Tänään, runon ja suven päivänä, ajatus viivähtää kuuliaisesti Eino Leinossa.
Kaivan esiin vanhan sinapinruskean mapin, jonka lehdille olen sekä kirjoituskoneella että omalla nopealla ja sotkuisella käsialallani, mustetäytekynä näköjään välillä vuotaen, tehnyt muistiinpanoja Eino Leinon kouluajoista Hämeenlinnassa.
Kaavailin joskus nuoruudessani tekeväni sivulaudaturtyön Larin-Kyöstistä, olinhan Hämeenlinnan tyttö ja pannut merkille Larin-Kyöstiin liittyviä muistolaattoja kaupungissa. Vastaanotollaan aina ankarasti tupakoiva professori Annamari Sarajas kutenkin torppasi savupuhallustensa takaa heti ideani. Larin-Kyösti yksinään oli hänen mielestään "aivan liian köykäinen aihe". Minun olisi otettava mukaan Leinon veljekset Kasimir ja Eino ja keskityttävä heidän aikaansa kaupungissa. Kehotus oli varmasti hyödyllinen. Ainakin sillä linjauksella pääsi professorin päätelmään: Leino merkityksellinen, Larin-Kyösti mitätön.
Nyt kun selailen Gösta Larssonin, Larin-Kyöstin, runokuvia ja ennen kaikkea ajattelen hänen elämäänsä, aihe kasvaa ja saa painavuutta. Miten hän oli omanlaisensa, suomalaistunut ruotsinkielinen, miten liittyy runoilijoitten konventioon. Ulkopuolinen katselija, yksinäinen, kulkuri, innostuja, ristiriitainen, sisäisesti avuton ja hätääntynyt lapsi, pinnistelijä, välitön laulaja, ikuinen sivullinen... Larin-Kyöstissä yksinään olisi kyllä ollut aihetta.
Myös hänen Hämeenlinnan runoudestaan välittyy edelleen harvinaisen elävä viisuaalisen kokemisen voima ja ilo. Hän suorastaan ahmii silmillään pienen kaupungin näkymiä, sen kokonaissiluettia, sen ihmisten kasvoja, ilmeitä, vaatetusta, valoa, liikettä, ääniä. Hän loihtii näkyville torin ja syrjäkadut, ukot sortuukeissaan mennä heilumassa, lääninkanslistit kirkon puistikossa ja pyykkärit rannalla. Larin-Kyöstin runot ovat kuin hyvin tehtyjä raportteja, täynnä välitöntä todellisuuden kokemusta. On kuin avaisi ikkunan ja huomaisi katsovansa suoraan edellisen vuosisadan vaihteeseen. Usein runoilija avaa näkökulman kaupunkiin öisin, katulyhdyn valossa, lumen hiljaa putoillessa,tai kesäöitten lämmössä, juhannusyössä.
Larin-Kyösti palasi myöhemmin usein Hämeenlinnaan. Kaupunki säilytti hänen kirjoituksissaan kaksoisvalaistuksensa: toisaalta halveksunnan ja ironian, toisaalta haikeuden ja rakkauden.
 |
Larin-Kyösti istuu edelleen kesät talvet Hämeenlinnan
kirkkopuistossa patsaana. |
Siirtyminen Larin-Kyöstin runoista Leinoon on kuin astuisi kyökistä ja eteisestä runouden korkeakattoiseen juhlasaliin.
Eino Leinon tuloon Hämeenlinnaan oli arkinen syy: koulu. Hämeenlinnassa asui Leinon veljeksiä jo entuudestaan. Vuoteen 1900 lyseon saksan opettajana toiminut kielentutkija Oskar Lönnbohm ja Kasimir Leino (Lönnbohm), joka toimitti Hämeen Sanomia 1885-1890. Lehtityötä jatkoi vielä hänen jälkeensä veli Antti Lönnbohm. Veljeksistä Kasimir otti 12-vuotiaan pikkuveljen Einon asumaan luokseen koulukortteeriin.
Eino poika vaikuttaa olleen innoissaan päästyään Oulusta, "Pohjolan ahtailta aloilta", etelään. Heti tultuaan, 1890, hän jo julkaisee ensimmäisen runonsa, Hämeen Sanomissa tottakai.
Muistelmassaan
Elämäni kuvakirja (Otava 1925) Leino kuvaa: " Hämeenlinnan hymyilevä ympäristö ja luonto olivat kainuulaisiin vertauskohtiinsa nähden suorastaan troopillisia. Siksi en muistakaan talvisia kuvia sieltä, vain syksyisiä ja keväisiä, lämpimästi läikähtäviä vedenselkiä, korkeina pilaristoina kohoavia puistokujia, minulle outoina ojentuvien kukkien ja hedelmien runsautta, kellertäviä viljavainioita, varallisuutta, iloa ja ihmisiä!"
"Täällä kohtasivat minua kokonaaan toiset olot ja kokemukset. Jo itse ilmasto ja luonto oli toinen, lempeämpi, lauhkeampi ja ikään kuin inhimillisempi. Samalla vaikutti se minuun satukirjalta, jonka joskus olin lasna lukenut. -- Ihmiset, vieläpä uudet luokkatoveritkin, tuntuivat epäilyttävän ystävällisiltä, talttuneilta ja niin sanoakseni kesyttyneiltä. -- Se oli kaikkien arvojen uudelleen arvioimista. Täytyi koettaa itsekin ihmistyä eikä päästää Barrabasta irti, jos mieli tulla toimeen toisten kanssa tällä Tyynenmeren saarella, joka vaikutti kuin luodulta onnellisempia ja lempeämpiä oloja varten."
Ansioksi Hämeenlinna-ajalleen Leino ilmoittaa, että
siellä "kehittyi maakuntakieleni todelliseksi kirjakieleksi. Täällä karisi minusta pois jotenkin tarkkaan myös se nurkkapatriotismi, jolla on yhtä vähän tekemistä todellisen kotiseuturakkauden kuin kiihkokansallisella natsionalismilla syvemmän ja inhimillisemmän isänmaanrakkauden kanssa. "
Toisiinsa Eino Leino ja Larin-Kyösti tutustuivat lukiossa. Larin-Kyösti ihaili luokkatoveriaan, joka merkitsi hänelle henkistä tukea ja kirjallista innoittajaa pikkukaupungin ummehtuneessa koulumaailmassa. Larin-Kyöstin ystävä Aarne Orri arvelee myös, että Leinon vaikutuksesta täysin ruotsinkielisten vanhempien pojasta Gösta Larssonista tuli suomenkielinen kirjailija.
Larin-Kyöstin ystävyys Leinoon oli vilpitöntä ja hän kuvaa heidän toveruuttaan lujaksi. Viettivätpä koulutoverukset yhdessä peräti kuukauden "Robinson Crusoe-elämää" Aulangon metsissä ja järvellä. He saivat asuttavakseen pienen maitokamarin, jossa Eino levitteli ikkunan eteen pikku pöydälle papereitaan ja aloitteli Runeberg-käännöksiä, mutta Gösta, "huoleton hulivili", oli ottanut mukaansa kanteleen, joka kainalossaan kiipeili lähikukkuloille soittamaan ja laulamaan.
"Miltei päivittäin" kertoo Larsson käyneensä Leinon veljesten kortteerissa runoja lukemassa, omiaan Kasimirilla arvioittamassa, keskustelemassa, leikkiä laskemassa ja korttia pelaamassa.
Kuitenkaan Leino itse ei mainitse Larin-Kyöstiä Hämeenlinna-muistelossaan, jossa muuten huolellisesti ja nimi nimeltä luettelee tuonaikaisen ystävä- ja toveripiirinsä. Niinpä niin: Larin-Kyösti, taas tässäkin sivullinen, ulkokehäläinen. - Toisaalta, Jean Sibelius, myös Eino Leinon koulutoveri Hämeenlinnan lyseosta, ei voinut silloin eikä myöhemminkään sietää Leinoa ystävä- ja tuttavapiirissään eikä sallinut tälle pääsyä sinne.
Leinon ja Larin-Kyöstin ajan Hämeenlinna tarjosi yllättäen kirjallisen virikkeen myös Kuopion mahtinaiselle Minna Canthille.
Lyseossa oli tuolloin parikin opettajaa, 'maisteria', jotka olivat paitsi poikien tarkkailussa, myös aiheuttamassa kumpikin tahollaan oikeudenkäyntiä vaativan skandaalin. Skandaaalit pitivät pikkukaupungin pitkään virkeänä - varsinkin toinen, joka oli peräti murha.
Lehtori Sainio kuoli. Huhuttiin että hänen oma vaimonsa oli hänet yöllä strykniinillä myrkyttänyt. "Asia herätti aamulla koulussa hirveän hämmingin. Kerrottiin että lehtori oli huutanut niin kauheasti, että se kuului naapuritaloihin asti." (Larin-Kyösti, Kotoisilta kujilta, 1934). Sekava juttu järkytti lyseolaisia, mutta he "kraappasivat" koulusta ja painelivat raastupaan seuraamaan oikeudenkäyntiä. Erääksi motiiviksi 21-vuotiaan murhaajattaren tekoon epäiltiin eroottista suhdetta Sainioilla asuvaan lyseolaiseen, Lenniin. Oikeudenkäynti oli pitkä. Lopulta rouva Sainio tunnusti tekonsa ja hänet vietiin Hämeenlinnan naisvankilaan.
Seuraavana vuonna, 1893, Minna Canth julkaisi näytelmänsä
Sylvi, johon hän oli saanut aiheen tästä lehtori Sainion murhasta. Canth käsitteli rikostapauksen kuitenkin dramaatikon vapaudella ja käänsi lukijan myötätunnon murhaajaan.
Sainion tapaus herätti huomiota myös ulkomailla, Pietarissa, Pariisissa ja jopa Italiassa. Ranskalaisten ja italialaisten lehtiuutisten mukaan rouva Sainio oli oikeudenkäynnin päätteeksi poltettu roviolla; suomalaisten keskiaikaiset tavat pöyristyttivät sikäläisiä.
Toinen skandaali tapahtui hieman aikaisemmin, maisteri, "maishteri" Collinin jouduttua oikeuteen siveettömästä käytöksestä. Pikkukaupunki tarvitsi jutunaiheita ja maisteri Collinia oli jo pitkään tarkkailtu ja päivitelty. Tiedettiin hänen pitävän kevytkenkäisistä naisista, jopa ahdistelevan näitä, ja kun hänet oli todistetusti tavattu iltayöstä "huligaanisilla" alueilla Myllymäessä ja Punaportilla, sekä liehitelleen myös "Siionin tytärtä", juutalaisen lihakauppiaan Krapiffskyn tummatukkaista ja säihkyväsilmäistä kaunotarta, skandaali oli valmis. Moraaliton lehtori erotettiin virasta. Perusteluksi oikeus ilmoitti, että Collinilla oli turmiollinen vaikutus lyseolaisiin.
Ylioppilaaksi päästyään Larin-Kyösti yritti "ymmärtämyksellä syventyä Collinin rikkinäiseen ja erakkomaiseen sielunelämään". Tutkiskellessaan tuota ränstynyttä virkaheittoa, joka kulutti aikansa kehnossa kapakassa sikarinpätkää sauhutellen, Larin-Kyösti tapaa samoja väsähtäneitä tunnelmia, jotka myöhemmissä muistelmissa ovat hänelle itselleen ominaisia.
Maggie Nelson,
Ansioksi Hämeenlinna-ajalleen Leino ilmoittaa, että
Kuulemma kimalaisia ei enää näy. Ei pidä paikkaansa. Postilaatikolla juhannusruusussa käy nyt huumaava pörinä. Unikot auringossa eivät saa hetken rauhaa näiltä työteliäiltä hyönteisiltä, ja kun menin kasvihuoneelle, ohitseni surahti tuulenvireessä kiire nimeltä kimalainen. Avasin sille heti oven selkoselälleen: Tervetuloa! 
kasveja, ihmisiä ja historiaa
(esim. nokkonen) ovat peräti kivikautisilta asuinpaikoilta (1700 eKr.).
kirjoitti ja kuvitti hienot luontopäiväkirjansa Warwickshiressä maaseudulla. Päivittäisillä kävely- ja pyöräilyretkillään hän pysähtyi kasvien, lintujen ja hyönteisten äärelle ja tallensi näkemäänsä.
Muistiinpanojensa lisäksi hän kirjoitti talteeen englantilaisen talonpoikaiskulttuurin elämänviiisauksia.
Kalevalan häälaulut, 23. ja 24. runo, joista ensimmäisenä ovat morsiamen opastukset, sitten sulhasen saamat neuvot, ovat näköjään useinkin saaneet minut tarttumaan kynääni. Näitä lauluja lukiessa tuskin suu on kääntynyt hymyyn ja suolapähkinä lentänyt suuhun. Niin paljon surua ja kovaa kohtaloa morsiamen taholla, niin paljon kovia otteita ja sovinismia sulhon puolella.
Helsingin Sanomien Kalevala-artikkeli keskittyykin näihin kahteen runoon ja ihmettelee niitten väkivaltaisuutta. "Miksi?" se kysyy, "Ja minkä vuoksi aiheesta ei puhuta?".
Minusta olisi aivan turhaa lähteä historiaa vain nykyajan näkökulmasta kauhistelemaan. Sen sijaan on tietysti toivottavaa, että lukija huomaa kavahtaa näitten runojen naisvihamielisyyttä (ukko neuvoo sulhasta, sekä sulhasen perheväen kylmäsydämisyys ja nuoreen vaimoon kohdistettu raatamisen ja alistumisen vaatimus). Nämä asenteet ovat vaikuttaneet pitkään, ehkä vaikuttavat jossain vieläkin, jopa myös piilovaikuttavat.
Saksassa, mistä kaikki alkoi (ellei oteta lukuun 1600-luvun Cervantesia ja hänen Don Quijoteaan), E.T.A.Hoffmann, suosittu romantikko ja kauhukirjailija, piti kotonaan Berliinissä viikottain kokoontuvaa keskustelukerhoa, joka keskittyä pohdiskelemaan nimenomaan mielisairautta ja "hulluuden ja nerouden suhteita".
Kirjailijat ovat tietysti kirjoittaneet ja kirjoittavat siinä yhteiskunnassa, jossa elävät. Skitsofrenia määriteltiin lääketieteessä vasta 1900-luvulla. Tieto lisääntyy, määritykset lisääntyvät, ja nykyisin taidetaan tehdä kotioloissakin innokkaasti ja yliampuvastikin kaikenlaisia diagnooseja inhimillisestä käytöksestä. On ymmärrettävää, että ihmismieli on ihmismielen jatkuva harrastuksen kohde.
Luentosalissa itsenäisen mielipiteen ilmaissut rouva kertoi myös, mikä kirja hänellä tällä hetkellä odottaa lukemistaan. 'Mimotska ottaa myrkkyä'. Hommasin kirjan itselleni antikvariaatista. Paksun lukemiston alaotsikko on Naisten kertomuksia 1800-luvun Venäjältä (SN-kirjat 1990). "Loistavilla kaunottarilla oli päässään muutakin kuin monimutkainen hiuslaite", lupaa takateksti. 
)