Miettiessäni muistopuhetta sukulaisen hautajaisiin, avasin pitkästä aikaa matkalaukun täynnä kirjeitä. Vielä parikymmentä vuotta sitten minulla oli kaksi muutakin suurta kapsäkkiä sullottuna täyteen kirjeitä, niitä kuljetin uskollisesti mukanani kaikki lukuisat muutot halki Suomen.
Sitten tuli aika karsia. Ajattelin realistisesti - kuten teen nykyisin yhä useammin -, ettei kaikki itselleni tärkeä ja rakaskaan enää kiinnosta jälkeeni jääviä. He kuitenkin tulevat heittämään kaiken roskiin (mitä en onneksi ole näkemässä).
Sidoin parin nuoruudenystäväni kirjeniput nauhalla yhteen, ja koska minulla edelleen oli heidän osoitteensa, lähetin kirjeet heille. Oi, en olisi voinut kuvitella, miten "lahja" ilahdutti. "Sä annoit mulle mun nuoruuteni takaisin!" ystävä kiitteli silmät kyynelissä.
Niin, mikä olisi kiinnostavampaa kuin oma elämä. Ja silloinhan ystävättäret jakoivat kirjeissä toisilleen "kaiken". Ne olivat täynnä ihanaa arkipäivän selostusta ja pohdiskeluja, sekä tottakai harrasta itsetutkistelua - ja myös aina vastavuoroisesti toisen asioista kiinnostumista. "Kirjoita pian!" "Heitä kirjeellä heti kun ehdit!" päättyi moni kirje. Ja yleensä mustekynäni lauloikin heti kirjeen tultua; sama toisessa päässä. Postilaatikon kopsahdus ja pullean kirjeen näkyminen kynnysmatolla aina sykähdytti mukavasti viikon varrella.
Vielä lasten synnyttyä, kotona kahdenkin vauvan kanssa, löytyi päivittäin aikaa vaihtaa kokemuksia kirjeitse samassa tilanteessa olevan ystävän kanssa toiselle paikkakunnalle. Vauvat vain vaunuihin ja taas ulos postilaatikolle kirjettä viemään!
Jos joku ihmettelee, miksei soiteltu, vastaus on, että puhelimen käyttö oli kallista. Koululaisena kotona asuessa luurissa rupatteleminen ei olisi tullut kuuloonkaan. "Puhelin on ilmoitusväline!", teroitti isäni useammin kuin kerran. Esimerkkinä junan saapumisajan ilmoitus. - Opiskeluaikoina oli seistävä talvipakkasellakin virtsanhajuisessa puhelinkopissa paleleva koura täynnä kolikoita, joita puhelin nieli koko ajan kolahdellen. Oman vuokrapuhelinliittymän saaminen oli aikanaan luksusta. Koskaan en kuitenkaan oppinut ns.puhelinihmiseksi, enkä ole vieläkään sellainen.
Kun käyttöön tulivat sähköpostit, kirjeet loppuivat melkein kuin seinään. Ensi alkuun eräs tuttuni printtasi kaikki henk.kohtaiset s-postinsa ja mapitti ne. Modernisuudessaan hän naureskeli, että jotkut asemoivat tekstinsä edelleen kuten käsinkirjoitetuissa kirjeissä. No, minä teen niin edelleen. Tervehdys, pilkku, kaksi pykälää alas uudelle riville, sisennys: kirjoitus...
Avaamassani matkalaukussa ovat pohjimmaisena arvokkaimmat kirjeet: äidiltä, isoäidiltä, yksi isältä ja pari vanhemmalta veljeltäni. Isoäidin (synt. 1800-luvulla) kirjeitä luin aikoinaan vähän ikävystyneenä, äidin kirjeitä (pääasiassa ulkomaille lähetettyjä) vähän varautuneena, ja veljen kirjeitä yllättyneenä ja myös aika liikuttuneena. Isältä ei ole kuin yksi kirje; sen lopputoivotus, isän tutulla voimakkaalla käsilalalla vetäisty, on sama jonka olen nähnyt hänen rintamalta veljelleen kirjoittamissa ja tämän hänelle vastauksena lähettämissä kirjeissä: Jeesus kanssasi. - Nuoruuden vaikeuksia ja yksinäisyyttä hän ymmärsi, vaikkei se oikeastaan tullut esille kuin postin kautta, kirjeiden sijasta aina silloin tällöin lähetettyinä humoristisina lyhytsanaisina postikortteina.
Lueskelin matkalaukusta myös sekä nuoruusaikojen että myöhempien satunnaisten ystävieni ja tuttujeni kirjeitä. Miten avoimia ja aitoja ne ovatkaan. Tutut käsialat! Tutut kasvot ja ihmiset niissä.
Vaikkeivät kirjeet olleetkaan kasvotusten käytyjä keskusteluja, ne olivat silti vuorovaikutteisia ja täynnä ystävyyttä. Kirjeissä oppi tuntemaan toisen. Toisesta tuli läheinen ja rakas, osa omaa elämää.
Ohessa Postin jo nostalginen mainosjuliste vuodelta 1964.
Muistan julisteen Hämeenlinnan pääpostin seinältä, kun 10-vuotiaana kävellä lompsotin Palokunnankatua joko päästäkseni ostamaan postimerkkejä tai pudottaakseni kirjeen keltaiseen laatikkoon. Hyvällä alulla oli harrastus, joka ylenpalttisten kukoistusvuosiensa jälkeen laantui, muttei koskaan lakannut. Yhä lähtee kirjeitä Kaliforniaan asti, sähköisenä tai paperisena; ja samoin tulee takaisin.
Aivan omaa luokkaansa ovat kuitenkin käsinkirjoitetut kirjeet. Siihen maailmaan on täytynyt tottua ja päästä sisälle, että se edelleen sujuu.
Käsi pyyhkii paperia, kynän terä juoksee.
Kun sain kauan sitten ensimmäisen rakkauskirjeeni, painoin paperiarkin silmät ummessa vasten kasvojani. "Tätä on hänen kätensä koskettanut".
Entä jos käsinkirjoitustaito katoaa?!
Elämme jo sellaista aikaa, että on mahdollista kysyä näin järkyttävä kysymys. Tehdäänhän sopimustenkin allekirjoitukset nykyisin digitaalisesti.
Entä jos joskus on vain harvalukuinen oppineitten joukko, joka osaa lukea käsinkirjoitettua tekstiä?!
Miten käsittämättöminä kaikki muut pitävät grafologien kirjoituksia, miten kylmin ja oudoksuvin silmin he katsovat jotain vanhaa kirjettä, päiväkirjaa, muistiinpanoja..?
