo Martinsonin vaellusvuosista. Kuin hiljaisena vastalauseena koneellistuneelle, mekaaniselle kilpailuyhteiskunalle hän valitsi vuosikausiksi kulkurin epävarman elämän. Koditon kulkija Martinson oli toisaalta ollut aina. Lapsuudessa hänet huutokaupattiin huutolaislapseksi ja 13-vuotiaana hän karkasi merille. Merimiehenä maailmaa kolutessaan hän hankki monipuolisen kielitaidon, ja kulkurina kulkiessaan jatkoi itsensä sivistämistä niin elämän kuin lukeneisuuden suhteen (eläköön kunnankirjastot!). Kaikki hänen kirjansa ovat täynnä syvällisiä, koskettavia kuvauksia ihmisten elämästä ja kohtaloista, ne ovat eloisan runollisia ja mieleen painuvia. Vägen till Klockriken jälkeen 45-vuotias Martinson kutsuttiin Ruotsin Akatemiaan sen nuorimmaksi jäseneksi. Ulkonaisesti pitkä ja poikkeuksellinen tie aina jollain tavalla yhteiskunnan ulkopuolella pysytelleelle pohdiskelijalle. 

Vastoin kuin elokuvissa usein, elävässä elämässä kulkurin elämä ja sen tuoma "vapaus" ei ole romanttista. On myös ihmisiä, jotka ajautuvat ja/tai eivät edes myöhemminkään halua takaisin yhteiskuntaan ja sen kontrolliin. He ovat useimmiten päihdeongelmaisia miehiä, jotka asuvat esim. metsässä ja kaduilla ja käyvät avustuspisteissä vain hakemassa ruokaa ja vaatteita. 

Täysin omanlaisensa on sen sijaan kirja Vaeltajan kertomukset (Valamon luostari 1991, uusintapainioksia viime vuosiin asti). Se on yksi suosituimmista ortodoksista hengenelämää kuvaavista teoksista. Siinä koditon, rampa mies, virsut jalassa ja reppu selässä (repussa korppuja, Raamattu ja Filokalia) vaeltaa ympäri laajaa Venäjänmaata aina Siperiaa myöten. On 1800-luvun puoliväli. Kulku kaikenkarvaisen väen, pappien, sotilaitten, kauppiaiden ja rosvojen parissa on miehelle pyhiinvaellusta, hänen ammattinsa ja elämäntehtävänsä. Hän kulkee rukoillen ja rukousta oppien, hengellisesti kilvoitellen. Kun aloin lukea tätä pientä kirjaa, ajattelin sen kertovan yhdestä sellaisesta "Jumalan hullusta", joka kuuluu vanhaan venäläiseen traditioon. Ehkä niinkin. Mutta kummallisesti kertomukset iltalukemisena rauhoittavat ja ilahduttavat mieltä. Kodittomalta mies ei tunnu ollenkaan, hänellä on aina hyvä siinä, missä hän on, ja oli yösija sitten pellonreuna, majatalon penkki tai satunnainen lämmin tupa vieraanvaraisten ihmisten luona, metsä, kiviportaat...Aina ja kaikessa miehellä on Jumalan rauha ja luottamus sydämessään. 

Ehkä kipein kodittomuuden kokemus tulee monelle, myös ns. hyväosaiselle, ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä. Siinä ei varallisuudella, taloilla ja osoitteilla ole merkitystä. Tietäen tai tiedostamatta ihminen kaipaa elävää yhteyttä toisiin ihmisiin - ja Luojaansa. 

SELONTEKO, SEPITYS, SÄVELLYS

 

Kuinka samaa mieltä olenkaan kuin kirjailija Annie Ernaux lehtihaastattelussaan: "Kirjallisuusmaailman ongelma on se, että kaikki kyselevät, mitä kirjailija kirjoittaa. Että kirjoittaako hän romaania vai autofiktiota vai omaelämäkertaa vai mitä. Se väsyttää minua. Minulla on vain tarve kirjoittaa". (HeSa 12.9.2021)

Havaintojeni mukaan Ranskassa tapa kirjoittaa ja määritellä teoksia on kyllä huomattavasti vapaampaa ja inspiroivampaa kuin meillä täällä Suomessa, jossa "lajimäärittely" on turhauttavan jäykkää ja vaihtoehdotonta. Ehkäpä myös tapa kirjoittaa?!

En tiedä, milloin sana autofiktio keksittiin (kukaties jossakin jonkin kustantamon mainososastolla?), mutta mielestäni tämä äkkiä "kaikkien huulille" ilmestynyt muotitermi on hullunkurinen. Vanha totuushan on, että kaikki, mitä ihminen kirjoittaa, tulee suodatetuksi hänen oman elämänsä ja kokemuksensa lävitse. Näin myös, vaikka "henkilöinä" olisivat pöllö ja varis. Myös allegoriat syntyvät kirjoittajan omasta kokemusmaailmasta. Aina tosin kirjailija itsekään ei sitä kirjoittaessaan huomaa, mutta jos hän pysähtyy ns. valmiin tekstinsä ääreen ja tarkastelee sitä pintaa ja sisältöä syvemmältä, hän voi nähdä kaiken alta heijastuvan oman elämänsä kokemuksia. - Kirjoittaessani saturomaania Kultaraha nurkan alla (otin kirjalle nimen vienankarjalaisesta sadusta), luulin suurenmoisen kirjoittamisen ilon ja hämmästyksen johtuvan siitä, että myytit lähtivät viemään minua. Kokemus tuntui olevan täysin omasta elämästäni irrallinen, suorastaan maaginen. Mutta myöhemmin, kultapölyn laskeudutta, näin "autofiktiota" häilähtelevän siellä ja täällä, läpi tarinan. 

Uusimmassa Kirjailija-lehdessä (3/2021) nuori kirjaiija Matias Riikonen kertoo kaverinsa keksineen uuden lajityypin nimeltä spekulatiivinen autofiktio, jolla tarkoitetaan omien elämäntarinoiden keksimistä. Termin voi kuulemma käsittää laajemminkin: on liuta asioita, joista ei voi krijoittaa suoraan, vaan on valittava spekulatiivisia keinoja tuoda ne esiin. - No. Siitähän kaunokirjallisessa kirjoittamisessa on aina ollut kysymys: koetun pukemisesta milloin minkinlaiseen kertomuksen pukuun.

Kirjallisuuden (maailman- ja kotimaan) muutamaa harvaa omaelämäkerrallista eli autobiografista helmeäkin voi mielestäni pitää 'spekulatiivisena autofiktiona', jos termin käyttö tuntuu tärkeältä. Sillä eihän taidolla ja eloisuudella kirjoitettu omaelämäkerta ole asiakirjamainen selonteko ja kirjanpidollinen selvitys, vaan kirjoittamisen taidetta. Kirjailija voi keksiä ilman että hän valehtelee. 

Lisää termejä: biofiktio. (Miten se toikin heti mieleeni sanan 'biojäte'.)  Tänä aamuna luin Hesarista (HeSa 27.9.2021) Johanna Venhon Tove Janssonista kirjoittamasta Syyskirjasta. Tämä on hänen toinen "suurnaisromaaninsa" (HeSan ilmaus), edellinen vuodelta 2019 kertoi Sylvi Kekkosesta, jonka "hillityn, kiihkeän nahan alle Venho meni". 

Elämäkertoja on tänä vuonna sekä viime vuosina julkaistu todella paljon. Tekisi mieli siteerata William Blakea: "Kylliksi - tai liikaa!". Omaelämäkertoja (autobiografioita) kirjoittavat jollakin lailla menneinä vuosina - tai jopa vuosikymmeniä sitten - julkisuudessa olleet henkilöt. Jo kuolleista suomalaisista kirjailijoista kirjoittavat vielä elossa olevat suomalaiset kirjailijat. Joskus mietin: Onko heillä (kirjailijoilla) aiheista pula? Mikseivät he keksi itse henkilöitään? Mikseivät he luo, vaan kopioivat,  "menevät jonkun toisen, eläneen, nahkoihin"?

Mieleeni on jäänyt Eeva Joenpellon romaanin Kaakerholman kaupunki (1950; 1983) aloitus. Anni-niminen nainen on kuollut. Siunaustilaisuuden edellä nuori pappi tuskailee itsekseen: "Tämäkin vainaja tässä, tuntematon metsäkulman naisihminen, mitäpä hänestä voisi saada irti?". Siitä Joenpelto lähtee liikkeelle, ja totisesti saa irti, kokonaisen unohtumattoman romaanin vähäisestä Sortin Annista ja tämän elämänpiiristä.  

Helsingin Sanomat jatkaa: "Romaaneissa on kyse kiinnostavasta  konseptista. Venho on nimittäin kertonut aikovansa myös jatkaa biofiktion eli oikeista, eläneistä ihmisistä kirjoittamista.

Mikä tässä siis minua kiusaa ja arveluttaa?  Tulkinta. Minusta tällaiset romaanit lipeävät pelkiksi tulkinnoiksi. Ne eivät ole romaaneja, eivätkä ne ole elämäkertoja. Moni lukija kuitenkin pitänee niitten tekstiä faktana. 

Tekee mieli vääntää Ernaux'n huokaus tai huudahdus toiseenkin malliin: Tällainen on väsyttävää. Miksei heillä ole vain tarve kirjoittaa - omaansa. Kertoa ihka oma uusi tarina, luoda omat maailmansa. (Ja: Hellittäkää jo noista termeistä!) 

MITÄ SE SANA TARKOITTAA?

 

Huomaan olevani kuin 2-vuotias: kyselen itseltäni, mitä sana tarkoittaa?

Viimeksi mietin sanaa velvollisuusvierailu. Se tulee hämmästyttävän usein vastaan ns. laatukirjallisuudessa; ei sanana, vaan kuvauksena. Romaani kertoo, miten aikuinen - useimmiten tytär - tekee vierailun vahempiensa - useimmiten äitinsä - luo. (Kiinnostava ohimennen tuo suomen sana 'vierailu', kantasanaltaan 'vieras'.)

     Tavanomaisin tapa kuvata tätä vierailua on kuvata sitä velvollisuuskäyntinä. En taida muistaa romaaneista heti yhtäkään tällaista vierailua, josta kerrottaisiin moniulotteisesti ja myönteisesti. Sen sijaan mieleen tulvii monia, joissa kertojan asenne on apea, väsynyt ja torjuva, jopa ylimielinen. Jos päähenkilö on mies, hän tapaa yleensä molemmat - turhauttavat - vanhempansa.

  Mietin: miten usein kyynisyyttä erehdytäänkään pitämään älykkyytenä. Ja miten salakavalasti sellainen myrkky vaikuttaa turhamaisessa ihmisessä. 

   En tiedä, miksi mikään vierailu olisi velvollisuus sanan yleisesti käytetyssä kielteisessä mielessä. Vaikka se tehtäisiin ns. virallisesti, esimiehen tai työtoverin luo, tutun, vieraan, ikävän ja rasittavan tuntuisen ihmisen luo, se on aina kuitenkin inhimillinen kohtaaminen ja mahdollisuus.

On hyvä pyrkiä tiettyyn naiiviuteen, puhtauteen, asioiden ja käsitteiden suhteen; ottaa oppia 2-vuotiaasta.

Käsite elämänkaari on suuresti ärsyttänyt minua jo vuosikymmeniä, siitä hetkestä alkaen, jolloin sen ensi kerran kuulin. En ole sitä koskaan purematta niellyt,enkä niele. Enkä koskaan käyttäisi moista ilmaisua. 

     Teesini: elämä ei ole kaari, joka nousee, etenee, ja laskee alas. Elämä ei ole kaava. On hyvin pinnallista ajatella elämää niin. Sanoisin: se on pelkästään lihallinen kuva ihmisestä, kaava lihan kasvamisesta ja kuihtumisesta. 

    Se on myös henkisesti harhaanjohtava käsite. Ihmisen henkinen ja hengellinen kasvu, "nousu", ei suinkaan välttämättä osu ja asetu odotuksenmukaiselle 'Gaussin käyrälle'.

     Tämän näkemykseni mukaan ihmiselämä ei myöskään koskaan katkea "kesken", vaikka se inhimillisesti ajatellen tuntuisi siltä. 

      Juliana Norwichlainen (1342 - n.1416) kirjoittaa myös tästä teemasta. Aikaa ei tule nähdä suorana, jota pitkin ihminen vaeltaa, sillä Jumala jatkuvasti luo aikaa hetki hetkeltä ja ojentaa jokaisen hetken erikseen ihmiselle tiettyä tarkoitusta varten. "Aika on luotu ihmistä varten eikä ihminen aikaa varten. Sen tähden Jumala, joka on kaiken luodun hallitsija, ei halua aikoja antaessaan kiirehtiä ihmisen luonnollisten sielunliikkeiden edelle, koska ne pystyvät ottamaan vastaan vain hetken kerrallaan."

Miten kallista ihmisen osakseen saama aika onkaan.

'Elämänkaari'-sanan aiheuttama ensireaktio, ärsyyntyminen, on protestillaan johtanut kohdallani vakavampaan pohdiskeluun kuin pelkkään luonnostaan nousseeseen harmistumiseen.  

Sana kotiäiti kuuluu 1980-luvun alusta periytyviin leimaaviin sanoihin. Jäin ensimmäisen kerran äitiyslomalle 1982 ja vähitellen pois säännöllisestä palkkatyöstä. Tuo hyvin lässyttävästi ja säälivästi käytetty ilmaus sai karvani pystyyn. Mikä sanan sisältämä merkitys, rooli, oli? 

Vuonna 1989 Maria-Liisa Nevala (toim.) julkaisi kirjan, jonka nimi oli vavahduttavan tosi ja osuva:

Sain roolin johon en mahdu: suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. 

Toden totta, miten ahtaaseen rooliin nainen ulkoapäin tungettiin ja miten ahtaasti hänet nähtiin (nähdään), jos hän oli (myös) äiti. Aivan kuin 'kotiäiti' (lue: ei mene aamulla toimistoon viisastumaan) olisi jokin yhtenäinen naisjoukko, jolla ei ole muuta henkistä ja fyysistä sisältöä ja liikkumatilaa kuin banaali kodin piiri. 

Suvaitsevaisuus on sana, jonka oikea, alkuperäinen merkitys on kadonnut. Sen epäpoliittista puhtautta ei ikään kuin enää kuule ja ymmärrä. Mutta kun oikein kaivan korvistani sinne juntatun poliittisen propagandavaikun ja teroitan muistiani, muistan suvaitsevaisuuden joskus vapaan ajattelun aikana merkinneen rentoa, vähän läpi sormien katsovaa, anteeksiantavaa, muitten heikkouksia ymmärtävää mieltä, tyyneyttä.  

Ja sitten - niin monien kriittistä tarkastelua odottavien ja jopa merkitykseltään käsittämättömien sanojen suuresta joukosta - loihen vielä lausumaan jotakin myyttisestä sanasta taiteilijaelämä.

    Mielestäni se on käsite, joka sopii romanttishakuisiin elämäkertoihin ja elokuviin - taikka jolla puolustellaan holtitonta, muista piittaamatonta elämäntapaa. Mutta mitä aivan todella tarkoittaa sana taiteilija ja elämä, taiteilijaelämä?

    Saadakseen ideoilleen jonkin ilmiasun, taiteilija työskentelee, tekee omanlaistaan työtä, jopa kurinalaisesti ja säntillisesti. Useimmiten hän näyttää ulospäin hyvin tavalliselta ja arkiselta ihmiseltä. Esim. kirjailijoista J.R.R.Tolkienin sanoo: " Kirjailijan elämä paljastaa hyvin vähän hänen mielensä toiminnasta."

Ajatus palaa esimerkilliseen 2-vuotiaaseen. Hän astelee rauhallisesti pihapolkua, mutta huomaa oitis ruoholla suuren ruskean käpristyneen lehden. Hän menee sen luo ja kyykistyy, tutkiskelee sitä kiinnostuneena katseellaan. Sitten hän taas kävelee tuulessa pihapolkua. Taivaalla näkyy jotain. Hämmästyneenä hän pysähtyy, katsoo, kohottaa kätensä ja huutaa ihastuneena:" Pimmi kiitää!"

Kyllä. Tuuli ajaa valkoisia pilvenriekaleita vinhaa vauhtia. Sellaisen näkevät jotkut runoilijat ja jotkut lapset. He ovat samanlaisia. Heille kaikki on uutta. 

 

NAPUE

 

(piirros: Ville Tietäväinen)

Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä eilen 7.8. on laaja artikkeli Suomen historian hirvittävimmästä väkivallan ajasta, Isonvihan ajasta (1700-1721).

Tämän Suuren Pohjan sodan viimeinen suuri kenttätaistelu oli suomalaisten osaksi tullut verilöyly Napuessa Etelä-Pohjanmaalla talvella 1714. Se oli pohjalaisten viimeinen epätoivoinen yritys nousta vainolaista eli Venäjän armeijaa vastaan. Napuessa kaatui 2950 suomalaista, venäläisiä n.420. - Noihin Isonvihan hirvittäviin vuosiin sisältyy myös silmitöntä naisten, lasten ja vanhusten kiduttamista ja tappamista. 

Artikkelia - historiaa - on raskas ja järkyttävä lukea. 

Isonkyrön Napue on nimenä minulle jo varhaisesta lapsuudesta tuttu. 

Vietin pienenä paljon aikaa isovanhempieni luona Etelä-Pohjanmaalla. Ne olivat pitkiä yksinäisiä päiviä ja viikkoja. Suuri talo, Laihian vanha pappila (jota ei enää ole) jokivarressa laajan puutarha-alueen keskellä oli virikkeellinen ympäristö, samoin kaikki muu sikäläinen elämä ja ihmiset, joista tein itsekseni havaintoja. Aikuisena olen ymmärtänyt, miten rikkaita kokemuksia ne olivat, mutta lapsena se kaikki vain koetteli ja kasvatti sisukkuutta, kykyä kestää yksinäisyyttä, ja hakea voimaa omasta sisimmästään. 

Pappilan vieressä puutarhan, tuomien ja kiviaidan takana oli Napuen hautausmaa. Sinne haudattiin aikanaan 11 Napuen taistelussa kaatunutta laihialaista. Lapsena paikka oli hyvin outo ja mystinen. Kävin siellä ensimmäisen kerran äidin kanssa jonakin kesäpäivänä, kun koko keto oli auringon keltaiseksi polttama. Eri korkuiset hautakivet olivat sinne tänne kallellaan ja jäkälien peittämät. Äiti kertoi, että paikka oli Napuen hautausmaa. Vaikka olin alle kouluikäinen, nimi Napoleon oli minulle jo kuulemalta tuttu. Siksi ihmetytti ja askarrutti, kuinka Napoleon oli haudattu tänne Laihialle, Suomeen? En kuitenkaan kysynyt mitään ääneen. Lapsi ei aina kysy. Maailmahan ja sen asiat ovat joka tapauksessa niin kummallisia. 

Kirjoitin kertomukseeni Savi joka ei koskaan loppunut (kokoelmassa Matka joka aina taittui, Tammi 1996) kuvauksen Napuen haurausmaasta sekä siitä mullstavasta oivalluksesta, jonka muistan siellä 6-vuotiaana tehneeni: On historia - kuolemisten erottama aika ennen. 

" Mutta hautausmaalle hän meni. Sinne pääsi kun juoksi puutarhan sivua tuomipöheikköön ja puski itsensä läpi. Tuomien kätkössä oli sammaleen peittämä kiviaita ja ruosteiset rautakettingit, jotka kitisivät. Raskaat, raskaat, hän koetti niitä kädellään. Hän tuli esiin hautausmaalle, ja jos siellä paistoi aurinko, hän häikäistyi, sillä tuomipöheikössä ja ojassa oli kesälläkin melkein pimeä. Se oli vanha hautausmaa. Se oli niin vanha, ettei kukaan enää välittänyt niistä, jotka sinne oli haudattu. Keltainen ja harmaa jäkälä peitti kallellaan olevat kivet. Entisaika oli sitä, että kuoltiin, hän ajatteli; entisajan ihmiset olivat vainajia. Hän jäi seisomaan paikalleen ja mietti, pelottiko häntä. Täällä ei voi olla pitkään, hän ajatteli, täällä on vain historia. Hyvä, ettei hän elänyt historiassa ja kuollut. Hän katseli ympärilleen auringon polttamassa heinässä ja häkeltyi kun ei heti nähnyt tuomipöheikköä, vaan pelkkää heinää ja muutaman törröttävän hautakiven. Hän juoksi portille, josta kukaan ei tullut eikä mennyt, portti oli juuttunut puoliväliin kiinni soraan. Täällä on kaikki unohdettu! hän tajusi, mitä jos minä en pääse täältä pois! Hän juoksi takaisin heiniin ja tuomiin ja nokkosiin ja kiviaidalle ja risukkoon ja saniaisiin ja kuraa lirisevän ojan yli sinne varjoon, missä hyttyset inisevät. 

    Minä en ole täältä yhtään kotoisin, hän tunsi kävellessään taas hiekkakäytävää. Tämä ei ole minun kotimaani." 

Nyt googlaan ja näen, että Napuen hautausmaa on edelleen Laihialla omalla paikallaan, mutta se on puleerattu siistiksi "Napuen puistoksi". 
Pappilan paikalla kasvaa rivitaloja.

Olen mietteissäni ja mielissäni, että muistan elävästi jonkin toisenkin, jo kadonneen historian kerroksen. 

 

METSÄ, METSÄÄ, METSÄT

   

Metsä on hyvin suomalainen juttu. En tiedä aivan nuorimmista ikäluokista, mutta ainakin kaikki muut ovat mitä todennäköisimmin käyneet ja jopa asuneet metsässä. Joka tapauksessa - täällä pääkaupunkiseudullakin - tiet edelleen  halkovat metsiä. Lentokoneella Hki-Vantaalle laskeuduttaessa ikkunasta katsoja hämmästelee, onko maassa asutusta vai pelkkää metsää?

Supisuomalainen sydän ja järki kuohahtaa, kun uutisissa kerrotaan, miten EU - he, jotka ovat hakanneet omat metsänsä - havittelee Suomen metsiä hiilinieluikseen ja haluaa viedä täkäläisiltä metsien vapaat käyttö- ja omistusoikeudet. Toisin sanoen pyrkii sosialisoimaan EU:lle Suomen metsät. 

Muuttaessani 15 vuotta sitten muualta Suomesta takaisin Helsinkiin, huomasin ensimmäisen vuoden aikana kaipaavani fyysisesti havupuita ja metsää. Oli pakko ajaa jonnekin, missä oli mäntyjä ja kuusia, harjuja ja niitten alla kirkkaana loiskuavia metsäjärviä, Edelleen menen aika ajoin metsään, marjastamaan, sienestämään, tai "muuten vain". Nuorena oleilin yksikseni joskus kesäisin syvälläkin suurissa metsissä. Se on hyvin erityinen tunne. Varmaan niistä kokemuksista on metsä tullut moniin kertomuksiini. 

Kymmenisen vuotta sitten sain ällistyksekseni suuren kunnian: kutsun Päättäjien Metsäakatemiaan. Tuo talouselämän, politiikan ja eri tiedealojen johtajille tarkoitettu seminaari ja keskustelufoorumi oli ehkä vierainta maaperää, jolle olen astunut. Jo ensimmäisen esitelmän aikana (UPM) hämmennyin usein toistuvasta termistä 'klusteri'. Mitä se tarkoitti?! Graafiset esitykset vilahtelivat keskittyneissä mutta juuri mitään ymmärtämättömissä silmissäni. Pelkäsin kuollakseni että jokaisen osallistujan olisi esitettävä jokin loppukaneetti kunkin jakson päätteeksi. Mieleeni tuli myös, että jos käyttäisin puheenvuoron (Luoja varjelkoon mielenhäiriöltä) ja ryhtyisin puhumaan aiheesta "Metsä Suomen kirjallisuudessa", se kaikki kuuloistaisi kuin kertoisin keijukaisista ja metsätontuista näille pukumiehille ja - naisille.  - Jotain kuitenkin opin: suuret metsäjätit himoitsivat päästä laajoihin avohakkuisiin, mutta laki sen oman maan rajojen sisällä kieltää. Karjalassa oli sitten "onneksi" toisin. Opin myös laskemaan motin metsässä. Voi humanistiparkaa, "helppo toisen asteen yhtälö" ei sujunut yhtä helposti kuin latinan deklinaatiot.  Oli kuitenkin hyvin antoisaa vierailla ns. epämukavuusalueella. Jatkoseminaareihin en silti osallistunut, vaikka vuosia posti toi kirjeitä, joissa tittelikseni oli pantu absurdi Metsäakateemikko. (!)

Palaan turvavyöhykkeelle.

Tartun Topeliuksen Maamme kirjaan, joka julkaistiin 1875 ja oli "alempien luokkien lukukirjaksi laadittu teos". Kirjani on 16. painos vuodelta 1985.  Sen 46. luvussa  METSÄ  Topelius kirjoittaa:

" - -  Suomen metsä on hyvin kallis omaisuus, jopa niin kallis, että tämä maa metsätönnä olisi kelpaamaton ihmisten asuttavaksi. Metsää tarvitaan polttopuiksi, rakennuksiin, aitoihin, siltoihin, laivoihin, ajo- ja työkaluihin ja moniin muihin välttämättömiin tarpeisiin. Metsä suojelee maata kylmiltä tuulilta ja äkillisiltä kylmän ja lämpimän vaihteluilta. Metsä vetää puoleensa kosteutta ja suojelee kuivuudelta. Metsäisillä seuduilla sataa tasaisemmin; lumi ei sula siellä keväisin niin äkkiä. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi metsä on ikään kuin maan turkki. Maa, joka sijaitsee täällä pohjan perillä, tarvitsee hyvät talvivaatteet, mutta jos se riisuu turkin päältään, se saa syyttää itseään, jos se paleltuu kuoliaaksi.

Tätä pitäisi muistaa enemmän kuin sitä muistetaan. Ei yksikään maa tarvitse niin paljon metsää kuin Suomi, eikä yksikään kansa käytä metsää niin huonosti kuin Suomen kansa. Milloin tulee kaskenhakkaaja ja kaataa metsää saadakseen muutamaksi vuodeksi paljon viljaa ja huonoa laidunta. Milloin tulee talonpojan vaimo lapsineen taittamaan ja kokoamaan kerppuja lampailleen: hän katkoo huolettomasti nuoret puut tahi kaataa ne maahan, saadaksensa helpommin lehvät käsiinsä. Sitten tulevat halkojenhakkaajat, sysimiehet, tukkienkaatajat; he kaatavat kaiken, mikä vain kelpaa, jättämättä siemenpuutakaan. Se ei ketään huoleta, vaikka elukat syövät paljaiksi lehtipuiden vesat, ja vaikka miljoonittain nuoria puita hakataan aidaksiksi. Vuosittain hävittävät kulovalkeatkin suuria aloja, ja palaneiden havumetsien sijaan kasvaa harvaa lehtimetsää. Mutta kivikkomaalle ei usein kasva enää mitään. 

Tällä tavalla pidetään Suomen kalliita metsiä huonossa hoidossa ja päästetään ne vähenemään. Voitonpyyntö viettelee monia myymään tahi kaatamaan kaiken metsänsä, sen sijaan että hän hakkaisi vuosittain pois vain täysikasvuiset puut ja saisi näin pysyvän hyödyn metsästään. Hänen lapsensa saavat hänen jälkeensä köyhän, hävitetyn maan. Nyt on jo suuria, avaria maa-aloja autioina ja metsättöminä. Maanviljelijät valittavat kylmien kesvättuulien hävittävän laihoja tahi kuivuuden ja kevättulvain vahingoittavan peltoja, mutta eivät ajattele sitä, että he ovat useasti itse tähän syypäät. 

Muinoin, kun koko maa oli tiheiden metsien peitossa, oli välttämätöntä perata pois metsää, jotta tulisi tilaa viljelyksille. Noista ajoista kansamme on perinyt sen onnettoman luulon, että metsä on jotakin pahaa ja etteivät kasvavat puut ole omaisuutta. Pian puute tulee meille paremman opetuksen antajaksi. Missä ihminen on halveksinut Jumalan istutuksia, siellä hänen täytyy sanomattomalla vaivalla kylvää metsää.".     

 

HÄMÄHÄKKI

 

(Gösta Diehl, Hämähäkinverkkoja, 1955)

HÄMÄHÄKIN  HYRÄILY

Jousi, seitti, kieli,

kaunista ja täsmällistä

liikkeen geometriaa. Keveästi

vedän skaalat,

kaikki duurit seittikuvioon.

Aloin päivän aikaisin,

hm hmmm ja heh heh hee,

saan aikaan luonnoksen

täydellisen, matemaattisen.

Vaan sivuun astun niin kuin mestari

kärsivällinen,

kun joku perehtymätön

kuitenkin

lumoutuu

ja erehtyy

sisään hienoon sävellykseeni. 

Hämähäkki on yksi suuresti ihailemistani ammattilaisista. Mikä arkkitehtuurin nero! Tämä salaperäinen, yleensä piilossa pysyttelevä eläin kiehtoi minua jo lapsena, kun katselin kesäisessä metsässä aamukasteessa kimaltelevaa kanervikkoa, jonka ylle oli pingotettu harmaanvalkoisten verkkojen kattama suurensuuri "teltta-alue". Myös huusissa katon nurkassa oli nähtävillä taitavasti kudottu verkko, jonka seittiin jokin hyönteinen silloin tällöin sotkeutui, mutta jonka hämähäkki nopeasti hoiteli ja taas pikapikaa korjasi verkon tiptop kuntoon.  

       Nykyisinkin vilkaisen hyväksyvästi ruskeahousuista varastohämähäkkiä, kun näen sen tarmokkaasti ja kiireisesti juoksevan pitkin lattialistaa töihinsä. Nimitän sitä talonmieheksi. Se siivoaa huushollin kaikenmaailman sokeritoukista yms.

Tunnen yhä lämmintä iloa, että satuin vuonna 1995 astelemaan Helsingissä Kasarmikatua ja poikkesin Rakennustaiteen museoon (nyk. Arkkitehtuurimuseo), jossa oli meneillään näyttely Eläinten arkkitehtuuri. Mikä silmiä, sydäntä, järkeä ja luovuutta avaava näyttely! Olin aivan haltioissani ja seuraavat päivät tutkiskelin tarkkaan näyttelystä ostamaani kirjaa. 

    

Myös hämähäkeistä puhuttiin.

Sain tietää Stuttgartin yliopiston keveiden jännitettyjen rakenteiden laitoksen tutkimuksista, joissa on paljastanut hämähäkkien kymmenien miljoonien vuosien aikana kehittämien rakennelmien ällistyttävä monimuotoisuus ja logiikka. Kun meidän omat rakenteemme ovat keventyneet, ne ovat alkaneet muistuttaa hämähäkkien rakennelmien yksityiskohtia. 

(Saksan paviljonki, Expo '67, Montreal sekä hmähäkin verkko.)

 

Kesämökin kanervikossa ja huusissa olleet verkkonsa hämähäkit uusivat päivittäin, ja saattoivat esimerkiksi popsia vanhan verkon suuhunsa saadakseen mukavasti aminohappoa uuteen työhönsä. Hämähäkin ruuansulatus taitaa olla omaa luokkaansa - kuten kaikki Luojan suunnittelemassa ihmeellisessä luonnosssa - sillä ihmisestä tuntuu hurjalta, että joku syö seittiä, joka on - ainoastaan 0,00003 mm:n paksuisena - viisi kertaa vahvempaa kuin samanpaksuinen teräs. 

  Madagaskarin hämähäkin kehräämä, kuulakärkikynän paksuinen seittiköysi pysäyttäisi kuulemma lujuuslaskelmien mukaan Boeing 747:n lennosta. Seitti on myös vahvempaa kuin luotiliiveihin kehitetty materiaali kevlari. Sitä voi venyttää 30 metriä sen katkeamatta. 

Ilmankos silkkiteollisuus joskus kiinnostui hämähäkin seitin hyödyntämisestä, mutta ei, hämähäkit pitäytyvät omaan maailmaansa ja sulkevat ovensa kaikenmaailman kauppamiehiltä ja tuotannon suunnittelijoilta. Intian valtamerellä ja eteläisellä Tyynellämerellä tosin kalastajat ovat käyttäneet keräämiään seittejä kalaverkoissa 

 

Kirjailijana minua on joskus hyväntahtoisesti moitiskeltu siitä, että kirjoitan "liikaa" luonnosta. No, eläinten arkkitehtuuri nyt tietysti on osaltaan antanut vettä myllyyn. Virikkeet kuitenkin ovat sellaisia, että ne eivät toteudu 1:1, vaan ennemminkin laukaisevat assosiaatiot ja helähtävät monissa eri elämäntunteen tai elämänilon kielissä. Jo ennen näyttelyn näkemistä olin kirjoittanut aikaisemmin julkaistussa saturomaanissani Kultaraha nurkan alla hämähäkeistä.

" --

    Sulevi nauroi: - Sinulta tulee juttua kuin tuota sukkaa, Lyytikkä. Sinä kehräät minulle satuja kuin hämähäkki seittiään.

    - Vai hämähäkki, Lyytikkä mutisi epäillen. - Tulepas joskus katsomaan, millaisia rukkeja tällä mäellä iltaisin pyörii, niin tiedät, millaista on hämähäkkien työ. Yksikin suurimmista kutojistani on tehnyt sellaisen verkon, että siihen pysähtyy kaikki hämärässä lentävä ikävä ja kaipaus. Minä aina aamuisin tyhjennän sen ensimmäiseksi ja hautaan tuonne kukkaketoon - tai joskus muurahaisten pesään. En tiedä, mitä tekisin ilman pikku punojiani, nytkin siellä yksi ilokseni virittää kultaista verkkoa ikkunaan. Kun sitä katson, valo pyörii tuvassani kuin auringon ratas. En minä sellaiseen kudontaan itse pysty, ei se ole kolmella kädellä mahdollista." 

JUHANNUSVIIKON PIENI KIRJAVISA

 

Kuljeskelin täällä meillä merenrantaa ja näin siellä täällä kaislikosta pilkistäviä keltakurjenmiekkoja eli keltaisia iiriksiä. Niistä tuli mieleeni eräs jännityskertomus. Kukahan sen kirjoitti? Ja entä kaikki nuo muut, joilla on niin kesäinen nimi, ketkä ovat niitten kirjoittajia? - Lähes kaikki kirjat on julkaistu jo jonkin aikaa tai paljon aikaa sitten. Uusimipien romaanien ja runokirjojen nimet eivät enää ole kovin luonnonläheisiä. Tätäkin aihetta voisi joku nokkela opiskelija pohtia keveämmän luokan pro gradu-tutkielmassaan? 

Siis: Kysymys kuuluu: Kuka on kirjailija?

1.)  Keltainen iiris, jännityskertomus.

2.) Suopursu kukkii, romaani.

3.) Metsän seinä on vain vihreä ovi, runoja.

4.) Puut, kaikki heidän vihreytensä, runoja.

5.) Ihmiset suviyössä, romaani.

6.) Kesäkirja, romaani.

7.) Juhannusvieras, romaani.

8.) Missä lintuset laulaa, romaani.

9.) Lentäviä kukkia, runoja.

10.) Kesän varjot, runoja.

11.) Nokkoset kukkivat, romaani.

12.) Ruusu, ruusu tämän lumisen maiseman keskelle, runoja.

 13.) Kaislikossa suhisee, satuklassikko.

14.) Ruiskukkaehtoo, runoja.

15.) Kesäyön unelma, näytelmä.

Ennen kuin silmäilette alla olevia vastauksia, voitte syventyä oheiseen kasviaiheiseen kuvapostikorttiin 1900-luvun alusta. Ainakin minulle oli erityisen uutta tietoa tuo oikeassa alanurkassa oleva 'ruohonkorsi' symbolina. Mietin, kenelle voisin lähettää salamyhkäisen viestin Olen kirjoittanut. Kustantajalleko?

Vastaukset kysymyksiin:

1.) Agatha Christie 2.) Matti Hälli 3.) Risto Rasa 4.) Paavo Haavikko 5.) Frans Emil Sillanpää 6.) Tove Jansson 7.) Anna-Leena Härkönen 8.) Eeva Joenpelto  9:) Risto Ahti 10.) Bo Carpelan 11.9 Harry Martinson 12.) Arja Tiainen 13.) Kenneth Grahame 14.) Anna-Maija Raittila 15.) William Shakespeare.

VAHVA JA VÄRIKÄS SIVELLIN - MAIJA ISOLAN MAALAUKSISTA

 

(Laika ja minä, 1971)

Antoisaa tutustua taidemaalari Maija Isolaan! Tove Jansson sanoi aikoinaan, että hän on ennen muuta maalari ja vasta sitten muumien luoja ja kirjailija. Samoin Maija Isola on selvästi - ja myös omien sanojensa mukaan - ennen kaikkea maalari. Vasta sitten tai sen lisäksi tulevat Marimekolle suunnitellut painokankaat. Monen muunkin taitteilijan kohdalla toistuu tämä: ns. suuri yleisö tuntee taiteilijan vain yhden osa-alueen tekijänä. 

Hämeenlinnan taidemuseossa on parhaillaan, 12. syyskuuta saakka, esillä Maija Isolan näyttely Vahva ja värikäs sivellin. Astelin ihastuneena huoneesta toiseen. Miten inspiroivaa! Tunnistan mielessäni aina 'todellisen taiteilijan' siitä, että hänen työnsä ovat hedelmällisiä, toisin sanoen ne ikään kuin 'siementyvät' katsojan/lukijan/kuulijan tajunnassa ja synnyttävät innoitusta, inspiraatiota, jopa jotain uutta luomusta.  Vastakohtana pidän äärimmilleen jalostettua hybristä, joka voi sinällään olla muotopuhdasta ja ihailtavaa, mutta joka jää siemenettömäksi. 

(Uni, 1992)

 Esimerkiksi Maija Isolan sarjat 'Uni' ja  'Ajatuksia' (1987,1988) ovat kiehtovia oivalluksia psyykestä. Niissä on unenomainen ja selityksiä väistävä särmänsä, oma totuutensa, jota ei pidä "selittää" tai "ajatella", vaan ottaa vastaan. Niin kuvataide parhaimmillaan toimii. - Musiikki yltää mielestäni taiteen lajeista syvimmälle, koska se - vastoin kuin sopimukselliset symbolit  - pääsee samantien kaikkien psyyken kerrosten, kaikkien defenssien läpi. Niin suuret säveltäjät esittävät tunteita ja tunteitamme.  - Hankalin  väline on kieli, joka operoi pelkillä symboleilla eli sanoilla. Mutta hämmästyttävästi sekin,  onnistuessaan, tavoittaa tavoittamatonta ja koskettaa lukijan herkintä kaikupohjaa. Kirjoittajan hengen tuntee lukiessaan, se on ihmeellistä eikä sitä pysty selittämään. Sanat ovat enemmän kuin kirjaimia, musiikki on enemmän kuin nuotteja, kuvanteko enemmän kuin materiaa ja yrittämistä.  

(Rajut kukat, 1973)

Maija Isolan monet värikkäät kukka- ja kasviaiheet ovat kesyjä verrattuna Georgia O´Keeffen hurjaan vimmaan, mutta omalla tavallaan ne myös ovat vahvoja ja mystisiä. Kukat (vaikea aihe) ovat aina sanattomia symboleja, eivät vain "kauniita" tai koristeita. Yksi vaikuttavimmista kukka-aiheisista maalauksista elämässäni on ollut Ester Heleniuksen 'Itkeviä liljoja' (1919), joka - samoin Hämeenlinnan taidemuseossa - vavahdutti minua aikoinaan niin voimakkaasti, että kiirehdin kotiin kirjoittamaan (silmät vesissä) sen pohjalta runon 'Itkeviä liljoja' (kokoelmassa Kuningattaren viitta, Tammi 2011). Myöhemmin luin, että Helenius oli maalannut taulun saatuaan kuulla sisarensa kuolleen. Jotain syvästä tunteesta siirtyi siis öljyvärien kautta kaukaiseen katsojaan. 

Musta pantteri lienee Maija Isolan alter ego. Maalaukset nukkuvasta ja leijuvasta pantterista, tai kuvasarja sen vaihtuvista ilmeistä, ovat ihania. 

Maija Isola oli mitä ilmeisimmin todella hauska ja huumorintajuinen ihminen! (Hänellä näyttää myös olleen lapsuudesta asti aina koira, minkä tyytyväisenä panin merkille.) Hänen töistään välittyy energia, lämpö ja elämän rakkaus. 

(Whisky, 1973)

  
 Näyttelyn alakerrassa on myös kuriositeettinä - mutta kuvaavana sellaisena - mainio kokoelma Maijan ja hänen kahden sisarensa Irman ja Tuulikin yhteisistä lapsuus- ja kouluvuosien "furu"-leikeistä. Valtava määrä pieniä vesivärein maalattuja paperisia ihmishahmoja ja tarinoita sekä lavasteita niitten seikkailuille ja elämänvaiheille, kokonaisia kartanoita huoneineen, saleineen, portaikkoineen jne.  - kaikki mitä ilmeisimmin lähtöisin Maijan siveltimestä.  

  

OHIKIITÄVÄT HETKET

 

Moni suomalainen runoilija, vanhemmista lähes kaikki, on kirjoittanut keväästä. Täällä pohjoisessa, Suomessa, kevät on aina ihme. Pimeys ja kylmyys vaihtuu valoon ja lämpöön, routaan lukittu maa sulaa jäästä ja alkaa kasvaa uutta elämää, ruohoa, lehtiä, kukkia, puita hedelmineen! Se kaikki on kuin pieni kuva ylösnousemuksesta. Talven kolkkoudessa on vaikea uskoa, että maa kukkisi ja olisi lämmin. - Toisaalta heinäkuun auringossa on melkein mahdoton kuvitella saman maiseman muuttuvan lumipeitteiseksi ja jäätäväksi talven pimeydeksi. 

Suuret vastakohdat ovat kummallisesti kuin vierekkäin, jopa päällekkäin. Syntymässä ja kuolemassakin on jotain hätkähdyttävän samankaltaista.  - Samoin runoissa ilo keväästä voi sävyttyä katoavaisuuden tuntoon:

Pimeä laskeutuu varhain, / monet haluavat elää valoisaa elämäänsä. / Mutta katoavaisuus lähettää viestin: / vaikka et olisikaan sitä pyytänyt / lahjoitan sinulle vielä yhden kevään. 

                                             Bo Carpelan

-- Kielot, ennen juhannusta / varjoissa odottamassa. / Linnut laulavat yhtä laulun silkkiä. / Lumenvalkoiset marjat, kuin / vihkiäiskorut, / kuoleman marjat.             

                                                                                                          Anne Hänninen 

Mun keväimeni - / joko viimeiseni?/ Ole auki aivan nyt, sydämeni. / Ota kukkaset vastaan / ja laulut rastaan / kuin suvi ois tuutiva kummilastaan, / sinitaivas yllä, / maat hymyilyllä, / puol'sulanut niihin jo lienen kyllä, / ja puoliksi mennyt. / Mihin? / Tiedä en nyt. / Vain riemuitsen: olen puoliksi mennyt.

                                                                                                                   Aaro Hellaakoski

Valo on runoissa ilon symboli. Johanna Venhon kokoelmassa ' Yhtä juhlaa' on osa elämän aamut, jossa nuoren äidin riemu lapsesta tuo mieleen kevään kirkkauden ja elämisen onnen:

Oi valo / hulahtaa hopeapadasta! / - - / Oi sula hopea / valona meidän yli kuin siunaus / lattioita pitkin, lattianrakoihin / joka aamu, jokainen aamu. 

Hurmioon kevään aloittamista luonnon antimista puhkeaa Risto Ahti hymneissään ('Hymen, O Hymenae!):

Voi! Keväällä suopursut kukkivat ja kukkii hilla, karpalot - / Syksyllä, kuin uni, tuulessa ja sateessa kukkii niittyvilla. / Hedelmiä tulvillaan on tämä uuvuttava niitty, puolukoita, karpaloita, / mesimarjoja, sudenmarjoja ja mustikoita. 

Keväällä pysähdyn päivittäin katsomaan puita. Niin entisessä kotikaupungissani Hämeenlinnassa kuin täällä nykyisellä kotitielläni Helsingissä, koivut puhkeavat lehteen Snellmanin päivänä 12. toukokuuta. Niin tänäkin vuonna. Ja tänään, 16.5.2021, on aurinko loistanut läpi vaahteroitten vihreänkeltaisten, runsaitten kukkalatvojen. - Kesäkuun alussa koivujen rivistöstä korkealta kuuluu tuulen puhaltaessa voimakas suhina, tuttu, iloinen! Se tuo aina mieleeni lapsuuden - ja ikuisuuden.  

Kokoelmassani 'Ison kiven juureen' on runo keväisestä kaupungin puistosta:

Melkein astuin auton alle, / kun näin kadun tuolla puolen / puun yhtäkkiä / täynnä hohtavia kynttilöitä,/ siellä kukki puistossa / hevoskastanja, / yksinään / muitten puitten välissä / kuin kaunis tuntematon ryhmäkuvassa. / Ihmiset, / jotka niin kuin myyrät kyyryssä / kiirehditte puiston käytävää, / katsokaa! Vaikkei kuulu soittoa, / täällä juhlitaan! / Puukin täynnä kynttilöitä. 

Gösta Ågren runossaan '20.toukokuuta':

Ja lehdet irtoavat taas / koivujen violetista / kivusta. Niittyjen yllä / linnunlaulun katedraali. / Etelätuuli on lempeä kuin / leninki. Ei ole mahdollista / puolustautua hyväilyn /väkivaltaa vastaan. Multa on niin / mitään vaatimattoman pehmeä, että jyvien / on pakko itää. 

   -- Kohtsiltään syttyy nurmikot / ranunklein kultatuohuksiin / ja kaikki kolkot kalliot / ne peittyy kukkasiin.

Mut sydän vartoo, vaikenee, / vain hiukan hymähtää / - se kuuntelee, se katselee, / mut mitään ei se nää.

Kuin tuhatvuodet paikallaan/ se todistanut ois / kun vuodet tuuppii toisiaan / ja häipyy ohi, pois.

Kuin totta vain ois sittenkin / sen oma kaipaus, / sen verenlyönti tulisin, / sen rohkein aavistus,  

kun yksinäisin hetkin käyt / yli kuiluin syvimpäin, / kun ohjaavat sua untes näyt / sun kohtaloitas päin. 

                                                                                                            Aaro Hellaakoski (Kevätruno)

KYBERANTROPOLOGIAA

 

Nyt on hieno sana. Kiinnostuin sen sisällöstä muutama vuosi sitten kuunnellessani amerikkalaisen kyberantropologi Amber Casen TKK.ssa pitämää luentoa. Case hurmasi minut tietomäärällään ja ajatuksillaan siksi, etten koskaan aikaisemmin (enkä valitettavasti myöhemminkään) ole kuullut tai lukenut kenenkään suhtautuvan digitekniikkaan yhtä arkipäiväisen tärkeilemättömästi. Muotisanaa käyttääkseni: voimaannuin Casen humanistisesta itsevarmuudesta. 

Suhde teknologiaan ei saa olla jumaluussuhde. Teknologia ei ole luonut meitä, vaan me olemme luoneet sen. Jossain määrin olemme jo nyt tehneeet itsestämme eräänlaisia kyborgeja, sillä voidaksemme toimia arkipäiväisissä asioissa kytkemme itsemme päivittäin erilaisiin digiyhteyksiin. Palvelijan ja isännän roolit vaihtavat huomaamatta paikkaa. 

Kytköstemme ja riippuvuussuhteittemme takia digiteknologiaa on tärkeää tarkastella kriittisesti.Kyberantropologia tutkii juuri tätä: ihmisen ja koneen suhdetta ja historiaa ja sen kaiken vaikutusta elämään. Kuinka suuri osa ajastamme menee koneen palvelemiseen ja sen "hyvinvoinnin", so. palvelevuuden eli tarkoituksen, hoitamiseen? Tämän tästähän koneemme vaativat päivityksiä ja uusia asetuksia. Ne piippailevat ja hälyttävät. Ne häiritsevät ja vievät aikaamme, toisin sanoen hallitsevat meitä. 

Case muistuttaa, että jo nyt - mutta lähitulevaisuudessa entistä enemmän -  ihmiset jakautuvat kahteen yhteiskunnalliseen luokkaan: A-luokkaan, jolla on rahaa ostaa kalleimmat laitteet, jotka on jo valmistusvaiheessa viimeistelty ohjelmoinneiltaan niin, ettei jatkuvista päivityksistä ja muista huoltotoimista ole enää käyttäjälle haittaa ja häiriötä - sekä B-luokkaan, joka jatkaa halvempien koneittensa kanssa päivitysten, korjausten, asetusten ym. säätöjen kanssa askarointia ja takkuamista. - Se myyttinen 'riistäjämme' onkin kukaties halpa digiteknologia.  Jos taas pystyt maksamaan, saat hyvää palvelevaa ja tarkoituksenmukaisesti toimivaa tekniikkaa. 

Erästä lehtijuttua lukiessani minua nauratti Amber Casen rempseä ote laitteisiin. Koska hänen hotellihuoneessaan oli kovaa mouruamista ja muuta ääntä pitävä jääkaappi, hän nimitti sitä paheksuvasti "huonosti käyttäytyväksi koneeksi" ja kävi vetäisemässä johdon irti pistorasiasta. Tekisin saman mielelläni meillä, jos voisin. Kun muutama vuosi sitten ostimme jääkaapin, jopa sen käyttöohje julkesi röyhkeästi ilmoittaa - mitä ihmettelin - ikään kuin asiaankuuluvana seikkana, että jääkaappi päästää "aika ajoin vaihtelevia ja eri korkuisia ääniä". Hyvä siis, etten asu pienessä yksiössä kaksin tuon melutoosan kanssa. Halvasta koneestakaan ei ole kysymys. Siis mistä? kysyy kriittinen mieleni - ja joutuu alistumaan. 

Digiteknistä joutavaa äänen tuottoa, eräänlaista 'koneisiin ohjelmoitua itseään esille tuovaa itsekeskeisyyttä' osoittavat myös pesukoneemme, joka ohjelman päätyttyä heläyttää ilmoille pitkäkestoisen halki talon kuuluvan tekopirteän melodian, liesi, joka alkaa närkästyneenä piipata, jos häiritsen sitä laskemalla sen päälle juuri uunista vedetyn tulikuuman pellin, sekä piippaa aina kun kosketan sen digitaalista lämmönsäätönumeroa. Myös mikro antaa kuulua itsestään (yönkin hiljaisena hetkenä) päästämällä läpitunkevan kellonkilahduksen, kun pikainen lämmitys on ohi, vaikka seison (kuten useimmat siinä tilanteessa seisovat) vieressä kyttäämässä (ja vaikken seisoisikaan).  

Kovimman sykken ärsytystä kohtaan tietysti tämän samaisen koneen äärellä, jolla nyt naputtelen tätä tekstiä. Jonakin aamuna, kun herään, huomaan että kone on yön aikana yllättäen ja omavaltaisesti tehnyt uusia omia järjestelyjään. Hakukoneet ja oletusselaimet on vaihdettu, asetuksia on muutettu, ja jopa kuvakansioni on käyty läpi ja valokuvat ryhmitelty ja nimetty koneen toimesta uudelleen. (Mm. Onnelliset hymyt (!), Perhe (?!), Vuoden kuva (viipaloitu raaka porsaanfile, jonka kuvasin erästä reseptiä varten). Silmät kulkevat epäuskoisen raivon vallassa halki uusien näkymien. On kuin palaisin kotiin, jonka jotkut ovat poissaollessani sisustaneet mauttomasti uusillä esineillä. Tai pihaan olisi bemarin (pelkkä esimerkki) sijaan ilmestynyt nissan. ("Kyllä silläkin pääsee paikasta toiseen":)

Ymmärrän orjuuteni, kuulun digiteknologian valtaa vailla olevien orjien joukkoon. Mutta humanistina en (enää) orjaile alentumalla tuntemaan huonommuutta ellen heti ymmärrä jotain teknistä vempainta ja vippaskonstia. Laitteet eivät ole luonnonlakeja. Niitten takana on aina ihminen, ihmisiä, taloudellisen ym. vallan käyttöä. Casen kaltaisista valistajista ja herättäjistä on puute; samoin kriittisestä keskustelusta. Digiteknologia ei ole uskonto, vaikka tekniikkauskovaisia on tässäkin maassa liikaa. Sitä ei pidä ihannoida eikä demonisoida. Sen pitää pysyä palvelijana, joka ei ole liian kallis eikä monimutkainen. Hinnan ja ohjelmointien takana ovat aina jotkut ihmiset.  

ROKOTUKSIA JA MUUTA HYVÄÄ

Mikä tahansa asia voi sysätä mielessä auki muistojen ovet ja tulvia kuvia menneestä. Hiukan kuin Vladimir Nabokovin teos Puhu, muisti (1966, suom.1968). Muistelu sinänsä ei minulla liity "tähän ikään", sillä olen harrastanut muistelua jo 5-6-vuotiaasta. Minulla oli jopa tietyt paikat tähän hartaaseen harrastukseen. Kesällä leikkimökin katto ja muina vuodenaikoina ns. lasikomero, suurehko hiljainen huone, joka oli täynnä tyhjillä lasipurkeilla ja -pulloilla täytettyjä hyllyjä. Valo siivilöityi korkeasta ikkunasta jo hapertuneen, sodanaikaisen paperisen pimennysverhon läpi. Saatoin esim. muistella aseman lipunmyyjän kaulalla katselemaani suurta veriluomea, sekä kaikenlaisia muita kiinnostavia asioita, joita olin nähnyt, myös puheita, joita olin kuullut. 

Nyt koronarokotuksista puhuttaessa, muistan kouluaikojen rokotuksia. Kuulun sukupolveen (s.1954), jolle tulivat tutuiksi calmette-, polio- ja isorokkorokotukset. Keuhkokuvauksissa käytiin, ja vielä 1971, kun hain viisumia USA:aan, piti esittää todistus voimassaolevasta isokrokkorokotuksesta sekä tuore todistus negatiivisesta Wassermannin kokeesta (kuppa). 

(kansakoululaisia 1961)

Kansakoulun rokotukset olivat lähes kaikille kauhun paikka. Rokotusneulat olivat pitkiä ja paksuja kuin parsinneulat. Kyllä maikaisi, kun terveyssisar iski sellaisen pakaraan. Rokotuksesta tuli ilmoitus aina täysin yllättäen. Yhtäkkiä vain järjestyttiin jonoon ja marssittiin opettajan johdolla rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen, jossa lääkärintarkastukset tapahtuivat. Odotushuoneessa seistiin edelleen puhumatta, kiltisti jonossa, nyt vain pelkissä alushousuissa. Moni nyyhkytti. Oven takaa kuului joskus lapsen parkaisu. Oven auetessa, yhden tullessa ulos ja seuraavan astuessa sisään, lemahti terveyssisaren spriihin kastetun pumpulitupon haju. Sydän jyskytti. Mitään pakotietä ei enää ollut. 

Kerran eräs tyttö koulusta sairastui tulirokkoon. Asia otettiin koulussa vakavasti. Kaikki keittolan lautaset desinfisioitiin viikon ajan. Toimenpiteellä tuskin oli mitään merkitystä, mutta ainakin se loi juhlallisen tunnelman. Koulun käytävätkin lemusivat "lautasmyrkyltä". Nuuhkimme perunasoppa-annoksiamme, oliko haju tarttunut ruokaan?  - Myös lavantautiin sairastui joku oppilaista, mutta se ei herättänyt  tulirokon kaltaista pelkoa. Pohdiskelin mietiskelytuokiossani lavantautia. Pitäisikö sitä sairastavan maata kovalla kasvilavalla? Kasvilavasta taas tulivat mieleeni ruumispaarit, mistä syystä pelkäsin lavantautia enemmän kuin tulirokkoa. - Tuhkarokon sairastin 5-vuotiaana. "Kaikki lapset" sen saivat. Tauti oli kova ja kesti kauan. Muistan monet hiljaiset päivät, kun makasin kuumeesta hehkuen viileässä huoneessa, joka oli hämärretty, koska tavallinen valo koski silmiin. 

Isorokko oli runnellut joitakin vanhoja ihmisiä. Pelkäsin kirkossa naista, jolta isorokko oli vienyt nenän. Ihmisparalla oli päässä vain ammottavat sierainaukot. Ja kaiken huipuksi puu oli metsässä kaatunut hänen päälleen, niin että hän kävellä taapersi melkein kaksinkerroin. Hänet näki kirkossa melkein aina, istumapaikka oli oikealla puolella alttarista katsoen, neljännen penkkirivin kauimmaisessa päässä. 

Koulun lääkärintaarkastuksessa oppilaat järjestyivät painon ja pituuden mittausten jälkeen (terveyssisar) riviin ja lääkäri katsasti heidät. Hän katsoi tuimana vuorollaan jokaisen suuhun ja silmäili polvet. "Huonot hampaat!" kajahti tuomio, jos suussa välähti amalgaamia tai muuta hälyttävää. "Pihtipolvet!" kuului jonkun kohdalla. Sitten käännyttiin yhtäaikaa sivuttain ja lääkäri tarkasti ryhdit. Jos ei saanut mistään osiosta kommenttia, tiesi olevansa 'sopiva'. 

Toinen terveystoimenpide, johon mukisematta alistuttiin, oli kouluhammaslääkärillä käynti. Pari vuotta vanhempi veljeni muistaa, miten he lapset talviaamun hämärässä vaelsivat peräkanaa polkua lumisen pellon poikki kohti kaukaista määränpäätä. Pienten pelokkaitten lasten tottelevainen vaellus tapahtui ilman opettajaa tai ketään aikuista. Laskimme, että kävelyn pituus oli ainakin 1,5 km. Pirpanoilta edellytettiin itsenäisyyttä, olivathan he jo 'koululaisia'.    

Oma luokkani ei kolmen ensimmäisen vuoden aikana saanut kutsua hammastarkastukseen, ja kun perheeni sitten muutti kaupunkiin, sain jollain ihmeellisellä konstilla keplotelluksi äidiltä kouluun vietäväksi lapun, jossa todistettiin:"Käy yksityishammaslääkärillä". Olinhan jo ehtinyt uuden koulun välitunnilla kuulla, että sikäläinen kouluhammaslääkäri, paitsi että  "laittoi tunkin kielen ja kitalaen väliin", myös "heitteli lasten hampaita villakoiralleen, joka istui vieressä odottamassa". Tuttu oli myös edellisestä koulusta lasten laatima laulu (sävel 'Tiedän paikan armahan'): "Tiedän paikan kauhean, koulun hammaslääkärin; siellä hampaita revitään, ikenet vain jätetään!".                                                    Versio kouluruuasta kuului: "Tiedän paikan kamalan, kansakoulun keittolan, siellä lapsia rääkätään, matovelliä syötetään!". Arvelin matovellin tarkoittavan lauantaisin saatavaa maitomakaronivelliä, mutta tosiasiassa suurin  osa söi sitä ihan tyytyväisenä. Lautasethan syötiin joka tapauksessa puhtaaksi. Ja makaronivellin kanssa saimme suureksi iloksemme myös isot viipaleet edam-juustoa!   

 

  

 

ONKO HÄN 'hän' VAI 'hän' ?

 

Konservatiivinen suomen kieli on jossakin asiassa aivan moderni: se ei erottele persoonapronominia sukupuolen mukaan kuten esimerkiksi tutut indoeurooppalaiset kielet. Niin mies kuin nainen on 'hän'. Turun seudulla jopa perheen koirasta ja kissasta puhutaan muodossa 'hän'. 

     En ollut tullut ajatelleeksi, mitä vapauksia käytäntö tarjoaa, ennen kuin juttelin ranskalaisen kääntäjän kanssa, joka oli kääntämässä erästä kertomustani.

"Kumpi heistä on 'il', kumpi 'elle'?" ranskalainen tivasi kulmat kurtussa. Koska kertomus oli allegoria eivätkä päähenkilöt olleet ihmisiä, kysymys oli mielestäni absurdi. En ollut todellakaan ajatellut sukupuolia kirjoittaessani. "Aivan sama!" huudahdin avuliaasti. "Päätä sinä!" 

"Ei, ei näin!" ranskalainen kimmastui. " Sen on oltava il tai elle! Sinä sanot sen! Sano!"

Kun nuorena luin klassikkoja ja modernia maailmankirjallisuutta, en koskaan pitänyt minään ongelmana sitä, että päähenkilöt olivat miehiä. Ajattelin heitä ihmisinä ja parhammillaan oman itseni tulkkeina ja ymmärtäjinä.Samasta aiheesta puhui myös kirjailija Monika Fagerholm viime viikolla Hesarin syntymäpäivähaastattelussaan. "Haluan - ja vaikka tämä on viime vuosina muuttunut, ei se vieläkään ole päivänselvää -, että naiset voisivat olla samalla lailla päähenkilöitä kirjallisuudessa kuin miehet. Ja se tarkoittaa, että naiseus tai tyttöys ei ole se tärkein juttu - vaan se että lukija samastuu heihin. Ei siksi että he ovat tiettyä sukupuolta, vaan koska he ovat ihmisiä." 

Niinhän naiset ovat aina lukeneet suurta kirjallisuutta: samastuneet miehiin ja poikiin. 

Fagerholm myös pohtii, että miehille naispuoliseen päähenkilöön samastuminen on "kyllä hirveän vaikeata vielä". Hmm... Luulenpa että siinäkin on kysymys ennen muuta kirjan tasosta: sisällöstä ja kirjailijan kirjoitustaidosta. Ja toki mitä suurimmassa määrin lukijasta itsestään. 

Pinnan alla elää kuitenkin kiusallisia ja ehkä myös tiedostamatomia mielikuvia. Naisen kuva kannessa viittaa "ilman muuta" siihen, että nainen on kirjoittanut naisille. Toisaalta, Alice Munron kaltaisella mestarilla on kapasiteettia julkaista romaani, jonka nimenäkin on tyttö.

Miesten kasvoja näkyy kansissa huomattavan paljon. Nehän eivät karkota naislukiijoitakaan laatukirjallisuuden ääreltä. Myös mieskirjailijoitten omia kasvoja käytetään kansissa, kun on kyse syvällisistä, persoonallisista, korkealaatuisista miete- ja runokirjoista. Jos naiskirjailijan kasvot ovat kauniit, ne läväytetään suurena romaanin takakanteen tai liepeeseen. 

Omassa pienessä mikrokosmoksessani olen saanut myös tuta kysymyksen "il"-/"elle"- kasvojen käytöstä julkaisussa. Kirjoitin 90-luvulla runokirjan, jonka kansikuvaehdotuksen näkeminen hämmästytti ja järkytti minua. Kanneksi oli suunniteltu hämyinen kasvojen sivukuva tytöstä, jolla oli kukkaseppele päässään. Olin purskahtaa itkuun pettymyksestä. Kuvahan antoi aivan väärän viitteen sisällöstä. Se oli - kuten sopersin heti onnettomana kustantajalle puhelimessa - rajoittava! ja harhaanjohtava! Yksikään runo ei viitannut tyttöön/naiseen. Kuva onneksi vaihdettiin, "hautakiveksi" eli piirrokseksi kivenjärkäleestä. 

    Toisella kerralla julkaisin novellin Kirjailija-lehdessä. Se oli tragikoominen kuvaus wannabe-kirjailijasta, 'nuoresta kiihkeästä miehestä', kuten kirjoittaessani mielikuvittelin. Mikään tässäkään tekstissä ei viitannut naiseen - ei muu kuin tietysti oma kirjoittajan nimeni. Ja kuinka ollakaan, lehdessä kuvitukseksi, ns. symbolikuvaksi, oli valittu piirros naisesta.

M.o.t.: "naiset kirjoittavat naisesta, miehet kirjoittavat ihmisestä". 

Entä: Ovatko wertherit kärsimyksissään edelleen traagisia, olivat he sitten nuoria tai keski-iän kriisissä - kun taas marthat vastaavassa jamassa hieman epäkiinnostavia?

(Die Leiden des jungen Werther)

Tai vanhatpiiat petollisen gabrielin jäljiltä: hehän ovat aivan naurettavia; mutta entä jos petollinen olisikin ollut gabriela, ja kärsimään jääneet vanhojapoikia tai leskimiehiä? Eivätkö nämä miesparat silloin olisi olleet ennemmin traagisia ja säälittäviä kuin naurettavia?

Turha mainita, että kummankin klassikon kirjoittaja on ollut mies, ja naiset ovat miesten kanssa näitä tarinoita eläytyen lukeneet. 

Olisivattko miehet sitä vastoin ahmineet naisten kirjoittamia teoksia 'Nuoren Marthan kärsimykset' tai 'Gabriela, tule takaisin!' ?
  

 

DOVE MI TROVO

 

Jhumpa Lahiri, 

Missä milloinkin,

suom. Helinä Kangas, Tammi 2020. 

Hienoa! ajattelin nähdessäni Lahirilta käännetyn uuden kirjan. Olenhan lukenut häntä niin englanniksi kuin suomeksi ja pitänyt kaikesta. Monikerroksista, terävää, hyvin kirjoitettua. Odotin jälleen jotain antoisaa. Kirjan sivumäärä, n. 150, teki elegantin vaikutuksen. Hallittua. 

Tästä kirjasta en osaa kuitenkaan yksiselitteisesti kiittää. Menestyneen, kokeneen, suositun ja palkitun kirjailijan jokainen uutuus ei välttämättä ole helmi. Hyvältä kirjailijalta myös vaatii paljon. Hänen täytyy jokaisen kirjan kohdalla aina uudelleen lunastaa paikkansa.

Taasko tätä, ajattelin lukiessani: yksinäisen naisen haahuilua kaupungin kahviloissa, museoissa, velvollisuusvierailuilla, junassa, merenrannalla... Näitä kertomuksia naiset ovat paljon kirjoittaneet; miehetkin. Patrick Modianon pienoisromaanien kaltaista fragmentaarisen muistin mukaan vaeltelua ja päänsisäistä muistojen huminaa tässä ei kuitenkaan ole. Kertojaminä on täysin juureton ympäristössään. 

Juurettomuus on Jhumpa Lahirin kaikkien romaanien teema. Vaikka hän on Yhdysvalloissa kasvanut kirjailija, hänen bengalinkieliset vanhempansa muuttivat aikoinaan, ennen tyttärensä syntymää, Englantiin ja sieltä pian Yhdysvaltojen Rhode Islandille. Jhumpa Lahiri kasvoi akateemisessa ympäristössä ja akateemisia elämänpiirejä hän pääasiassa kuvaa. Niitä leimaa kulttuurien ja sukupolvien välinen ristiriitaisuus, identiteetin etsiminen ja juurettomuus. 

Pienessä romaanissa Missä milloinkin (Dove mi trovo) vietetään päiviä Roomassa, kaupungissa jonne Lahiri muutti miehensä ja kahden lapsensa kanssa 2011. Kertojaminä on 'roomatar'. Se särkee - ainakin omalla kohdallani - illuusion, jolla taiteilija luo uskottavan todellisuudentunteen. Epäilen, että sama tunne minulla olisi ollut, vaikka olisin lukenut tekstin italiaksi. Dove mi trovo onkin ensimmäinen romaani, jonka Lahiri on parin esseekokoelman lisäksi kirjoittanut suoraan italiaksi. Se on kunnioitettavaa ja kunnianhimoista, mutta ei aina onnistunut ratkaisu. Maailmankirjallisuudessa on esimerkkejä heistä, joilta kielen vaihtaminen kirjallisesti on onnistunut (mm. Nabokov, Tabucchi...), ja kyllä minä meillä Suomessa arvostan esim. saksalaista Roman Schatzia, joka hallitsee suomen paremmin kuin moni syntyään suomalainen kirjailija. 

Italiaksi Lahirin lause on lyhentynyt eikä siinä ole entisen laista vapautunutta eloa ja liikettä. 

Miksei Lahiri ole kirjoittanut Roomaan asettuneen amerikkalaisen naisen juurettomuudesta? Se hämmästyttää minua, todella. Näkökulma olisi ollut rehellinen, moderni, ja kiinnostava. Vaikea uskoa, että keski-ikäinen Lahiri pystyisi vaihtamaan identiteettinsä italialaiseksi vaikka hän kieltä onkin vaihtamassa.  Kirjan nainen, kertoja, kuulosti minusta koko ajan turistilta. Lyhyet tuokiokuvat sieltä täältä kaupunkia olivat ulkomaalaisen silmin nähtyjä ja koettuja. Monet "juonenpätkät" hämmentävän väkinäisiä. 

Petyin siihen että Jhumpa Lahirilla aina pohjavireenä ollut myötätuntoisuus on nyt muuttunut kyynisyydeksi. 

Kirjalliset tekstinpalaset kuvaavat loppujen lopuksi vain näennäisesti juurettomuutta. Kun niitä  tarkemmin ajattelee, ne ovatkin pinnallisia, nimenomaan näennäisiä. Niitä leimaa tyhjyys ja kyllästyminen. Ehkäpä juurettomuutta ei enää  tunneta. Ajelehditaan.