HILJAISTA LUMOA

 

Lukiessani jotain turhaa juttua netistä, tekstin sekaan näytölle rävähti Hankkijan mainos: On aika ostaa Gloksinian mukulat. Se pysäytti. Jäin katsomaan kuvan suppilokukan syvän violettia, samettista kitaa. Siirryin ajassa kauas, Salmiskan keittiöön. 

      Salmiskana tunnettu Taimi Salminen oli sotaleski, joka asui poikansa kanssa pientä keittiön ja kamarin asuntoa Rauhanmaja-nimisen rukoushuoneen päädyssä. Hän toimi Rauhanmajan talonmiehenä. Kävin siellä sovittamassa vaatteita, joita äiti Salmiskalla ompelutti. Sovitukset eivät menneet hyvin, sillä valitin että Salmiska pistelee minua neuloilla, ja Salmiska valitti etten osaa pysyä hetkeäkään aloillani. - Mutta oli meillä yhteinenkin "juttu": kahvi. Salmiska tarjosi minulle, 5-6-vuotiaalle, kahvia ilman sokeria ja kermaa. Mustasta kahvista sai kuulemma tumman tukan, ja sehän oli haaveeni maidonvalkoisine hiuksineni. Kahvia nieleskellessä seurasin Salmiskaa, joka vaali ikkunalaudalla kasvattamiaan gloksinioita. Oli samettista violettia ja samettista punaista. Hurmaannuin huoneen hiljaisuudessa tuosta värien pehmeydestä ja syvyydestä. Salmiska pohti ääneen, näkyivätkö "floksit" hyvin tielle. Hän sanoi 'floksit', ja flokseissa minäkin pitäydyin  aikuisuuteen asti, kunnes hämmästyneenä luin jostakin kukkatalon mainoksesta sanan gloksinia. 

Lapsuudessani minulla oli tilaisuus tutustua hiljaisiin huoneisiin. Vaeltelin tilavissa viileissä huoneissa. Joskus kotona kurkistin hyvin kapeasta pariovien raosta esimerkiksi saliin, nähdäkseni millaista siellä on, kun en ole siellä. Olin hyvin altis kaikelle kiehtovalle salaperäisydelle. 

Vierashuoneessa köynnösti kummallinen posliinikukka. Se sopi huoneen asumattomaan kylmään tunnelmaan. Säleiköstä riippuvat kukkatertut olivat vahamaisia, aivan kuin isoäitini morsiushuntua koristaneet vahasta tehdyt "appelsiininkukat", joita äiti säilytti myrtinoksan kanssa eräässä lipastonlaatikossa. Nyppäisin posliinikukan kukkasia ja imeskelin niitten kannoista makeahkoa nestettä. (Hyvä, että posliinikukka sattui olemaan myrkytön kasvi.)                                             

( äidin amarylliksiä)

Huonekasvit viettivät huone-elämää. Ellen kyläillessä ehtinyt päästä ulos tutkimaan pihaa ja puutarhaa, tein tuttavuutta näitten hiljaisten asukkien kanssa. Apulaisemme Kyllikki kutsui kerran kylään pieneen kodikkaaseen taloonsa mäntyjen keskelle, keltaisen, peltoa myötäilevän hiekkatien varteen. Käynti olisi saanut jo täyden merkityksensä ihanista lusikkaleivistä ja punaisesta mehusta sekä sohvan pyöreistä tyynyistä, joitten "silkki" välkehti kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa. Tulin kuitenkin käyneeksi lasikuistilla, jossa kohtasin mimosan, tarkemmin sanottuna tuntomimosan. Juron näköinen kasvi lymysi isossa ruukussaan oven takana melkein piilossa. Kun kosketin sitä saadakseni tietää, millainen haju siinä on, lehdet läpsähtivät kuin kiinni ja kasvi "lysähti". Koskettamani oksa riippui  kuin tyhjä takin hiha. Sain kuulla, että se on mimosan tapa. Lehtiruoti nousisi taas hetken päästä ylös. Kävin pikapuoliin katsomassa, onko kasvi jo toipunut. Ja kosketin yhtä ja toista lehteä, läpsäisin kolmatta...mimosa oli nyt aivan lyyhistynyt. Istuessani karamelli suussa sohvalla välkehtivien tyynyjen keskellä, jouduin tunnontuskien valtaan: Olenko ilkeä ihminen? Miksi kiusasin mimosaa? 

Mutta pois lähtiessämme mimosa oli taas täysin kunnossa. Kummallinen kasvi. 

(ulkomaitten mimosa) 

      

Viime vuosina Ateenassa käydessäni olen tutustunut tuntomimosan vahvahermoisempaan sukulaiseen hopea-akaasiaan, jota sitäkin kutsutaan mimosaksi, ja joka loistaa "aurinkona" kadun varrella jo tammikuussa.  

Sanotaan että joutilaisuus on kaiken pahan alku, mutta on se myös luovuuden ja tiedonhalun alku. Joskus tiedonhalu voi kyllä olla pelkkää hetken uteliaisuutta. 

      Kun äitini lähti ompelijalleen Emmi-tädille, änkeydyin yleensä mukaan. 

      Tässäkin talossa oli lasikuisti, ja kuten, ainakin maaseudulla entisaikaan, jokaisella naisihmisellä oli oma vaalittavansa, oma suosikki huonekasvinsa. Emmi-tädillä se oli pensaan kokoinen verenpisara kukkapylväällään lasikuistilla. Verenpisara oli yltyleensä suurten punaisten nuppujen peitossa. Naiset vetivät henkeä kuvitellessaan sen pian avautuvaa valtavaa kukkapaljoutta. Olin myös vaikuttunut. - Jonkin ajan päästä tapoin aikaa yksinäni ja lähdin kuistille katsomaan verenpisaraa. Verenpisara ja Särkynyt sydän, ne olivat kuin kaksi surullista mutta urheaa siskosta, paljon enemmän kokeneita ja kärsineitä kuin jotkut lallattelevat päivänkakkarat. Verenpisarasta tuli myös mieleen verenluovutus, jossa isä oli käynyt niin ahkerasti, että Punainen Risti oli antanut hänelle rintaneulan, jossa oli kirkkaanpunainen muovipisara. Isä oli pistänyt pisaran eteisen seinään. Esittelin sitä ikätovereilleni suurena perhekalleutena. 

     Kokeilin pinsettiotteella yhtä punaista palloa verenpisaran nuppupaljoudessa. Se poksahti auki. Kukkaa sieltä ei kuitenkaan tullut. Poksautin toisenkin. Ääni oli hauska, samanlainen kuului kun kengänpohjalla poksautti kuhan uimarakon. Poks, poks, poksauttelin kaikki nuput joihin yletyin. 

     Myöhemmin kuulin Emmi-tädin surreen ja ihmetelleen, miksi verenpisaran nuput eivät olleet avautuneet, vain yksittäisiä sieltä täältä. Se oli kauheaa. Mykistyin myötätunnosta ja häpeästä. 

Hiljaisten huoneitten salaperäisyys sai täyttymyksensä, kun äiti ilmoitti minulle, että "ensi yönä se todennäköisesti tapahtuu", "ensi yönä yönkuningatar kukkii". Ja hän kuiskasi minulle, kuin jo yön tunnelmaa luvaten: "minä herätän sinut sitten".

      Salin perällä olevasta ruukusta roikkuivat vähän rumanpuoleiset, käärmemäiset ja tummanvihreät kaktuskasvin lonkerot. Mutta niitten keskeltä nousi esiin pitkä kukkavana kuin kapea kaula. Sen päässä oli suuri soikea nuppu, siellä se loisti kuin valkoinen lamppu,  raollaan. Tuijotin hämärästä salin kynnykseltä vähän palelevana paljain jaloin. Äiti oli herättänyt minut; vain kevyt kosketus käsivarteen, niin ponnahdin heti pystyyn!

      Siinä silmiemme edessä tuo majesteettinen kukka avautui, se aivan kuin kurotti kaulaansa ja levitti sitten hienon hohtavanvalkoisen teriönsä. Ihana kuulas tuoksu leijui huoneessa. Kunnioituksesta ihmettä kohtaan en juuri astunut kynnykseltä lähemmäs. - Mutta aamulla, kun juoksin katsomaan, näin yönkuningattaren kukan lattialla, siinä se lojui kuin jonkun pudottama valkoinen käsine. Yönkuningatar ei kukkinut päivääkään. Vain yhden yön. 

PROUSTIA PEILATESSA

 

Etenen puolivälissä Marcel Proustin 10-osaista sarjaa Kadonnutta aikaa etsimässä. Välillä olen käväissyt lukemassa (oik. lukaisemassa, Proustin lukemiseen verrattuna) muitakin kirjoja, mutta pikapuoliin palannut takaisin etanamaiseen etenemiseeni Proustin sivuilla. En tahdokaan olla kuin etana, sellaiseksi muutun, kun edessäni on nerokasta, täysin omintakeista kirjallisuutta. 

Inkeri Tuomikosken käännökset, alkaen osasta II, ovat erinomaisia. 

Hyllyssäni on kansilehden merkinnän mukaan majaillut jo vuodesta -88 alkaen myös André Maurois´n teos À la recherce de Marcel Proust (1949), akateemisen perusteellinen tietopaketti, jossa Maurois perehtyy antaumuksella Proustin maailmankuvaan, taustoihin, ristiriitoihin, kirjojen rakenteeseen ja tyylin, "koko herpaantumattomaan luomisprosessiin"; apunaan myös otteita Proustin kirjeistä ja muistiinpanoista. 

     Kummastuin, että olin jättänyt kirjan lukematta 37 vuodeksi. Nyt kiitän siitä.

     Ajattelin, että minun on hyvä lukea tutkielmaa rinnakkain itse Proustin kanssa. Nyt kauhistun ajatusta. 

     Ehkä myöhemmin - todennäköisesti myöhemmin, mutta ei nyt, ei vielä. Lukiessani haluan Proustin "itselleni". En lue nyt tässä mitään, mitä hänestä on kirjoitettu, ja hänestähän on kirjoitettu paljon, "kylliksi - tai liikaa", William Blakea siteeratakseni. 

 Proustin lukeminen on seurustelua poikkeuksellisen kiehtovan, rasittavan, neuroottisen, sivistyneen neropatin kanssa, jonka äärimmäisen hienot ja hiotut hyvät tavat ja sydämellisyys saattavat verhota hänen ajattelunsa rationaalisen kylmyyden. Mikään tästä ei tietenkään vähennä hänen taiteellista vaistoaan ja eläytymiskykyään. 

    Tekisi mieli sanoa, että otollinen lukija käy psykoanalyysiä itsensä kanssa Proustia lukemalla.

Proustin huumori, johon saa tutustua jo ensimmäisessä osassa, on hyvin hauskaa, milloin hän kuvaa perhepiiriään ja siihen läheisesti kuuluvia ihmisiä. esim. mahtavaa herra de Neprois'ta, jonka juhlalliset puheenvuorot ovat niin onttoja ja tyhjänpäiväisiä, ettei koko pelkoa herättänyt hahmo tunnu enää lainkaan pelottavalta, vaan koomiselta. Näitä läheisiä ihmisiä kuvatessaan Proustissa ei ole häivääkään häijyyttä. Hän on humoristi, joka jäljitellessään uhriaan, suostuu itse muistuttamaan tätä. Hiotun pilkkakirveensä hän sen sijaan kohdistaa tuon ajan "pariisilaisiin sukkeluuksiin", joita yläluokkaiset seurapiirit toisiaan tavatessaan harrastivat. Sukeluudet olivat "henkeviä" sanaleikkejä, joitten laukojia Proust pitää täysinä tolvanoina. 

Kadonnutta aikaa etsimässä ei kuitenkaan ole kuvaus menneisyydestä tai nykyisyydestä, ei ajan kronologiasta. Proust käy taiteella omaa taisteluaan aikaa vastaan, hänelle niin aika kuin ihmiset muuttuvat hätkähdyttävästi fiktiivisiksi. Oman minänkin fiktiivisyys on siinä silmien edessä. Muistuu mieleen Shakespearen Myrskyn viimeiset kuuluisat sanat: "Sama kude meissä mik' on unelmissa, ja unta vain on lyhyt elämämme". 

Kuvittelin löytäväni kirjoista muutaman hyvän ja kiehtovan esimerkin Proustin tyylistä ja hänen lahjakkuudestaan, mutta esimerkit katosivat paljouteensa. Proustia ei voi kehystää, eikä häntä voi tiiviisti "luonnehtia". 

Sen verran "vakoilin" jo nyt, kesken lukutaivallukseni, Maurois'n tutkielmaa Proustista, että sivulla 19 pysähdyin nyökytellen seuraavan äärelle:

"Monet tekevät pelkästä mielenkiinnosta pyhiinvaellusmatkoja seuduille, joita on käytetty mestariteosten taustana tai tapahtumapaikkoina, etsivät Samuristä tai Guérandesta samaa mitä Balzac siellä näki, Comburgista Chateaubriandin kuvailemia ikäviä perheiltoja, Illers'stä [Proustin] Marian kuukauden orapihlajapensaita ja Vivonnen kaislikkoja. Mutta noista vertailukohteista saa yleensä turhaan hakea kirjailijan taikavoiman luomia ihmeellisiä tauluja, sen sijaan niistä käy kyllä ilmi miten valtava on ero mallin ja taideteoksen välillä: "Jos pitäisi jotenkin todistaa, ettei ole olemassa vain yhtä maailmankaikkeutta, vaan että niitä on niin monta kuin on ihmisiäkin ja kaikki erilaisia, niin mikä sen voisi paremmin todistaa kuin se että jos taulukokoelmaa katsellessamme näemme aitan, kirkon,  maalaistalon tai puun, niin ajattelemme: "Tuo on Elistiriä!" ja tunnistamme sen osaksi sitä maailmaa jonka Elistir näkee ja jonka hän yksin näkee..." Samoin Proust oli nähnyt Proustia kaikissa lapsuutensa maisemissa, ja niin kuin Renoir kietoi lihan ja hipiän väriensä sateenkaareen, niin Marcel oli ripustanut harvinaisista adjektiiveista solmitut kauniit köynnöksensä Beaucen ja Champs Elysées'n puitten oksille. Mutta tuo kauneus pysyy hänelle ominaisena, ja niitä jotka näkevät luonnon sellaisenaan uhkaa pettymys, jos he yrittävät tavoittaa siitä laatusanojen sametin ja suloisen välkkeen."

KÄDET

 

Luin joulun alla oheisen uutisen Helsingin Sanomista. Mietitytti. Muutama vuosi sitten jähmetyin lukemaan uutista ranskalaisista, jotka olivat tehneet maailman ensimmäisen kasvojen siirron. Järkytti. Valitettavasti en ole nähnyt missään myöhempiä tietoja siirron onnistumisesta ja potilaan toipumisesta. Ajattelen kasvojen siirtoa vieläkin. Auto- ym. rajut onnettomuudet sekä palovammat voivat tuhota täysin ihmisen kavot.  -  Mutta miten ihminen psyykkisesti kestää uudet vieraat kasvot itsellään? Mikäli siirto siis onnistuu. 

Käsi ei ole kasvot, mutta siinäkin on täysi lataus ihmisen persoonaa. Joskus ajattelin, että käden amputaation tai muun menetyksen täytyy olla hyvin traumaattinen kokemus. Nyt siirteestä lukiessani: Kestäisinkö katsoa minuun liitettyä kättä, joka ei ole omani? Lehtijutussa kirurgi kertoo, että monen muun seikan lisäksi myös käden ulkonäköön on kiinnitetty huomiota. Uuden kämmenen täytyy muistuttaa pariaan. 

En tietenkään voi käsittää (!), millaista on sellaisen ihmisen elämä, jolla ei ole kättä/käsiä - tai jopa kasvoja. Ehkä hänessä herää jokin toivo, kun kunnianhimoinen kirurgiryhmä esittää hänelle suunnitelmansa? 

     

Käsi ei kuitenkaan,  mielestäni, ole sama kuin jalka, maksa, munuainen jne. - ei edes sydän.

     Jo kauan sitten kirjoitin johonkin muistiinpanooni, että ihmisen sielu asuu hänen kädessään. Minulla on paljon muistoja käsistä, kosketuksesta. Oli aika, jolloin minulla oli päivittäin lapsen käsi omassani, ja tunsin koiran karhean käpälän. Nostin käsilläni lapsia syliini, silitin heitä, pyyhkäisin räkää tai kyyneleitä. Tein käsilläni vaatteita, leikkejä, maalauksia, lasitöitä, istutin kukkia, sekoitin puuroa, hyväilin, kirjoitin, tuskailin ja pureskelin kynsiäni...koko elämä lähes kaikessa toiminassaan liittyy käsiin. 

   Nuorena oli säväyttävää, kun poika otti käden omaansa. Joskus rakkauden tai onnen huumassa, tuli peitettyä kasvot käsillä tai painettua poski toisen kämmentä vasten. Vierasta kätellessä sai paljon "tietoa" toisesta hänen tavassaan kätellä - enemmän kuin nykyisessä tavassa halata. 

    

Kun äitini oli kuollut, katselin hänen lakanalla lepäävää kättään. Äidin kädet olivat pienet ja kiinteät, niissä oli hellyyttä ja herkkyyttä ja eloisuutta, minkä takia ne eivät koskaan olleet viileät tai flegmaattiset. 

Kun olin hyvin pieni, pyysin öisin pimeydessä: "käsi!" ja silloin äiti työnsi vuoteestaan minulle kätensä pinnasängyn pinnojen välistä. Muistan sen, vaikka olin vielä kovin pieni. Äidin käsi merkitsi minulle täydellistä turvaa. 

    Hänen nopea tiukka kätensä myös tukisti niskavilloista ja antoi napakoita luunappeja ohimoon. Hänen kätensä solmi hellästi saparot ohueen lapsentukkaan ja sipaisi hyväillen poskea ja kättä. Otti kulkiessa turvallisesti kädestä kiinni. 

Hän oli taitava ja näppärä kaikessa, mitä käsillään teki, oli se sitten hienosta ohuesta villalangasta nopeasti kudottu monimutkainen neuleohje tai hassun kertomuksen piirtäminen kynänpätkällä kauppapaperiin. Ajattelin: äidin kanssa voisi mennä vaikka Siperiaan ja hän tietäisi heti, mitä tehdä. 

      Kun äiti oli kuollut, katsoin hänen lakanalla lepäävää kättään, oikeanpuoleista pientä kättä, tuttua, toimeliasta kättä. Hyvästi, rakas ainoa äiti! Olisin halunnut sulkea hänen kätensä omiini ja siunata niitä, kiittää kaikesta. 

Kun katsahdan käsiini tässä näppäimistöllä, näen isältäni perityt isot ja rumat kädet. Mutta niitten kanssa on ollut hauska ja hyvä elää. Samoin kuin nuorena katselin kylvyssä jalkojani ja arvioin, että ne voisivat kyllä olla pitemmät ja hoikemmat; mutta samassa ajattelin myös: mutta ne ovat vahvat ja terveet ja vievät minut aina sinne, minne haluan, ja se on hyvä asia, pääasia; kiitos, jalat. 

Lapsi käsitti pallon lattialta, on esimerkkilause Elias Lönnrotin suomen kielen oppikirjasta. 

Käsittäminen on alunalkaen konkreettinen käsite. ('käsite'!) , josta on tullut abstrakti, ymmärtämistä tarkoittava sanaryhmä: käsittää, käsitys, käsittämätön, käsitettävä, käsityskyky... Niin monin tavoin elämme käsissämme; jopa rukouksessa "jätämme itsemme ja toisemme Jumalan käsiin". 

   Ja meillä kaikilla on oma käsialamme, aivan kuin sormenjäljet. 

 

VIIPALEITA YKSINÄISYYDESTÄ

Olivia Laing,

Yksinäisten kaupunki. Tutkimusmatka yksinolon taiteeseen.

(The Lonely City: Adventures in the Art of Being Alone, 2016.)

Suom. Sirje Niitepöld. Teos 2024.

Taidekriitikko ja kirjailija, britti Olivia Laing muutti 2010-luvulla New Yorkiin seurustelukumppaninsa luokse. Suhde kuitenkin kariutui hetimiten ja Laing jäi suurkaupunkiin yksin, "kuin nalli kalliolle". Murskaava kokemus sai hänet alun shokin jälkeen tarttumaan yksinäisyyteen älyllisestä näkökulmasta, ottamaan sitä ikään kuin haltuunsa kulttuurianalyyttisin keinoin. Henkistä apua hän tunsi saavansa kuvataiteesta, sen eksentrisistä "oudokeista" Edward Hopperista, Andy Warholista, David Wojnarowiczista sekä Henry Dargerista. 

    Laing katsoo näitä kuvataiteilijoita nyt yksinäisyyden kehyksissä. 

    Ennen heidän elämänvaiheittensa ja töittensä analyyseja Laing käy läpi psykiatrien ja psykoanalyytikoitten kirjoituksia yksinäisyydestä etenkin 1950-luvulta. Aihe on aina ollut hankala ja ihmiset mielellään välttelevät sitä, vaikka lähes jokaisella on omaakin kokemusta yksinäisyydestä, ohimenevänä, satunnnaisena, perimmäisenä tai salattuna kärsimyksenä, kipua aiheuttavana erillisyyden tunteena joka tapauksessa. 

Yksinäisyyttä pohdiskeli myös sosiologi Robert Weiss vuonna 1975 uraauurtavassa tutkimuksessaan Loneliness: The Experience of Emotional and Social Isolation. Heti alkuun hän toteaa yhteiskuntatieteilijöittenkin laiminlyöneen aihetta, ja että tutkijoita enemmän yksinäisyyttä ovat käsitelleet ja käsittelevät lauluntekijät. Niinpä niin, lisäisin: tässä myös kaunokirjallisuus kulkee usein edellä akateemista tutkimusta. 

     Myöskään syvästi ja pitkäkestoisesti yksinäiset eivät halua puhua ja avautua yksinäisyydestään. Se on tila, josta lähes jokainen haluaisi vapautua, mutta joka "tarraa ihmiseen kiinni, niin ettei siitä todellakaan ole helppo irrottautua." Pahimmillaan "yksinäisyys kasvaa ihmisen ympärille kuin home rai turkki tai suoja, joka estää yhteyden toisiin ihmisiin janosi sitä miten paljon hyvänsä". 

Yksinäisyys voi olla myös sisäinen tila joukossa ja ryhmässä, ja erityisen voimakasta yksinäisyys on usein suurkaupungin väentungoksessa.

    Toisaalta, yksinäisyyttä voi tuntea missä tahansa kaupungissa, ei tarvitse matkustaa stressiä syöttävään New Yorkiin.

    Paikka paikoin Laing kuvailee omaa kyyristelevää ja lamauttavaakin yksinäisyyttään Brookylnin ja Manhattanin itälaidan kaduilla kuljeskellessaan, tai oleillessaan pienissä  alivuokralaishuoneissaan. Halloween hulinassa kadulla luoviessaan (yllään välkehtivä musta mekko ja silmissä kajalia) hän näkee pyörteenomaisesti ympärillään vain remuavia ja nauravia ystäväjoukkoja naamareineen ja kuohuviinipulloineen. Laing vertaakin ulkopuolisuuden tunnetta nälkään. Oma vatsa kurnii, kun muut ilakoivat juhla-aterialla. 

Loppupuolella tutkielmaansa Laing kirjoittaa paljastavasti internetistä. "Monella tapaa tunsin oloni inernetissä turvalliseksi. Pidin sen tarjoamista kontakteista: vähäisistäkin myönteisen huomion kertymistä, uudelleentwiittauksista, Facebook-tykkäyksistä, pienistä keinoista, jotka on suunniteltu ja koodattu ylläpitämään kiinnostusta ja pönkittämään asiakkaan egoa". Tavaksi tulleella some-selailulla on myös kuluttavat, kylmät ja kyynistävät puolensa. " Joskus nettiä selaillessani satuin vilkaisemaan kasvojani peilistä ja näin että ne olivat kalvakat ja poissaolevat. Saatoin olla innostunut tai kiihdyksissä tai vaikka pyhää vihaa täynnä, mutta ulkopuolelta katsottuna näytin puolikuolleelta, näytin yksinäiseltä koneen lumoamalta ruumiilta". 

Missä tahansa kaupungissa, esimerkiksi Helsingissä, näkee saman kuin Nykissä:

"On helpottavaa olla virtuaalisessa tilassa, kytkettynä, pitää ohjia käsissään. Mihin tahansa New Yorkissa meninkin - metrossa, kahviloissa, kaduilla - ihmiset olivat sulkeutuneet omaan verkostoonsa. Kannettavien tietokoneitten ja älypuhelinten ihmeellisyys on siinä, miten ne erottavat yhteyden kokonaan fyysisyydestä: antavat ihmisille mahdollisuuden pysytellä yksityisen kuplansa sisällä, vaikka he ovat nimellisesti julkisessa tilassa, ja olla tekemisissä toisten kanssa, vaikka ovat nimellisesti yksin". 

  Siitä, miten ihmiset ovat vieraantuneet toisistaan on kirjoitettu paljon (ainakin Suomen ulkopuolella?). Asui ja eli sitten yksinäisessä suurkaupungissa - tai vaikka Suomen syrjäseuduille eristyneenä - yllyke koneen ostamiseen on jo se, että yhteyden saaminen toiseen tai toisiin ihmisiin on vaikeaa, jopa pelottavaa. Virtuaalisessa maailmassa yhteydenottajan ei tarvitse myöskään kohdata väärinymmärrystä tai häkeltymistä, eikä hänen tarvitse antaa toiselle enemmän huomiota, läheisyyttä tai aikaa kuin hän on valmis uhraamaan. 

Kirjan viimeisillä sivuilla Olivia Laing muistaa ja kiittelee suurta joukkoa ystäviä, kollegoita, museoita ja arkistoja. Nimiluettelot niin Iso-Britanniasta kuin Yhdysvalloista ovat pitkät. Laing kirjoittaa: " On paljon ystäviä ja kollegoita, jotka ovat keskustelleet kanssani, lukeneet, editoineet, kannustaneet, ruokkineet minua ja tarjonneet katon pääni päälle". 

Eikö hän siis ollutkaan  yksinäinen kirjoittaessaan yksinäisyydestä?  Aika ajoin varmasti sitäkin, onhan yksinäisyys jokaiselle tuttu inhimllinen olotila, satunnaisenakin. Mutta kiitokset ystäville ja kollegoille todistavat kuitenkin ratkaisevasti voimasta, jota me saamma toisiltamme. Täydellisen yksinäinen ihminen on joku, jota kukaan ei tunne, jota ei haastatella ja joka ei kerro itsestään. Kuvatuista taiteilijoista ainoastaan Henry Darger oli tällainen kaltoin kohdeltu erakko. Mutta omintakeisten, ristiriitaisia tunteita ja arvioita herättäneitten töittensä vuoksi hänetkin on ainakin joittenkin toimesta, nähty - myöhään, sillä Drager oli jo elämänsä ponnistelut ponnistellut.  

     Laingin teos tarjoaa kulttuurisia viipaleita elämästä ja yksinäisyydestä. Onnistuneimmissa viipaleissaan esseekokoelma on ansiokas. 

KOEN ETTÄ TÄNÄÄN ON TIISTAI

 

On puujalkavitsejä, mutta näköjään on myös puujalkapuhetta. Sitä kopinaa kuulee nykyisin joka puolella. 

     Puujalkapuheessa ei riitä  tavallinen lauseenmuodostus, vaan puheen puujaloiksi  otetaan 'kokea'-verbi. 

     Ilmiö ei ole enää uusi, olen miettinyt sitä jo pitkään, aivan kuten joitakin muitakin hullunkurisia turhauttavia asioita.

Esimerkkejä päivälehdestä (yhdestä ja samasta Helsingin Sanomista) :

" 86% koki olevansa tyytyväinen hoitoon.",

" Koin että minun täytyi ottaa asia todesta.",

" NN koki, että sektio oli hänelle myönteinen kokemus.",

" Koen itseni onnelliseksi.",

" Vaikka työ on NN:lle tärkeää ja hän kokee viihtyvänsä siinä, hän aikoo nyt tehdä lyhennettyä työaikaa."

Miksi potilaat eivät ole tyytyväisiä, vaan kokevat olevansa tyytyväisiä?

Miksi joku ihminen ei ota asiaa todesta, vaan kokee että hän ottaa sen todesta?

Miksei NN kerro, että sektio oli hänelle myönteinen kokemus, vaan hän kokee kokemuksen että se oli myönteinen?

Entä voisiko vain sanoa: "Olen onnellinen", sen sijaan että kertoo kokevansa että on onnellinen?

Ja olisiko NN:lle liian yksinkertaista sanoa, että viihtyy työssään? Onko jotenkin hienompaa tai tärkeämpää kokea viihtyvänsä?

Kuvalehtien, perhelehtien ja iltapäivälehtien henkilöhaastatteluissa koetaan kokemasta  päästyä. Aivan kuin sellaiset ilmaisut kuin "mielestäni", "tunnen että", "pidän (jtkn jonain)"  olisivat liian välittömiä.

Nykysuomen sanakirja (ns. kansanpainos) vuodelta 1973 antaa verbistä 'kokea' esimerkkejä:

"kokea tuskaa, häpeää", "liike koki tappion", "yleisö joutui kokemaan monta yllätystä", "äiti kokee lapsessaan elämän ihmeen", " hyväksi koettu keino", "kokea sortoa/tylyä kohtelua", "työn iloa kokeva ihminen", "maailmaa kokenut mies", "kokea monenlaista elämän varrella" jne. 

     Alkaako Nykysuomen sanakirja (kolme aakkostettua osaa) siirtyä Vanhaan kirjasuomeen? Ei kai sentään. Tiedän, että kieli muuttuu, se on tuttu virsi, jota toistelemalla toivotetaan melkein mitä tahansa tervetulleeksi kieleen. 

   

'Kokeminen', ilmaisu ikään kuin mutkan kautta, sen sijaan että  kertoisi välittömästi ajatuksistaan, mielipiteistään ja tunteistaan, tuntuu korostavan nimenomaan yksilön henkilökohtaista tärkeyttä ja merkitystä 'kokijana'. Ei "tykätä jäätelöstä", vaan "koetaan että jäätelö on hyvää". 

Media ja some, kaikki paikat ("alustat"), joissa ihmiset puhuvat,pälättävät ja tulevat haastatelluiksi, luovat muoti-ilmauksia. Meillä on myös poliitikkoja, jotka ovat runnelleet kieltä: 

Matti Vanhanen istutti aikoinaan joidenkin (valitettavan monien) puheeseen pahan lauseopillisen virheen: uutislähetyksissä ym:lla antamissaan lausunnoissa hän toistuvasti loihe lausumaan: "Olen tyytyväinen siitä, että- -" (huh, tekee pahaa kirjoittaakin tuo), vaikka hänen olisi pitänyt sanoa: "Olen tyytyväinen, että - -" tai "Olen siihen tyytyväinen".

Nuorempi poliitikko Maria Ohisalo taas päästi liikkeelle kammottavan muoti-ilmaisu-väännöksen isosti. Annetaan kiitoksia isosti (ei 'suuret kiitokset'), ja töitäkin tehdään isosti (ei paljon). Pari päivää sitten Helsingin Sanomissa oli juttu lumen kaatokiellosta mereen ('Lumen kaatokielto mereen on tiukka paikka Helsingille'). Ongelmana pidettiin vaikeutta löytää paikkoja lumen hävittämiselle, sillä " ei haluttaisi mennä isosti puistoihin". Virus näkyy jatkavan tarttumistaan.

      Muutamia vuosia sitten kaikki toimi. Pippuri toimi keitossa (ei siis sopinut keittoon tai maustanut keittoa, vaan toimi siinä; toimelias pippuri), ja muutenkin kaikki, mikä maistui tai sopi yhteen jonkin toisen aineen kanssa, toimi. Huvitti tai pisti korvaan silloin sekin.

      

PAUSTOVSKI !

Katselin kirjahyllyjäni ja päätin kokeilla jotakin kirjaa, jota en ole ennen lukenut. Niitäkin on. Hämmästyttävää, että monen muuton ja turkasen painavien kirjalaatikoitten joukkoon aina pääsee joitakin "salamatkustajia". Tämänkin, Konstantin Paustovskin 6-osaisen omaelämäkerran Kertomus elämästä (ilm. 1945-55, suom. Juhani Konkka 1967) ensimmäinen osa on seurannut minua vuodesta 1996, jolloin sain sen isossa kirjalaatikossa sukulaisen jäämistöstä. Kirja kertoo Paustovskin lapsuudesta ja kouluvuosista Kiovan kymnaasilaisena. 

Konstantin Paustovski (s. 1893) on jäänyt Suomessakin melko tuntemattomaksi kirjailijaksi. Muualla Euroopassa, etenkin Englannissa, Ranskassa ja Ruotsissa häntä veikattiin aikoinaan monena vuotena Nobelin palkinnon saajaksi. 

    Kiovassa syntynyt Paustovski eli suurimman osan elämästään Venäjän Euroopan puoleisessa osassa  Ukrainassa, mutta monessa eri ammatissa ja tehtävässä toimineena hän oli välillä myös sanomalehtimiehenä Moskovassa ja Odessassa sekä kalastajana Asovan merellä. Maailmansota 1914-22 keskeytti hänen yliopisto-opiskelunsa, minkä jälkeen hän työskenteli sairaalajunissa rintamalla, raitiovaununkuljettajana ja rahastajana Moskovassa, työläisenä metallitehtaissa, kulkurina Mustanmeren rannoilla...

     Stalinin eläessä virallinen kritiikki kohteli Paustovskia ynseästi, usein kohtuuttoman ankarasti. Kertaakaan hänelle ei annettu Stalinin kirjallisuuspalkintoa (mitä hän tuskin piti minään menetyksenä), vaikka niitä jaettiin vuosittain runsaasti. Vasta Staliinin kuoleman jälkeen suhtautuminen Paustovskiin muuttui myös Venäjällä. Myönnettiin yleisesti, että Paustovski on suuri sanan mestari ja aito runoilija. "Lukijoille hän on rakas korkean humanisminsa, moraalisen puhtautensa ja ehdottoman rehellisyytensä vuoksi", luonnehtii kääntäjä Juhani Konkka esipuheessaan. 

Ensimmäisestä luvusta alkaen kerronnan lumovoima vetäisi minut mukaansa. Paustovski ei vain kuvaa, vaan elää ja aistii ihmiset, tunnelmat, näkymät, luonnon yksityiskohdat, värit, valot, tuoksut, kaiken ympärillään niin aistimusvoimaisesti ja läsnäolevasti, että hämmästyin ja ihastuin erikoiseen tunteeseen olla "sisällä" kussakin tilanteessa, ei vain kirjallisena lukijana ulkopuolella. 

     'Kertomus' ei kuvaa vain tsaarin ajan Venäjän ja Neuvostoliiton kuohuvia yhteiskunnallisia vaiheita ja kulttuurihistoriaa, vaan keskittyy ihmisiin, persooniin. Lapsuudesta alkaen näitä ihmisiä virtaa valtavana kymenä hänen elämässään. Jokaisen  kuvatun kohdalla Paustovski pysähtyy täynnä yksityiskohtaista kiinnostusta ja ihmetystä. Ihmiset, tragikoomiset ja kurjatkin, ovat hänelle olemassaolon ihmeitä. Voi sanoa, että jokainen luku on kirkas novelli.

       Konstantin Paustovski on runoilija sanan parhaassa, painavimmassa merkityksessä. Hän on silti myös eepikko ja jykevä realisti - impressionistisessa otteessaankin. 

Paustovskin elämä oli epäilemättä poikeuksellisen rikas.

       Mutta kuinka se oli niin rikas? Onhan ihmisiä aina heitelty paikasta toiseen ja matkan varrella on tullut vastaan ja mennyt ohi paljon paljon ihmisiä? Miten Paustovski olisi poikkeus?

       En usko, että Paustovski oli ihminen, joka unohti ja ohitti ihmisten nimiä ja kasvoja ja heidän erityispiirteitään ja olosuhteitaan: heidän ainutlaatuisuuttaan. Kaikkea elävää hän tarkasteli kiinnostuksen ja ihmetyksen valossa. 

En myöskään halua kuitata hänen kuvaamiaan henkilöhahmoja vain "tyypillisiksi venäläisiksi" ja hänen draaman tajuaan "romanttiseksi" tai "venäläisen melodramaattiseksi", sillä Paustovski on älykäs ja rehellinen realisti. Tarkkasilmäisyydessään hän muistuttaa joskus Tsehovia - mutta ei ole koskaan Tsehovin lailla kyynikko. 

Jo lapsena Konstantinin mielikuvitus herätti äidin epäilyt: "Ominaisuuteni säikytti äitiä. Hän pelkäsi haaveitani ja puhui että minun kaltaisiani poikia odottaa köyhyys ja kuolema aidan alla. Tuo synkkä ennustus - sinä kuolet aidan alla - oli niihin aikoihin hyvin levinnyt. Kuolemaa aidan alla pidettiin erittäin häpeällisenä. 

     Olin jo usein kuullut tuon ennustuksen, mutta vieläkin useammin äiti puhui, että minulla on nyrjähtäneet aivot ja kaikki minussa on toisin kuin muissa ihmisissä ja hän pelkäsi, että kunpahan minusta ei vain tulisi kovaosainen", Isän mielestä taas "pojasta sai tulla kovaosainen, mikä tahansa, kunhan ei vain kirottua kiovalaista poroporvaria". Isä oli muutenkin tietoinen kasvavan pojan peloista, kyyneleistä ja levottomuudesta. Myöhemmin perhe hajosi traagisesti. 

Mieluiten poimisin tähän esimerkin Paustovskin kyvystä nähdä ja kuvata luontoa maaseudulla, puutarhoissa, metsissä, kaupungeissa ja sen puistoissa... mutta huomaan että kullanvälkkeisiä sudenkorentoja, ihmeellisiä jokia ja kortteikkoja, metsän anemoneja ja kokonaisia pioniaukioita, Ukrainan iltataivaita, käpertyneitä kastanjanlehtiä, puroja, mäntymetsiä ja niitten tärpätin tuoksuisia käpyjä, vedenalaisia, kalanvälkkeisiä joen kuohuja ja öisten puistikkojen satakieliä ja poppelien ilmassa lentävää untuvaa...on kaikkialla! Ei siis mitään "virallisia" erillisiä luontokuvauksia. Onkin sanottu (kirjan liepeessä), että "Jo lapsena Kostik kokee vaistollaan Venäjän valtavan, surunvoittoisen ja  tyynen luonnon. Sen kuvaukset kohoavat teoksessa suurten ja kauniitten rakkaudentunnustusten tasolle". 

     Lukiessani tempauduin itsekin kaukaiseen lapsuuteeni ja sen voimakkaisiin luontotunnelmiin ja todellisuuksiin. Muistan kuinka silitin sormenpäällä kukkivia kissankäpäliä auringonpaisteessa kuivalla hiekkatöyräällä, ihmettelin sireenipensaitten sisällä kukkivia valkopeippejä ("kuin enkeleitä!") ja söin pienenä melkein yhtä pienen veljeni kanssa himmeästi läpikuultavan punaisia ja makeita mesimarjoja varjoisassa ojassa. - Miten puhtaana ilma aina toikin nenään tuoksuja! Silloin, 50-60-luvuilla, saati sitten 1900-luvun alussa siellä, missä Kostik-poika kulki. Onko sellainen luonto jo kadonnut??!

Paustovskin kertomus elämästä on kauttaaltaan humanistisen maailmankatsomuksen sävyttämä. Loppusanoikseen hän kirjoittaa:

"Istuimme jyrkänteen reunalla. Vesi  kohisi padon vieressä. Linnut lenähtelivät puiden oksilla etsiessään yösijaa. Metsän yläpuolella leimahtelivat elosalamat. Silloin näkyivät pilvet, jotka olivat ohuet kuin savu.

    - Mitä sinä ajattelet, Kostik? Gleb kysyi.

    - Yleensä... vain... 

Minä ajattelin, etten uskoisi koskaan, sanoipa sen minulle kuka tahansa, että tämä elämä, siihen liittyvä rakkaus, pyrkimys totuuteen ja onneen, elosalamat ja veden kaukainen kohina keskellä yötä olisivat vailla sisältöä ja merkitystä. Jokaiisen meistä on taisteltava tämän elämän lujittamiseksi kaikkialla ja alati - elinpäiviemme loppuun asti."

AVAIMIA SATUUN

 

(kuva: Jiri Trnka)

Tulivat mieleen klassisten satujen kuvastot ja niitten tuttuus - tai paremminkin outous nykylapsille:

     Kuninkaat eivät ole enää yksinvaltiaita linnoissaan, ei ole sikopaimenia, kankureita, kirjureita, lakeijoita, mylläreitä, hovimarsalkoita, suutareita ja kruunupäisiä prinsessoja pyöreissä torneissaan. Prinssit eivät ratsasta yössä viitta hulmuten. 

- Pian harva taitaa ymmärtää, mitä ovat kupari- ja kultarahat, puhumatta tuluskukkaroista, sulkakynistä ja kirjekyyhkyistä. 

      Eivät ne olleet lapselle niin vain tuttuja ennenkään, lähes sata vuotta sitten. Mutta nuo taikasanat Olipa kerran... kyllä lennättävät lapsen ikään kuin sovitusti outoon sadun maailmaan. Jos hän kuunnellessaan jotain kysyy, aikuinen voi selittää. Lähes aina on kuitenkin parempi, ettei aikuinen oma-aloitteisesti ala turhaan selittää. Lumouksen on säilyttävä. Satu pärjää kyllä omillaan ja lapsi ymmärtää sen tavallaan. Vain oikea satu  kiehtoo. Se kertoo pinnan alla kenen tahansa - lapsenkin - tunteista ja ponnistuksista. 

 Klassisten satujen välkkeestä siirryn harmaaseen Hölmölän kylään, josta kertovia kokoelmia näkyy muutama korkealla pölyisessä kirjahyllystössäni. 

(Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitusta: Hölmölän kylä)

    Hölmölä-jutut tuntuvat äkkiseltään supisuomalaisilta, mutta niitä on kerrottu pitkin Eurooppaa jo antiikin ajoista asti. Hölmölä nimeä tosin on  käytetty vain suomalaisessa kansanperinteessä. 

   Topelius kertoi Maamme-kirjassaan (1875), että Hölmölä sijaitsee Hämeessä. Missä siellä, sitä ei tarkennettu. 

Bemböleä Espoossa on myös pidetty Hölmölänä, samoin Sysmää Päijät-Hämeessä, ent. Itä- Hämeessä. 

  Martti Sirola julkaisi peräti viisi Sysmään sijoittuvaa sarjakuvakirjaa Hölmölästä 1970-luvun lopulla. 

Hölmöläisjuttujen kohdalla sain lapsuudessa nauttia alkuperäisimmästä ja parhaimmasta sadunkerronnan perinteestä eli ääneen kertomisesta, sillä isäni kertoi minulle ja vähän vanhemmalle veljelleni hölmöläisjuttuja aina saunassa, kun istuimme lauteilla. Muistan nauraneeni niille aivan kippurassa. Olin alle kouluikäinen ja ehkä senkin vuoksi oli riemastuttavaa huomata hoksaavansa, mikä juju jutuissa oli. Voi, että, ne hölmöläiset olivat tyhmiä! - Kun veljeni täytti 8 vuotta,hän kuitenkin kielsi minua enää tulemasta 'miesten saunaan'. Se oli niitten hauskojen lorujen loppu. 

Pirkko-Liisa Surojegin kuvitti ja osin toimittikin 2000-luvun taitteessa suurikokoisia satukokoelmia vanhoista suomalaisista saduista sekä myös Andersenin klassikoista. 

'

Katsellessani hauskoja kuvia Hölmölästä, mietin taas tosikkomaisesti, mahtavatko nykyajan lapset ymmärtää kaskenpolttoa, voin kirnuamista, myllynkiviä, riihessä puintia jne. Ei välttämättä tarvitse! Hölmölähän näyttää edelleen aika tutulta paikalta. Yllä oleva yleisnäkymä  kylästä on kuin lähiö metsän keskellä; 'Ukko akan töissä' on nykysuomeksi 'Isä vanhempainvapaalla', ja piirroksessa hölmöläläisten talkoista on kyse suomalaisten nykyisestäkin suosikkiharrastuksesta 'remppaamisesta'. 

Hölmölässä on aina meneillään työn touhu ja suuri innostus uusiin ideoihin.  Ideat  toteutetaan heti. Lopuksi - tai aika pian - kaikki menee tietysti mönkään, mutta silloin saapuu paikalle viisas Matti. (Kuin antiikin Deus ex machina.) Matti edustaa (lapsellekin) pelastavaa ja vastuullista, turvallista aikuista, joka taas panee asiat kohdalleen. Matti ei ole ylemmyydentuntoinen eikä vahingoniloinen. Mattikin on hyväntahtoinen, kuten koko Hölmölän väki. Siksi kaikki on Hölmölässä aina loppujen lopuksi hyvin ja jonkinlainen onnen ja viattomuuden aurinko paistaa sieltä kertojaan ja kuuntelijaan saakka. 

SAMASTA LÄHTEESTÄ

 

Kuvan ja sanan inspiroiva yhteys on jo omakohtaisestikin tuttu kokemus, mutta viimeisen puolen vuoden aikana musiikin ja sanan - sekä erityisesti musiikin ja kuvan yhteys on ollut innoittavaa ja elämyksellistä. 

(Thomas Moran, Fiercely the Red Sun descending
/ Burned his way along the heavens, 1875.)

Marraskuussa 2023 RSO

esitti keskiviikkosarjassaan Musiikkitalossa Suomen ensiesityksenä Joel Järventaustan teoksen Sunfall. 

Kantaesitys oli ollut huhtikuussa 2023, jolloin London Symphony Orchestra esitti Lontoossa tämän häikäisevän teoksen. 

   Vain vähän yli vartin kestävä esitys oli vavahduttava. Kyllä lahjakkain ja parhain säveltäminen on  taiteista suurinta, ihmeellisintä ja rikkainta.

Suomalainen Joel Järventausta (s.1995) muutti 1-vuotiaana vanhempiensa kanssa Luxembourgiin ja Saksaan.  Hän opiskeli Isossa-Britanniassa, ja myöhemmin siellä  säveltämistä George Benjaminin oppilaana.  

(Joel Järventausta)

Teoksensa Sunfall Järventausta kertoo säveltäneensä pandemia-aikana asuinmaassaan Englannissa. Sysäyksenä työhön oli ollut innoitus Thomas Moranin maalauksesta Fiercely the Red Sun descending.

"Synestesiaa kokevana säveltäjänä maalauksen värimaailma ja dramaattisuus puhutteli minua", Järventausta kertoo. Tämäkin sykähdytti minua, sillä olen itsekin, niin kauan kuin pystyn muistamaan, ollut voimakkaasti synestesiaa kokeva. Itselläni synestesia ei kuitenkaan virity musiikista, ainoastaan sanoista ja nimistä ja kirjamista. - Aikoinaan luin myös Sibeliuksesta, että tällä oli voimakas värien ja sävelien välinen synestesia. Kuulemma jokin maalaus Ainolassa ei sopinut tietylle seinälle sen soinnin vuoksi, ja pikkulapsena Sibelius oli hyräillyt ja laulanut räsymaton raitoja. 

     On aina mukava kuulla heistä, jotka tietävät, mistä on kyse. Synestesiaahan ei voi "oppia", se on alkuperäistä ja sisäsyntyistä kuten silmien väri. Luulin joskus kouluikäisenä, että kaikki kokevat samoin. Mutta kun sanoin eräälle aikuiselle naiselle, että hänen nimensä on kaunis tummansininen orvokki, nainen katsoi minua pitkään eikä vastannut mitään. 

Sunfall tarkastelee aurinkoa välillä vaarallisen läheltä, välillä etäämpää, turvaa ja ja lämpöä tuovana taivaankappaleena. Oli hienoa, että konsertin kapellimestarina toimi itse mestarin oppi-isä, George Benjamin. Kun nuori Joel Järventausta loikkasi esityksen jälkeen lavalle, yleisön aplodeeraus oli poikkeuksellisen raikuvaa. Suomalaisittain säästeliäitä bravo!- huutoja kuului. 

     George Benjaminilta oli jo kuultu aiemmin marraskuussa orkesterilaulusarja Dream of the Song, joka ammensi andalusialaisesta runoudesta (mm. Frederico García Lorca), ja jota innoittunut musiikkitoimittaja luonnehti sanoilla "tähtien ja kuunvalon kuvastoa". 

      Olen huomannut, että niin päivälehdissä kuin esitteissä musiikkitoimittajat ovat  verbaalisempia, eksaktimpia  ja osuvammin kuvailevia kuin kaunokirjallisuuden kriitikot. Mistä heille tämä taito ja uskallus? Mielenkiintoinen kysymys. 

    

Nyt huhtikuussa 2024 RSO esitti Sibeliukselta mm. August Strinbergin satuun perustuvan Joutsikki-sarjan (Svanevit) orkesterille (op.54a). 

Jäin hetkeksi miettimän Strinbergin tekstien luonnehdintaa: "Strindbergin näytelmä Joutsikki on vastaus ranskalaiseen symbolismiin". Minusta taas Joutsikki on puhdas klassinen satu. Miksei sitä voi myöntää ja arvostaa? Klassinen satu on äärimmäisen vaikea laji. Kuulostaako "ranskalainen symbolismi" miehen kädenjälkenä jotenkin hienommalta?

     Sibeliuksen kerrotaan aluksi innostuneen Strindbergistä luettuaan tämän taiteilijakuvauksen Punainen huone (1879). Luin samaisen romaanin melkein sata vuotta sen ilmestymisesn jälkeen lukioikäisenä, mutta kyllähän se kummasti sekoitti silloinkin pakkaa, kasvattavassa mielessä, sanoisin. "Strindberg raastoi kaiken alas ja minäkös ihastuin", kertoi Sibelius ja ärsytti radikaaleilla repliikeillään Julia-tätiään. Sibelius myös puolusti Strindbergiä. kun vanha ja säveltäjän kunnioittama Zachris Topelius haukkui ruotsalaiskirjailijan teoksia "sonnaksi". - Strindbergiläinen demonia ei kuitenkaan viime kädessä istunut Sibeliuksen taidekäsitykseen. "Strindbergin mielestä maa on tuomittujen sielujen. Kenties! Mutta - silloin on musiikki kyllä taivaallsta alkuperää", Sibelius kiteytti. Strindberg säilyi Sibeliukselle arvostettuna, mutta pohjimmiltaan etäisenä kirjailijana. 

     Joutsikki-satu sävelinä on kuitenkin Sibeliukselle tunnusomaisesti maagisen kiehtova ja täynnä luonnonmystiikkaa. Sen sisältämät monet instrumentit, käyrätorvet, kastanjetit urut jne. häkellyttävät taidokkuudellaan. 

EI MITÄÄN HYÖTYÄ, ILOA VAIN

 

Olin viikko sitten muutaman päivän Puolassa, Wroclawin kaupungissa. Wroclaw, entinen Breslau, kuului vuoteen 1945 asti Saksaan, mikä edelleen näkyy sen hienoissa värikkäissä taloissa, jotka keskusta-alueella onnekkaasti säilyivät toisen maailmansodan pommituksissa. Oderin halkomille saarille rakennettu kaupunki on myös täynnä suuria roomalaiskatolilaisia katedraaleja. Kellot kaikuvat ja  kumisevat päivittäisten messujen alkaessa. 

    Kun Stalin ja Hitler keskenään jakoivat Eurooppaa, Wroclaw meni Puolalle. Pitttoreskin keskustan reunoilla näkee asuintaloja, jotka edustavat sysirumaa betonibrutalismia, sosialistista realismia Neuvostoliiton miehityksen ajoilta. Puolalaiset kuulemma kuitenkin aina yrittivät rakentaa länsityylistä, parempaa ja viihtyisämpää, jos rahaa vain oli. 

     Kauneuden taju näkyy Wroclawin ihanissa kevätkesäisissä puistoissa ja laajoissa kasvitieteellisissä puutarhoissa. Kristinusko on ihmeellisesti säilyttänyt voimansa halki sosialistisen sorron ja miehistysvuosien, n.90% puolalaisista kuuluu edelleen katoliseen kirkkoon. 

Hauskinta oli törmätä yllättäen Katedraalisaarella kaupungin kaasulyhtyjen sytyttäjään. 

Illan hämärtyessä sytyttäjä lähtee liikkeelle Katedraalisaarelta. Kiinnittämättä mitään huomiota ohikulkijoihin tai muuhun ympäristöön hän kiertää lyhdyltä lyhdylle ja sytyttää 103 valoa palamaan. Tehtävää on hoidettu vuodesta 1846 alkaen. 

      Suomessahan tällainen ei tulisi kysymykseen. Tapa olisi siirretty historian kirjoihin jo kauan sitten. Se olisi katsottu täysin turhaksi, ja siitä olisi koitunut menoerää ja vaivaa.  Homma olisi lisäksi "näyttänyt aivan naurettavalta teatterilta modernissa monikulttuurisessa Suomessa". 

     Öisistä kaasulyhdyistä kaupungissa muistan lukeneeni Larin-Kyöstin muisteloissa Kotoisilta kujilta (1934), jossa hän kuvaa vuosisadan vaihteen Hämeenlinnaa. 

Asiat, joissa ei mennä raha, hyöty ja käytännöllisyys edellä, kuuluvat vanhoihin sivistysmaihin ja niissä ne edelleen elävät. 

2000-luvun alussa asuin viikon kirjailijavieraana Barcelonan Calle de Mallorcalla, aivan Sacrada Familian vieressä. Aamuisin vähän seitsemän jälkeen heräsin kilkutukseen ja kalkutukseen: Gaudin luomusta rakennettiin. Ehkä seinän kivinen kilpikonna vaati viimeistelyä, ehkä kierreportaita ja pilareita täytyi hartaasti nakuttaa. Ilo oikein sykähdytti sydäntäni: Että  jotain "suomalaisittain" ajatellen näin järjetöntä ja  hyödytöntä tehtiin vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen! Upeaa, hauskaa, totta ja oikeaa! Maksakoon mitä maksaa, kestäköön miten kauan tahansa! 

Muutama vuosi sitten Italian Toscanassa heräsin varhain aamulla laaksosta kajahtavaan kukon majesteettiseen toitotukseen. Mikä onni, että sain sellaista elämässäni kokea! Eivätkös kukot, "järkevästi" ajatellen, "nykyaikaisesti" ajatellen kuulu menneisyyteen? Eivät! Ne kuuluvat elämään. Joel Lehtosta siteeraten, ne antavat ihmisparalle enemmän elämänvoimaa ja pontta nousta aamuisin vuoteesta, kuin mitkään terapeutit. Kotiin palattuani aamut olivat tyhjät: hiljaiset. Kaipasin kukkkoa! Kaipaan yhä.

Kun kävin tyttäreni asunnolla Pariisissa Rue de Richelieulla, nousimme hyvin jyrkkiä, kierteisesti kaartuvia, hyvin kapeita, hyvin kuluneita portaita asunnolle, ullakkohuoneeseen. Kesken nousun oli jopa avaimella avattava rautainen portti. Päässäni risteili: Tällaista ei Suomessa sallittaisi. Paloturvallisuuden nimissä tämä olisi ehdottomasti kielletty. 

Mutta onneksi on paikkoja, joissa kaikkea ei kielletä ja valvota ja ihmiset kantavat itse vastuun itsestään. 

Vuokraemäntä oli kiikuttanut huoneeseen pienen hyvin ravistuneen pöydän, "todennäköisesti jostain puistosta", päätteli tyttäreni. Söimme sen äärellä patonkia ja karjalanpiirakoita. Ehdotin, että laitamme pöydälle liinaksi sanomalehden. Muistaakseni Tove Janssonkin oli joskus tehnyt niin.

Kun muutimme 2006 Helsinkiin, myyntiin menneelle talollemme Hämeenlinnassa tehtiin kuntotarkastus. RAK-Systeemin tarkastaja vaati välittömästi talon seinää peittävän villiviinin repimistä alas, siitäkin huolimatta ettei se viimeisen 30 vuoden aikana ollut aiheuttanut mitään haittaa tai kosteusvauriota talolle. Villiviniin sijasta talon seinustoja tuli kiertää kuulemma vähintään puolen metrin levyinen sepelikenttä. Ajattelin vihreää verhoa, joka piti kesän kuumuuden pois, ja sitä, kuinka loppukesällä oli ollut kiva avata ikkuna lehtien sekaan ja kurkistaa ulos kuin lintu pesästään. Villiviiniä ei revitty eikä uusi omistajakaan sellaista halunnut, mikä hieman lievitti loukattua villiviinimieltäni. 

    Niinpä aina Euroopassa kiinnitän erityistä mielihyvän täyteistä huomiota taloihin, jotka peittyvät villiviineihin. Elämää eikä sepeliä! 

Tämä hyvin hoidettu talo oli viime kesänä naapurimme Piemontessa. Viihtyisä. Ei pelkoa
kuntotarkastajista, kuten ei muissakaan Italian "partataloissa". 

    Siinä maassa tunnen usein erityistä mielihyvää, kuten vaikka toissakesänä Umbrian maaseudulla. kun katselin vanhassa ihmeellisessä abbaziassa asumiemme huoneitten lattioita: "Suomessa nämä olisi jo ajat sitten rempattu.".

Onneksi ei aina rempata. Onneksi ei aina olla käytännöllisiä. Onneksi on kulttuuria, historiaa ja elämää. Olisi hulluutta kysyä kaikesta, mitä se maksaa ja mitä hyötyä siitä on. 

KUN RUNO MURTAUTUU KIELESTÄ

 

" Mikä ihmeellinen kirja Villi iiris onkaan, ilmestyessään tämän vuosisadan lopussa, kukkien kielellä

 kirjoitettuna", hämmästyy yhdysvaltalainen kriitikko Helen Vendler The New Republic-lehdessä 1992.

      Samoin minäkin, heti kokoelmaa sieltä täältä silmäiltyäni, tunnen halua huudahtaa runoilija Louise

 Glückin nimeä mukaillen: Ich bin so glüklich dieses Buch gefunden zu haben! 

      Toki tiesin, että tämä amerikkalainen runoilija voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2020, mutta

 sellainen ei minusta koskaan ole ollut syy kiirehtiä lukemaan jotain. Asenteeni on kuin " kissa, joka

 kiertää kuumaa puuroa". Luen uutuuksia ja palkintokirjoja "jäähtyneinä" joskus myöhemmin, jos luen 

- jos ne sattuvat tulemaan vastaan, kuten tämä Villi iiris onnekkaasti tuli. 

Samoin kuin jotkut maalarit (esim. Georgia

 O'Keeffe New Mexicossa ja Ester Helenius 

Suomessa), Louise Glück loihtii kasvikunnasta 

metaforista alustaa sanottavalleen. Hänen

retoriikkansa on niin selkeää ja tunteensa

intensiivisyys syvää, ettei yhdenkään runon tai 

säkeen kohdalla tule tunnetta sommittelusta ja  

ajatuksen keskeneräisyydestä. Mestarin ote on

helpon oloinen; kuin näpertelyn ja peittelyn sijasta  

avaisi yksinkertaisesti puhtaan kämmenesä: Katso, tässä se on. 

Ottamatta esimerkkejä Glückin runoista, turvaudun Helen Vendlerin lausumaan: " Hänen runoutensa

 on...saavuttanut poikkeuksellisen tason, jolla se ei ole sen enempää 'tunnustuksellista' kuin

'intellektuaalistakaan' sanan tavallisessa merkityksessä, joita usein pidetään vastapuolina runouden

 elämässä". 

     Ja David Biespiel The Washington Postissa: " - - runoille on ominaista pakoton hallinnan tuntu ja 

ilmaisun selkeys, joka skalpellin tavoin viiltää halki utuverhon toivon ja tuskan väliltä."

Juuri niin.

Mutta suuren, arkitason kuvia nostavan runouden äärellä tunnen halua paeta ja hylkiä analyysejä, jotka 

ovat kuin tulli- ja tarkastuspisteitä matkalla uuteen, ihmeelliseen, koskettavan tuttuun maahan. 

Louise Glück,

VILLI IIRIS / The Wild Iris, 1992,

suom. Anni Sumari,

Enostone 2022,

 

 

AAKKOSIA

 

Opettelen kreikan aakkosia. Tammi-helmikuussa Ateenassa ollessani huomasin, että englanti ja latinalaiset kirjaimet ovat lisääntyneet sielläkin sitten edellisen käyntini 2013. 

      Mutta ilman kreikan alkeiden - edes aakkosten - osaamista maassa tuntee olevansa luku-ja kirjoitustaidoton. Ateenan instituutin autonkuljettaja opetti innokkaasti ääntämistä. Hän oli aiheesta ylpeä kielestään. Luettelimme vuorotellen innostuneina, miten monet lääketieteen, matematiikan ym. tieteen sanat ja termit tulevat kreikasta. 

Silmäklinikalla käydessäni hämmennyn aina siitä "osaamattomuudesta", etten näe kaikkia esitettyjä kirjaimia. Tuntuu luku- ja kirjoitustaidottomalta sekoittaa K ja F tai H ja N. 

Isä Johannes, 'Valamon vanhus', opettaa kirjeessään (Valamon vanhuksen kirjeitä, Valamon luostari ja WSOY 1976) rippilapselleen, että Uutta testamenttia on luettava hitaasti, kuin vasta opettelisi lukemaan, tavaten. 

Samaa olen ajatellut Isä meidän-rukouksesta. Sen jokainen säe on rukous. Kaikki nämä rukoukset on luettava hitaasti, yksitellen, taukoja pitäen. Itsensä Jeesuksen opettaman rikkaan rukouksen kohdalla ei ole kiire minnekään. Tuskin mitään muuta rukousta kuitenkaan rukoillaan yhtä ajattelemattomasti kuin tätä. Isä meidän-rukousta on sanottu marttyyriksi rukousten joukossa. Se hoetaan usein ulkoa kuten opittu läksy, ilman että sydän on mukana, ajattelematta lainkaan sen sisältöä. 

Mutta oppiminen on aina mahdollista. Kreikkaa voi oppia. Voi iloita niistä kirjaimista, jotka taululta tunnistaa. Voi oppia keskittymään, voi oppia olemaan hiljaa, odottamatta ja tarkkailematta omia suorituksiaan.

MITÄ SANAA SAA KÄYTTÄÄ JA MIKÄ SAA OLLA?

 

(Maria Lasonen-Aarnio)

Jouluaattona Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla teoreettisen filosofian professori Maria Lasonen-Aarnio kertoo mielikuviaan sanoista ja arvoista. Hän puhuu 'ummehtuneista arvoista' ja 'moderneista arvoista'.

    Olen jo aikaisemminkin miettinyt, mitä nykyisin tarkoittaa käsite 'arvo'. Se on yksi talous- ja työelämän, koulutuksen ja liikemaailman suosimista muotisanoista. Sillä peitetään paljon tyhjää. Useimmiten olisi rehellisempää puhua suoraan  'tavoitteista', ja rahasta, politiikasta, ateismista ja materialismista. 

    Kristillisistä arvoista uskaltaa Suomessa puhua enää harva, vaikka näitä arvoja monella sisimmässään onkin. Yksipuolinen media ja Lasonen-Aarnion hengenheimolaiset mitätöisivät ne tuota pikaa 'ummehtuneiksi', eivät 'moderneiksi', joita tulee kannattaa. Mitä tämä 'modernius' on? Kuka tai ketkä siitä päättävät? Keitä ovat "asiantuntijat"? Mikä heidän puoluepoliittinen, yhteiskunnallinen ja elämänkatsomuksellinen kantansa on? Ovatko he titteliensä varjolla manipuloivia?  

Kiinnostun aina suuresti, jos puhutaan sanoista, mistä tahansa näkökulmasta käsin, kielitieteellisesti tai semanttisesti ja kulttuuriin kytkeytyen. 

     Lasonen-Aarnio on ottanut haarukkaansa kiltin, rivon/härskin ja herrasmiehen.

Jo otsikko kuuluttaa: "Kiltti-sana kuuluu 1950-luvulle". 

Haluan tarkastella näitä käsitteitä tarkemmin ja laajemmassa kontekstissa kuin Lasonen-Aarnio.  

    Pidän hänen kiltti-sanan käyttöä kohtaan tuntemaansa halveksuntaa kapeana ja asenteellisena.

Ehkäpä sana assosioituu hänellä oheisen, Arvid Liljelundin maalauksen 'Kilttipiika' (1876) tunnelmaan ja tilanteeseen: nöyrä lapsi, tyttö, palvelee vallasnaista ja äiti vahtii hellankulmalta, että tyttö käyttäytyy siivosti eli kiltisti. 

Lasonen-Aarnion mukaan "puhe kiltistä tai tuhmasta lapsesta henkii oletuksia, että lapsen tulisi olla huomaamaton eikä hän saisi aiheuttaa aikuisille päänvaivaa ja kyseenalaistaa heitä".

Mielestäni kiltteys on paljon enemmän ja jopa aivan muuta kuin Lasonen -Aarnion lattea stereotypia alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Enkä halua nyt ollenkaan tarttua naisten 2000-luvulla käymien terapioitten ja populaaripsykologian "kaiken selittävään" klisheeseen 'kiltin tytön syndrooma'.

     Myös poika voi olla kiltti - ja hän saa olla kiltti. Tyttökin saa olla kiltti. Kaikki tytöt eivät ole esiintymishaluisia räpätätejä, vaan hiljaisia ja rauhallisia tarkkailijoita, samoin pojat. Heidän luonteensa voi olla hillitty ja herkkä, eikä se tarkoita sitä, että heidät on vaiennettu "kiltteyden" nimissä. 

    On lupa olla herkkä ja herkkävaistoinen eli kiltti ja suhtautua muihin mieluummin sopuisasti kuin "kyseenalaistaen". Minusta lapset  eivät ylipäätään vielä kyseenalaista aikuisia ja vanhempiaan, se aktiviteetti alkaa vasta varhaisteininä, jos alkaa. 

Oheinen kuva: Olin lapsena pikkuvanha ja teräväkielinen, puhelias ja itsepäinen/itsenäinen - mutta ehdottomasti kiltti. Vaikka kuulun 50-luvun piiskaa saaneeseen sukupolveen, en koskaan saanut rangaistusta kiltteyden puutteen takia, vaan "jotta oppisin olemaan ihmisiksi" eli lopettaisin kiusaavan apulaisemme vastakiusaamisen. Tuli luunappia ja niskavillojen tukistusta, kerran oikein piiskaa, kun olin teljennyt apulaisen moneksi tunniksi ulkohuusiin. Vähän lässyttävää sanaa tuhma ei koskaan käytetty. Mutta ulkohuusi-jupakan jälkeen äiti sanoi, että "sinuun meni vanha-aatami".  Niin voi kiltillekin käydä. 

On sanoja, jotka haluan viedä välillä toipumaan sanojen turvakotiin tai tapaturma-asemalle. Vien sinne sanan kiltti, joka kuvaa pienillä lapsilla luontaista, ja aikuisilla harvinaista, hienoa ominaisuutta. Kiltin kanssa haluan suojella häpäisyltä ja muka-älyllisiltä aggressioilta mm. sanoja jalo ja nöyrä. Nöyrä väärinymmärretään ja sitä häpäistään samalla tavoin kuin kilttiä. Jalo kuuluu esiintymiseltään harvinaisempana näiden kahden seuraan. Mahtaisiko Lasonen-Aarnio julistaa sen "maskuliinisen toksiseksi" ja menneeseen maailmaan kuuluvaksi? 

"Tiettyjen sanojen käyttö voi sumentaa käsityksiämme todellisuudesta ja ylläpitää ummehtuneita arvoja", Lasonen-Aarnio sanoo."Sana joka kuulostaa vain kuvaavalta, voi huomaamattamme olla arvolatautunut, ongelmallinen tai ajasta jälkeen jäänyt".

   Minusta sanojen sensurointi sumentaa käsityksiämme todellisuudesta. 

Juuri siksi ei ole oikein ja rehellistä julistaa pannaan sanoja rivo ja härski. Ne eivät hengi "viktoriaanista siveysetiikkaa", kuten Lasonen-Aarnio paheksuu, eivätkä kuvaa "valta-asemassa olevaa miestä lähettämässä seksiviestejä naisille". Kyllä naisetkin ovat rivoja! Joskus tuntuu, että rivompia kuin miehet. Tässä ei ole kysymys yhteiskuntaluokista, valtasuhteista, eikä sukupuolista. Rivo puhe ja rivo käytös on rivoa; härski härskiä. Mikä siinä on Lasonen-Aarniolle "ongelmallista"?  Miksi olisi "ajasta jälkeen jäänyttä" sanoa rivoa rivoksi? 

Lasonen-Aarnion aggressiot 'ylempää yhteiskuntaluokkaa' kohtaan tulevat ilmi myös hänen tökkiessään sanaa herrasmies. Hän sanoo sen viittaavan menneen maailman ylempään luokkaan  kuuluvan miehen hyvään käytökseen "varsin epämääräisellä tavalla". Mitä piilomerkityksiä, niljakkuuksia ja sovinistista alistussuhdetta hän on tässäkin vainuavinaan? Jos ihminen, mies, on ystävällinen, toisen huomioon ottava, kohtelias, myönteinen, auttavainen, tilannetajuinen ja fiksu, mitä ongelmallista ja vaikeasti käsitettvää siinä on? Miksi Lasonen-Aarnio ei salli "tällaisia asioita enää 2020-luvulla nostaa hyveiksi"?

      Muistelen hyvillä mielin ja mielihyvin kaikkia elämäni varrella kohtaamiani herrasmiehiä. Ehkä olen onnellinen, kun olen ollut niin naiivi että olen saanut ilokseni kohdata heitä.

      Unohtumaton kokemus herrasmiehestä ja tämän hyveellisyydestä tapahtui kerran eräällä valtaväylällä, jossa autoni hajosi keskikaistalle. Hetken ohiajavien tööttäyksiä kuunneltuani viereen pysähtyi valkoinen lava-auto ja siitä astui ulos vanttera Elvis Presleyn kaksoisolento, duunari ja herrasmies. Helpotuksen ja turvallisuudentunnetta antaen hän siirsi autoni sivuun ja ryhtyi musta hiustötterö heilahdellen tarkastelemaan konepellin alaisia tapahtumia. Hän huikkasi minulle, että voin mennä hänen autoonsa lämmittelemään, jos alkaa paleltaa. Viereisestä autosta katselivat pikkutytön ja chihuahuan vakaat kasvot. Mies hinasi autoni läheiselle huoltoasemalle ja sai sen siellä käyntiin. Ystävällisin ja iloisin mielin ja kasvoin hän vielä kysyi, haluaisinko häneltä ylimääräiset akkukengät. 

    Niin, professori Maria Lasonen-Aarnio, herrasmiehillä on yleensä hyvät kengät, jopa kiiltonahkaiset, tai sitten akkukengät. Ja heitä on "ongelmallisessa" ylemmässä yhteiskuntaluokassa - miksei saisi olla - ja heitä on rasvamontussa - miksei saisi olla - ja kyllä, he "kantavat mukanaan mielikuvaa sukupuolesta": se on mies. Herrasmies. Miksei saisi olla?  

      

LINTUJA

 Viime tiistaina, 5.12., oli Hesarissa juttu naisesta, jonka seuraan kesyttämätön talitiainen oli hakeutunut. Hauska juttu. Yleensähän linnut ovat hyvin arkoja. Luin kerran naisesta, joka ammatikseen harjoitti eläimiä olemaan rauhallisesti erilaisissa elokuvakohtauksissa. Hänen mukaansa linnut olivat kaikkein vaikeimpia, alati säikkyviä ja äkkinäisesti pakenevia.

     Lehtijutun naista, Roosa Prusilaa, lähestyi pihapiirissa muitakin pieniä lintuja. Hän antoi niitten rauhassa kaarrella ympärillään, ja vasta vähitellen alkoi ojentaa niille kämmenellään syötävää. Lopulta tämä talitiainen "ei enää välittänyt, oliko Prusilalla tarjota ruokaa vai ei". "Se saattoi tulla kädelleni, kun itkin, tai istahtaa olkapäälleni ja katsella maailmaa kanssani."

    "Kuin varkain linnusta tuli syy nousta sängystä aamuisin". Tiainen auttoi masennuksesta elämään. 

Ajatellessani tätä pientä kertomusta Roosa Prusista ja talitiaisesta, mieleeni tulivat Hannelore Frankin sanat: "Lohdutus ei ole vain tyhjä sana, jonka takana ei ole mitään. Se on sana jonka takana on ihminen, joka auttaa, ja Jumala, joka auttaa".

Käännettynä: Lohdutus ei ole vain sattumanvarainen räpsähdys, joka ei merkitse mitään. Se on luokse tullut elävä olento, joka auttaa, ja Jumala joka auttaa.

Linnut, kuten koko luomakunta, todistaa Luojastaan. 

   

Kävin muutama vuosi sitten Assisissa, kaupungissa joka tunnetaan fransiskaaniveljestön perustajasta, kerjäläismunkki Franciscuksesta. Franciscus Assisilainen muistetaan myös hänen erityisestä suhteestaan lintuihin ja eläimiin. Kerrotaan, että hän puhui kaikille luontokappaleille ja ne ymmärsivät häntä.  

Ostin luostarin kirjakaupasta pienen kirjasen, joka kertoi mm. Gubbion kaupunkia Franciskuksen aikana 1200-luvulla terrorisoineesta isokokoisesta, karjaa ja ihmisiä raadelleesta sudesta. Kaupungin asukkaat elivät jokahetkisessä pelossa. 

Franciscus puhuttelee "Veli Sutta", nuhtelee sitä, ja kehottaa sitä tekemään rauhan itsensä ja ihmisten kesken. 

Kuunnellessaan susi painuu maata kohti Franciscuksen edessä, laskee päänsä nöyränä, ja ojentaa sitten käpälänsä Franciscukselle. Se käy "yhtä kesyksi kuin mikä tahansa talon eläin". Rauhan ja sovinnon tapahtuma saa ihmiset liikutuksen valtaan.. He alkavat päivittäin ruokkia sutta, ja kun susi aikanaan kuolee, kaikki surevat sen lähtöä. 

Kirkkoalueen pihalta lähdin kävelemään luostarin kivi- ja lasiseinillä suljettua porticoa, jossa lasiseinien läpi saattoi katsella luostarin ruusutarhaa. Käytävän mutkassa oli Franciscus Assisilaista esittävä patsas. Sen avoimilla, rukoilevilla kämmenillä näkyi tekokukkia - ja valkoinen kyyhkynen. 

   Ajattelin ensin, että lintu on koriste niin kuin kukatkin. Katselin sitä: sen toinen silmä liikkui ja se kohensi hiukan asentoaan. 

Jäin vähän pitemmäksi aikaa tarkkailemaan tätä kaunista hautovaa kyyhkyä. Odotin, että näen sen liikkeitten toistuvan mekaanisesti pienin väliajoin. Mutta ei, se oli elävä. Oikea. 

Ihmettelin, mistä se oli päässyt lentämään suljetulle käytävälle. No, varmaan samasta suunnasta kuin minäkin. 

Minusta oli ihmeellistä, että se lehtevän rauhallisen puutarhan ja sen puitten ja räystäitten sijasta oli valinnut tämän pyhää miestä esittävän patsaan kädet pesäpaikakseen. Siinä sen oli hyvä olla. 

Jonkun toisen mielestä tämä, ja kaikki, on sattumaa ja "järjellä selitettävää". Joku puhuisi 'pienistä ihmeistä'. Mutta ei, minusta ihmeet eivät ole koskaan 'pieniä'. Enkä usko sattumiin. Ja kaikki 'tieto' täällä ihmisten kesken on osittaista ja vajavaista. 

Kaikki on ihmettä, suurta ihmettä. Sekin että vedän henkeä sisään ja puhallan ulos, että tartun kynään ja kävelen, avaan ja suljen silmäni.