Dag Solstad,
Ujous ja arvokkuus.
Suom. Tarja Teva, Teos 2014.
Ensinnäkin: soisin ettei romaaneissa olisi esipuheita eikä jälkisanoja, joissa joku henkilö ottaa asiakseen antaa autoritatiivisen tulkintansa teoksesta. Blogeissa ja lehtikritiikeissä voi kertoa katsantokantansa ja osua naulan kantaan tai vähän ohi sekä puhua läpiä päähänsä, mutta itse kirjan kansien väliin tunkeutumisen voisi jättää. Usein nämä tulkitsijat ovat puolivillaisia kirjoittajia, suomentajia tai totta tosiaan jopa opettajia. Aniharvoin olen näissä ainekirjoituksissa saanut lukeakseni mitään merkitsevää ja oivaltavaa. Puolivillaisten kirjoittajien joukossa on kuitenkin joskus ollut - eikä vuosikymmenellä ole väliä - myös 'täysvillaisia' kirjoittajia, kirjailijoita tai tutkijoita, joitten teksti on ollut terävää ja ajatuksia rikastuttavaa. Mutta nekin on ollut syytä lukea vasta sen jälkeen, kun on itse lukenut kirjan ja ajatellut sitä.
M.o.t. joka tapauksessa: Kirjan kansien väliin ei kuulu muu kuin kirjailijan oma teksti. Höpötykset ja hienotkin analyysit muualle, olkaa hyvä. Kunnioitusta kirjailijalle - kunnioitusta lukijalle. Silmäni pyöristyivät, kun luin Dag Solstadin romaanin lopussa suomentaja Tarja Tevan itsekehun, että hän "suomentajana, tekstin lukemattomia kertoja lukeneena - kuinka monta, sitä harvoin edes muistaa, poikkeaa lukijana ja tulkitsijana muista lukijoista" koska "hänen silmänsä avautuvat yhä uusille vivahteille"... "jne".... (s.148).
No niin. Ja sitten oppitunnille Fagerborgin lukioon Osloon, missä äidinkielen opettaja Elias Rukla pitää oppilailleen intohimoista yksinpuhelua Henrik Ibsenin Villisorsasta. Luokka ei ole pelkästään kuollakseen pitkästynyt, vaan vihamielisen pitkästynyt, eikä Elias Rukla voi olla kuulematta mielenosoituksellisia huokailuja, jotka viiltävät hänen muutenkin paineistettuja hermojaan.
Solstad kirjoittaa vailla kappale- ja lukujakoa. Aluksi, Ruklan esitelmöidessä Villisorsasta, henkeä vetämätön tekstin ladonta koettelee lukijankin kärsivällisyyttä ja siirtää hänet kuin samaan rintamaan oppilaitten kanssa, joitten on kestettävä jäseniä kiduttava pulpetissa paikallaan pysyminen ja läsnäolo. Romaanin edetessä kappale- ja lukujaon puuttuminen ei enää haittaa. Ruklan yksinpuhelu vie mennessään kuin tie halki maisemien.
Oma sisäinen yksinpuhelu - jota Rukla on jo tosin pitkään harrastanut istuksiessaan iltahämärissä olohuoneessaan akvaviittia ja olutta ryypiskellen - saa lähtölaukauksensa Ruklan hermoromahduksesta, tai arkisemmin sanoen kilahduksesta koulun pihalla. Tapahtuma olisi hyvinkin voinut johtaa askeleet joko pubiin tai psykiatrille, tai kumpaankin, mutta Rukla säntää kuumeiselle kävelylle, jonka aikana hän tekee itsensä ja maailman kanssa henkistä prosessointia.
Elias Rukla on omayväinen haaveilija. Sitä voi olla koko elämänsä, kunnes vuosien karttuessa tutut kompensaatio- ja suojautumiskeinot eivät enää päde. Rukla on havahtunut ikääntymiseensä.
Rukla ei myöskään tiedä, mitä tekisi kaikella sivistyksellä, jota on tunnollisen opiskelijan tavoin mättänyt päähänsä koko elämänsä ajan. Hänestä tuntuu taakalta olla 'oppinut', yläpuolella muita. 'Maailma' ei arvosta häntä. 'Maailma' ei tarvitse häntä. 'Maailma' ei enää kiinnosta häntä. 'Maailma' on hänelle vieras. Oppilaat ovat hänelle vieraita. Kaikki ovat hänelle vieraita. Kukaan ei tunne häntä. Kukaan ei tunne hänen arvoaan. Kukaan ei näe hänen mielenkiintoisuuttaan. Ainoa toivo olisi kirjailija Thomas Mann, joka voisi valita hänet päähenkilöksi johonkin romaaniinsa, Rukla ujosti ja arvonsa tuntien haaveilee. Mutta ei, ympärillä olevat ihmiset ovat kaikki tyynni tyhmempiä kuin Mann.
Tuntuu hiven liioitellulta sanoa - kuten jotain lehtikritiikkiä on siteerattu - että Elias Ruklan kysymykset olisivat eksistentiaalisia. Ne eivät ole kovin suuria. Ammatinvalintaansa ja elämänsä varovaisia käänteitä pohtiessaan Rukla painii tavanomaisten, ikääntymisen myötä tulevien turhamaisten pulmien kimpussa. Eikö hänestä olisi ollut johonkin suurempaan? Eikö hän osannut valita oikein? Oliko hänellä sittenkään ikinä mitään selviä tavoitteita tai käsityksiä mistään?
Ja mikä pahinta - ja mitä Rukla ei edes kysy, vaan ennemmin toteaa: hänellä ei ollut aikoinaan innostavassakaan seurassa mitään sanottavaa. Ainakaan hän ei sanonut mitään. Hän vetäytyi. Eikä hän sano nytkään. Hän ei koskaan aloita ajatustenvaihtoa tai keskustelua kenenkään kanssa, koska pelkää olevansa "teennäinen". Hän vetäytyy. Hänellä ei kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa. Ei, vaikka hänen päänsä kiehuu suuttumusta ja turhautumista nykymaailmaa ja sen ihmisiä ja ilmiöitä kohtaan. 'Maailma', 'hengetön maailma', on pettänyt hänet. Ympäröivä yhteiskunta ei piittaa hänen uskollisesta sitoutumisestaan siihen. Eikä hän enää sitoudu! Sillä häntä ei kiinnosta enää mikään! Ei mikään!
Elias Rukla melkein kokee hetken vihan virkistävää, kokoavaa voimaa. Mutta hän puhuu taas vain itselleen, eikä ahdistus hellitä.
Elias Rukla on loppuunpalanut haaveksija, sivustaseuraaja, odottaja, nyhverö humanisti, jolle koululaitos on tarjonnut tähän mennessä hyvän suojatyöpaikan. Kunnes oppilaat ovat alkaneet röyhkeän äänekkäästi huokailla ja siirrellä kyllästyneesti koipiaan. Kunnes 'maailma' on alkanut loukata häntä.
Ehkä mielenkiintoisinta ja paljastavinta tarinassa on Elias Ruklan avioliiton kuvaus.
Rukla on "perinyt" itselleen vaimon, "sanoinkuvaamattoman kauniin Eva Linden", entiseltä opiskelutoveriltaan, suuresti ihailemaltaan Johan Corneliussenilta, joka ei Ruklan lailla ole sitoutunut kovin velvollisuudentuntoisesti vastuualueisiinsa. Corneliussen häipyy New Yorkiin ja jättää kuin käki "Ruklan huolettavaksi" vaimonsa ja pienen tyttärensä. Hissukasta lehtorista ja tarkan markan miehestä tulee yhtäkkiä aviomies ja isäpuoli. Oudon tuntuisessa avioliitossa ylläpidetään sovinnaisen herttaista ja muodollista tunnelmaa. Eletään babbitt-elämää, sitä kuuluisaa keskiluokkaista, sovinnaista elämäntyhjyyttä. Rukla ihailee vaimonsa "sanoinkuvaamatonta kauneutta" ja hän puhuttelee tätä aina nimellä Eva Linde. "Sanoinkuvaamattoman kaunista" hoetaan romaanissa niin pitkään, että se kuulostaa vitsiltä. Kenelle tai mitä siinä sitten naureskellaan? Flegmaattisen ja tyhjäpäisen oloiselle kaunottarelleko, jota ei voi luonnehtia muuten kuin ihastelemalla tämän sanoinkuvaamatonta kauneutta? Eva Linde on myös usein poissa, nukkumassa makuuhuoneessa (kun Rukla istuu, ryypiskelee ja mietiskelee olohuoneessa) tai muuten unenomaisessa ja äänettömässä kaunotar-tilassa. Camilla-tyttärestä lukja kuulee sen verran, että Rukla esittäytyy vaimoaan viisaammaksi kasvattajaksi, koska hän ei vaimonsa lailla katso "omistavansa" lasta, vaan ainoastaan antaa tälle silloin tällöin neuvojaan. Rukla pitää etäisyyttä lapseen. Hän pitää etäisyyttä vaimoonsa. Hän pitää etäisyyttä ystävällisiin appivanhempiinsa. Hänen mielestään etäisyys ihmisten kesken on viisautta.
Elias Rukla ei anna kenellekään mitään itsestään.
Eva Linde ei kuitenkaan ole pelkästään "sanoinkuvaamattoman kaunis". Kerran hän jopa äkisti särkee heidän yksitoikkoisen keskinäisen rauhansa ja sähähtää: "Saakelin kitupiikki!" Rauha kuitenkaan palaa taas. ja heti.
Mutta Eva Lindekin ikääntyy. Se on shokki Elias Ruklalle, aviomiehelle. Hänen oma hohtonsa on ollut riippuvainen Eva Linden hohdosta, ohikulkevien miesten hämmästyneistä katseista, kun on käynyt ilmi, että hän, Elias Rukla, on saavuttanut, saanut omakseen, sanoinkuvaamattoman kauniin vaimon. Ei vain kaunis, vaan sanoinkuvaamattoman kaunis vaimo, on ollut Elias Ruklan saavutus.
Mutta elämän huomaamatta kuluessa Eva Linden laatusana muuttuu muotoon "pyöristynyt nainen", "tyylikäs, joskin hieman lakastunut ja pyöristynyt kohta viisikymmenvuotias nainen", "vartaloltaan rapistunut, pullea, turpea, pyöristynyt nainen", ja "sulokkuutensa kadottanut pyöristynyt nainen".
Elias Rukla on kauhuissaan vaimonsa ulkonaisesta muutoksesta. Miten sellainen on mahdollista niin suuresti henkisiä arvoja vaalivalle miehelle? Rukla myös kaipaa vaimonsa entistä "teeskentelyä". Hänelle kauneus ja teeskentely kuuluvat samaan pakettiin. Mutta vaimo itse ei piittaa kauneutensa katoamisesta, vaan hänestä tulee uusi ja vapautunut. Hän on vapautunut kauneuden tyranniasta, kauneuden vankilasta. Se järkyttää Ruklaa. "Kun kauneus oli hylännyt hänet, hänestä saattoi tulla luonnollinen. Ei teennäinen nainen, vaan luonnollinen ihminen. Hän saattoi näyttäytyä reippaana ja mutkattomana aikuisena naisena, joka teki vaikutuksen rohkeudellaan ja tahdollaan --"
Elias Rukla katsoo, että kauneuden katoaminen on vaikuttanut ikävästi myös vaimon luonteeseen. Paitsi että tämä vaihtaa toimistotyön sosiaalialan opiskeluun Norjan sosiaalikorkeakoulussa ja aikoo vielä, lähes viisikymmenvuotiaana, suunnata aivan uusille urille, muutakin hämmästyttävää ja ikävää ilmenee. Rukla näkee ahneuden Evan silmissä. Hän näkee himon ja ahneuden, kun Eva katselee antiikkiliikkeen ikkunan takana kauniita esineitä. Vaikka tämä ei voi koskaan saada niitä itselleen, hän himoitsee niitä. Ruklaa inhottaa ja kauhistuttaa. Häneltä itseltään on viety pois hieno kaunis esine nimeltä "sanoinkuvaamattoman kaunis Eva Linde".
Olisi turhan ylevää sanoa, että Elias Rukla on elänyt 'elämänvalheessa' ja nyt heräämässä siitä. Ei hän ole elänyt missään valheessa, vaan on valinnut elämän, joka on ollut hänelle helpoin ja joka on hänelle lahjana langennut. Paitsi että hän ei ole omaa varautuneisuuttaan ja sovinistista penseyttään osannut nauttia lahjastaan. Nyt on vain tullut aika tehdä tiliä elämästään, ja kenellepä se olisi helppoa. Sitä, viisastuuko Rukla, kirjailija ei kerro, vaan jättää tämän ahdistuneeseen pohdiskeluunsa. Turhamaisuuttaan Ruklalla on taipumus paisutella persoonaansa, niin myös juuri tapahtuneessa katastrofissa, jossa hän on koulun pihalla hakannut rikki sateenvarjonsa ja huutanut törkeyksiä tuijottavalle oppilaalle. Ehkä hän siksi ylpeyttään - tai uupumustaan - irtisanoutuu työstään. Jonkinlainen sovinto itsensä ja 'maailman' kanssa hänen on silti tehtävä. Toisin kuin Dag Solstadilla, Rukla paralla ei ole huumorintajua, siksi hän on suojaton ja itsekeskeinen. Hänellä ei ole mitään valtaa kehenkään. Hänen vaimonsakin, entinen hauras kaunotar, on osaava ja itsenäinen ihminen. Rukla on aivan omillaan. Niin kuin jokainen meistä. Se jos mikä huimaa, eksistentiaalisesti.