maanantai 1. tammikuuta 2024

MITÄ SANAA SAA KÄYTTÄÄ JA MIKÄ SAA OLLA?

 

(Maria Lasonen-Aarnio)

Jouluaattona Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla teoreettisen filosofian professori Maria Lasonen-Aarnio kertoo mielikuviaan sanoista ja arvoista. Hän puhuu 'ummehtuneista arvoista' ja 'moderneista arvoista'.
    Olen jo aikaisemminkin miettinyt, mitä nykyisin tarkoittaa käsite 'arvo'. Se on yksi talous- ja työelämän, koulutuksen ja liikemaailman suosimista muotisanoista. Sillä peitetään paljon tyhjää. Useimmiten olisi rehellisempää puhua suoraan  'tavoitteista', ja rahasta, politiikasta, ateismista ja materialismista. 
    Kristillisistä arvoista uskaltaa Suomessa puhua enää harva, vaikka näitä arvoja monella sisimmässään onkin. Yksipuolinen media ja Lasonen-Aarnion hengenheimolaiset mitätöisivät ne tuota pikaa 'ummehtuneiksi', eivät 'moderneiksi', joita tulee kannattaa. Mitä tämä 'modernius' on? Kuka tai ketkä siitä päättävät? Keitä ovat "asiantuntijat"? Mikä heidän puoluepoliittinen, yhteiskunnallinen ja elämänkatsomuksellinen kantansa on? Ovatko he titteliensä varjolla manipuloivia?  

Kiinnostun aina suuresti, jos puhutaan sanoista, mistä tahansa näkökulmasta käsin, kielitieteellisesti tai semanttisesti ja kulttuuriin kytkeytyen. 
     Lasonen-Aarnio on ottanut haarukkaansa kiltin, rivon/härskin ja herrasmiehen.
Jo otsikko kuuluttaa: "Kiltti-sana kuuluu 1950-luvulle". 

Haluan tarkastella näitä käsitteitä tarkemmin ja laajemmassa kontekstissa kuin Lasonen-Aarnio.  
    Pidän hänen kiltti-sanan käyttöä kohtaan tuntemaansa halveksuntaa kapeana ja asenteellisena.
Ehkäpä sana assosioituu hänellä oheisen, Arvid Liljelundin maalauksen 'Kilttipiika' (1876) tunnelmaan ja tilanteeseen: nöyrä lapsi, tyttö, palvelee vallasnaista ja äiti vahtii hellankulmalta, että tyttö käyttäytyy siivosti eli kiltisti. 
Lasonen-Aarnion mukaan "puhe kiltistä tai tuhmasta lapsesta henkii oletuksia, että lapsen tulisi olla huomaamaton eikä hän saisi aiheuttaa aikuisille päänvaivaa ja kyseenalaistaa heitä".
Mielestäni kiltteys on paljon enemmän ja jopa aivan muuta kuin Lasonen -Aarnion lattea stereotypia alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Enkä halua nyt ollenkaan tarttua naisten 2000-luvulla käymien terapioitten ja populaaripsykologian "kaiken selittävään" klisheeseen 'kiltin tytön syndrooma'.

     Myös poika voi olla kiltti - ja hän saa olla kiltti. Tyttökin saa olla kiltti. Kaikki tytöt eivät ole esiintymishaluisia räpätätejä, vaan hiljaisia ja rauhallisia tarkkailijoita, samoin pojat. Heidän luonteensa voi olla hillitty ja herkkä, eikä se tarkoita sitä, että heidät on vaiennettu "kiltteyden" nimissä. 
    On lupa olla herkkä ja herkkävaistoinen eli kiltti ja suhtautua muihin mieluummin sopuisasti kuin "kyseenalaistaen". Minusta lapset  eivät ylipäätään vielä kyseenalaista aikuisia ja vanhempiaan, se aktiviteetti alkaa vasta varhaisteininä, jos alkaa. 

Oheinen kuva: Olin lapsena pikkuvanha ja teräväkielinen, puhelias ja itsepäinen/itsenäinen - mutta ehdottomasti kiltti. Vaikka kuulun 50-luvun piiskaa saaneeseen sukupolveen, en koskaan saanut rangaistusta kiltteyden puutteen takia, vaan "jotta oppisin olemaan ihmisiksi" eli lopettaisin kiusaavan apulaisemme vastakiusaamisen. Tuli luunappia ja niskavillojen tukistusta, kerran oikein piiskaa, kun olin teljennyt apulaisen moneksi tunniksi ulkohuusiin. Vähän lässyttävää sanaa tuhma ei koskaan käytetty. Mutta ulkohuusi-jupakan jälkeen äiti sanoi, että "sinuun meni vanha-aatami".  Niin voi kiltillekin käydä. 

On sanoja, jotka haluan viedä välillä toipumaan sanojen turvakotiin tai tapaturma-asemalle. Vien sinne sanan kiltti, joka kuvaa pienillä lapsilla luontaista, ja aikuisilla harvinaista, hienoa ominaisuutta. Kiltin kanssa haluan suojella häpäisyltä ja muka-älyllisiltä aggressioilta mm. sanoja jalo ja nöyrä. Nöyrä väärinymmärretään ja sitä häpäistään samalla tavoin kuin kilttiä. Jalo kuuluu esiintymiseltään harvinaisempana näiden kahden seuraan. Mahtaisiko Lasonen-Aarnio julistaa sen "maskuliinisen toksiseksi" ja menneeseen maailmaan kuuluvaksi? 

"Tiettyjen sanojen käyttö voi sumentaa käsityksiämme todellisuudesta ja ylläpitää ummehtuneita arvoja", Lasonen-Aarnio sanoo."Sana joka kuulostaa vain kuvaavalta, voi huomaamattamme olla arvolatautunut, ongelmallinen tai ajasta jälkeen jäänyt".
   Minusta sanojen sensurointi sumentaa käsityksiämme todellisuudesta. 
Juuri siksi ei ole oikein ja rehellistä julistaa pannaan sanoja rivo ja härski. Ne eivät hengi "viktoriaanista siveysetiikkaa", kuten Lasonen-Aarnio paheksuu, eivätkä kuvaa "valta-asemassa olevaa miestä lähettämässä seksiviestejä naisille". Kyllä naisetkin ovat rivoja! Joskus tuntuu, että rivompia kuin miehet. Tässä ei ole kysymys yhteiskuntaluokista, valtasuhteista, eikä sukupuolista. Rivo puhe ja rivo käytös on rivoa; härski härskiä. Mikä siinä on Lasonen-Aarniolle "ongelmallista"?  Miksi olisi "ajasta jälkeen jäänyttä" sanoa rivoa rivoksi? 

Lasonen-Aarnion aggressiot 'ylempää yhteiskuntaluokkaa' kohtaan tulevat ilmi myös hänen tökkiessään sanaa herrasmies. Hän sanoo sen viittaavan menneen maailman ylempään luokkaan  kuuluvan miehen hyvään käytökseen "varsin epämääräisellä tavalla". Mitä piilomerkityksiä, niljakkuuksia ja sovinistista alistussuhdetta hän on tässäkin vainuavinaan? Jos ihminen, mies, on ystävällinen, toisen huomioon ottava, kohtelias, myönteinen, auttavainen, tilannetajuinen ja fiksu, mitä ongelmallista ja vaikeasti käsitettvää siinä on? Miksi Lasonen-Aarnio ei salli "tällaisia asioita enää 2020-luvulla nostaa hyveiksi"?
      Muistelen hyvillä mielin ja mielihyvin kaikkia elämäni varrella kohtaamiani herrasmiehiä. Ehkä olen onnellinen, kun olen ollut niin naiivi että olen saanut ilokseni kohdata heitä.
      Unohtumaton kokemus herrasmiehestä ja tämän hyveellisyydestä tapahtui kerran eräällä valtaväylällä, jossa autoni hajosi keskikaistalle. Hetken ohiajavien tööttäyksiä kuunneltuani viereen pysähtyi valkoinen lava-auto ja siitä astui ulos vanttera Elvis Presleyn kaksoisolento, duunari ja herrasmies. Helpotuksen ja turvallisuudentunnetta antaen hän siirsi autoni sivuun ja ryhtyi musta hiustötterö heilahdellen tarkastelemaan konepellin alaisia tapahtumia. Hän huikkasi minulle, että voin mennä hänen autoonsa lämmittelemään, jos alkaa paleltaa. Viereisestä autosta katselivat pikkutytön ja chihuahuan vakaat kasvot. Mies hinasi autoni läheiselle huoltoasemalle ja sai sen siellä käyntiin. Ystävällisin ja iloisin mielin ja kasvoin hän vielä kysyi, haluaisinko häneltä ylimääräiset akkukengät. 
    Niin, professori Maria Lasonen-Aarnio, herrasmiehillä on yleensä hyvät kengät, jopa kiiltonahkaiset, tai sitten akkukengät. Ja heitä on "ongelmallisessa" ylemmässä yhteiskuntaluokassa - miksei saisi olla - ja heitä on rasvamontussa - miksei saisi olla - ja kyllä, he "kantavat mukanaan mielikuvaa sukupuolesta": se on mies. Herrasmies. Miksei saisi olla?  
      

perjantai 8. joulukuuta 2023

LINTUJA

 Viime tiistaina, 5.12., oli Hesarissa juttu naisesta, jonka seuraan kesyttämätön talitiainen oli hakeutunut. Hauska juttu. Yleensähän linnut ovat hyvin arkoja. Luin kerran naisesta, joka ammatikseen harjoitti eläimiä olemaan rauhallisesti erilaisissa elokuvakohtauksissa. Hänen mukaansa linnut olivat kaikkein vaikeimpia, alati säikkyviä ja äkkinäisesti pakenevia.
     Lehtijutun naista, Roosa Prusilaa, lähestyi pihapiirissa muitakin pieniä lintuja. Hän antoi niitten rauhassa kaarrella ympärillään, ja vasta vähitellen alkoi ojentaa niille kämmenellään syötävää. Lopulta tämä talitiainen "ei enää välittänyt, oliko Prusilalla tarjota ruokaa vai ei". "Se saattoi tulla kädelleni, kun itkin, tai istahtaa olkapäälleni ja katsella maailmaa kanssani."
    "Kuin varkain linnusta tuli syy nousta sängystä aamuisin". Tiainen auttoi masennuksesta elämään. 

Ajatellessani tätä pientä kertomusta Roosa Prusista ja talitiaisesta, mieleeni tulivat Hannelore Frankin sanat: "Lohdutus ei ole vain tyhjä sana, jonka takana ei ole mitään. Se on sana jonka takana on ihminen, joka auttaa, ja Jumala, joka auttaa".
Käännettynä: Lohdutus ei ole vain sattumanvarainen räpsähdys, joka ei merkitse mitään. Se on luokse tullut elävä olento, joka auttaa, ja Jumala joka auttaa.


Linnut, kuten koko luomakunta, todistaa Luojastaan. 
   
Kävin muutama vuosi sitten Assisissa, kaupungissa joka tunnetaan fransiskaaniveljestön perustajasta, kerjäläismunkki Franciscuksesta. Franciscus Assisilainen muistetaan myös hänen erityisestä suhteestaan lintuihin ja eläimiin. Kerrotaan, että hän puhui kaikille luontokappaleille ja ne ymmärsivät häntä.  
Ostin luostarin kirjakaupasta pienen kirjasen, joka kertoi mm. Gubbion kaupunkia Franciskuksen aikana 1200-luvulla terrorisoineesta isokokoisesta, karjaa ja ihmisiä raadelleesta sudesta. Kaupungin asukkaat elivät jokahetkisessä pelossa. 
Franciscus puhuttelee "Veli Sutta", nuhtelee sitä, ja kehottaa sitä tekemään rauhan itsensä ja ihmisten kesken. 
Kuunnellessaan susi painuu maata kohti Franciscuksen edessä, laskee päänsä nöyränä, ja ojentaa sitten käpälänsä Franciscukselle. Se käy "yhtä kesyksi kuin mikä tahansa talon eläin". Rauhan ja sovinnon tapahtuma saa ihmiset liikutuksen valtaan.. He alkavat päivittäin ruokkia sutta, ja kun susi aikanaan kuolee, kaikki surevat sen lähtöä. 

Kirkkoalueen pihalta lähdin kävelemään luostarin kivi- ja lasiseinillä suljettua porticoa, jossa lasiseinien läpi saattoi katsella luostarin ruusutarhaa. Käytävän mutkassa oli Franciscus Assisilaista esittävä patsas. Sen avoimilla, rukoilevilla kämmenillä näkyi tekokukkia - ja valkoinen kyyhkynen. 
   Ajattelin ensin, että lintu on koriste niin kuin kukatkin. Katselin sitä: sen toinen silmä liikkui ja se kohensi hiukan asentoaan. 
Jäin vähän pitemmäksi aikaa tarkkailemaan tätä kaunista hautovaa kyyhkyä. Odotin, että näen sen liikkeitten toistuvan mekaanisesti pienin väliajoin. Mutta ei, se oli elävä. Oikea. 
Ihmettelin, mistä se oli päässyt lentämään suljetulle käytävälle. No, varmaan samasta suunnasta kuin minäkin. 
Minusta oli ihmeellistä, että se lehtevän rauhallisen puutarhan ja sen puitten ja räystäitten sijasta oli valinnut tämän pyhää miestä esittävän patsaan kädet pesäpaikakseen. Siinä sen oli hyvä olla. 

Jonkun toisen mielestä tämä, ja kaikki, on sattumaa ja "järjellä selitettävää". Joku puhuisi 'pienistä ihmeistä'. Mutta ei, minusta ihmeet eivät ole koskaan 'pieniä'. Enkä usko sattumiin. Ja kaikki 'tieto' täällä ihmisten kesken on osittaista ja vajavaista. 

Kaikki on ihmettä, suurta ihmettä. Sekin että vedän henkeä sisään ja puhallan ulos, että tartun kynään ja kävelen, avaan ja suljen silmäni. 
   







keskiviikko 8. marraskuuta 2023

TYÖPAIKAN NAINEN

 

Emi Yagi,

TYHJYYSPÄIVÄKIRJA,

suom. Raisa Porrasmaa.
Otava 2023. 170 s.


Tokiolaisen naistenlehden toimituspäällikön Emi Yagin (s.1988) esikoisromaani Kushin techo (suom. Tyhjyyspäiväkirja) on ollut hitti Japanissa ja Pohjois-Amerikassa. 

     Äkkiseltään se vaikuttaa kevyeltä juonikertomukselta, jossa  toimiston ainoa naistyöntekijä, Shibata, keksii yhtäkkiä ilmoittaa miehille että on raskaana. Syynä tähän absurdiin tilanteeseen on Shibatan jatkuva turhautuminen siihen, että juuri hänen, naisen, edellytetään aina omien töittensä lisäksi keittävän muille kahvia, siivoavan vierailijoitten jäljiltä pöydän, vievän uutta paperia ja mustetta tulostimeen, tyhjentävän roskakoreja, huuhtovan tiskirätin jne. 
    Raskaana oleva nainen voi pahoinvointiinsa vedoten kieltäytyä tästä kaikesta.  
    Miehet toimistossa muuttuvat heti hyvin huomaavaisiksi. Shibataa lähinnä istuva Higashinakanonkin on ylettömän ystävällinen ja utelias; hän haluaa heti kuulla, kumpaa sukupuolta lapsi on ja minkä nimen Shibata on ajatellut sille antaa. 
     Raskauden vuoksi Shibata saa luvan lähteä myös töistä pari kolme tuntia aikaisemmin kuin normaalisti, jo kello viideltä iltapäivällä, niin että työmatkan ja ruokaostosten jälkeen hän on kotona jo puoli seitsemän aikaan. Ylellistä! Shibata valmistaa itselleen kylvyn ja monipuolisen, terveellisen aterian. Aterian valmistus ja ruoka-aineet kuvataan huolellisesti. Kaikki syötävä on hyvin japanilaista. Lieneekö tässä naistenlehdessä työskentelevän kirjoittajan tieto siitä, mikä lukijoita, etenkin ulkomaalaisia, kiinnostaa? (Itsekin ostin heti CityMarketista mochi-palleroita, kun niihin kirjassa tutustuin.)

Romaanin nimi Kushin techo tarkoittaa Japanissa muistiinpanoja, joihin odottava äiti kirjaa  raskausviikko raskausviikolta kaikki lapseen ja omaan hyvinvointiinsa liittyvät seikat ja havainnot. 
Shibata tekee merkintöjä, mutta niitten sisältö on hänelle oikeastaan yhtä tyhjää  kuin hänen työpaikkansa valmistamat tuotteet: paperirullien ontot kartonkihylsyt. 

Aluksi tarinan idea tuntuu olevan yhteiskunnallinen: kuvastaako arkipäiväisten ja ylimääräisten pikku hommien nakittaminen naiselle edelleenkin miesten ja naisten eriarvoisuutta työelämässä? 
Juonessa on myös pari niin surrealistista heittoa, että lukija voi ottaa lukemansa myös pelkkänä jännityskertomuksena, paljastuuko naisen raskaushuijaus muille vai ei? Uskaliaasti Shibata lähtee jopa äitiysaerobiciin huiveille topatun tekovatsansa kanssa. Siellä hän on muitten, seurallisten ja toinen toisensa raskaudesta kiinnostuneitten äitien, "kuin sirkuttavan pikkulintuparven" keskellä.
    Pian Shibata käy aerobicissä useammin kuin muut, hän alkaa jäädä työmatkalla metrosta pysäkkejä aikaisemmin pois kuin ennen ja vaeltaa kävellen asunnolleen kapeita, illassa pimeneviä katuja, joilla tulee harvakseltaan vastaan ja vilahtaa ohi hänen huomionsa kiinnittäviä ihmishahmoja.
Puhutaan Amazon Primen katselemisesta, jumppahetkistä kotilattialla, edelleen tarkasti aterioista...äitiyslomalle jäätyään Shibata päättää reippaasti lähteä ihailemaan ulos kirsikankukkia,kunhan on ensin pessyt vessan... 
Hän on yksinäinen ja ulkopuolinen. Ilman raskautta hän olisi oikeastaan merkityksetön. 
Tyhjyyspäiväkirja kuvaa irrallisuutta ja näkymättömyyden kokemusta, jonkinlaista reipastelevaa pinnallisuutta.
      Materialismi on myös hyvin nyky-japanilaista: tekstissä vilahtelevat maailmankuulut tuotemerkit, Conversen valkoiset nahkaiset All Starsit, tunnetut urheilujuomat, jopa Marimekon kassi heilahtaa jollakin sivulla... Lieneekö tämäkin asia, jonka naistenlehden toimituspäällikkö tietää kiinnostavan lukijoita, kotimaasta riippumatta?
    

Toinen japanilainen, hauska ja älykäs kertomus naisiin kohdistuvista odotuksista ja yhteiskunnan urakeskeisyydestä on vuonna 2020 suomennettu Saryaka Muratan romaani Lähikaupan nainen. 
Yagin kertomukseen verrattuna Murata on yhteiskunnallisempi. Hänellä on ollut erittäin terävä ja omaperäinen oivallus kuvata yhteiskuntaa mitättömänä pidetyn työn ja sille omistautuneen työntekijän kautta.
   Kirjoitin Murakan Lähikaupan naisesta blogin syyskuussa 2020 ('Kaupassa')   
 
     
      

      

tiistai 3. lokakuuta 2023

STOCKMANN IN MEMORIAM

 

Kuten meille täällä Helsingissä on jo vuosia tiedotettu, Stockmann sairastaa taloudellista pitkäaikaissairautta, joka nyt on johtanut niin vakavaan tautitilaan, että edessä näyttää olevan vararikko eli kuolema - taikka ainakin todella fataaleja leikkauksia, joitten jälkeen potilasta ei vierailija  enää voi tunnistaa. 

Sairasvuoteen eli rakennuksen päädyissä saattaa jatkossakin lukea Stockmann, mutta virallisissa potilaspapereissa nimi tulee olemaan Lindex. Lindex on Stockmannin holhooja, sillä itse S ei pysty enää elättämään itseään eikä muutenkaan pärjää nykymaailmassa. 

"Meillä kaikilla" on omat muistomme Helsingin Stockmannista (rak. vuonna 1930), Suomen ensimmäisestä tavaratalosta (perustettu 1862). Sokos (S-ryhmän tavarataloketju v:sta 1952) on 2000-luvulla pinninyt perässä, mutta Stockmanniin verrattuna siltä puuttuu aidon tavaratalon historia ja tyyli. "Se jokin" on valitettavasti jo itse Stockmanniltakin kadonnut. Talo on pelkkä Stocka, ja kaupunkilaisten puheenparreksi on jo tullut hokea, että  ' Stockalla ei ole enää mitään '. 

Ensimmäiset muistoni Stockmannilta ovat 1950-luvulta, jolloin lähdin sukulaistätini kenraalitar Sutelan kanssa raitiovaunulla Munkkiniemestä kohti keskustaa. Olin pieni maalaistyttö, jota äiti aina välillä "lainasi" Annikki-serkulleen "tyttäreksi".  
    Stockmannilla odotin näkeväni leikkikaluosaston suuret kultakalat. Ne uiskentelivat kehämäisessä altaassa pylvään ympärillä. Tädin herttaiset kyselyt, mitä haluaisin hänen ostavan minulle, olivat pelkästään hämmentäviä ja turhia. Ulkona kaduillakin minulle riitti se, että näin ihmeellisen vihreän avaimen syttyvän ja sammuvan jonkin suuren talon katolla. Avaimen nimi oli PYP. 
Kun kerran eksyin tädistä Stockmannilla (kummallista, sillä pitelin tavallisesti koko ajan kiinni hänen hansikoidusta kädestään), kiltti myyjätäti järjesti kuulutuksen halki tavaratalon: "Pieni Sejase-tyttönen odottaa tätiään kolmannen kerroksen naisten hattuosastolla!". 

(August Macke)
Anna Kortelaisen kirja Päivä naisten paratiisissa, WSOY 2005, on kiinnostava historiikki tavaratalo-käsitteen ja tavaratalojen synnystä. Se keskittyy Pariisiin ja 1800-luvun puoliväliin.
    Tavaratalot olivat ensimmäisiä ja ainoita julkisia tiloja, jotka olivat vain naisille. 
     Tavaratalot olivat myös ensimmäisiä suuria naistyöpaikkoja, joissa nainen saattoi edetä urallaan.
Tavaratalo oli kunniallinen työpaikka, vaikka sen ilmapiiri oli, ja on edelleen, hemmotteleva ja aistillinen.
      Ostaminen ja oman rahan käyttö oli naisille pariisilaisessa tavaratalossa jotain aivan uutta. Kortelainen kirjoittaa tästä  feminismin ja taloudellisen itsemääräämisoikeuden näkökulmasta. 
      Hänen punaisena lankanaan on, että tavaratalo nykyäänkin on naisten maailma ja turvapaikka vihamielisessä kaupunkitilassa. 

Kun nuorena aikuisena 70-luvulla asuin Helsingin Etu-Töölössä, näin näitä 'Töölön rouvia', jotka jokapäiväisesti kiirehtivät tutuille ostoskierroksilleen Stockmannille. Raitiovaunulla mentiin Hesperian puiston pysäkiltä suoraan tavaratalon pääovelle. Ihmettelin joskus, miten he jaksoivat, miten heitä kiinnosti? Mutta nyt ymmärrän, että se oli riippuvuus siinä kuin nykynaisilla puhelimen selaaminen ja nettishoppailu; se oli turvapaikka johon paeta päivien tyhjyyttä; hetki kuvitella, unelmoida ja saada aistillista mielihyvää. 

Stockmannin ala-aulassa pääoven luona tuoksui 'ennen vanhaan' (vielä 80-luvulle tultaessa) vastajauhettu kahvi, myyjiä työasuissaan oli paljon ja he olivat erittäin kohteliaita ja ystävällisiä, teitittelivät nuorempaakin; hissitytöt ja - pojat hoitivat hissinnappien painamisen; ja jo liukuportaita ylös noustessa tunnelmassa oli eurooppalaisuutta. Stockmannilta sai myös sellaista, mitä muualta ei saanut, luksustakin.
  Vuosina jolloin en asunut Hgi:ssä, tuli ilman muuta suunnattua askeleet asemalta Stockalle, jos aikaa johonkin tapaamiseen tai tilaisuuteen oli. Stockmann otti vastaan kuin tuttu, suuri varakas vanha koti, johon sai vapaasti tulla ja viettää sen ajan mitä halusi. 

Kun 1995 rahapulassa ja kauheassa kiireessä jouduin/sain yhden viikon aikana etsiä itselleni iltapuvun Linnan itsenäisyyspäivän juhliin, suuntasin Stockmannin iltapukuosastolle. Eihän mihinkään ompelijaan tai täysin vieraisiin, vähän hämmentäviin ateliereihin ollut aikaa. 
Neuvojakseni lyöttäytyi julkisuudesta tuttu "Malli-mamma", joka minua ystävällisesti kiireestä kantapäähän silmättyään toi empimättä sovitettavakseni kolme iltapukua. Häkeltyneenä sujuttauduin ensimmäiseen, Yves Saint Laurent'n luomukseen, joka kieltämättä löi kaiken edeltävän elämäni juhlavaatetuksen laudalta, ja jossa Mallimamman mielestä olin "kuin veistos". Ihailin ihmeissäni hänen ammattitaitoaan, silmää "nähdä", mutta samalla melkein äännähdin kauhusta katsoessani yksin sovituskopissa hintalappua. Sillä  tämähän oli ostos, jonka tulisin tekemään pelkästään ja ainoastaan hintalapun perusteella. Hirveä salattu iltapukukiipeli. Kun Mallimamma näki minun empivän, hän riensi iloiten ehdottamaan (määräämään), että vien puvun kotiini yöksi, ja aamulla voin sitten lyödä lukkoon kaupat. Hetkeä myöhemmin siis istuin jäykkänä junassa Yves Saint Laurent'n kanssa. Hirvitti että heti seuraavana aamuna pitäisi taas lähteä junalla edestakaisin Hki:iin Stockmannin pyörteisiin. Onneksi mallimamma ei ollut paikalla, onneksi myyjä oli vaihtunut, kun aamulla saavuin  koskemattoman puvun palautukseen. Olin päättänyt ostaa eilen  huomaamani osaston halvimman pikku iltapuvun. Sehän oli 'ihan ok', vaikka ulottuikin tyylittömästi vain puolipohkeeseen. Ostospäätöksen kanssa seisoin totisena kassatiskillä. Myyjätär kysymään: "Tuleeko puku Linnaan?" Hän oli ottanut pöydän alta esille mustakantisen vihon ja katsoi sen jotakin riviä. "Tämä puku menee jo sinne, joten jos olette myös menossa, ette voi ostaa tätä pukua". "Ei mene Linnaan", sain heti sökellettyä eli valehdeltua. Ja niin myyjätär alkoi rauhallisin hitain liikkein kääriä kimallustani silkkipapereihin. Eivätkä eilinen myyjä tai Mallimamma onneksi ilmestyneet ihanina ja hymyilevinä pukujen takaa luokseni. 
    Sellaista oli 'silloin joskus'. Vain Stockmannilla on voinut olla sellaista, aivan erilaista.  


Lukuvinkiksi myös: Antto Terras, Stockmann Yard, Like 2015.
   Kertoo vuoden 2016 alussa lopetetusta Stockmannin turvallisuusosastosta, joka oli perustettu vuonna 1930. 
Hauska kirja.

tiistai 26. syyskuuta 2023

GOETHEN VAUHDISSA




Istuin pari viikkoa sitten laivassa Napolinlahdella ja mietin Johann Wolfgang von Goethen (1749-1832) sanomaksi väitettyä lausetta 'Nähdä Napoli ja kuolla'.
   Niinpä siinä, keskellä ikimuistoistaTyrrhenanmerta, otin ja tilasin puhelimeni selaimella suomalaisesta antikvariaatista kotiin odottamaan Goethen kuuluisan klassikon 

Italian matka päiväkirjoineen
Tagebuch der italienischen Reise,1886.
Tagebücher 1775-1809.
   Valikoiden suomentanut ja johdannon laatinut Sinikka Kallio.
Kustannusosakeyhtiö Taide, 2.painos 1999.  

(WilhelmTischbein, Goethe Rooman Campagnalla)


On aina antoisaa lukea teoksen johdanto, jos se on asiantuntevasti ja antaumuksellisesti kirjoitettu. Kääntäjä Sinikka Kallion selonteko onkin varsin seikkaperäinen ja selvittää Goethen, tuon "poikkeuksellisen runsaiden ja väsymättä viljeltyjen moninaisten luonnonlahjojen ilmentymän " elämää laajemminkin kuin vain Italian matkojen osalta. 

 Syyskuussa 1786 Goethe kiirehtii matkaan Karlsdbadista ( "aamulla kello 3, salaa") kohti Brennerin solaa ja Italiaa. 
Hän matkustaa aluksi inkognito, jottei suurmiehen maine ja tunnettuus rajoittaisi matkan elämyksiä ja seuraelämää. 
  Ensi hetkestä lähtien kaikkea havainnoidaan:  "a) sääsuhteita, b) leveysasteita, ilmastoa jne., c) kasveja, hedelmiä jne., d) vuoristoja ja kivilajeja, e) ihmisiä ja heidän olemustaan, ulkonäköään, vaatetustaan ja tapojaan. " Matkustavaisille annetaan mm. neuvo, että juomarahojen sijasta italialaisille kansanihmisille tuottaa enemmän iloa, jos heille lahjoittaa kirjavia riikinkukon sulkia. ("Tietenkin on selvää, että taitavasti sijoitellen".)

Sitten ollaan VeronassaVicenzassa, Padovassa... Venetsian kautta matka jatkuu Ferreraan,  CentoonBolognaan, Perugiaan, Folignoon - eivätkä näittenkään alueitten kuvaukset ole vähäpätöisiä - mutta viimein Goethe saavuttaa ROOMAN, matkansa todelliseen päämäärän. Ensimmäinen oleskelu siellä  kestää lokakuusta 1786 helmikuuhun 1787. 
    Roomaa kohti Goethe on kiiruhtanut postivaunuissa tai muissa ajopeleissä, vesiteitsekin, omasta mielestään tulista kiirettä pitäen. "Maa juoksee pois jalkojeni alta ja sammumaton intohimo ajaa minua eteenpäin!"
     Jo päästyään Brennerin solasta Veronaan, Goethe oli pitänyt "silmiään lähes kiinni", jotta hänen täysi hurmoksensa säilyisi Roomaan.    
    Roomaan astumista hän nimittää toiseksi syntymäkseen. 
    Goethe porhaltaa kuumeisen innostuksen vallassa ristiin rastiin kaupunkia, hän "kiitää", hän "rientää" ja "kiirehtii". 
   Niin hullunkuriselta kuin tämä hurmio nykyihmisestä voikin kuulostaa - mutta mikä tosiasiassa on ihastuttavaa ja arvokasta: kyky innostua - on samaan aikaan huomattava myös Goethen älykäs ja kaikkea tarkkaileva silmä.
Jo Veronassa hän näki epäkohtia: epäsiisteyttä ja mukavuuksien puuteen. " Esipihat, pylväskäytävät jne. ovat saastan peitossa. Kyllä kansa tarpeineen aina tiensä vainuaa. Rikkaat olkoot rikkaita, pystyttäkööt palatseja, jalosukuiset hallitkoot, mutta kun he rakentavat pylväskäytäviä ja esipihoja, niin kansa käyttää niitä omiin tarpeisiinsa, eikä sillä sen polttavampaa tarvetta ole kuin päästä mahdollisimman äkkiä eroon siitä mitä se mahdollisimman usein on sisäänsä ahtanut".  
  Roomassa hän kritisoi "uutta arkkitehtuuria", joka "pilaa todellista Roomaa".  
  Paavin rituaalinomaista koreografiaa Pietarinkirkon messussa Goethe katselee kunnioittavin, mutta  protestanttisin silmin.   

"Olkoon Rooma minun yliopistoni!" Goethe julisti, mutta kuten Sinikka Kallio kirjoittaa, kirjaa lukiessa näyttää, että se toisinaan oli hänelle, "isolle lapselle" miltei lastentarha: Kaikkea piti opetella A:sta Ö:hön: muovailla, piirtää mallin mukaan tai luonnon maisemissa, tehdä kipsivaloksia, uuttaa itse keräämistään aineista mustetussia, naputella malmivasaralla mineraalinäytteitä, seurata vierestä kotitekoisen pastan valmistusta, lähettää kotiin hienoja kahvilaatuja, poimia simpukat rannoilta, sienet kukkuloilta, ja tutkia intohimoisesti kasveja. 
Ensimmäisen Italian matkansa aikana Goethe kaikin poikkeuksellisten lahjojensa keinoin pyrki täyttämään oman itsensä syvimmät tavoitteet. Nykytkielisesti: Goethekin siis 'etsi itseään'. Runoilijaystävä Wieland totesikin lempeän ironisesti: "Überall durchschimmert das Ich" - kaiken lävitse hohtaa Minä. 

(Wilhelm Tischbein, Goethe huoneessaan Roomassa)
Goethe oli mitä ilmeisimmin niitä harvinaisia "tulivuori-ihmisiä", joitten sisällä kytee suunnattomasti energiaa ja potentiaalia. 

Yksi harvoista alueista, joilla G:n lahjat eivät sitkeistä yrityksistä huolimatta pitkälle riittäneet, oli visuaalisen kuvaamisen taito. Tallella on runsaasti hänen piirtämäänsä ja maalaamaansa, mutta "aniharvoin pilkahtaa esiin mitään yli arastelevan harrastelijatason yli ulottuvaa, minkä hän itsekin vihdoin nöyrästi tunnusti" (Sinikka Kallio)

Ennen kameran aikakautta oli matkailijan tietysti yritettävä itse kuvata kohteita - tai hankittava matkaseurakseen ammattitaitoinen nopea piirtäjä. Goethen tunnustusta saanut ystävä, ammattitaiteilija Wilhelm Tischbein kuvasikin paljon Goethen matkaa ja Goethea matkalla. Minusta hänen piirroksensa eivät ole sen kummempia kuin Goethenkään. 

Taideteoreetikkona ja taiteesta kirjoittajana Goethe oli sitäkin merkittävämpi. Italian matka on tulvillaan kuvauksia ja analyysejä antiikin ja uudempien aikojen arkkitehtuurista ja kuvataiteesta. 

Herpaantumattomalla työtehollaan Goethe myös kaiken aikaa itse kirjoitti, käänsi ja tutki. Italian matkalta hänellä oli valmiina mm. aineisto kuuluisaan Värioppiinsa (Farbenlehre) ja oppirakennelmaan kasvien metamorfoosista, sekä idullaan heti Italian matkan jälkeen syntyviä kaunokirjallisia teoksiaan (mm. Wilhelm Meisterin oppivuodet,  Faust I, suuret balladit... jne.).

Mutta sitten Goethe jo istuukin Sisiliassa ihastuneena appelsiinipuussa. Hän myös kirjoittaa heti opettajamaisesti Saksaan, että sielläkin appelsiinipuitten tulee antaa haaroittua tyvestä alkaen eikä karsia niistä suorarunkoisia puita, sillä haaroittuneessa appelsiinipuussa voi ihminen istua ja iloita luonnon kauneudesta. 

Etelä-Italian ja muun Italian ihmisten eroista Goethe kirjoittaa: "Tässä kansassa on tavattoman paljon eloisaa ja älykästä kekseliäisyyttä, joka ei tähtää rikastumiseen vaan huolettomaan elämään."

Napolissa ollessaan Goethe kuvaa Roomaa enemmän arkisia näkymiä, ihmisiä ja tunnelmia. "Valossa kylpevä vilkas Napoli loistaa kaikissa väreissä". Napolissa näyttää myös olevan enemmän seuraelämää, naiskauneutta ja erotiikkaa. Kuvaukset ovat hauskoja ja eläviä - Goethe tuntuu hyvin elävältä ja eloisalta. Ajattelen samoin kuin Goetehn tunettu ihailija, kirjailija Aino Kallas: "Italienische Reise-kirjan katkonaiset, mitä suurimmassa määrin subjektiiviset muistelmat ovat tuoneet Goethen minulle takaisin klassikkojen pölyiseltä hyllyltä elävien maailmaan". 

Lähdettyään Napolista kesän 1787 alussa Goethe kuulee, että Vesuviuksesta syöksynyt tuore laavavirta on tulossa rannikkoa kohti. Hän harmittelee suuresti, ettei matkakiireittensä vuoksi pääsee laavaa lähemmin tutkimaan (!).
(J.W.von Goethe, Vesuviuksen purkaus. Piirustus ja akvarelli.)

 Mutta kun vilkas värikäs Napoli - jota Goethe myös kuvaa "likaiseksi, meluisaksi ja rasittavaksi", jopa "muumioituneeksi", on jäänyt taakse, hän palaa vielä Roomaan.
Yllättävästi - ensihurmoksen muistaen -, hän kertoo, että "vasta nyt alkavat minulle täällä käydä rakkaiksi puut, kalliot, jopa itse Rooma". 

Toisenkin kerran Goethe vielä matkusti Italiaan, nyt hovimiehenä leskiherttuatar Anna Amalian seurassa, mutta - jälleen yllättävästi - ei pitänyt matkasta lainkaan. Matkan kirjallinen tulos oli sarja kitkeränsävyisiä Venetsialaisia epigrammeja (1790).  


1786:
Verona, Vicenza, Padova

1786-87:
Venetsia, Ferrera, Cento, Bologna, Perugia, Foligno, Rooma

1787:
Napoli, Palermo,
Rooma.



Matkan kesto: syyskuusta 1786 huhtikuuhun 1788.


 





     


 


perjantai 21. heinäkuuta 2023

HIRVI

 


Metsä on hirven koti, ja kotona se tahtoo aina olla. Koti on sille suuri ilon ja tyytyväisyyden lähde. Hirvi on joka päivä hyvällä tuulella. Vaikkei se ole kesy, se on säyseä ja sovinnollinen. Harvoin sille tulee riitaa eikä se paina mölyjä mahaansa, vaan pelkästään varpuja ja muuta puutavaraa.

Hirvi katselee mielellään. Se menee metsänrajaan, pellonreunaan ja suon laitamille pensaikkoon ja katsoo sieltä niin kuin kynnykseltä katsotaan huoneeseen. Näkymät ovat sille rakkaita ja mieluisia. Vilja nousee pellossa oraalle, lammelta tuoksahtaa makoisa raate ja taimikossa on tarjolla herkullista purtavaa. Kelpaa elellä!

On kesän aamuhämärä ja nuori hirvisonni mielii kahlailemaan heinäiseen rantaveteen. Se katsoo koivupöheiköstä, onko tilaa. Täytyy odottaa. Vanhoja, lapiosarvisia uroksia on jo paikalla ruokailupuuhissa. Sonninuorukainen toivoo kovasti, että sillekin kasvaisi leveät lapiot mieluummin kuin kapeat hangot. Kernaasti se olisi ylettömän kookas. Mitä suurempi ruumiin koko, sen parempi kaikkien mielestä. Arvo eli ulkonäkö arvioidaan sekin katselemalla, ei mittelöiden ja sarvia kalistamalla. Koko loppukesä ja alun syksyä meneekin sonneilla toistensa tuijotuikseen, mutta sitä ei nuori hirvi ole vielä kokenut. On sen ensimmäinen oma kesä. Viime suvena se syntyi, kiintyi hellästi emäänsä ja seuraili sitä pitkin laajaa kotia. Yhdessä käytiin uimassa, yhdessä ruokailtiin, retkeiltiin ja nukuttiin, se oli hauskaa, huoletonta aikaa sekin! Niin mukava oli myös liittyä suvun rakkaaseen seuraan ja yhdessä tuttujen lehmien ja sonnien kanssa lähteä syysvaellukselle kautta kotikontujen. 

Jossakin vaiheessa talven koittaessa sonninuorukainen huomasi olevansa yksin, oman onnensa nojassa. Äiti oli hävinnyt maisemista kokonaan. Haikeus ei silti ehtinyt sonnin mieleen, sillä kiinnostavaa katseltavaa riitti. Huurteisesta lepikosta se seurasi tien autoliikenettä, ja erään maalaistalon läheisyydestä se löysi kerrassaan erinomaisen pihlajiston. Se luotti siihen, ettei sitä huomata, kuten ei usein huomattukaan. Hämmästyttävää, kun tietää, miten iso eläin hirvi on. 

Hirven mielestä taas hämmästyttävää oli äkillinen pauke ja sekasorto hiljaisessa alkutalven metsässä. Koirat! Ne juoksivat ja läähättivät mielettöminä, kiihkoissaan pitkin mäkiä ja soita, ja hirvet pakenivat niitä silmät kauhusta pullottaen. Metsästys! Surma! Nuori sonni oppi kauhistuttavia asioita heti ensimmäisenä syksynään. Mutta se unohti kaiken heti kun se oli ohi, ei surrut menneitä, ei pelännyt eilisiä. Kesä! Nyt on kesä, hyvä yltäkylläinen aika, jolloin voi laukata ja polskia, haukata herkkuja ja katsella mielikseen kodin kaunista piiriä. Nahkasarvinen kruunukin tuntuu sen kuin levenevän ja haaroittuvan! Hirvi nauttii täysin sieraimin kesäaamun raikkaudesta. Muitten ruokaillessa raatelammella se lähtee tyytyväisesti toisaalle.

Mustikanpoimija ei ollenkaan huomaa sitä, kun se joustavasti, risun rasahtamatta astelee tämän takaa. Ensin se on tietenkin pysähtynyt ja katsellut ihmistä tovin. Ihminen ei ollenkaan haista sitä. Hirvi näkee karhunkin menevän kyyryssä hiipien varvikon takana, mutta sitäkään ei ihminen pane merkille. Ihminen ei ymmärrä väistämistä, joka on metsän ainoa ja tärkein liikennesääntö. Jokainen eläin tietää, ketä väistää, ja karhua väistävät varmuuden vuoksi kaikki. Ihminen sen sijaan pyllistelee ja pyörii ja hyörii paikallaan ja sitten yhtäkkiä huutaa järkyttävällä äänellään; se kajahtaa ilmoille kuin laukaus! Hirvi pakenee hämillään, minne, mihin, sitä ei mustikanpoimija ehdi nähdä. 

Tyynessä lahdessa kallioseinämän ja soisen rannan välissä kasvaa ulpukoita. Kai sinne vielä ehtii aamupalalle, hirvi tuumii ja kahlaa veteen. Ulpukan juuret ovat sangen hyviä, niissä on sekä makua että puremista. Hirvi upottaa turpansa ja kiskaisee kasvin vartta. Jonkin verran pötkylää nousee pintaan, sen hirvi ottaa heti jauhaakseen. Syötyään pötsinsä aika täyteen hirvi nousee maihin ja lähtee kuljeksimaan. Se pysähtelee, patsastuu, ja tuijottaa metsän hämystä rantaan rakenettuja mökkkejä, jää hetkeksi katsomaan maamiehen työtä kukkavainion takaa, ja korkealla mäellä se haistelee uteliaana toisten sonnien jättämiä jälkiä. Päivä päivältä se haistelee niitä kiinnostuneemmin ja samalla se liikkuu laajemmalla ja laajemmalla alueella metsää, Tuntuu kuin jokin siellä puron varressa tai metsänotkelmassa odottaisi sitä. Lehmä vaikka! Mikäs siinä, hirvi tuumii hyvillään. Se hankaa kutisevia sarviaan puihin, niin että nahka riippuu niistä pitkinä suikaleina. Toinen samanlainen sonni, ikätoveri, tulee sitä polulla vastaan ja ne ohittavat toisensa kohteliaasti. Kumallakin on oivia suunnitelmia, kummankin jäsenissä kohisee voima ja terveys. Keveästi ne juoksevat metsässään, häviävät ovista, joita emme näe, ja katsovat avoimista, vihreitten oksien kehystämistä ikkunoistaan. Oli niitten kotona kimaltava lumilattia tai kesän pehmeät sammalmatot, kaikkeen ne tottuvat sopuisasti. Siinä, yltympäri, niillä on niitten päivien mukavuus. 



                                                                   -------------

 


keskiviikko 12. heinäkuuta 2023

(kuva kirjasta Hyppivät ja hohtavat, Metsäkustannus 2014)

 

KUORIAINEN


Kirjallisuus elää kuoriaisistaan. Kuoriainen on kirjallisuuden eläin.

Siitä on antanut täydellisen kuvauksen Franz Kafka syöpäläisellään, kuoriaisellaan,

novellissa Muodonmuutos.

    Kafkan kuoriaista voi tarkastella filosofisesta, psykoanalyyttisestä, teologisesta ja

yhteiskunnallisesta näkökulmasta, ja sitä voi pitää fantasiana ja sairauskertomuksena; 

se on yhtä aikaa järkyttävä, koominen, iljettävä, ja se herättää uteliaisuutta, sääliä,

kauhua ja epäuskoa. Kafka, joka ammentaa perimmäisistä kammioista, tietää, ettei 

mitään voi kuvata ja kertoa tyhjentävästi. Siksi kirjallisuuden, kirjoittajan, on harrastettava

jatkuvaa itsetutkiskelua ja jaokkeidensa tarkastelua, yritettävä keinauttaa painava massansa

toivottavasti eteenpäin vieville pikku jaloilleen, ryhdyttävä puuhaan, ponnisteltava ja 

koetettava ehtiä tehtävien tasalle. 


Kirjallisuuden kuoriaisissa on ansarijauhiaisia, rohmukuoriaisia, lutikoita, jauhopukkeja,

riisihäröjä, vyöihrakuoriaisia, museokuoriaisia ja riesakuoriaisia. Voi olla jokunen soma

lenteleväkin yksilö. Kaikki kuitenkin muodostavat yhdessä laajan omiin materiaaleihinsa

keskittyvän nävertävän, jauhavan, kovertavan, möyhentävän, murentavan tai muuten

puuhaavan joukon. Joistakin jää jälkiä, epämielllyttäviä tai miellyttäviä. Suurin osa

kuivuu, kuolee ja karisee pos. 


Yliopistolla nimitin - ja nimitän - (mielessäni) kirjallisuudentutkijoita lantakuoriaisiksi.

Onhan heidän pyörittelemänsä aineisto sitä, mitä muut ovat tuottaneet. Materiaali on

 valmista ja rikassisältöistä. Siitä elävät kirjallisuuden eläimet, kuoriaiset. 





tiistai 27. kesäkuuta 2023

ELÄMÄÄ KAUPUNGISSA

 

Muistelemiset sen kuin jatkuvat. Se ei ole kohdallani uutta, sillä aloitin asioitten tietoisen  muistelemisen 9-vuotiaana, jolloin jouduin muuttamaan pois minulle niin rakkaasta Urjalasta. Viimeisen kesän viimeisellä viikolla tein surutyötä käymällä viettämässä pieniä hiljaisia hetkiä kaikilla tutuilla paikoillani: "Ei koskaan enää". 

  Nyt, illan hiljaisuudessa, mieleeni tuli muistikuvia vuosilta 1976-1982, jolloin asuin opiskelijana Helsingin Kalliossa, Viidennellä linjalla, sekä Töölössä Vänrikki Stoolin kadulla ja Caloniuksenkadulla. 

   Siitä on kauan. Helsinki on nyt aivan toinen kaupunki, maailma on toinen. 

Tässä muutamia kadonneen ajan näkymiä:

-76
HÄMEENTIE

Kun kävelin Hämeentietä talviaamuisin yliopistolle, elokuvateatterin syvennyksen edessä jalkakäytävällä seisoi aina univormupukuinen Pelastusarmeijan sotilas, vanha valkohiuksinen kyttyräselkäinen nainen keräyslippaansa kanssa. Hän jotenkin hymyili kaikille. Usein oli sumuista, pakkashuuruista, kadulta nousi liikenteen pakokaasu. Yhtenäkään aamuna, jos siitä kävelin, hän ei ollut poissa, aina paikalla, uskollinen sitkeä hahmo. 
(Näkymä Neljännelle linjalle.
Harmaan talon alakerrassa Alko, jonka
oven aukeamista joukko ihmisiä odotteli
aamuisin säässä kuin säässä.)



76-77
LAATIKKO

Kerran kun vein sanomalehtiä Viidennellä linjalla pihan keräyslaatikkoon ja nostin laatikon kantta, lehtien seasta nousi puliukko. Hän tervehti minua ja käänsi kylkeä. 

Talossa kävi usein poliiseja. Seinissä rappukäytävässä ja hississä saattoi olla verta. Näin poliisien menevän ylös alas portaita.
Kerran joku juoppo oli sammunut oveni taakse niin etten ollut päästä ulos. 

Koskaan ei seinien läpi kuitenkaan kuulunut mitään ääniä, en koskaan kuullut kenenkään edes puhuvan. Vanha vihreä jugend-talo, kiviseinät varmaan metrin paksuiset. Viides linja 2. - Sama talo esiintyi myös Matti Yrjänä Joensuun kylmäävässä dekkarissa Harjunpää ja rakkauden lait (1985).

76-77
PUHELIN

Lähin puhelin oli Kallion kirjaston edessä oleva puhelinkoppi. Aina piti olla kourallinen 20 pennin kolikoita valmiina, piti puhua nopeasti, kone nieli kolahdellen rahoja. Joskus illalla kovassa pakkasessa koppi oli kuin jääkuutio, kädet palelivat, luuri haisi, lattia haisi. 

(Vänrikki Stoolin katua alas)


 78-80

 VANHAT ROUVAT

 Oli ihanaa päästä Kalliosta Vänrikki Stoolin kadulle.   Rähjäisyys vaihtui ikkunoista loistaviin   kristallikruunuihin ja seinän takaa kuului pianonsoittoa.
 Ulko-ovet eivät enää falskanneet. Rappukäytävässä paloi   ananaksen muotoisia lamppuja.
     Vanhat töölöläisrouvat krimiturkeissaan työnsivät   minulle hissin edessä pieniä rapiseviin Fazerin pusseihin   ja leivoslaatikoihin sullottuja roskiaan. Se tarkoitti, että   veisin - nuorena ja vuokralaisena - heidän puolestaan heidän roskansa pihan jätesäiliöön. Sanaakaan he eivät kuitenkaan minulle puhuneet, tuskin vilkaisivat ja tervehtivät. Sitten he kai riensivät tutulle ostoskierrokselleen Stockmannille jne.  


LAPPU

Kävellessäni Jesus Kyrkanilta alas pienelle varjoisalle Apollonkadulle, näin jalkakäytävän tasalla olevassa pölyisessä, verhojen peittämässä ikkunassa pienen pahvilapun. Lappu oli nojallaan ikkunalaudalla ja siihen oli mustalla ohutteräisellä musteella hyvin kauniisti ja vanhanaikaisesti käsin kirjoitettu:  
Pujotamme myös helmiä.
Vi trär även pärlor.


                                                            KAASU

(Vänrikki Stoolin katua ylös)
 
Keittokomerossa oli kaasuhella. Kun aamulla päästin        kaasun jylisemään ja hipaisin sitä palavalla tulitikulla,      tuli leimahti vahvana ja sinisenä, kaasun haju täytti           ilman. Tykkäsin hajusta kovasti. Istuin pienelle   kolmijalkajakkaralle odottamaan veden kiehumista. 
 Sitten valuttelin sitä pienin erin kupin päällä olevaan   kahvin suodatinpussiin. 

    KAASU

Joskus Vänrikki Stoolin kadun kivetykseltä kuului     kuorma-auton jyrinä, ja kun katsoin ikkunasta, näin   mäkeä nousevan auton lavalla suuria tönkköjä hahmoja.   Ensimmäisellä kerralla luulin sekunnin murto-osan, että   ne ovat abiturientteja (!), Sitten valkeni: ne olivat suuria kaasusäiliöitä, joita vietiin taloihin. 

POLETIT 

Oli tärkeää, että keittokomeron hyllyllä oli aina varastossa kaasupoletteja. Ne olivat pieniä lantin näköisiä tarvikkeita joita kävin ostamassa Mechelininkadulta kioskista. Kerran sunnuntaina poletit olivat loppuneet. Kioski oli kiinni, ja kaupat tietenkin. Koko sunnuntai meni ilman kahvia ja lämmintä ruokaa. Yritin kyllä voileipägrillillä kuumentaa kupillista vettä, mutta se olisi varmaan kestänyt iltaan saakka. 


 GLAMOURIA

Keskiviikkoisin iltayöstä kadulla lyötiin kiinni taksin ovia ja näin juhlapukuisten ihmisten menevän vastapäiseen taloon. Naisilla oli pitkät iltapuvut ja joillakin valkoinen minkkistoola, miehillä smokit. Ajattelin: Jotkut viettävät usein hienoja juhlia, arkenakin.
    Myöhemmin kuulin, että poliisi oli ratsannut talosta yksityisen kasinon. 


VAHTERISTO

Vahteristo oli ns. maitokauppa eli pieni ruokakauppa Eteläisen Hesperian kadun ja Vänrikki Stooliun kadun kulmassa. Isokokoinen, sydämellinen mutta jotenkin hösöttävä täti, 
 ' E.Vahteristo ', hääri liikkeessään työtakissaan ja päässään vaaleansininen "kissahattu". Kaikkialla oli paljon tyhjiä pahvilaatikoita. Jos kysyit leipää, täti sanoi, että "Ei ole leipää, mutta piimää olisi!".
   Hän kävi kaupassaan jostain kaukaa Järvenpään perukoilta. Kuulin että hänet oli pari kertaa mukiloitu kauppansa takahuoneessa. 


HAJU

Juopot eivät jääneet Kallioon. Vahteristoa vastapäätä osuuskaupassa, HOK:ssa, sai keskiolutta ja sitä hakemaan tuli eräskin Töölön leskirouvista. Hänellä oli talvisin pitkä hieno turkki, sukat makkaralla, ja vanhat sormet kimalsivat jalokivisormuksista. Rouva käveli tutisten ja haisi. Hän haisi niin kamalasti, että asiakkaat kiirehtivät ulos, ja oluen ostajan lähdettyä myyjä kävi avaamassa kaksi ulko-ovea selkoselälleen ulos. 


80-82

CALONIUKSENKATU

Talo oli rakennettu 1908 ja sen seinät olivat pelkkää purua. Kun kaihdinliikkeen mies tuli kiinnittämään verhotankoja, hän sanoi että pora uppoaa seinään kuin tyhjään, ei ole mitään pitoa. Hän kuitenkin sai tangon jotenkin pysymään paikallaan.
       Ensimmäisenä yönä en saanut nukutuksi, koska seinän takaa kuului koko ajan kova kohina. Kun aamulla sanoin siitä talonmiehelle, hän sanoi menevänsä katsomaan, oliko asukkaalta särkynyt vessa. Oli sekin rikki. Mutta itse asukas, vanha rouva, oli hänkin siellä kuolleena. 

VENÄLÄINEN RAVINTOLA

Viereisen talon alakerrasta leijui lämpiminä kesäiltoina voimakas käristetyn ruuan tuoksu. Se herätti aina vähän ruokahalua, mutta emme silti koskaan menneet sinne syömään. 70-luvun opiskeluaikojen tapojen mukaisesti "ulos" ei menty syömään ellei ollut jotain erityistä syytä (esim. lopputentti, kihlautuminen yms.) juhlistaa jotain - tai jos ei oltu vasta aloitettu seurustelua. Ja mehän olimme sentään tunteneet toisemme jo 3 vuotta!

HIETANIEMEN HAUTAUSMAA

Hietaniemen hautausmaa oli ainoa paikka Töölössä, missä ilma oli puhtaampaa eikä leijunut sininen savu. Niinpä käännyin sinne joka aamu vauvanvaunujen kanssa.
Hautausmaalla suurten puitten alla oli rauhallista. Rantatiellä käveli joskus hoitajien kanssa viereisen Lapinahden sairaalan potilaita. Muistan joitakin hymyjä, katseita ja tervehdyksiä. Oli lintuja ja oravia. Luin kivistä, milloin vainajat olivat eläneet ja kuolleet, ja minkä ikäisinä.  


  

     

perjantai 26. toukokuuta 2023

MUISTOJA RAUTATIEASEMILTA


Tämä on oma pieni muistokirjoitukseni vanhoille suomalaisille rautatieasemille, sillä järkytyksekseni kuulin uutisista, että VR aikoo sulkea muut Suomen asemat paitsi Helsinki ja Tampere. Miten se on mahdollista?! Käsitinkö oikein? Ettäkö kaikki näppäilevät tästedes  itsenäisesti ja kaikkitietävästi digitaalisia lippujaan ja käyttelevät näppärästi yhä uusia sovelluksia päästäkseen joskus jostain junaan. Se joka ei hoksaa ja osaa, saa jäädä kylmälle asemalle seisomaan tai mennä kotiin. Ehkä joku auttaa häntä? Kun ei ole enää asemalla ihmisen ihmistä. 
 Jo 2015 lakkautettiin monta ratayhteyttä ja asemaa. Ja myös sitä ennen, päätellen  lehtijutuista, joissa pariskunnat esittelevät kodiksi remppaamiaan ja sisustamiaan asemarakennuksia.

 Lapsuudenkotini oli Urjalan asemalla Huhdissa. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogiassa kuvattu kirkkoherran pappila oli Honkolassa, mutta kappalaisen pappila aseman (rak.1876) naapurissa. Öisin ohi porhaltavat Turun pikajunat tärisyttivät ikkunoita, ja pihalla saunassa halusin  junan tullessa avata lauteilla häkäluukun ja painaa kasvoni sitä vasten, kun juna jyrisi ohitse halkovaunujen häkit vavahdellen, tai meni matkustajavaunuja, joitten ikkunoista ei ehtinyt nähdä ihmisten kasvoja.
    Asema oli jonkinlainen päivähoitopaikkani, sillä vietin siellä varsinkin alle kouluikäisenä yksikseni aikaa harva se päivä. Seurasin laiturilla saapuvia ja lähteviä ihmisiä, postisäkkien heittämistä tavaravaunuun ja junanlähettäjän merkinantoja. Välillä sinivalkoinen 'kiskobussi' eli Lättähattu toi koululaisia radan toiselle puolelle yhteiskouluun. He olivat tulleet kyytiin joiltakin seisakkeilta.  Odotussalissa katselin lakatulta puupenkiltä lipunmyyntiä ja kuuntelin hyvilläni tutun lipunmyyjätädin ystävällistä ääntä ja leimasimen pauketta. 
(kuva netistä paremman puutteessa)
Kun laiturilla oli tyhjää, valitsin pieneen istuskeluun jonkin hauskan värisistä penkeistä: lemmikinsinisen, mansikanpunaisen tai kirkkaan keltaisen, useimmiten ketaisen. Sillä se oli mielestäni "aseman iloisin ja laulavaisin penkki". 
  Oikaisin yleensä tavarasillan kautta kotiin, mutta toisinaan joku asemamiehistä huusi sisältä varastosta kuin varmuuden vuoksi: "Kakarat pois jaloista!" 
Lapsia varoitettiin myös raiteista. "Jos menee alle kahden metrin päähän junasta, se imaisee alleen". Painava sana sanottiin samoin aseman pitkistä hevospuomeista: "Jos kävelee hevosen turvan alta, se kiskaisee päänahan irti". 
    Kaikki kaverini olivat asemamiesten lapsia. He asuivat VR:n pienissä punaiseksi maalatuissa taloissa, joissa oli valkoiset koristeelliset ikkunapielet ja nurkkalaudat. Kullakin perheellä keittiö ja kamari. Oli myös isompia koteja, mutta silloin äiditkin kävivät töissä.  
    Suuri unelmani oli saada ajaa Turun suuntaan vauhdikkaasti resiinalla, mikä oli asia, josta aina tiesi, ettei se tässä elämässä koskaan toteutuisi. Koululaisena, varsinkin poikien kanssa, vietiin pennin ja viiden pennin kolikoita kiskoille, niin että juna venytti ne mennessään naurettavan pitkiksi soikoiksi. Kiersi myös huhu, että eräs tietty poika olisi uskaltanut maata litteänä kiskojen välissä kun pikajuna ajoi yli.  Hiukan joskus itseäni vavahdutti ratakiskojen välissä hyppiessä metallinen kieltotaulu: RADALLA  KULKEMINEN  SAKON  UHALLA  KIELLETTY. Ja alla oli vielä vakuudeksi jokin lakipykälä ja sen momentti. 

Oppikouluvuosina, opiskeluaikana,  ja vielä aikuisena, vuosikymmenten ajan, "elämäni rautatieasema" oli Hämeenlinnan historiallinen asema. Se liittyy voimakkaasti koko perhehistoriaani, niin lapsuuden perheen kuin omankin perheeni. Oli vuosia, vuosikymmen,  jolloin jomman kumman perheen auto kaarsi jokaisena päivänä aseman eteen. Lähtöjä ja paluita ja taas lähtöjä, ja ihmisiä, on muistoissa loputtomiin. 
(Suomen ensimmäinen ratayhteys Helsinki-Hämeenlinna 1862.)  
  Joitakin vuosia kaupungista pois muuton jälkeen hämmästyin: "Enkö mä mene enää koskaan Hämeenlinnaan junalla?"  Tuntui oudolta - haikealta. Hyvästijätöltä.
Enää pian en taitaisi sinne päästäkään, vaikka haluaisin.
  Katoaa kaunis odotustila kaari-ikkunoineen, ravintola, ja lipunmyynti, jonka virkailijat tulivat kasvoiltaan tutuiksi. Tuntui mukavalta joskus 2000-luvun alkupuolella, kun eräs heistä, mies, kysyi menolipun ostettuani (hymyillen, mutta hämeenlinnalais-hämäläisittäin välttäen silmiin katsomista): " No, koskas sää sitte takasin tuut?"     



    


 
   

tiistai 25. huhtikuuta 2023

MISTÄ TULEVAT ISOÄIDIT?

Hesarin Tiede-osastossa oli 5.4. juttu otsikolla Terapiassa käy moni, mutta onko siitä apua? 
     Suomessakin yli 62 000 ihmistä käy Kelan tukemassa terapiassa, ja kansallisen mielenterveysstrategian mukaan jopa puolet väestöstä tarvitsisi terapiaa jossain elämänsä vaiheessa. Todetaan, että vaikka "on selvää, että moni tuntee saavansa terapiasta apua, tiedossa on myös tilanteita, joissa terapia näyttäisi pahentavan oloa". Myös terapeutit ovat keskenään erilaisia, mutta mikään tietokanta ja ohjeistus ei pysty tekemään näitä eroja näkyväksi. "Voisi ajatella toisten onnistuvan paremmin tietynlaisten potilaitten kanssa ja toisten toisten". 
      Lopulta terapian tyylillä ei ole suurta merkitystä, vaan sillä, että joku kuuntelee. Se on tärkeintä. "Oli se terapeutti tai vaikka pappi". 
      Mielenkiintoisesti eräs jutun psykologeista, amerikkalainen John Norcross toteaa: "Oikeastaan tarvitsisimme vain isoäitejä meitä kuuntelemaan. - - Mutta mistä me ottaisimme ne isoäidit?". 

Pohdiskelin, mitä tarkoitetaan stereotyypillä isoäiti?
Kirjallisuutta, nettijuttuja ja lehtihaastatteluja lukeneena olen huomannut, että - varsinkin 2000-luvun suomalaisessa kulttuurissa - äiteihin kohdistuu paljon arvostelua, kaunaa ja  vihantunnetta. Moni, etenkin nainen, kertoo käyvänsä terapiassa juuri äitisuhteensa takia. Keski-ikään tullessa on herätty siihen, että aikuiselämän vaikeudet juontuvat äitiin. 

    Mistä sitten tulevat isoäidit - nuo "entiset" äidit?
    Mikä on ollut se katharsis, joka on puhdistanut  syntipukit lempeyden ja rakkauden perikuviksi? Kuuntelijoiksi ja ymmärtäjiksi? 
    Ikä tekee tietysti tehtävänsä; kyllä elämä pehmentää
meistä useimmat. Ehkä isoäidit ovat suorittaneet jo hyvinkin pitkän ja vaativan äitiydyn oppimäärän. Eihän kukaan ole seppä syntyessään. 
    Lapsille ja vanhoille ihmisille on myös se yhteistä, että parhaimmillaan kummatkin ovat juuri sellaisia kuin ovat, vailla suorituspaineita, jäykkää roolia, kiirettä ja tärkeilyä. Heillä ei ole tarve olla tyylikkäitä ja menestyviä.
Isoäideillä on ehkä vähemmän suorituskykyä kuin äideillä, mutta heillä on enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä. 

Tove Jansson kuvaa tunnetussa kertomuksessaan Kesäkirja (Sommarboken, 1972) ylivertaisen onnistunutta äiti-/isoäiti-suhdetta. Mutta hänhän on jo muussakin tuotannossaan sekä muistelmissaan kuvannut suurella rakkaudella Ham-äitiään, Signe Hammarstenia, taiteilijaa. Tämän kaltaiset kirjat ovat tärkeitä. Ei ole todellisuuden kieltämistä nähdä ihmistä rakkauden silmäasien lävitse. 

Virkistävä poikkeus vanhojen naisten kuvauksessa tulee toisesta ääripäästä, Roald Dahlilta. Isoäitien virkaa tekevät esim. Jaakko ja jättipersikka-kirjassa (1961/suom.2000) kaameat tädit Äkämä ja Äimä (suom. Kimmo Pietiläinen), joitten luona lapsikulta asuu.
Jos on hyvä lukea Janssonia, niin hyvää tekee myös saada nauraa Dahlin parissa. Hänen kertomuksensa eivät ole vaahtokarkkia vaan salmiakkia. Oksat pois; vanhuus ei tee kaikista viisaita. 
 
Varmasti tärkeintä isoäideillä on unohtaa isoäitiydessä paistattelu. Silloin on - tilanteesta riippuen - tilaa ja aikaa toisen kohtaamiseen ja kuuntelemiseen, toiseen tutustumiseen. On suuri erehdys luulla, että läheisetkään ihmiset ilman muuta tuntevat toisensa. Tai että he ilman muuta tietäisivät, että toinen välittää ja on kiinnostunut. 


 

tiistai 28. maaliskuuta 2023

PAIKALLAAN OLOSTA

 


Kävin lapsen kanssa Sea Lifessa (Merimaailmassa) ja siellä näimme hummerin.  
Hummeri oli suurensuuri. Se pilkisti esiin jonkinlaisesta laivanhylkyyn kuuluvasta sylinteristä. 
Valtavat ruskeat sakset olivat levollisesti ristissä toinen toisensa päällä kuten ainakin arvonsa tuntevalla puheenjohtajalla. 
    Työntekijä, biologi, pysähtyi ohimennessään kertomaan meille, että hummeri viihtyi oikeastaan koko elämänsä täsmälleen samassa paikassa. Se ei ollut vaihtelunhaluinen. 

Muistin rupisammakon, jonka olin kohdannut (kesäyönä kuutamossa!) saunapolun varrella - keskellä saunapolkua. 
Rupisammakoistakin luin, että ne elävät koko elämänsä - esimerkiksi 50 vuotta - samalla paikalla, esimerkiksi vaikka jonkin saunapolun pätkällä. 

Muutamat eläimet osoittavat ihailtavaa luonteenlujuutta; niistä huokuu omanlaistaan syvämietteistä arvokkuutta. 


Ihmisistä ajattelen taiteilijoita, tutkijoita, mietiskelijöitä, rukoilijoita. He kaikki keskittyvät johonkin, mikä avaa heille kokonaisia maailmoja, Heidän paikallaanolonsa hedelmiä voivat parhaassa tapauksessa muutkin nauttia. 

     Vincent van Gogh ei sairaala-aikanaan aina päässyt ulos maalaamaan, mutta hän maalasi sen näkymän, mikä avautui hänelle pienestä kapeasta ikkunasta: vihreä tuleentumaton ruispelto ja sen yllä kaarteleva kiuru. 
     Se, mitä on, on aina riittävää.
     
Ikkunoista puhuu myös runoilija Eeva Heilala kokoelmassaan Ikkunasta avautuu maailma (Tammi, 2012): 
" Kun olin nuori / ystävällinen nainen neuvoi: / Älä vain mene / piiaksi kenenkään navettaan. / == /Hyvä oli että menin / opin ainakin sen / että pienistä ikkunoista / on parempi nähdä maailma suurena / kuin kuvitella omat ikkunansa suuriksi / ja nähdä maailma pienenä."

Toki ihminen, aina jossain mielessä levoton, myös iän myötä - jos niin käy - tyytyy siihen mitä hänellä on, sillä hän ymmärtää että elämä antaa ja on jo antanut enemmän kuin hän käsittää.  
     Kirjallisuudentutkija Humphrey Carpenter kertoo J.R.R. Tolkienista kirjoittamassaan elämäkerrassa (suom.Kustannusosakeyhtiö Nemo, 1998):
    " Keski-ikäisenä hänen mielikuvituksensa ei tarvinnut enää kiihokkeita kokemuksista, tai pikemminkin se oli saanut tarvittavan kiihokkeen varhaisempina tapahtumien ja vaihtuvien maisemien vuosina. Keski-ikäisenä hänen mielensä pystyi ruokkimaan itseään muistoista, Näin Tolkien itse  selitti asiaa kuvatessaan Sormusten herran luomista".


Muistan hämärästi katkelman jostain hyvin kauan sitten näkemästäni suomalaisesta dokumentista, jossa kaksi keski-ikäistä sukulaismiestä istuu saunassa. Toinen on kiertänyt ikänsä meriä, toinen asunut maata viljellen kotitilallaan. Merimies tunnustaa kadehtivansa toisen eheää, tasapainoista elämää. Maanvilelijä hämmentyy; hän taas on, varsinkin nuorena, ihaillut merille lähtenyttä. "Mutta etkös sinä ole paljon nähnyt elämää?" Merimies hymähtää. Tuntuu, ettei tässä kummankaan elämä ole voinut olla toista rikkaampi.  

Jukka Viikilä kirjoittaa loistavassa romaanissaan Akvarelleja Engelin kaupungista (Otava, 2016):
" Seikkailijoissa loukkaa eniten heidän paatuneisuutensa, he ovat uskotelleet itselleen, että jokin epämääräinen kokeneisuus oikeuttaa yliolkaisen suhtautumisen tutummasta löytyviin arvoituksiin. Muistan arabivaatteisiin pukeutuneen uroksen patsastelemassa yliopiston valmistujaisjuhlassa. Kaikesta näki, ettei hän uteliaiden piiritykseltä ollut edes huomannut rakennustani."


Saman ajatuksen suuntaista olen kirjoittanut muistiinpanoihini (yksi monesta rispaantuneesta vihosta) näköjään vuonna 1992:

LUSIKKA  JA  MUNA

Tottuminen, saati mieltyminen pieniin rajattuihin asioihin kuten
keitetyn munan keltuaiseen, järveen ja pikkukaupunkiin, on varmaan
suruhupaisaa sen rinnalla, että rakastaisi merta, suurkaupunkeja ja
mutkikasta ruuanlaittoa,
mikä tietysti hymähdyttää kun ajattelee, että joku on purjehtinut
nälkäkuoleman partaalla maapallon ympäri, tuntenut miljoonakaupunkien sykkeen
omakseen muttei ole antanut minkään arkipäiväisyyden pysäyttää
aina kaukaisuuteen tähyävää mieltään,
mille voi vain kohauttaa olkaansa syventyessään
munankeltuaiseen, järveen ja pikkukaupunkiin, joista tuskin yhtäkään
voi loppuun asti käsittää.