Helsingin Sanomien kulttuurisivulla 2. helmikuuta 2019 toimittaja Suvi Ahola kokoaa ajatuksia kirjailijoitten - naiskirjailijoitten - matkustamisesta, pohjanaan Marketta Hjornin reissukirja Neljän dollarin päivä, Like 2008 ja Merete Mazzarellan uusin pohdiskeluteos Varovainen matkailija (Den försiktiga resenären), Tammi 2019. Myös muutamaan muuhun viime vuosien naiskirjailijaan Ahola viittaa. Otsikko kuuluu: 'Monelle kirjailijalle matkustaminen on välttämätön luovuuden herättäjä'.
Jaa-a, mitähän tässä tarkoitetaan matkustamisella?
Suurin osa ihmisistä - siis myös kirjailijoista - tekee turistimatkoja. Maanisimmillaan he kaahottavat reppureissaajina maanosasta toiseen, netistä poimittujen vinkkien perässä nähtävyydeltä ja majapaikasta toiseen. Merete Mazzarella kertoo kirjassaan että hän on lähtenyt risteilylle kirjoittaakseen kirjan risteilyllä olemisesta. Hän siis raportoi risteilystä ajantasaisesti hytistään. Vaan eipäs, pian hän ryhtyy kertomaan lapsuudestaan, isästään, ja avioliitoistaan, nykyisestä ja taakse jääneistä. Omnia mea mecum porto, kuten latinan alkeiskirja sanoo, kaiken kannan mukanani.
Sen tähden minun onkin mahdoton yhtyä Aholan, ja hänen mukaansa "monien kirjailijoitten" ajatukseen että "matkoilta löydetään paitsi uusia paikkoja, myös oma itse uudella tavalla määriteltynä", tai että "matkustaminen kaivaa ihmisestä jotain uutta esiin".
Ei. Uskon että matkustaminen kaivaa korkeintaan vanhaa esiin. Kirjailija ammentaa siitä henkisestä kompostista, mikä häneen on elämän varrella kertynyt ja maatunut hyödynnettäväksi. Uudet puitteet voivat pöyhäistä vahaa sisusta.
Entä "jatkuva oman itsensä uudelleen määrittely"? Onko kirjoittavan, so. ajattelevan ihmisen itsetuntemus siis niin labiili? Silloinhan myös kuvitellaan, että elämä on tavallista vain kotona.
Elämä on tavallista kaikkialla. Hoksasin tämän nuorena, lukioikäisenä, ollessani kesän oudossa Salazarin ajan Portugalissa ja asuessani vieraana niin ylettömän rikkaan laivanvarustajan talossa kuin ottaessani pohjoisportugalilaisessa kalastajakylässä osaa kansainväliseen 'sosiaalisen työn leiriin'. Äkkiseltään kaikki näyttää erilaiselta ja eksoottiselta, mutta kun hetken elää ja tekee havaintoja, huomaa että elämä on kaikkialla tavallista. The more things change the more they stay the same, sanoi amerikkalainen ystäväni minulle joskus.
Nykyajan tapa matkustaa on fyysisesti nopeaa ja samankaltaistettua. Lentokentät ovat väsyttäviä persoonattomia paikkoja ihmismassoineen ja odotteluineen, laivat ovat toistensa kaltaisia ihmismassoineen ja odotteluineen. Ja siellä me kaikki olemme turisteja. On uskottelua puhua, että voisi elää vieraassa maassa "paikallisten tavoin". Maahan täytyy muuttaa, että voi ehkä alkaa elää paikallisten tavoin. Mutta se ei olisi enää matkustamista vaan asettumista.
Kirjailijalle on mielestäni mitä suurimmaksi hyödyksi, että hän lapsuudessaan asuu tai nuoruudessaan opiskelee tai on töissä muuallakin kuin kotikulmillaan. On ylipäätään terveellistä olla paljon tekemisissä elävien ihmisten kanssa, muittenkin kuin kavereitten. Sekä joutua olemaan myös yksin. Kirjoittava ihminen tuntee sekä yksinäisyyden myrkyn että hunajan. Luovuus ammentaa näistä varastoista.
En usko että kirjailijalle on mitään hyötyä koko aikuisiän jatkuvasta matkustelusta. Sellainen on pelkkää vaihtelun virkistyksen hakua tai ajanvietettä, jopa vain suoritettavaa turismia. Toki jokin pieni havainto ulkomailla voi olla kipinänä luovalle työlle - mutta yhtä lailla jokin havainto voi sytyttää luovuuden kipinän myös räntäsateessa kotona. Merete Mazzarellan mukaan tärkeintä matkustamisessa onkin paluu kotiin.
Maailmankirjallisuuden parhaimpiakin teoksia ja kuvataiteen mestarillisimpia maalauksia on tehty arkisissa tutuissa yksitoikkoisissa oloissa, kammioissa ja vähäpätöisissä työhuoneissa. Van Goghilla oli sairaalassa Auversissa "pieni vaatimaton huone ja siellä ikkunaluukku, joka avautui kohti taivasta, ei Provencen kovaa sinistä, vaan Ile-de-Francelle luonteenomaista, herkemmän sinistä taivasta kohti." (Pierre Cabanne, Van Gogh.1961.) Tuosta luukusta maailmaa katsellen van Gogh maalasi kiurun - ja variksia - viljapeltojen yllä tuulessa, pilvisenä päivänä, valossa ja yössä.
On hyvä matkustaa vaikka vähän mutta merkittävästi, jotta herkkyys ja sielullinen vastaanottokyky säilyvät. On hyvä matkustaa aikanaan, otollisella ajalla, mutta ei aina, ei loputtomasti.
Humphrey Carpenter kirjoittaa J.R.R.Tolkienin elämäkerrassa (J.R.R.Tolkien: a Biography. Unwind Publishers Ltd.1977):
" Keski-ikäisenä hänen mielikuvituksensa ei tarvinnut enää kiihokkeita kokemuksista, tai pikemminkin se oli saanut tarvittavan kiihokkeen varhaisempina tapahtumien ja vaihtuvien maisemien vuosina. Keski-ikäisenä hänen mielensä pystyi ruokkimaan itseään muistoista. Näin T. itse selitti asiaa kuvatessaan Sormusten herran luomista."
On erehdys luulla, että kirjailijan "toimenkuvaan" kuuluisi jokin tietynlainen käyttäytymisen ja elämisen malli. ("Kirjailijan elämä paljastaa hyvin vähän hänen mielensä toiminnasta." Tolkien.)
Jos ihmisen ulkoiset puitteet ovat ahtaat ja rajatut, hänen ei pidä luulla että muualle matkustaminen herättäisi hänen luovuuttaan. Jopa joskus päinvastoin. Liika seikkailu ja meneminen voi aiheuttaa paatumista ja tehdä ihmisestä pelkästään levottoman. Kuten Jukka Viikilä hienossa kirjassaan Akvarelleja Engelin kaupungista, toteaa: " Seikkailijat uskottelevat itselleen, että jokin epämääräinen kokeneisuus oikeuttaa yliolkaisen suhtautumisen tutummasta löytyviin arvoituksiin."
) 
