Finnish author, books since 1979: novels, short stories, poems, children´s books, translations into German, Spanish and Japanese; columns and reviews in newspapers.
torstai 6. heinäkuuta 2017
KULTASADETTA
Täällä Marjaniemessä kukkivat nyt kultasateet. Siellä täällä pihoilla ja teiden varsilla, aina yhtä hämmästyttävän kauniina ja ihanina. Aikaisemmin elämässäni en ollut asunut "kultasade-alueella", siksi minulle oli yllätys, että niitä ylipäätään kasvaa Suomessa.
Ennestään kultasade-sana oli tuttu vain Knut Hamsunista. Taikka paremmin Marie Hamsunista, hänen vaimostaan, joka kirjoitti kirjan Kultasateen alla (Under guldregne, 1959; WSOY 1960), jatko-osan muistelmateokseensa Sateenkaari (WSOY 1954).
Näitä runollisen nimen saaneita kirjoja pidetään pohjoismaisina muistelmaklassikkoina, niitä - ja varsinkin Sateenkaarta - on luettu paljon myös Suomessa. Käännöksensäkin ne saivat täällä pikapikaa ilmestymisensä jälkeen. Niiden luonnehdittiin olevan "lähikuva kirjailijanerosta ja hänen luomistyöstään sekä rakkaudessaan voimakkaan naisen hiljainen, eleetön sankaritarina."
Sitä ne epäilemättä ovatkin. Knut Hamsun on kaiken keskipiste, ylevöity, palvottu, mystifioitu kutsumuksen mies, patriarkka ja perheen yksinvaltias. Marie Hamsunin kunnioitus, tuki, apu, alistuvaisuus, solidaarisuus ja uskollisuus miestään kohtaan on lujaa ja horjumatonta halki vuosikymmenten.
Nykylukija lukenee monin paikoin hänen "eleetöntä sankaritarinaansa" eri miettein kuin silloiset aikalaiset.
Marie Hamsun (1881-1969) oli 22 vuotta miestään nuorempi, kun he avioituivat vuonna 1909 - nuori näyttelijätär - ja Knut Hamsun (1859-1952) jo 50-vuotias, Nobel-palkinnon saanut kansallissankari.
Marie Hamsun oli älykäs nainen. Mutta vaikka siitä oli ratkaisevaa apua ja hyötyä ( ja eiköhän myös iloa?) Hamsunille ' niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä' , tämä suhtautui jyrkän tuomitsevasti vaimonsa tiedon- ja opinhaluun, jopa siihen, että tämä oli koulutyttönä ollut luokkansa "etevä kynttilä". Kaikki sellainen, teräväpäisyys ja oppineisuus, tuli kitkeä pois, "koska mies kuitenkin perheessä hallitsee." Myös omat tyttärensä, Cecilian ja Ellinorin, Hamsun otti "hyvissä ajoin" pois koulusta, "jotta heistäkin ei kasvaisi 'kynttilöitä' ", ja lähetti nämä 13- ja 14-vuotiaat Tanskaan ja Saksaan. On satuttavaa ja kauheaa lukea, kuinka Marie Hamsun ikään kuin lukijoiltakin pyytää anteeksi sitä, että ikävöi siitä pitäen aina niin valtavasti tyttöjään. Hän tuntee syyllisyyttä myös rakkaudestaan poikiaan Arildia ja Torea kohtaan. Sillä kaikki sellainen rakkaus on pois Knutille omistautumisesta; ja mies on mustasukkainen lapsilleen.
Jossain vaiheessa ahkera taloudenhoitaja ja tuhattaito, miehensä työrauhan täydellinen vaalija ja tämän arjesta huolehtija, kirjeenvaihdosta ym. vastaava kuitenkin myös ehti kirjoittaa kymmenen omaa lastenkirjaa ja kaksi runokokoelmaa. Niistä ei kerrota mitään. Sen sijaan Marie Hamsun sanoo ajattelevansa aikaakin, ei vuosiluvuin, vaan Knutin teosten ilmestymisen mukaan.
Marie Hamsunin kunnioitus miestään kohtaan ei kuitenkaan ole sokeaa ja fanaattista. Hän ei kaunistele eikä kauhistele puolisonsa heikkouksia ja avioliittonsa myrskyjä. Nykyajan silmin heillä ei ollut tasa-arvoa. Silti muistelmissa ei ole häivääkään katkeruutta. Marie Hamsun oli vahva ja sisäisesti rikas ihminen, voisi sanoa: valovoimainen persoonallisuus, jolla oli voimaa ja kykyä elää ja tukea toisten elämää.
Kultasateen alla on sisällöltään erityisen hiottu julkisuuteen. Siinä on alle 200 sivua, puolet vähemmän kuin Sateenkaaressa. Marie Hamsun kirjoitti sen vähän päälle 70-vuotiaana, oltuaan jo jonkin aikaa leskenä. Pidättyväisyydestään huolimatta se on edeltäjäänsä avoimempi. Siinä otetaan esille sota-ajan raskas ja vaikea asia, Hamsunien maanpetturuus-syyte, joka luhisti ainakin heidän ulkoisen elämänsä sekä ravisteli koko Norjaa, ja muutakin maailmaa. Suomessakin Knut Hamsun oli ollut erittäin arvostettu ja luettu kirjailija, ja vaikutteita häneltä, psykologisen romaanin uranuurtajalta Pohjoismaissa, olivat saaneet ainakin F.E.Sillanpää, Joel Lehtonen ja Väinö Linna. Nyt kaikkialta kohdistui halveksuntaa, pettymystä ja paheksuntaa Hamsunia kohtaan.
Kuulemma Hamsunin natsiyhteydet häkellyttävät Norjassa edelleen. Edelleen hän on myös erittäin luettu kotimaassaan. Hamsun-asiantuntija Knut Magne Knutsenin mukaan hän oli jopa kaikkein luetuin norjalaiskirjailija vielä vuonna 2009, jolloin hänen syntymästään oli kulunut 150 vuotta.
Juhlavuonna Hamsunin poliittisista kannanotoista ja Saksan ihailusta keskusteltiin paljon ja ne herättivät voimakkaita tunteita.
Saati sitten aikanaan.
Marie Hamsun puolustautuu: "Eikähän saksalaisystävällisyys tässä maassa aina ole ollut pahasta. Knutin perustavat nuoruusvuodet sattuivat pangermanismin suureen aikakauteen. Myös useimmat hänen tovereistaan vuosisadan vaihteessa ja sen jälkeen olivat tässä kysymyksessä samaa mieltä kuin hän. Norjalaiset taiteilijat saivat Saksasta vaikutteita, tukea ja ymmärtämystä, niin, tulivat maailmankuuluiksi tämän maan välityksellä. Mutta Knutissa tämä kaikki ehkä moninkertaistui."
Myös professori Tarmo Kunnas korostaa, että Hamsunin kirjallinen läpimurto tapahtui Saksassa ja Saksa teki hänestä maailmanluokan kirjailijan. Hamsun oli Saksalle kiitollinen.
Marie Hamsunin mukaan hänen miehensä oli täysin epäpoliittinen henkilö, kansallisromantiko ja idealisti. Samoin professori Kunnas puhuu Hamsunin romanttisesta ja naiivistakin uskosta "kansakuntien sieluun". Saksan, vanhan kulttuurikansan, suuri menneisyys sai hänestä hartaan ihailijan.
Norjan miehistysvuosina lehdistö kävi ahkerasti kyselemässä Nobel-kirjailijan ja 'viisaan vanhuksen' mielipiteitä. Häneltä vaadittiin jatkuvasti poliittisia kannanottoja. Hamsun yrittikin käyttää kaikkia mahdollisia yhteyksiään Saksassa Norjan hyväksi ja saada esimerkiksi armahduksia nuorille norjalaisille, jotka oli poliittisista syistä määrätty teloitettavaksi. Marie-vaimo hoiti saksan taitoisena kirjeenvaihdon. Vaivoin saatiin järjestetyksi jopa vastaanotto itse Hitlerin luona. Vaimoaan Hamsun ei kuitenkaan ottanut matkalle mukaan, vaan vanhusparka lähti yksin. Parin minuutin tapaaminen oli ollut absurdi ja nöyryyttävä. Hamsun oli puolikuuro eikä hän kuullut eikä ymmärtänyt mitä tulkki tai Hitler sanoi. Myöhemmin hän pyysi kirjeitse, että hänelle lähetettäisiin kirje, jossa tapahtumien kulku kerrottaisiin. Kirjeeseen ei vastattu. Yksi Hamsun asioineen ei merkinnyt mitään.
Traagiselta tuntuu jos Hamsunin kohdalla Norjassa niin erehdyttiin, että hänet tuomittiin häpeään ja vankeuteen saksalaissympatioittensa ja -yhteyksiensä takia. Maanpetturuus-syyte oli raskas isku yhdeksääkymmentä käyvälle miehelle, joka lisäksi samaan aikaan kuuroutui. Ennen vankilaa oikeus käytti hänet ensin mielisairaalassa, jossa tutkittiin "oliko hän normaali". Psykiatreilta Hamsun sai terveen paperit. 92-vuotiaana Hamsun kuoli, viimein kotonaan.
Marie Hamsun sai miehensä tukemisesta kolmen vuoden kovennetun työn vankeustuomion, joka kuitenkin lieventyi vajaaksi vuodeksi Bredtveitin naisvankilassa. "Voitaisiin kirjoittaa kirjoja Bredtveitistä, naisen tuskan keskittymästä, jollainen tämä paikka oli. Kukaan ei ole tehnyt sitä, Bredtveit on mykkien leiri. En minäkään aio rikkoa sen hiljaisuutta tässä pienessä kirjassani."
Paljon muutakin hiljaisuutta Marie Hamsun jätti varmasti rikkomatta, ja siihen hänellä oli oikeus. Kaiken hänen kertomansa ylle levittäytyy kuitenkin sovittava hohde. Kirja on vaikuttava kuvaus pitkästä ja uskollisesta elämäntoveruudesta.
sunnuntai 2. heinäkuuta 2017
SULKAKYNÄN RAPINAA
Olen joskus mietiskellyt, että Honoré Balzac, tuo uuras mies, joka paahtoi tekstiä pää hiessä ja pehva puutuneena - että hän kirjoitti sulkakynällä.
Olisiko hän saanut lähes sadan romaanin ja kertomuksen kunnianhimoisen suurhankkeensa Inhimillinen komedia (La Comédie Humaine) valmiiksi, jos hän olisi voinut keveästi näppäillä tietokonetta? Tai edes sähkökonetta?
Olisiko siitä, mitä syntyi, tullut parempaa/huonompaa vaivattomalla ja nopealla tekstinkäsittelyohjelmalla?
Mustepullo soikoon, meitä edeltäneet ovat saaneet hallita kaunokirjoituksen ja nähdä vaivaa! Ajatelkaa vain kaikkia kirjoittajia - säveltäjiä myös. Sulkakynät ovat rapisseet! Hanhenkynät ovat katkeilleet, kynttilät ovat kärynneet, kaatuneet ja palaneet loppuun. Mustetta ja sulkia on ollut pakko rientää taas kesken kaiken jostain hakemaan.
Virginia Woolfin viehättävä pieni kertomus Leskinainen ja papukaija (Savukeidas, 2014) toi sekin mieleeni sulkakynän rapinan. Ei siksi, että se olisi kirjoitettu sulalla, vaan koska siinä on vanhan klassisen sadun tuntu. Hyvä palkitaan. Ja kansansadun kaavan mukaan lopuksi löytyy aarre, kultarahojen kätkö.
Luin kirjan sattumalta - niin kuin aina joskus jokin hauska pikku helmi osuu kohdalle - heittäytymällä pitkäkseni ja tarttumalla vihkoseen "muun tekemisen puutteessa". Lukemiseen ei mennyt kuin tovi, mutta sen jälkeen oli hymyilevä hyvä mieli, mekein kuin olisi saanut pannukakkua ja mansikkahilloa.
Tämä on kuulemma ainoa satu, jonka VW kirjoitti. Noh, yksi hyvä satu on parempi kuin kokoelma keskinkertaisia. Tarinassa on tuttuja teemoja Woolfin feministisistä, moderneista romaaaneista.
Puhdas satu sinänsä on vanha vaikea laji ja harvoin sellaista enää tapaa. Satu, jos mikä, on pitkälle jalostettua kaunokirjallista ilmaisua, yhtä aikaa johdonmukaista tarinankerrontaa, unta ja runoa. Siinä ei ole yhtään rönsyä ja turhaa sanaa, kaikki osuu kauniisti ja luontevasti kohdalleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)