sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

HERÄTTÄÄKÖ MATKUSTAMINEN LUOVUUDEN?





Helsingin Sanomien kulttuurisivulla 2. helmikuuta 2019 toimittaja Suvi Ahola kokoaa ajatuksia kirjailijoitten - naiskirjailijoitten - matkustamisesta, pohjanaan Marketta Hjornin reissukirja Neljän dollarin päivä, Like 2008 ja Merete Mazzarellan uusin pohdiskeluteos Varovainen matkailija (Den försiktiga resenären), Tammi 2019. Myös muutamaan muuhun viime vuosien naiskirjailijaan Ahola viittaa. Otsikko kuuluu: 'Monelle kirjailijalle matkustaminen on välttämätön luovuuden herättäjä'.

Jaa-a, mitähän tässä tarkoitetaan matkustamisella?
Suurin osa ihmisistä - siis myös kirjailijoista - tekee turistimatkoja. Maanisimmillaan he kaahottavat reppureissaajina maanosasta toiseen, netistä poimittujen vinkkien perässä nähtävyydeltä ja majapaikasta toiseen. Merete Mazzarella kertoo kirjassaan että hän on lähtenyt risteilylle kirjoittaakseen kirjan risteilyllä olemisesta. Hän siis raportoi risteilystä ajantasaisesti hytistään. Vaan eipäs, pian hän ryhtyy kertomaan lapsuudestaan, isästään, ja avioliitoistaan, nykyisestä ja taakse jääneistä. Omnia mea mecum porto, kuten latinan alkeiskirja sanoo, kaiken kannan mukanani.
Sen tähden minun onkin mahdoton yhtyä Aholan, ja hänen mukaansa "monien kirjailijoitten" ajatukseen että "matkoilta löydetään paitsi uusia paikkoja, myös oma itse uudella tavalla määriteltynä", tai että "matkustaminen kaivaa ihmisestä jotain uutta esiin".
Ei. Uskon että matkustaminen kaivaa korkeintaan vanhaa esiin. Kirjailija ammentaa siitä henkisestä kompostista, mikä häneen on elämän varrella kertynyt ja maatunut hyödynnettäväksi. Uudet puitteet voivat pöyhäistä vahaa sisusta.
Entä "jatkuva oman itsensä uudelleen määrittely"? Onko kirjoittavan, so. ajattelevan ihmisen itsetuntemus siis niin labiili? Silloinhan myös kuvitellaan, että elämä on tavallista vain kotona.
Elämä on tavallista kaikkialla. Hoksasin tämän nuorena, lukioikäisenä, ollessani kesän oudossa Salazarin ajan Portugalissa ja asuessani vieraana niin ylettömän rikkaan laivanvarustajan talossa kuin ottaessani pohjoisportugalilaisessa kalastajakylässä osaa kansainväliseen 'sosiaalisen työn leiriin'. Äkkiseltään kaikki näyttää erilaiselta ja eksoottiselta, mutta kun hetken elää ja tekee havaintoja, huomaa että elämä on kaikkialla tavallista. The more things change the more they stay the same, sanoi amerikkalainen ystäväni minulle joskus.

Nykyajan tapa matkustaa on fyysisesti nopeaa ja samankaltaistettua. Lentokentät ovat väsyttäviä persoonattomia paikkoja ihmismassoineen ja odotteluineen, laivat ovat toistensa kaltaisia ihmismassoineen ja odotteluineen. Ja siellä me kaikki olemme turisteja. On uskottelua puhua, että voisi elää vieraassa maassa "paikallisten tavoin". Maahan täytyy muuttaa, että voi ehkä alkaa elää paikallisten tavoin. Mutta se ei olisi enää matkustamista vaan asettumista.

Kirjailijalle on mielestäni mitä suurimmaksi hyödyksi, että hän lapsuudessaan asuu tai nuoruudessaan opiskelee tai on töissä muuallakin kuin kotikulmillaan. On ylipäätään terveellistä olla paljon tekemisissä elävien ihmisten kanssa, muittenkin kuin kavereitten. Sekä joutua olemaan myös yksin. Kirjoittava ihminen tuntee sekä yksinäisyyden myrkyn että hunajan. Luovuus ammentaa näistä varastoista.
       En usko että kirjailijalle on mitään hyötyä koko aikuisiän jatkuvasta matkustelusta. Sellainen on pelkkää vaihtelun virkistyksen hakua tai ajanvietettä, jopa vain suoritettavaa turismia. Toki jokin pieni havainto ulkomailla voi olla kipinänä luovalle työlle - mutta yhtä lailla jokin havainto voi sytyttää luovuuden kipinän myös räntäsateessa kotona. Merete Mazzarellan mukaan tärkeintä matkustamisessa onkin paluu kotiin.

Maailmankirjallisuuden parhaimpiakin teoksia ja kuvataiteen mestarillisimpia maalauksia on tehty arkisissa tutuissa yksitoikkoisissa oloissa, kammioissa ja vähäpätöisissä työhuoneissa. Van Goghilla oli sairaalassa Auversissa "pieni vaatimaton huone ja siellä ikkunaluukku, joka avautui kohti taivasta, ei Provencen kovaa sinistä, vaan Ile-de-Francelle luonteenomaista, herkemmän sinistä taivasta kohti." (Pierre Cabanne, Van Gogh.1961.) Tuosta luukusta maailmaa katsellen van Gogh maalasi kiurun - ja variksia - viljapeltojen yllä tuulessa, pilvisenä päivänä, valossa ja yössä.

On hyvä matkustaa vaikka vähän mutta merkittävästi, jotta herkkyys ja sielullinen vastaanottokyky säilyvät. On hyvä matkustaa aikanaan, otollisella ajalla, mutta ei aina, ei loputtomasti.
Humphrey Carpenter kirjoittaa J.R.R.Tolkienin elämäkerrassa (J.R.R.Tolkien: a Biography. Unwind Publishers Ltd.1977):
         " Keski-ikäisenä hänen mielikuvituksensa ei tarvinnut enää kiihokkeita kokemuksista, tai pikemminkin se oli saanut tarvittavan kiihokkeen varhaisempina tapahtumien ja vaihtuvien maisemien vuosina. Keski-ikäisenä hänen mielensä pystyi ruokkimaan itseään muistoista. Näin T. itse selitti asiaa kuvatessaan Sormusten herran luomista."

On erehdys luulla, että kirjailijan "toimenkuvaan" kuuluisi jokin tietynlainen käyttäytymisen ja elämisen malli. ("Kirjailijan elämä paljastaa hyvin vähän hänen mielensä toiminnasta." Tolkien.)
Jos ihmisen ulkoiset puitteet ovat ahtaat ja rajatut, hänen ei pidä luulla että muualle matkustaminen herättäisi hänen luovuuttaan. Jopa joskus päinvastoin. Liika seikkailu ja meneminen voi aiheuttaa paatumista ja tehdä ihmisestä pelkästään levottoman. Kuten Jukka Viikilä hienossa kirjassaan Akvarelleja Engelin kaupungista, toteaa: " Seikkailijat uskottelevat itselleen, että jokin epämääräinen kokeneisuus oikeuttaa yliolkaisen suhtautumisen tutummasta löytyviin arvoituksiin."




maanantai 25. helmikuuta 2019

SELVITYS MATKA-APURAHASTA




                                                       SELVITYS  MATKA-APURAHASTA



Mutta nyt kirjailija on saanut matka-apurahan ja hänen on tehtävä siitä
selvitys.
Täytetty kettu soittaa ns. taitelijakaupungissa ulkomailla.
              Koska hän jo aikaisemmin, hakiessaan apurahaa, teki selvityksen matkalipuista ja kuukausivuokrasta sekä arvion leivän, veden, tiskiaineen, juuston, keitettävien perunoitten, tomaattien, kahvijauheen, halvan viinin, mehun, sokerin, sitruunan, makaronin, sipulin, vessapaperin, vadelmahillon, margariinin, korppujen sekä ehkä joittenkin säilykepurkkien ja kananmunien kustannuksista, hänen on nyt kerrottava jotakin uutta.
               Kirjailijan on aina kerrottava jotakin uutta. Muuten häntä ei uskota.
                Kirjailija istuu ja miettii ja selaa itseään. Hän kirjoittaa:

Olen nukkunut. En keksi muuta selitystä sille, että kalliit päiväni ovat kadotessaan muuttuneet uniksi. Saman olen pannut merkille täällä kotimaassa. En pysty todistamaan, että olisin elänyt kaikki matkapäiväni, vaikka ne minulle niin ystävällisesti suotiin.
                  Koko ajan mietin vain, mihin voisin painaa pääni, minkä varaan sen laskisin. Korvalliseni on täynnä muistoja tyynyistä.
                   Jos jaamme Euroopan tyynyt kahteen pääluokkaan mätästyynyt ja kivityynyt, voin sanoa että matkustin mätästyynyjen alueella. Jätin hetkeksi kotimaani litteät, polyestertäytteiset kivet, kiitos matka-apuarhani!
                   Uskon matkani onnistuneen juuri siksi, että minulla oli tilaisuus tutustua mätästyynyihin. Hyvän päänalusen tulee mielestäni olla raskaanpehmeä höyhenten kylläisyys, ei pesunkestävä kivi.
                    Tyynyä on voitava moukaroida ja puskea, sen untuviin ja sulkiin on otsan saatava painua kuin kyltymättömään hellyyteen. Sellainen on tyynyn oltava: suuri uskottu.
                     Mätästyynyt ja suurenmoiset, vielä kookkaammat mätäspaasityynyt, joista minulla myös oli tilaisuus nauttia - kiitos apurahani! - ottivat kaiken kovettumatta vastaan, vain kerrostuen ja hyökyen, paikallaan kuin meri, jossa aallot eivät etene vaikka siltä näyttää, vaan ainoastaan nousevat ja vaipuvat, kuten unetkin, omasta syvyydestään. Niitten harjalla velloin levossa tai ruumis ja sielu hiessä.
                   
                     Sellaista produktiivisuutta on tietysti hankala arvioida sieltä kuivalta maalta virastopöydän takaa, enkä itse asiassa ole tallettanut muita tositteita kuin jo anomuksessani mainitut huoneenvuokran kuitit.
                   
                     Kiitän kuitenkin paitsi tyynyistä myös aamuista, joihin apurahan turvin aina hämmästyneenä heräsin.
                     Kuuntelin makuulta kellojen kuminaa ja vieraskielistä puhetta tieltä. Ajattelin: he ovat ihmisiä, jotka ovat tottuneet siihen, että puolet sängystä menee tyynyyn. Siellä he juttelevat seisahtuneena hiekkatielle, kädet verkkokasseja roikottaen, ja minä makaan täällä katon alla vuoteessa pää mätäspaadella.
                       Minusta on aina ollut ihmeellisen hyvä saada olla katon alla. Tiedänhän kuuluvani ulos. Mutta nyt sain illasta aamuun maata suojassa höyhenissä, kiitos matka-apurahani!
                     
                        Kiitollisin tuntein ajattelen myös matkaan väistämättä sisältyviä iltoja.
                        Kun tamminkaiset lensivät kuuluvasti pöristen sähkölankojen yli vasten persikanväristä iltataivasta, ja Tonavaa halkovalta saarelta kuului luostarin iltakellojen soitto, ulkomaalaiset silmäni täyttyivät selittämättömyyden kyynelistä.

                         Kukaan ei kuitenkaan koskaan nähnyt minua työn ääressä. Pyydettäessä en voi saada todistajanlausuntoja selvitykseeni apurahan perustellusta käytöstä.
                         En tuntenut ketään. En tunne ketään.
                         Katselen kohtaamiani ihmisiä vain sieluni silmin tässä kirjoituspöytäni ääressä. Puun alle joen rannalle istun myös vasta täällä kotimaassa ja kirjoitan, miten vesi virtaa salavien ohi majesteettisen tyynenä ja äänettömänä, mutta pinnan alla vahvana kuin juna. Kiitos apurahani (ostos: uimapuku), koetin uida, ja sain elää virtaan hukkumisvaaran kauhistuttavan, mutta tässä kirjoituspöydän ääressä jo hyödyllisen ja innoittavan kokemuksen. Käteni haparoi kynää päästäkseni kertomaan siitä. Kirjoitan, ellen painu pinnan alle. Eläydyn, ellen huku. Ponnistelen, kellun - kiitos matka-apuarahani!

Duna kaunoinen
       
           

keskiviikko 6. helmikuuta 2019

MIKSI LUEN MICHELLEÄ?



Michelle Obama,
Minun tarinani (Becoming),
suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2018.

Kaiken lihomisen ja suurenemisen keskellä myös kirjat ovat nykyisin entistä useammin paksuja. 500, 700, jopa 900 sivua tekstiä. Hirvittää. Eikö enää osata/haluta rajoittaa?
    Michelle Obaman muistelmat ovat hiukan päälle 500 sivua. Keskellä on sentään välietapiksi nippu valokuvia, ja muutenkin: teksti ei ole kaunokirjallisuutta vaan ennemmin rupattelua, joten paksuun kirjaan tarttuu kepein ja pelottomin mielin. Se sopii hyvin iltayön lukemiseksi, unta odotellessa.

Kokonaisuutta ajatellen kirjan alkuosa huokuu aitoa innostusta ja kertomisen halua. Obama kuvaa hyvinkin yksityiskohtaisesti ja psykologisesti luotaavasti lapsuuttaan ja kavereitaan. Perhe on hänelle rakas, samoin sukulaisten piiri arjessa ympärillä. Siitä on mukava lukea. Hyviä perhesuhteita on, kaikkien elämä kodeissa ei ole pelkkiä traumoja ja riitoja.
Halki muistelmien, alusta asti, Michelle (s.Robinson) antaa myös esimerkkejä rasismista, jota hänen perheensä ja koko asuinalueen musta väestö sai ja saa kokea. Valkoisen ja mustan Amerikan välillä on edelleen näkymättömiä seiniä.

Michelle Obama on varsin tietoinen kirjoittaja. Hän ikään kuin juttelee, kyllä, mutta kontrolli sanomisissa ja kertomisissa pitää. Näin Yhdysvaltain entinen ensimmäinen nainen, ja ensimmäinen musta First Lady, tuttavallisesti rupattelee kanssamme kutsuttuina vieraina teepöydässään. Se on toki itsestäänselvää. Se, mitä puretaan puolison tai äidin kanssa on erilaista. Michelle Obama on tiennyt, että hänen kirjansa tulee olemaan myyntimenestys mantereelta mantereelle, ja että sitä luetaan tarkkaan, sitä tarkemmin, mitä lähemmäs Valkoista taloa ja Obamien poliittisia ja arkisia piirejä tullaan. Siksi hän ottaa kaiken huomioon. Juristin tarkkuudella hän ottaa kaiken huomioon, etenkin jokaisen mahdollisen ihmisen henkilökohtaisen kiittämisen erikseen, hänen kauniin luonnehdintansa. Niin, loppujen lopuksi: Eikö jokaisesta ihmisestä oikeastaan voikin sanoa jotain hyvää?  Nimien ja ihmisten virrassa vain kaksi henkilöä saa kitkerän ja kiukustuneen kuvauksen: kouluaikojen opinto-ohjaaja ja tosi-TV-tähti Donald Trump.

Michelle Robinson oli musta, köyhien mustien asuinalueelta Chicagosta tullut tyttö, joka ponnisti tiensä Princetoniin ja Harvardiin.  Itsekin hän mainitsee pari kertaa hiukan sarkastisesti, että hänen kohdallaan muistetaan aina korostaa: 'Harvardin käynyt'. - Princetonin ajasta Michelle kirjoittaa vuolaasti ja mielellään, mutta Harvardista tuskin lainkaan, ja etäännyttäen yhtäkkiä minä-muodon yksikön 3.persoonaan 'hän'. Niinkö vieraaksi hän tunsi itsensä valkoisten täyttämässä huippuyliopistossa?
Michelle Robinson Obama on ja on ollut kunnianhimoinen ahkera nainen. Päämäärätietoisesti hän tähtäsi uurastuksellaan hyvinpalkattuun ja mahdollisimman arvostettuun juristin virkaan, ja pääsi. 'Ylisuorittaja' on määre, jota hän toistuvasti käyttää itsestään, ja sellaisena hän näyttäytyy jopa hyväntekeväisyystyössään. Nuorena juristina hän tapaa työpaikalleen tupsahtaneen harjoittelijan Barack Obaman, joka on paitsi huippulahjakas, myös monilta osin erilainen ylisuorittaja kuin hän itse. 

Michelle ja Barack Obaman avioliitto on kestänyt rankkojen työvuosien poikkeukselliset myllerrykset ja koetinkivet. Michelle Obama rakastaa ja arvostaa miestään, ja Barack Obama rakastaa ja arvostaa vaimoaan. He tukevat toisiaan kaikessa. Erilaisuutensa ja erimielisyytensäkin he osaavat sulattaa sovuksi. Hienoa tunnustusta.
    Tyttärilleen Obamat omistautuvat myös hyvin kokosydämisesti. Varsinkin presidenttiyden ja Valkoiseen taloon muuton myötä Michelle pohtii usein huolestuneesti lastensa turvallisuutta ja mahdollisuuksia elää normaalia lapsuutta ja nuoruutta.
     Kun valtakausi aikanaan siirtyi Trumpille, ja Michelle Obama tarjosi Valkoisen talon esittelyn yhteydessä teetä Melanie Trumpille, häneltä udeltiin jälkeenpäin: "Mistä te puhuitte keskenänne?" Michelle Obama vastasi naurahtaen: "Lapsista. Niistähän naiset voivat aina puhua keskenään." Tämä muisto tuli mieleeni kun välillä jo kyllästyin lukemaan Maliasta ja Sashasta. Niinpä niin, me "kaikki naisethan" myös tätä kirjaa luemme.  Äitiys yhdistää yli kaikkien rajojen. - Ja toki tyttäret ovat Michelle-äidilleen äärettömän rakkaita, siksi heistä niin usein kerrotaan. Suu puhuu sydämen kyllyydestä.

Valkoinen talo kuvataan hieman hullunkuriseksi paikaksi muodollisuuksineen. Michelle Obama järjestää kuin kapinamielellä sinne lastenkutsuja, Halloween-partyja ja lasten haarahyppely-leikkejä sisäpihan hienolle nurmelle. Hänen työpäivänsä ovat loputtoman täyteen ahdettuja. Jo rankkojen vaalikampanja-aikojen kuvauksissa luetteloitiin jatkuvia pitkiä puhujamatkoja, joita Michellellä oli pitkin Yhdysvaltoja miehensä työn tukemiseksi. Michelle Obama ei ollut presidentin rouva joka sisusti; hänellä olivat omat, Obama-linjauksen mukaiset agendansa.
       Muistelmansa Michelle Obama on kirjoittanut siksi, että hänen miehensä oli Yhdysvaltain presidentti, ja sen myötä hän itse Yhdysvaltain ensimmäinen nainen, ensimmäinen musta First Lady. Tuon kokemuksista rikkaan ja erikoisen elämänvaiheen kuvaus näyttää kuitenkin jotenkin vieneen häneltä voimat; ehkä se oli liian ristiaallokkoista ja ylitsevuotavaista jotta siitä jaksaisi kirjoittaa samalla innostuksella kuin omasta lapsuudestaan ja kouluvuosistaan. Ja koska suomalaisena ei voi tietää monenmonia sikäläisiä politiikan tekijöitä, ainakin minulla loppupuolen lukeminen meni harppomiseksi. "Kuinka toisenlaista, kuinka kovin erilaista kuin Euroopassa - puhumattakaan Suomessa", kävi usein mielessä. Mutta kiitos, Michelle Obama: Muistelmistasi puuttuvat täysin mahtipontisuus, hurskastelu, omahyväisyys ja fraseologia. Tämän intiimimmin tuskin voisi kirjoittaa elämästään maailman monimiljoonaiselle lukijakunnalle. 
    

lauantai 26. tammikuuta 2019

MERI, MERI

Clarence Ellis, 
The Pebbles on the Beach.
Faber & Faber, 2018.


Olin kalastelemassa aivan toista kirjaa Amazon-virralla, kun silmiini sattui tämä The Pebbles on the Beach. Vaikutti siltä, että kyseessä oli kuriositeetti, ja juuri siksi niin kiinnostava. Kun muutama päivä myöhemmin loikin sisään postilaatikolta ja avasin Pebblesin matkakääreet, hymyilin jo tyytyväisenä. Tämänkaltaiset pikku kirjat avaavat maailmoita.

The Pebbles on the Beach on klassikko kotimaassaan Brittein saarilla. Ensimmäisen kerran kirja julkaistiin 1954. Kirjoittaja, Clarence Ellis (s.1889) oli akateeminen historian tutkija, jonka vapaa-ajan harrastus oli pikkukivien keräily rannoilta. Keräily ei kuitenkaan ollut pelkkää jänskän näköisten kivien poimintaa ja niitten hetken kestävää hipelöintiä. Sellainenhan on tuttua meille turisteille, varsinkin täältä pohjoisesta tulleille, joita etelän rannoilla ihastuttavat meren muovaamat, uskomattoman sileät tai värikkäät ja oudon muotoiset pikkukivet. Aikoinaan näitä aarteita näkyi matkamuistoina olohuoneissa vadeilla. Nykyisin kivien tuonti taitaa oilla kiellettyä, mikä on ymmärrettävää. Sadussakin pikkulintu pystyi siirtämään kokonaisen vuoren paikoiltaan, kun vei sitä nokassaan aina sirun kerrallaan. Omassa hushollissamme on kyllä edelleen vuodelta 1989 lumivalkoinen, strutsinmunan kokoinen marmoripallo oven stopparina. Niitä oli mielinmäärin, sokaisevan valkoisena kenttänä Tassoksen rannoilla. Teiden ojiin oli jätetavarana kipattu  valkoisia marmorilevyjä ja laattoja. Harkinnassa kävi, pitäisikö ruveta kokeilemaan kuvanveistoa ilmaisella materiaalilla..? 
                                                                 Mutta siis Mr. Ellis. Hän oli paitsi samastuttavan ihastunut
  meren huuhtomiin rantakiviin, myös tiedemiesluonne, joka perehtyi aiheeseen juurta jaksain. Kirjassaan hän keskittyy Britannian rantoihin ja geologiaan. Hiekkakivet, liitukivet, piioksidi, kvartsi, Skotlannin ja Cornwallin graniitti jne. jne. käydään huolella läpi. Ellis kertoo, mitä voi löytää Walesissa, mitä Yorkshiressa... Hän kertoo jokien ja jäätiköiden tuomista "muukalaisista" merten rannoilla. Pienen kiven matka on pitkä, "its journeys through time and space". Voi kestää satoja tuhansia, jopa miljoonia vuosia, ennen kuin huomiomme kiinnittävä pikkukivi on rannalla meren loiskittavana. (Uudempaa aineistoa toki ovat rannoilta nykyisin löytyvät, muovista tai lasista muovautuneet "kivet".)
Kiviä etsiskelemässä Korfulla 1992.
Pehmeä kiviaines (esim. liitu- ja hiekkakivi)
muovautuu nopeammin kuin kova, jonka kulmia vesi ja aika saa hioa ikuisuudelta tuntuvan ajan.
      Kautta Ellisin kirjan (ei kuvia) vaikuttaa sykähdyttävä runollisuuden tuntu, ns. "kuivan" asiatekstinkin lävitse. Hieno ja mieleenpainuva on esimerkiksi luku The Birth, Life and Death of a Pebble. 
Kivi voi jauhautua hiekaksi ja siitä yhä hienommaksi ja hienommaksi, kunnes se on mutaa. Muta saattaa taas tiivistyä sedimentin kovassa paineessa ja puristuksessa uudelleen, kunnes se on hiekkakiveä, taas kiveä. Jne.
Kaikki pikkukivet, olkoot vaikka graniittia tai muuta lujaa ainesta, ovat mikä milläkin tavoin joskus lohjenneet jostain paljon itseään suuremmasta, kalliosta, vuoresta. Tavallinen rannalla ällistelijä, joka huvikseen keräilee erikoisen näköisiä pikkukiviä käsiinsä, alkaa kirjaan uppoutuessaan pikkuhiljaa tajuta asioiden ja tapahtumien valtavia yhteyksiä.
Fossiileja etsimässä - ja löytämässä - Öölannissa 1990.

Kaikki joet laskevat joskus mereen. Tullessaan ne tuovat pikkukiviä, "muukalaisia", todella kaukaa. Pelkästään Yhdysvaltain joet kuljettavat vuosittain 800 000 000 tonnia kivi- ja maa-ainesta Atlanttiin ja Tyyneen valtamereen.
Osa pienistä kivistä jää rannalle "päivää paistattamaan". Deskriptiivisyydestään tunnetussa suomen kielessä ei kuitenkaan taida olla niin kuvaavaa sanaa näille aaltojen edestakaisin huuhtomille rannan pikkukiville kuin englannin sana shingle. Siinä äänteiden läpi tuntuu käyvän merivesi.  Meillä meri on toisenlainen, samoin maaperä ja kivet. Kiehtova geologia!     

                                       


lauantai 12. tammikuuta 2019

KUOLINILMOITUS


Opin aikoinaan lukemaan ruvetessani päivittäisessä toimettomuudessani selaamaan pöydällä olevaa Forssan lehteä. Etsin kuvia, erityisesti vihkikuvia, mutta yhtäkkiä huomasin hämmästyksekseni osaavani lukea kuolinilmoituksen. Sama taito jatkui, kun siirsin katseeni hiukan sivuun, ja pienen ihastuneen huilaamisen jälkeen lehden perässä oleviin sarjakuviin. Tuntui melkein yhtä hyvältä ja ihmeelliseltä kuin oppia ajamaan isoa naisten pyörää.

Olen lukenut kuolinilmoituksia lapsesta asti. Halki kouluvuosien, nuoruuden, aikuisuuden, tähän päivään asti ja toivoakseni tästä eteenpäinkin loppuun asti. Omaa mahdollista kuolinilmoitustani en näe, mutta kyllä minä olen mielessäni miettinyt mitä siihen haluaisin. Onko turhamaista laatia valmiiksi omaa kuolinilmoitustaan? Ei muuten, mutta tuon värssyn osalta.

      Minua ovat aina kiinnostaneet ihmisten nimet, ammatit, elinaika ja ne lauseet, jotka kaikesta maailman tekstivirrasta on poimittu heidän muistokseen.
       Olen huomannut, että raamatunlauseet ovat vähentyneet, samoin ristin, ylösnousemuksen ja elämän merkin käyttö. Sama ilmiö alkoi kuulemma Ruotsissa jo toistakymmentä vuotta sitten: auringonlaskua, lintusia, purjevenettä ja ruusunoksaa käytetään muittenkin kuin kirkosta eronneitten kohdalla.
       Runositaatit ja muut 'käyttörunouteen' kuuluvat kauniit säkeet toistuvat aika samoina. Ehkä hautaustoimistoilla on niistä koostettu vihkonen, jota käytetään apuna? Claes Andersson on lisännyt suosiotaan, samoin Helena Anhava. Lassi Nummea näkee silloin tällöin, samoin Eeva Kilpeä ja Sirkka Turkkaa; virsirunoilijoitten puolelta Anna-Maija Raittilaa, Annamari Kaskista ja Niilo Rauhalaa. Iskelmänikkareilta on myös tuttuja säkeitä, samoin pätkiä rock-biiseistä. Joskus tekstinä (usein pitkänä) on vainajan itsensä eläessään kirjoittama runo. On säkeitä lastenvirsistä, harvinaisina myös säkeistöjä hienoista virsistä (yleensä pappien ja kanttorien kuolinilmoituksissa). Psalmeista käytetyin on Psalmi 23. Keskeisimpiä raamatunlauseita on kyllä edelleen silloin tällöin, väkevänä esimerkiksi kesällä 2016 kuolleen kirjailija Antti Hyryn ilmoituksessa: Job 19:25: ' Mutta minä tiedän Lunastajani elävän, ja viimeisenä Hän on seisova multien päällä'.

Muistaakseni tässä joskus pohdittiin, pitäisikö kirjailijoitten saada rahallista korvausta tekstiensä käytöstä kuolinilmoituksissa. Asia ei toivoakseni edistynyt? Sanoisin: Pientä rajaa, kiitos.

Kiinnostus kuolinilmoituksiin kuulunee sarjaan 'inhimillistä uteliaisuutta' ('Human interest'). Samat ihmiset jotka lukevat kuolinilmoituksia kiertelevät myös mielellään hautausmailla katselemassa hautakiviä, niin Suomessa kuin ulkomailla. Hautausmaat kertovat kulttuurista - ja seurakunnan talouden tilasta, kuten pappisisäni sanoi.

Kuolinilmoitusten lukeminen saattaa myös kulkea sukuperintönä, siis ikään kuin geeneissä. Isäni katsoi aina kuolinilmoitukset, eikä sitä selitä pelkästään se että hän oli pappi ja vanhuuteensa asti hyvin suosittu siunauspappi. Äidinpuoleinen isoisäni, joka myös oli pappi, ei lukenut kuolinilmoituksia, eikä kukaan muukaan äidin perheessä. Eivät ainakaan sellaisella intohimolla kuin isän suku, jonka kuulin useinkin rapistelevan sanomalehtiä tältä osin, ja juttelevan saamistaan tiedoista keskenään. Joskus 60-70-lukujen taitteessa kuulin isän naurahtavan äidille (jota asia ei ilmeisestikään kiinnostanut), että "onneksi se kaikkein puhkikulunein värssy on nyt kadonnut". Nimittäin: Paljon kärsit, paljon kestit, viimein rauhan saavutit. "Paremmin sopii hevoselle kuin ihmiselle", hän hymähti.
Mieleeni on jäänyt myös nuoruudesta kerta, jolloin luin yli 90-vuotiaana kuolleen miehen muistovärssyn: " Kun vilja on kypsää,/ei voi kuin kiittää,/ kun viikate nousee ja niittää".  Sanat kauhistuttivat minua, ne valinneet omaiset kauhistuttivat minua. Eivät enää, eivät pitkään pitkään aikaan, päinvastoin.

Olen iloinen että kuolinilmoituksia yhä laaditaan ja julkaistaan. Vielä on sellaista välittämistä ja yhteisyyttä, linkkejä ja viestejä toisilta toisille. Olen liikuttunut monesta vieraasta ihmisestä muistuttavan pienen lehti-ilmoituksen äärellä, eritoten jos tämä on kuollut hyvin nuorena. Pari kolme suomen- tai ruotsinkielistä muistosäettä on koskettanut niin, että olen leikannut ne irti ja pannut talteen jonkin muistivihkoni väliin.
        Olen myös iloinen, että edelleen on hautausmaita eikä kaikkien tomumaja lennä vain tuhkana tuuleen. Vaan on konkreettisia paikkoja, missä käydään katsomassa kiveen hakattuja rakkaita nimiä. Siinä ohessa näkee myös silmänkantamattomiin muita nimiä ja vuosilukuja, joilla täällä maan päällä on joskus ollut merkitys.


sunnuntai 16. joulukuuta 2018

OLLA JA KATSELLA



Sain joulumyyjäisissä käteeni Vantaan museon mainoksen. Se on kortti vanhasta valokuvasta, jossa mies istuu kalliolla katsomassa tuttua kotimaisemaansa. Maisemassa ei tapahdu mitään. Tutut talot, pellot ja metsäsaarekkeet ovat paikoillaan. On nätti ilma. Mies istuu hiljaa ja katselee. Nyt ei tehdä ja toimiteta muuta kuin katsellaan.

Maaseudulla asuneena muistan jo lapsuudestani nämä hiljaiset katselemisen hetket. Joskus katseltiin yksin, joskus yhden tai kahden seuralaisen kanssa. Katsellessa ei puhuttu, vaan oltiin rauhassa ja levossa. Samaa tyyntä istumista ja katsomista harrastin aikuisena ison koirani kanssa talomme takaisella metsärinteellä mäntyjen ja kivien keskellä, tuulen hiljaa puhallellessa. Istuimme toisiamme vasten painautuneina, huokuen lepoa ja olemassaolon rauhaa.

Katsottavat maisemat eivät ole "maailmanperintökohteita" tai virallisia nähtävyyksiä - ne ovat rakkaita. Isoäitini Lopella kehotti tai komensi minua aikoinaan nousemaan välillä vieressä olevalle Santa Pirjon mäelle " istumaan, katselemaan ja rauhoittumaan" (so. päästämään hänet hetkeksi huilaamaan). Hän teki kuulemma itsekin niin ollessaan levoton. Kävin mäellä tottelevaisesti, mutta tulin melkein heti takaisin. Maisema ei ollut tuttu.

Kotona varsinkin yhdeksänvuotiaana lähdin kuitenkin välillä pakottavasta tarpeesta "Sasin kalliolle". Se oli samannimisen maalaistalon vieressä oleva pieni näki, jonka laki oli sileää kalliota. Menin pienen aittarakennuksen taakse kalliolle ja istuin sormet keltaisissa kuivissa maksaruohon kukkasissa. Katselin viljapeltoa. Tähkät lakosivat välillä tuulen sivalluksista. Katsoin tuttua tummaa metsänrajaa, tuttua suurta mäntyä kaukana pellolla, katsoin niin kauas kuin silmä kantoi, aivan taivaanrajaan asti. Sydämeni täyttyi olemassaolon kivuliaasta mielihyvästä, kuin jostain ihanasta salaisuudesta. Sasin kallion hetkissä oli sama henki kuin luovassa voimassa. Myös lapset tarvitsevat hiljaisuutta.

Edelleen maaseudulla jotkut osaavat hitaan, mitään puhumattoman ja kommentoimattoman katselemisen taidon. Opiskeleva poikani kertoi vierailleensa hämäläisessä maalaistalossa, jossa lauantai-illan viihdykkeenä oli mennä katsomaan järveä pienelle sillalle. Sillalla seistiin kauan. Katsottiin vaiti järvenselkää, kaukana siintävää saarta. Sitten hurautettiin autolla pieni matka takaisin kotiin. Ei siinä sen kummempaa. Kaikilla oli rauhaisa olo.

On tietenkin myös istumista ja uteliasta katselemista, jossa silmät elävät sinne tänne ja tekevät uusia mielenkiintoisia havaintoja. Aikoinaan juuri nämä myyttiset "maalaiset" menivät kuulemma heti Helsinkiin tultuaan ensin vähäksi aikaa puistoon istumaan ja katselemaan kaupunkilaisia. Kaiketi tuon ajan (50-60-luku) kulttuurishokki vaati tällaista tasaantumista ennen muita koitoksia (Linnanmäki, kaupunkilaisserkut, kerrostaloasunnot, näyteikkunat..?).

Vantaan museon korttia katsoessani ajattelen hienoa suomalaista erityistaitoa: sielun silmin katselemista, ihmistä omassa maisemassaan, vaatimatonta kykyä levätä hetkinen. Miehestä on otettu kuva, se on erikoista. Nämä hetkethän eivät normaalisti kuule kameran rapsahdusta. Katsottu kuva talletetaan vain sydämeen. 


tiistai 13. marraskuuta 2018

MARRASKUU



MARRASKUU

Puu katulampun alla
on vesipisaroissaan täynnä helmiä.
Sen oksistossa pyörii valon kultakehrä
kuin seitti maaginen tai ratas tivolin.
Katson sitä ihmetellen
kesken kulkuni.
On kuin jotain hyvää tapahtuisi,
aivan kohta, nyt.
Vai uskonko
satuun joka houkutellen kääriytyy
yön tummaan tihkuviittaan,
samettiin,
jolla silmut kimaltaa? En
tiedä, silti hymyilen
kulkiessani
katulampun alta.

tiistai 6. marraskuuta 2018

' SIITÄ ON JO NIIN KAUAN'



Péter Gárdos,

117 kirjettä, suom. Juhani Huotari,

Siltala 2016.



Ihminen sopeutuu. Useimmiten se on elinehto, ja joka tapauksessa tottumista ja tyytymistä tapahtuu, huomaamattomasti.
Myöskään kaikkea ei voi kantaa muistissa, on paljon turhaa sälää, aivot valikoivat, mikä on ollut tärkeää.

Joskus tärkein unohtuu.

Unkarilainen dokumentaristi ja elokuvaohjaaja Péter Gárdos kertoo kirjassaan 117 kirjettä (Hajnali laz) vanhempiensa erikoisesti alkaneen rakkaustarinan.
Gárdosin isä Miklos on 25-vuotias Unkarin juutalainen, joka on selvinnyt Belenin keskitysleiriltä. Sodan päättymisestä on tuskin kolmea viikkoa. Joukko nuoria unkarilaisia lähetetään Punaisen Ristin toimesta Ruotsiin toipumaan, heidän joukossaan myös hyvn heikossa kunnossa oleva, keuhkotautinen Miklos. Lääkärit arvelevat hänellä olevan vain puoli vuotta elinaikaa. Täynnä tahtoa elää sinnikäs Miklos ei halua uskoa diagnoosiaan. Voimakkaassa elämänuskossaan hän haluaa ennen kaikkea löytää vaimon itselleen. Niinpä hän laatii 117 samanlaista kirjettä tavoittaakseen kaikki Unkarista Ruotsiin tuodut nuoret juutalaisnaiset. Miklos on varma, että joku heidän joukossaan on hänen tuleva vaimonsa.
Yksi vastauskirje tulee, 19-vuotias Lili vastaa.
     Gárdosin kertomuksen läpäisee hellä huumori, kun hän kuvaa vanhempiensa haparoivaa tutustumista, rakastumista, ja avioliiton solmimista. Samalla tulee kuvatuksi myös muita ihmisiä, niin eristyksissä ja hämmästyttävän huonoissa ja puutteellisissa olosuhteissa ja tamineissa "toipuvia" juutalaisia kuin tuon ajan ruotsalaisiakin omassa yhteiskunnassaan. Huomion arvoista on, että ruotsalaiset eivät olleet kutsuneet juutalaisia, vaan Punainen Risti lähetti heidät.
     Miklos jää kuin jääkin henkiin. Rakkauden ihme voi joskus ulottua ruumiin paranemiseen saakka. Heti kyetessään Miklos ja Lili muuttavat takaisin Budapestiin. Parin vuoden päästä heille syntyy pieni poika, Péter.
      Elämä kotona Unkarissa ei kuitenkaan ollut helppo ja auvoisa. Tuli poliittisia pettymyksiä ja sen myötä ammatillisia ja taloudellisia kriisejä, elämänilon ja -pyrkimysten menetystä. Kertoja toteaa: "Minulle se todistaa, ettei lahjakkuus yksin riitä. Ei haittaa, jos on vähän onneakin matkassa."
     Vasta isänsä kuoleman jälkeen Péter Gárdos saa yllättäen äidiltään kirjeitä. "-- äiti ojensi kuin ohimennen kaksi nippua kirjeitä, jotka oli sidottu yhteen ruiskukan sinisellä ja heleän punaisella silkkinauhalla. Hänen silmistään loisti toivo ja epävarmuus". Kirjeitä oli yli viisikymmentä vuotta säilytetty kirjojen takana kaapissa ja siirrelty yhden kaapin kätköstä toiseen, "ilman että niitä kertaakaan otettiin esille, siteerattiin ja niistä ylipäätään puhuttiin". Gárdas ihmettelee tuota "lopettaen säilyttämistä, tuota tyylikkääseen rasiaan suljettua menneisyyttä, jota ei saanut avata". Kun hän tivaa asiasta äidiltään, tämä vain hymähtää: "Siitä on niin kauan. -- Tahdoimme unohtaa sen kaiken."
    Epilogi herättää minusta kirjassa oikeastaan kaikkein eniten ajatuksia. 'Unohtaa'? "Minkä? Miksi?", myös kertoja kysyy - sillä poikansa luettavaksi, kerrottavaksi, äiti kaiketi on kirjeniput ojentanut? "Miksi he olivat antaneet hävitä tuon estoineenkin niin kauniin, kömpelönäkin niin ihanan rakkauden, joka vielä puolen vuosisadankin jälkeen loisti rivien välistä? Jos vanhempieni suhteessa olikin kriisihetkensä - ja miksipä ei olisi ollut, niitähän on jokaisessa avioliitossa riittämiin - mikseivät he koskaan avanneet kirjenippuja saadakseen niistä voimaa? Tai sallikaamme itsellemme sentimentaalisempi kysymyksen asettelu: eikö äitni ja isäni 52 vuotta kestäneen suhteen aikana ollut kertaakaan sellaista hetkeä, jolloin tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt? Kun enkeli lensi läpi huoneen? Kun jompikumpi heistä olisi vain pelkästä nostalgiasta kaivanut kirjojen taake kätketyn paketin, joka oli todisteena heidän tutustumisestaan ja rakkaudestaan?
     Vastauksen jo tunnen: sellaista hetkeä ei ollut."

Samantapaiset kysymykset ovat nousseet mieleeni omassa elämässäni. Äitini kuoleman jälkeen avasin erään lipaston laatikon ja löysin sen perältä pienen kirjekuorimaisen, käsin sidotun kotelon, jonka sisällä oli hänen nuoren aviomiehensä, minun isäni, nuorelle vaimolleen, äidilleni, kirjoittamia pieniä lappuja, spontaaneja rakkaudentunnustuksia ja rakkaudellisia tunnelmapaloja. Silmäni kostuivat pelkästä yllätyksestä. Miksi he olivat unohtaneet tämän kaiken? Eivätkö he koskaan palauttaneet mieleensä tätä tällaista saadakseen siitä voimaa? Onko tarpeen sivuuttaa asioita olankohautuksella "siitä on jo niin kauan"? Unohtuuko tärkein? Se, minkä todisteet kuitenkin kätkemällä, lopettamalla säilytetään, kirjakaapin ja lipaston perille.   

maanantai 15. lokakuuta 2018

BLUETS - älyllisyyden häkki


Maggie Nelson,

Bluets,

Wave Books, New York 2009.


Maggie Nelson (s.1973) yhdistää kirjoittaessaan runoa ja esseetä. Vuonna 2015 julkaistu Argonauts (suom. Argonautit, S&S, 2018), Nelsonin läpimurtoteos, "queer-manifesti", on noussut lähes kulttimaineeseen ja tullut käännetyksi useille kielille.
Bluets on menestystä edeltävää tuotantoa, ja olisi tietysti ollut mielenkiintoista olla ollut lukenut Argonautitkin, jotta olisi nähnyt kuinka Nelsonin kuva täydentyy tai onko Argonauts kukaties Bluetsin laajempi, vapautuneempi variaatio. Ilmeisesti se on väljempi ja henkilökohtaisempi.

Maggie Nelson on erittäin tietoinen ja oppinut kirjoittaja. Runouden puolella hänen viimeistelty kireytensä tuo ohimennen mieleen Sylvia Plathin, toisaalta joissakin lyhyissä lausahduksissa käväistään kuin Emily Dickinsonin kylmissä toteamuksissa.

Bluets on kirja yksinäisyyden surusta.
Sen Nelson myöntää. Toisaalta, minkään myöntäminen ei ole hänelle helppoa. Jos hän sanoo jotain, hän ottaa myöhemmin sanansa takaisin. Jopa alun rakkaudentunnustus siniseen väriin kielletään. Kirjoittaja miettii, onko hän sittenkään edes kiinnostunut sinisestä ja sen sävyistä. Hän kieltää monta kertaa lukijaa assosioimasta sinisiin esineisiin tai puhumasta sinisen "kauneudesta". Kirjan pääosain arrogantti sävy piti ainakin minut lukijana paitsi valppaana myös varautuneena. Kirjallinen keimailu on Nelsonilla ilmeistä. Toisaalta hänen arroganssissa virkistää. Hän pyristelee ja on pyristellyt itsensä vapaaksi tutuista tavoista kirjoittaa omista tunteistaan.

Sen sijaan - ja juuri siksi - hän haalii ympärilleen tuhottomasti lainattua kirjallista sälää, antiikin filosofeista alkaen. Platonia, Goethea, Miltonia, Newtonia, Novalis'ta, Mallarméta, Casalis'ta, Wittengsteinia, Thoreauta, Duras'ta  ym. ym. ym. siteerataan runsain mitoin Leonard Coheniin, Billie Holidayhin ja Mikki Hiireen asti.  Käydään neurologisia pohdintoja näköaistin ja patologisen tunnetilan yhteydestä. Kiinnostavaa, mutta pohdinnat johtavat vain kysymystenasettelun toistamiseen.

'Käsitteellisyys, älyllistäminen, huumatkaa minut tunteiden kivulta', tuli mieleeni kahlatessani sitaattien ja lainausten virtaa.

Suru on Nelsonille seksin ja elämäntunteen menetyksen ahdistusta. Hän miettii:" Am I already dead?". Tuskaa kirjataan myös Vincent van Gogh-sitaattien ja onnettomuudesta hitaasti toipuvan ystävän tarkkailun kautta.

Tiedän olevani täysin epätrendikäs, epäkorrekti ja varmasti nelsonilaisittain tökerö, kun kysyn, johtuuko tämä suru siitä, että Maggie Nelsonin puoliso Harry Dodge on muuttamassa - tai 'korjaamassa' kuten nykyisin kuuluu sanoa - sukupuoltaan miehestä naiseksi? Bluetsin kirjoittamisen aikaan prosessin on täytynyt jo olla vireillä tai ainakin päätetty. Vaikea aihe kenelle tahansa vaimolle, myös älykölle.
Argonautteihin mennessä "Bluetsin prosessi" lienee jo helpottunut.
     
Maggie Nelson päättää kirjansa mottoonsa tai toiveeseensa:
"All right then, let me try to rephrase. When I was alive, I aimed to be a student not of longing but of light".
Kuitenkin hän näyttää päättäneensä myös olla " A servant of sadness".

Suora, väistelemätön kysymys: Mitä tarkoittaa tuo "light" ?  Suurensuuri, lähes valtavin sana, jonka synonyymiksi en itse kelpuuttaisi 'toiveikkuutta'. Nelson turvautuu jälleen sitaattiin: Simone Weil: "Love is not consolation. It is light".
Hämmästyn, kuinka monin kääntein Nelson teoretisoi 'surun'. Sellainen ei kosketa. Vain jokin konkreettinen, vähän kömpelö, inhimillinen, koskettaa.
Todennäköisesti hän ei haluakaan koskettaa. Ehkä tässä palvellaankin vain sanoja? Not a servant of sadness, but of words.

Sentään, kuitenkin, hän viimeisellä sivulla, kääntää  omat kasvonsa rakastettunsa puoleen ja puhuttelee tätä, tunnustaa suoraan: " I want you to know, if you ever read this, there was a time when I would rather have had you by my side than any of these words;I would rather have had you by my side than all the blue in the world." .

     


sunnuntai 12. elokuuta 2018

LAHJA

 




Lopulta elämä antaa meille kaikesta huolimatta tolkuttomasti,
tänään ja tästä eteenpäin! Syytää kaikessa hiljaisuudessa aamuja ja
iltapäiviä, sarastuksia, tähdet, puitten painavan tuoksun, joen
vihreät aallot, valon heijastumisen erään ihmisen silmistä, yksinäisyyden ja
melun! Miten paljon elämä antaakaan, ja kuinka rikas minä olen. Lahjoihin hukutettu.
Mikä runsaus päivästä päivään, joka hetki! Se on lahja, ihastuttava lahja. Kiitän
kumartamalla maahan saakka.

Sándor Márai






sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

MINNE MIKIN KUULUU?


Järjestys on hyvä asia, ja itsekin tuumin usein kuten Mikko Mallikkaan isä:"Kaikki paikalleen ja paikka kaikelle!" (Gunilla Bergström, Vad sa pappa Åberg? Raben&Sjögren, 1989.)

On kuitenkin asioita, joitten ei pitäisi olettaa kuuluvan tai joita ei pitäisi pyrkiä panemaan vain tiettyyn fakkiin.
Yksi ihmiselämän kaavoittamisen keino on ikärasismi.  En tiedä kuka tai mikä holhoava taho keksi 90-luvulla määritelmän "elämänkaari", mutta järkyttävän hyvin monet näkyvät sen omaksuneen ja siihen aivopeseytyneen. Kun kuulin termin ensimäisen kerran, tiesin heti että tuon kaltaista asennekasvatusta en purematta niele. Ei elämä ole kaari, jolle ihminen sijoitetaan kuin nuppineula havainnetauluun.
      Kuullessani tässä kesällä, että Burt Bacharach, 90v, tuli Pori jazziin esiintymään, hymyilin ihailevasti ajatukselle, että "amerikkalaisille tuollainen on mahdollista". Pahoin nimittäin pelkään, että erittäinkin lahjakas 90-vuotias muusikko olisi Suomessa ilman muuta jo ajat sitten asenteellisesti tainnutettu ja sijoitettu elämänkaari-ajattelulla viettämään leppoisia ja virkeitä vanhuusvuosia kotioloihinsa. Toki häntä saatettaisiin haastatella syntymäpäivinä Helsingin Sanomiin, mutta ammatillisesti hänen ikäisensä katsottaisiin jo kuuluvan muualle tassuttelemaan kuin esiintymislavalle touhuamaan.

Ikärasismista siirryn toiseen vastenmieliseen aiheeseen: kirjallisuusrasismiin.
Vastoin kuin vanhassa kirjallisuuden sivistysmaassa Iso-Britanniassa, taikka ihan meitä lähellä Ruotsissakin, Suomessa on hyvin tarkkaan blokitettu, minkä ikäiset lukevat mitäkin kirjoja. Täällä kulkee sähköistetty piikkilanka-aita esimerkiksi lastenkirjallisuuden ja ns. aikuistenkirjallisuuden välissä. Tämä rajavalvonta, jota olen sekä sisältä kustantamosta että kirjailijana seurannut jo 40 vuotta, ansaitsisi aivan oman tarkastelunsa, mutta nyt tässä kotipihalla helteen lyömänä tunnen tarvetta vältellä henkistä ponnistusta.
Vain lyhyesti: Lastenkirjallisuudessa on - harvinaisena mutta sitäkin arvokkaampana kuten helmiä - myös runoutta, jonka tulisi saada liikkua vapaasti yli rajojen ja tulla legitimoiduksi kaunokirjallisuudeksi. Ns. aikuiskirjallisuuden puolella, suomalaisittain sanottuna "oikeitten" kirjailijoiden puolella, valtaosa kirjoista on heppoisten nuorisokirjojen tasoa.
Onneksi hyvät lukijat, he joitten vuoksi kirjailija ei vaivu täyteen epätoivoon, aina lukevat vain 'kirjoja', ulkoapäin tulevista ohjeistuksista piittaamatta.

Kolmannen rasismin muodon keksin vasta tänä kesänä. Kasvirasismi.
Onko ilmaisu 'rikkaruoho' kasvirasistinen?
Ymmärrän että maanviljeilijä haluaa häätää viljapelloiltaan luvattomat multaantunkeutujat, jotka vievät kasvutilaa viljalta eivätkä tuota mitään. Mutta entä minä, pelkkä hemmoteltu kukkapuutarhan pitäjä, joka ihan vain leikilläni kasvatan myös jotain pientä kivaa suuhunpantavaa, olenko kasvirasisti kun katson karsaasti ja kitken juolavehnää, savikkaa, peltolemmikkiä, hiirenvirnaa, maahumalaa, vuohenputkea, poimulehteä, voikukkaa, keltanoa, ohdaketta, takiaista, hevonhierakkaa, horsmaa, nokkosta, saunakukkaa, ynnä muuta litulatua ja kietoutujaa?
Kompostillamme kasvava kaunotar
Valtaosa noista 'rikkaruohoista' myös kukkii. Monella kukka on vain pieni tihru, mutta oman värisensä ja luonnon suuri ihme. Jopa kaunis, kun katsoo. Luonnollisuuttaan kukat ovat pieniä, eivät suuria ja loistavia kuten puutarhan istutetut, korskeat hybridit.
     Peltokierrosta, tuosta kasvien viheliäisestä "kuristajakäärmeestä" ja puutarhurin kiusankappaleesta, olen kuitenkin aina ollut samaa mieltä kuin raju maalari Georgia O'Keeffe, joka näki myös kukkien abstraktion ja mystisyyden: peltokierto on kukkiessaan fantastinen! (Niinpä niin, onnekkaita kasvit jotka kukkivat ihmisten mielestä kauniisti, ne saavat suosion.)
Jimson weedistä ovat O'Keeffen lisäksi inspiroituneet myös muut maalarit. Kuvia näistä, sekä O'Keeffen hienon näyttelyn 2012 Helsingin taidemuseossa, olen nähnyt vasta viime vuosina. Lapsena kuitenkin jo katselin tätä upeaa rikkaruohoa, kasvimaailman ' vapaata sielua', joka ilmestyi minne mieli ja otti paikan haltuunsa.
Blue morning, O'Keeffe.
Joskus 90-luvulla keräsin matkan varrelta joutomaan poikki kulkevalta polulta valkoisia peltokiertoja seppeleeksi ja painoin tyttäreni pitkille tummille hiuksille. Olimme menossa Hämeen vanhaan Linnaan keskiaikaisen musiikin konserttiin. Tilanahtauden vuoksi istuimme eri riveillä, ja kun miellyttävän musisoinnin rauhassa katselin hartaana tytön seppelöityä päätä edessäni, näin muhevien toukkien lähteneen mönkimään pitkin hänen selkää valuvaa tukkaansa ja harteita. Tiesin etten voisi heti puuttua peliin, sillä hieno intiimi konsertti ei voisi katketa 10-vuotiaan kirkumiseen. Niinpä ajattelin "taiteellisesti": Näkyhän oli kuin 1700-luvun maalauksesta, jossa ajan tavan mukaan hedelmä- ja kukka-asetelmissa kuului jonkin kuoriaisen tai muun hyönteisen, raatokärpäsenkin, vaeltaa halki canvaksen, jotta kaiken nautinnon ja kauneuden keskellä muistaisimme kuolevaisuuttamme. Memento mori.
 
Jimson weed, Dave Barnett, 1932.






Georgia O'Keeffe

perjantai 6. heinäkuuta 2018

LYSEOLAISIA



Tänään, runon ja suven päivänä, ajatus viivähtää kuuliaisesti Eino Leinossa.
Kaivan esiin vanhan sinapinruskean mapin, jonka lehdille olen sekä kirjoituskoneella että omalla nopealla ja sotkuisella käsialallani, mustetäytekynä näköjään välillä vuotaen, tehnyt muistiinpanoja Eino Leinon kouluajoista Hämeenlinnassa.
     Kaavailin joskus nuoruudessani tekeväni sivulaudaturtyön Larin-Kyöstistä, olinhan Hämeenlinnan tyttö ja pannut merkille Larin-Kyöstiin liittyviä muistolaattoja kaupungissa. Vastaanotollaan aina ankarasti tupakoiva professori Annamari Sarajas kutenkin torppasi savupuhallustensa takaa heti ideani. Larin-Kyösti yksinään oli hänen mielestään "aivan liian köykäinen aihe". Minun olisi otettava mukaan Leinon veljekset Kasimir ja Eino ja keskityttävä heidän aikaansa kaupungissa. Kehotus oli varmasti hyödyllinen. Ainakin sillä linjauksella pääsi professorin päätelmään: Leino merkityksellinen, Larin-Kyösti mitätön.
    Nyt kun selailen Gösta Larssonin, Larin-Kyöstin, runokuvia ja ennen kaikkea ajattelen hänen elämäänsä, aihe kasvaa ja saa painavuutta. Miten hän oli omanlaisensa, suomalaistunut ruotsinkielinen, miten liittyy runoilijoitten konventioon. Ulkopuolinen katselija, yksinäinen, kulkuri, innostuja, ristiriitainen, sisäisesti avuton ja hätääntynyt lapsi, pinnistelijä, välitön laulaja, ikuinen sivullinen... Larin-Kyöstissä yksinään olisi kyllä ollut aihetta.
    Myös hänen Hämeenlinnan runoudestaan välittyy edelleen harvinaisen elävä viisuaalisen kokemisen voima ja ilo. Hän suorastaan ahmii silmillään pienen kaupungin näkymiä, sen kokonaissiluettia, sen ihmisten kasvoja, ilmeitä, vaatetusta, valoa, liikettä, ääniä. Hän loihtii näkyville torin ja syrjäkadut, ukot sortuukeissaan mennä heilumassa, lääninkanslistit kirkon puistikossa ja pyykkärit rannalla. Larin-Kyöstin runot ovat kuin hyvin tehtyjä raportteja, täynnä välitöntä todellisuuden kokemusta. On kuin avaisi ikkunan ja huomaisi katsovansa suoraan edellisen vuosisadan vaihteeseen. Usein runoilija avaa näkökulman kaupunkiin öisin, katulyhdyn valossa, lumen hiljaa putoillessa,tai kesäöitten lämmössä, juhannusyössä.
     Larin-Kyösti palasi myöhemmin usein Hämeenlinnaan. Kaupunki säilytti hänen kirjoituksissaan kaksoisvalaistuksensa: toisaalta halveksunnan ja ironian, toisaalta haikeuden ja rakkauden.
Larin-Kyösti istuu edelleen kesät talvet Hämeenlinnan
kirkkopuistossa patsaana.    















Siirtyminen Larin-Kyöstin runoista Leinoon on kuin astuisi kyökistä ja eteisestä runouden korkeakattoiseen juhlasaliin.
      Eino Leinon tuloon Hämeenlinnaan oli arkinen syy: koulu. Hämeenlinnassa asui Leinon veljeksiä jo entuudestaan. Vuoteen 1900 lyseon saksan opettajana toiminut kielentutkija Oskar Lönnbohm ja Kasimir Leino (Lönnbohm), joka toimitti Hämeen Sanomia 1885-1890. Lehtityötä jatkoi vielä hänen jälkeensä veli Antti Lönnbohm. Veljeksistä Kasimir otti 12-vuotiaan pikkuveljen Einon asumaan luokseen koulukortteeriin.
    Eino poika vaikuttaa olleen innoissaan päästyään Oulusta, "Pohjolan ahtailta aloilta", etelään. Heti tultuaan, 1890, hän jo julkaisee ensimmäisen runonsa, Hämeen Sanomissa tottakai.
      Muistelmassaan Elämäni kuvakirja  (Otava 1925) Leino kuvaa: " Hämeenlinnan hymyilevä ympäristö ja luonto olivat kainuulaisiin vertauskohtiinsa nähden suorastaan troopillisia. Siksi en muistakaan talvisia kuvia sieltä, vain syksyisiä ja keväisiä, lämpimästi läikähtäviä vedenselkiä, korkeina pilaristoina kohoavia puistokujia, minulle outoina ojentuvien kukkien ja hedelmien runsautta, kellertäviä viljavainioita, varallisuutta, iloa ja ihmisiä!"
     "Täällä kohtasivat minua kokonaaan toiset olot ja kokemukset. Jo itse ilmasto ja luonto oli toinen, lempeämpi, lauhkeampi ja ikään kuin inhimillisempi. Samalla vaikutti se minuun satukirjalta, jonka joskus olin lasna lukenut. -- Ihmiset, vieläpä uudet luokkatoveritkin, tuntuivat epäilyttävän ystävällisiltä, talttuneilta ja niin sanoakseni kesyttyneiltä. -- Se oli kaikkien arvojen uudelleen arvioimista. Täytyi koettaa itsekin ihmistyä eikä päästää Barrabasta irti, jos mieli tulla toimeen toisten kanssa tällä Tyynenmeren saarella, joka vaikutti kuin luodulta onnellisempia ja lempeämpiä oloja varten."
     Ansioksi Hämeenlinna-ajalleen Leino ilmoittaa, että
siellä "kehittyi maakuntakieleni todelliseksi kirjakieleksi. Täällä karisi minusta pois jotenkin tarkkaan myös se nurkkapatriotismi, jolla on yhtä vähän tekemistä todellisen kotiseuturakkauden kuin kiihkokansallisella natsionalismilla syvemmän ja inhimillisemmän isänmaanrakkauden kanssa. "
 
Toisiinsa Eino Leino ja Larin-Kyösti tutustuivat lukiossa. Larin-Kyösti ihaili luokkatoveriaan, joka merkitsi hänelle henkistä tukea ja kirjallista innoittajaa pikkukaupungin ummehtuneessa koulumaailmassa. Larin-Kyöstin ystävä Aarne Orri arvelee myös, että Leinon vaikutuksesta täysin ruotsinkielisten vanhempien pojasta Gösta Larssonista tuli suomenkielinen kirjailija.
       Larin-Kyöstin ystävyys Leinoon oli vilpitöntä ja hän kuvaa heidän toveruuttaan lujaksi. Viettivätpä koulutoverukset yhdessä peräti kuukauden "Robinson Crusoe-elämää" Aulangon metsissä ja järvellä. He saivat asuttavakseen pienen maitokamarin, jossa Eino levitteli ikkunan eteen pikku pöydälle papereitaan ja aloitteli Runeberg-käännöksiä, mutta Gösta, "huoleton hulivili", oli ottanut mukaansa kanteleen, joka kainalossaan kiipeili lähikukkuloille soittamaan ja laulamaan.
"Miltei päivittäin" kertoo Larsson käyneensä Leinon veljesten kortteerissa runoja lukemassa, omiaan Kasimirilla arvioittamassa, keskustelemassa, leikkiä laskemassa ja korttia pelaamassa.
Kuitenkaan Leino itse ei mainitse Larin-Kyöstiä Hämeenlinna-muistelossaan, jossa muuten huolellisesti ja nimi nimeltä luettelee tuonaikaisen ystävä- ja toveripiirinsä. Niinpä niin: Larin-Kyösti, taas tässäkin sivullinen, ulkokehäläinen. - Toisaalta, Jean Sibelius, myös Eino Leinon koulutoveri Hämeenlinnan lyseosta, ei voinut silloin eikä myöhemminkään sietää Leinoa ystävä- ja tuttavapiirissään eikä sallinut tälle pääsyä sinne.

Leinon ja Larin-Kyöstin ajan Hämeenlinna tarjosi yllättäen kirjallisen virikkeen myös Kuopion mahtinaiselle Minna Canthille.
Lyseossa oli tuolloin parikin opettajaa, 'maisteria', jotka olivat paitsi poikien tarkkailussa, myös aiheuttamassa kumpikin tahollaan oikeudenkäyntiä vaativan skandaalin. Skandaaalit pitivät pikkukaupungin pitkään virkeänä - varsinkin toinen, joka oli peräti murha.
Lehtori Sainio kuoli. Huhuttiin että hänen oma vaimonsa oli hänet yöllä strykniinillä myrkyttänyt. "Asia herätti aamulla koulussa hirveän hämmingin. Kerrottiin että lehtori oli huutanut niin kauheasti, että se kuului naapuritaloihin asti." (Larin-Kyösti, Kotoisilta kujilta, 1934). Sekava juttu järkytti lyseolaisia, mutta he "kraappasivat" koulusta ja painelivat raastupaan seuraamaan oikeudenkäyntiä. Erääksi motiiviksi 21-vuotiaan murhaajattaren tekoon epäiltiin eroottista suhdetta Sainioilla asuvaan lyseolaiseen, Lenniin. Oikeudenkäynti oli pitkä. Lopulta rouva Sainio tunnusti tekonsa ja hänet vietiin Hämeenlinnan naisvankilaan.
Seuraavana vuonna, 1893, Minna Canth julkaisi näytelmänsä Sylvi, johon hän oli saanut aiheen tästä lehtori Sainion murhasta. Canth käsitteli rikostapauksen kuitenkin dramaatikon vapaudella ja käänsi lukijan myötätunnon murhaajaan.
Sainion tapaus herätti huomiota myös ulkomailla, Pietarissa, Pariisissa ja jopa Italiassa. Ranskalaisten ja  italialaisten lehtiuutisten mukaan rouva Sainio oli oikeudenkäynnin päätteeksi poltettu roviolla; suomalaisten keskiaikaiset tavat pöyristyttivät sikäläisiä.
        Toinen skandaali tapahtui hieman aikaisemmin, maisteri, "maishteri" Collinin jouduttua oikeuteen siveettömästä käytöksestä. Pikkukaupunki tarvitsi jutunaiheita ja maisteri Collinia oli jo pitkään tarkkailtu ja päivitelty. Tiedettiin hänen pitävän kevytkenkäisistä naisista, jopa ahdistelevan näitä, ja kun hänet oli todistetusti tavattu iltayöstä "huligaanisilla" alueilla Myllymäessä ja Punaportilla, sekä liehitelleen myös "Siionin tytärtä", juutalaisen lihakauppiaan Krapiffskyn tummatukkaista ja säihkyväsilmäistä kaunotarta, skandaali oli valmis. Moraaliton lehtori erotettiin virasta. Perusteluksi oikeus ilmoitti, että Collinilla oli turmiollinen vaikutus  lyseolaisiin.
       Ylioppilaaksi päästyään Larin-Kyösti yritti "ymmärtämyksellä syventyä Collinin rikkinäiseen ja erakkomaiseen sielunelämään". Tutkiskellessaan tuota ränstynyttä virkaheittoa, joka kulutti aikansa kehnossa kapakassa sikarinpätkää sauhutellen, Larin-Kyösti tapaa samoja väsähtäneitä tunnelmia, jotka myöhemmissä muistelmissa ovat hänelle itselleen ominaisia. 

sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

KIMALAISIA, MEHILÄISIÄ



Kuulemma kimalaisia ei enää näy. Ei pidä paikkaansa. Postilaatikolla juhannusruusussa käy nyt huumaava pörinä. Unikot auringossa eivät saa hetken rauhaa näiltä työteliäiltä hyönteisiltä, ja kun menin kasvihuoneelle, ohitseni surahti tuulenvireessä kiire nimeltä kimalainen. Avasin sille heti oven selkoselälleen: Tervetuloa!  
Vuosi sitten sateessa ja kylmässä kävin siveltimellä läpi tomaatin- ja mansikan kukkia, jonkinlaista keinopölytystä siis, mutta nyt voin jättää homman ammattilaisen hoidettavaksi.

Kimalaisen - ehkä mehiläisen - voisi nimetä meidän runoilijoitten suojeluhyönteiseksi. Se ei "vain lennä kukasta kukkaan" missään alhaisessa ja kevytmielisessä merkityksessä, vaan heittäytyy elämään, pikku siivilleen, keräten mettä aamusta illan tuloon, elämäänsä epäilemättä.
   
Seurasin kerran vanhan puuhuvilan seinänrakoon kiipeäviä kimalaisia, joitten takajalkojen "vasut" olivat kukkuroillaan siitepölyä. Iltamyöhään ne lensivät pois ja tulivat takaisin, jopa selllainen kimalainen, jolla oli vain yksi vasu. Kirjoitin siitä sadun 'Mehiläisen sydän' (kokoelmassa Kiitollinen sammakko, Tammi 2009). Siinä mehiläinen - tunnollinen lääkäri - tulee kesken kiireittensä katsomaan kimalaista:
" - - Mehiläinen surahti kimalaisten taloon. Se osui mesivasujen lastaussillalle, kovaan tungokseen, mutta pääsi silti nopeasti Iso-kimalaisen kansliaan, missä poikakin lepäsi.
   - Jalka on murtunut, mehiläinen sanoi tunnusteltuaan tuntosarvellaan varovasti nuoren kimalaisen vasujalkaa. - Ja poika vaikuttaa muutenkin ylirasittuneelta. Hänen värinsä ovat haalistuneet ja siivistä on kadonnut kiilto.
    - Ei voi pitää paikkaansa! Iso-kimalainen huudahti hämmästyneenä. - Poikahan tekee yhdellä vasullaan vain puolet siitä työmäärästä, mitä me muut kahdella!
--
    - Mutta ehkä hän juuri siksi tekee kaksinverroin töitä teihin muihin verrattuna, mehiläinen sanoi. - Ehkä hänen on pidettävä enemmän kiirettä , ehkä hänen on vaikeampi lentää, kun vasut eivät ole tasapainossa."
     
        Keskittymistä vaatineen, pitkän työpäivänsä jälkeen uuras mehiläinen, se kuvitteellinen, josta me emme tiedä mitään, kuitenkin katoaa hetkeksi muilta näkymättömiin:
" -- niin kuin tuuli olisi temmanut sen mukaansa.
       Illan valossa se lensi yli salmen ja seurasi jokea, jonka laskeva aurinko kultasi. Rannoilla puut kallistelivat kohti vettä ja isot kivenjärkäleet kohosivat töyräiltä kuin mammutit, kuuset metsässä tummuivat. Mutta pienen mehiläisen sydän täyttyi auringosta, veden välkkeestä, kurjenmiekoista, kaukaisen niityn tuoksusta ja jokien pyörteestä. Se lensi pois, tavoittamattomiin, hetkeksi ennen kuin aamu taas heräisi rantakivillä ja uusi päivä olisi alkanut, ja sitä tarvittaisiin."

Kimalaista on sanottu runoilija Emily Dickinsonin hyönteiseksi, mutta hänen kootuistaan, The Complete Poems (Faber & Faber, 1975) en löydä 1775:n runon joukosta yhtään bumblebee-mainintaa, sen sijaan bee tulee vastaan aina silloin tällöin. Esimerkiksi:

Bee! I´m expecting you!
Was saying Yesterday
To Somebody you know
That you were due - 

The Frogs got Home last Week -
Are settled, and at work -
Birds, mostly back -
The Clover warm and thick - 

You´ll get my Letter by
The seventeenth; Reply
Or better, be with me -
Yours, Fly. 




sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

NIITYILLÄ JA PUUTARHOISSA


NIITYILLÄ JA PUUTARHOISSA
kasveja, ihmisiä ja historiaa


Teija Alanko,
Malva ja mulperi,
SKS 2018.


Edith Holden,
Nuoren naisen päiväkirja
luonnontapahtumista 1906,
Otava 1977.
(The Country Diary of an Edwardian Lady,
@Webb&Bower, 1977.)

Edith Holden,
Luontopäiväkirja 1905,
Otava 1989.
(The Nature Notes of an Edwardian Lady,
Webb&Bower, 1989.)


Jos ei ole ollut taipumusta luonnontieteitten teoreettiseen opiskeluun, botaniikan ystävä saa tällaisista kirjoista suurta mielihyvää.
Toinen keskittyy kasviarkelogiaan (mikä kiehtova, huima oppiala, josta tuskin olin ennen kuullut), toinen kirjapari runouteen, maalaustaiteeseen ja suureen luonnonrakkauteen ja
-tuntemukseen. Kumpaakin kirjoittajaa - vaikkakin aivan eri aikakausien ja maailmojen ihmisinä, toinen kamera kaulallaan, toinen maalaustarvikkeet kainalossaan - yhdistää kokosydäminen omistautuminen aiheeseensa.

FT Teija Alanko, kasviarkelogi ja -biologi, on tutkinut suomalaisten hyötykasvien ja puutarhojen historiaa halki vuosisatojen. Varhaisimmat arkeologiset siemenlöydöt
(esim. nokkonen) ovat peräti kivikautisilta asuinpaikoilta (1700 eKr.).
Pääpainoi kirjassa on kiehtovalla ja monin tavoin mullistavalla 1700-luvulla, hyödyn ja valistuksen aikakaudella.

Puutarhojen historia on ihmisen luontosuhteen historiaa, erilaisten paikkojen ja tyylisuuntien historiaa, taidehistoriaa ja kasvihistoriaa. Se on myös puutarhoissa vaikuttaneiden ja niiden kanssa työskennelleiden yksittäisten ihmisten henkilöhistoriaa.

Malva ja mulperi ei todellakaan ole kuivakiskoinen kasvihistoriikki, vaan elävä kuvaus erityisesti 1700-luvun tarmokkaista ihmisistä, jotka puuhasivat uusien keksintöjen (mm. peruna) ja kokeilujen (mm. riisi ja silkintuotantoon tarvittava mulperi) parissa.
Lukija seuraa mielihyväisellä kiinnostuksella, miten vaikkapa Hans Henrik Boije, tuo opportunisti, juonittelija ja Kustaa III:n suosima poliitikko, häärää Kaisaniemen 'plantaasillaan' kasvattaen rahakkaita toiveita herättävää perunaa ja mulperia, hedelmäpuita, tupakkaa (ilman lupaa), sekä uuden mantereen hyötykasvina tunnettua okahulluruohoa.
Silkkiäistoukka valkomulperin lehdellä.
J.W.Weinmann, Kansalliskirjasto
- Tai kuinka Kokkolassa lääkärintointa harjoittanut kirkkoherra Anders Chydenius ja apteekkari Gustaf Libeck kasvattavat unikkoa valmistaakseen siitä oopiumia. Chydenius aloittaa kokeilun, Libeck innostuu ja tulee mukaan. He toteavat rohdoksensa ulkomaisen veroiseksi tinktuuraksi. Myös raparperi-kokeiluja kirkkoherra-lääkäri harrastaa.
- Turun Brinkhallissa moniosaaja Gabriel von Bonsdorff, luonnonhistorian professori, lääketieteen professori, arkkitehti, rakennusmestari ja antiikin historian tuntija, valistaa kansaa puutarhakasveista, viljelymenetelmistä ja terveistä elämäntavoista ja kasvien lääkekäytöstä. Tässä vain muutama esimerkki. Lukuisa joukko merkittäviä henkilöitä vilahtelee kirjan sivuilla kasvinlehtien seassa.
Kirja on runsaudensarvi. Suomiensa tietojen vuoksi moni tuttu paikka, etenkin Turun ja Helsingin seudulla, saa aivan uutta mielenkiintoisuutta.
Oopiumunikko (Papaver somniferum),
J.W.Weinmann
1737, Kansalliskirjasto.



Puutarhahistoria linkittyy siis suuresti lääke- ja taloustieteen sekä farmasian historiaan. Myöhemmin tulevat mukaan henkiset ja kauneusarvot (englanninkielinen termi: pleasure garden).
Ihmiset puutarhoissaan vaikuttivat puutarhojen historiaan yhtä lailla kuin maailma ja muutokset heidän ympärillään. Koko 'puutarha'-käsite on vaihtunut aikojen saatossa.
Oletettavasti puutarhoissa hääri entisaikaan monenlaisia ihmisiä ikään, sukupuoleen, säätyyn tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Silti useimmiten vanhaan puutarhakulttuuriin liitettävät henkilöt, ne jotka kirjallisuus tuntee, edustavat ylempiä säätyjä, akateemisia, pappeja, aatelisia tai opportunistisia porvareita, ja ovat enimmäkseen miehiä, jotka ahersivat palstoillaan muitten toimiensa ohella. Toisaalta voidaan olettaa, että puutarhoissa työskennelleet ihmiset olivat jopa ennemminkin naisia, aina viikinki- ja keskiajasta alkaen.

Hienosti kuvitettu teos esittelee luostaripuutarhat, linnapuutarhat, apteekkipuutarhat, akateemiset puutarhat ja koepuutarhat, pappilapuutarhat, kartanopuutarhat, orangerit ruutanalampineen, kaupalliset puutarhat, kaupunkitonttien puutarhat (mm. C.L. Engelin talvipuutarha lämmitettävine uuneineen), kaupalliset puutarhat ja kasvitieteelliset puutarhat. Lisäksi kerrotaan yli 50:stä hyötykasvista, joita on käytetty ravintona, mausteena, lääkkeenä ja väriaineena.

Hauska on myös lukea, mitä suomenkielisiä kasvien nimiä meille ovat antaneet 1500-luvulla Mikael Agricola, 1600-luvulla Elias Tillandz, ja 1800-luvulla Elias Lönnrot. Murteellisten kasvinimien luettelo on pitkä ja värikäs.


Edith Holden (1871-1920), englantilainen kirjankuvittaja,
kirjoitti ja kuvitti hienot luontopäiväkirjansa Warwickshiressä maaseudulla. Päivittäisillä kävely- ja pyöräilyretkillään hän pysähtyi kasvien, lintujen ja hyönteisten äärelle ja tallensi näkemäänsä.
    Muistiinpanojensa lisäksi hän kirjoitti talteeen englantilaisen talonpoikaiskulttuurin elämänviiisauksia.
     Runovalinnat osoittavat, kuinka suuresti hän arvosti rauhallista, eristäytynyttä elämäänsä.
     Holdenin kauniit, luonnonrakkautta sädehtivät kuvitetut päiväkirjat löytyivät kuin sattumalta 1976 ullakolta, jossa ne olivat vuosikymmeniä lojuneet. Onneksi ne esiteltiin kustantajalle, joka heti ymmärsi niitten arvon.
       Vaikka Edith Holden rakasti yli kaiken maaseutua, hän muutti myöhemmin Lontooseen avioiduttuaan kuvanveistäjän kanssa. Hänen elämästään ei tullut kovin pitkä. Hän hukkui Thamesiin 49-vuotiaana ollessaan keräämässä kukkivia kastanjan oksia.
'Laulu', R.L. Stevenson 




perjantai 18. toukokuuta 2018

IHMISTÄ TUNTEMASSA



Juhani Mattila,

NÖYRYYTYS,

Arvokkuuden kokemuksen
menettämisestä ja
uudelleen löytämisestä.
Kirjapaja 2017.


Kavahdan populaaripsykologisia kirjoja, joita ovat kirjoittaneet kaikenkarvaiset terapeutit ja humanistit. Niitten mustavalkoisuus ja valmis asenteellisuus tekee lukemisesta ahdistusta ja levottomuutta herättävää ja pahimmillaan nostattaa syyllisyyden ja voimattoman epäluottamuksen tunteita niin perhe-elämää kuin kaikkea sosiaalista kanssakäymistä kohtaan.
       Sattumalta käsiini sattunut Juhani Mattilan kirja on kuitenkin aivan toista maata.
Kokeneen lääkärin rauhallisuudella Mattila käärii auki erilaisia elämän sideharsotukkoja ja tarkastelee alta paljastuneita haavoja, märkiviäkin, ammatillisella tyyneydellä ja ystävällisyydellä. Hän menee juuri sinne, missä kipu on, mutta 'potilas' (=lukija) on sittenkin vain helpottunut päästyään asiantunteviin ja osaaviin käsiin. Kiinnostuneena ja luottavaisena hän kuuntelee lääkärin sanoja ja tuntee olonsa keventyneeksi ja kiitolliseksi. Nyt puhutaan vaikeista asioista ymmärtäväisesti ja tuomitsematta.
       Juhani Mattilalla on takanaan monikymmenvuotinen ura psykiatrina ja psykoterapeuttina. Pelkkä pitkä työura ja potilaiden virta ei kuitenkaan sinällään vielä kerro mitään ammattiauttajasta. Teoreettisen oppineisuuden lisäksi hyvällä lääkärillä on viisautta, totunnaisuuksista vapaata kriittistä ajattelukykyä, ja lämmintä myötätuntoa. Hän elää elävässä elämässä silmät ja korvat avoinna. On hieno asia, että Mattila on myös julkaissut kirjoja käsittelemistään syvästi inhimillisistä aiheista. Niin lukijakin pääsee ikään kuin hänen vastaanotolleen.
Ahmin nöyryytyksistä kertovaa - vapauttavaa - kirjaa niin kotona kuin metromatkoilla. Juuri ennen nukkumaan menoa päätin olla lukematta, sillä helppolukuinen mutta sisällöltään tavattoman rikas teksti aktivoi kovasti ajatuksia, ei pian uni tule silmään. Mieleeni nousee lukiessa tulvimalla muistoja sekä omasta että tuntemieni ihmisten elämästä. Säälin tai itsesäälin sijasta huomaan tarkastelevani valtaosaa mietteistäni kiinnostuksella, tekisi mieli sanoa kunnioituksella ja lempeydellä.
        Uutta oivallusta tarjoavasti Mattila esimerkiksi avaa käsitettä itsetunto. On tullut tavaksi puhua vahvasta tai heikosta itsetunnosta. Mutta asiaa voi ajatella myös toisin. Vahvan tai heikon sijaan itsetunto olisikin reagoimaton tai herkkä. Jännittäminen esimerkiksi ei tarkoittaisi huonoa vaan pikemminkin herkkää itsetuntoa. "Jos itsetunnon reagoivuus loppuu ja jumittuu johonkin asentoon, joko ylös ylemmyyteen tai alas alemmuuteen, tarkoittaa se koko tunne-elämän jähmettymistä. Ihminen saa vakautta mutta luopuu samalla aidosta ja elävästä itsestään.
       Joidenkin ihanteiden mukaan ihmisen pitäisi olla ainakin ulospäin vakaa; hänen mielialansa pitäisi pysyä tasaisen leppoisana ja tyytyväisenä riippumatta olosuhteista. Se ei kuitenkaan voi olla tavoiteltava normi, joka sopisi kaikille. Tällainen hyvä itsetunto saattaa olla merkki tunneherkkyyden puutteesta ja joustamattomuudesta. - - Vakauden vastakohta ei siis ole epävakaus, vaan herkkyys."
      Häpeä, shokki, lamaannus, raivo, pettymykset, suru, pelot, varautuneisuus - monenlaista "tulikärpästä" pyörii nöyryytysten ympärillä. Ne kaikki on syytä tehdä näkyviksi, kohdistaa niihin ajattelun ja keskustelun valoa. Ei ole syytä peitellä mennyttä. Usein puhutaan reipastelevaan tai patistelevaan sävyyn vain "eteenpäin katsomisesta". Ei ole mitään "eteenpäitä", jos takana on paljon haavoittavaa sotkua. Samoin "positiivista ajattelua" ei synny tyhjästä, jos kielteistä ei ole uskallettu tunnustaa. "Tikulla silmään, joka vanhoja muistaa" on sekin mielestäni mitä typerin sananparsi - varsinkin jos jotakuta on satuttavasti jo sohaistu jollakin "tikulla". Asiat eivät vanhene unohtamalla.
      Kirjallisena ihmisenä bongasin tietysti kiinnostuneena myös Mattilan viittaukset kaunokirjallisuuden henkilöihin. Esimerkkejä hän löysi venäläisistä klassikoista. Kirjoittaessaan siitä, miten ihminen ei ole itselleen kylliksi, vaan tarvitsee toimivan vuorovaikutuksen, vaikka olisi sosiaalisesti yksin - olkoot nämä muut vaikka mukana mielikuvissa ja muistoissa, Mattila ottaa esimerkin Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta: "Samalla tavalla kuin nöyryytykset liittyvät ihmissuhteiden karikoihin tapahtuu nöyryytyksistä toipuminenkin suhteessa johonkin itsen ulkopuoliseen toiseen. Dostojevskin perusajatus Rikos ja rangaistus-romaanissa oli se, että ihminen ei voi yksistään löytää itseään. Tunteittensa ylä- ja ulkopuolelle ajautuneelle Raskolnikoville se tärkein toinen ihminen oli Sonja."
     Tässä tärkeässä kirjassa on paljon näkökulmia raskaan kokemuksen käsittelyyn ja oman arvokkuuden ja voimavarojen uudelleen löytämiseen. Se kuvaa näitä tapahtumia niin yksittäisen ihmisen elämässä kuin yhteiskunnassakin. Mattilan terävyys on vapauttavaa ja hänen älykkyytensä lämmintä.

   

torstai 3. toukokuuta 2018

AVIOLIITTOJA JA MUITA ONNENPOTKUJA



Anne Tyler, 


Äkäpussi,
(Vinegar girl, 2016)

suom. Tarja Lipponen,
Johnny Kniga, 2018.


Tämä pieni tarina ei tunnu Anne Tylerin romaanilta, vaan hänen saamaltaan improvisaatiotehtävältä. Toki hän suoriutuu siitä ammattilaisen ottein. Hän kertoo (kansiliepeessä) kirjoittamisen olleen valtavan hauskaa, "ihan namia!". Tällaisesta lauseesta kustantajat pitävät kovasti. Joitakin lukijoita se saattaa kuitenkin epämääräisesti arveluttaa (?). Varsinkin jos on aikaisemmin nauttinut Tylerin romaaneista, kuten moni on. Takakansiteksti: " - - Siitähän soppa syntyy ja Äkäpussi vie lukijaa kuin pässiä lieassa lempeän huumorin keinoin" on sekin kuin suoraan Kaupunginteatterin esitteestä farssin mainoksesta.

Tehtäväksi saaminen pitää paikkansa, sillä kaikkiaan kahdeksan tunnettua kirjailijaa on pantu tulkitsemaan uudelleen romaanin muotoon Shakespearen näytelmiä. Kirjojen suomennokset ilmestyvät Johnny Knigalta 2018-2021.
     Tylerille on näytelmistä osunut (vai onko hän itse valinnut?) Kuinka äkäpussi kesytetään. Uskon että "äkäpussi"-käsitteessä on ollut pureskelemista. Älykkäänä naisena Anne Tyler on varmasti pohdiskellut, mitä viihteellistä ja huvittavaa on naisen alistamisessa ja nöyryyttämisessä. Siitähän Shakespearen huippusuositussa komediassa on kysymys. Alkuperäisen The Taming of the Shrew sijaan hän on valinnut kertomukselleen nimen Vinegar girl, joka ennemminkin tarkoittaa sanavalmista, pisteliään suorasukaista.
 
 Loppujen lopuksi vuonna 1594 kirjoitetusta tekstistä on tähän 2016 julkaistuun 'hupailuun' otettu vain samoja tai samankuuloisia henkilöitten nimiä. Kauppias Baptista Minola on nyt tohtori Louis Battista, ja tyttäret Katherine (Kate) ja Bianca ovat Katherine (Kate) ja Bernice (Pupu). Isän junailema naimakauppa-kuvio on tässä viisumivapauden hankkiminen tohtorisisän tutkimusassistentille Pjotr Tserbakoville. Avioliitto tyttären, amerikkalaisen Katen kanssa, mahdollistaisi miehille tieteellisen tutkimustyön jatkumisen keskeytyksettä. Maahanmuuttovirasto pitäisi saada vakuuttuneeksi ettei kyseessä ole lume-avioliitto, ja koska Kate-Katherine tietenkin panee kaikessa hanttiin, sekä kommelluksia tapahtuu, saadaan loppuun asti jännittää, onnistuuko hanke vai ei.
     Sanailua kirjassa on niin runsaasti ja pitkitetysti, että luulen Tylerin pinnistelleen saadakseen kokoon säälliset vähän yli 200 sivua. Hauskutusta syntyy Tserbakovin Pjotr-nimestä, jonka kaikki ääntävät Pjootor, sekä hänen hahmostaan muutenkin: venäläinen on kelta-harjastukkainen karpaasi, joka vierasperäisillä lauserakenteillaan ja sananlaskuillaan sekä yleisellä hyväntahtoisuudellaan vaikuttaa isolta kiltiltä tomppelilta.
Kirjaa lukiessani huomaan myös, että niin avioliitto- ja parisuhdekuvaaja kuin Tyler onkin, hän ei koskaan kirjoita seksuaalisuudesta. Hänen henkilönsä eivät tunne himoa tai seksuaalista vetovoimaa tai vastenmielisyyttä. Ihmisten yhteenhioutuminen tai eroaminen, rakkaus, kuvataan muilla, ikään kuin "sivistyneemmillä" ja "arkisemmilla" tasoilla. Se on hämmästyttävää, sillä useimmiten hän onnistuu.

Tyler on on aina ollut lempeä ja kepeä kirjoittaja, ja erittäin taitava ihmisten ja ihmissuhteiden kuvaaja. Parhaiden vuosiensa voimannäytöissä hänestä on ansiosta kirjoitettu: "Anne Tyler on älykäs, sivistynyt, omaperäinen; sulkakynänsä hän on kastanut toisella sivulla happoon, toisella appelsiininkeltaiseen likööriin. Hän on noita. Hän on ihana kirjoittaja." (New Yorker).
Mielestäni hänen hienoimmat ja syvällisimmät romaaninsa ovat Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa (Dinner at the Homesick Restaurant, 1982) ja Avioliiton lyhyt oppimäärä (The Amateur Marriage, 2004). Avioliittoa kuvatessaan Tyler kirjoittaa aina perheestä. Jokainen hänen romaaninsa käsittelee perhettä, sen jäsenten näkymättömiä siteitä toisiinsa.

Anne Tylerin mietittyjen romaanien rinnalla Äkäpussi,Vinegar girl, tuntuu kirjailijan vanhuusvuosien herttaiselta, pinnallisen sopuisalta hupinumerolta, jonka hän on pyynnöstä pyöräyttänyt. Ja mikäs siinä.
Vaikka kirjassa käväistään keveästi feministisissä lausahduksissa ( blondin bimbosiskon suulla - niin, miksi tosiaan bimbot kuvataan aina vaaleatukkaisiksi?! Mikä klishee!) ja Katea loukkaa isän intoilu naittaa hänet, mitään sen problemaattisempaa tai monisäikeisempää ei oteta esille. Katekaan ei suomalaisittain vaikuta lainkaan räväkältä suorasuulta. Kovin kepeää ja kesyä on kaikki.
     Lopun epilogissa käy ilmi, että järjestetty avioliitto on onnistunut. Pariskunnalla on lapsikin, ja he kaikki elävät boheemisti ja menestyvästi. Bonusta avioliitolle Tyler antaa kertoessaan, että Kate saa miehen, joka pitää ilman muuta selvänä, että vaimo voi jatkaa keskeytyneitä opintojaan. Mies tekee hänestä näkyvän ja olemassaolevan. Ilman avioliittoa Kate olisi hautautunut vain isänsä huushollin hoitajaksi ja käymään vähpätöiseksi kuvatussa työssään, avustajana päiväkodissa. Nyt hän sen sijaan menestyy botaniikan alalla niin, että saapa jonkin arvostetun palkinnonkin alallaan. Samoin hänen miehensä (ja isänsä) uurastus lääketieteessä palkitaan kansainvälisesti. Minusta oli plussaa, että Tyler itsenäisesti ja kirjailijoiden joukossa epäsovinnaisesti toi esille sen, että avioliitto voi tuoda ihmisen elämään myös voimaa, tervehtymistä, itsetuntoa ja tyydytystä antavaa työn ja elämän sisältöä. Mutta heti perään mietin, miksei "tavallinen" elämä voisi myös merkitä kaikkea tätä. Miksi on 'menestyttävä' sanan sovinnaisimmassa ja ulkokohtaisimmassa merkityksessä. Saatava palkintoja, mitaleja, kunniakirjoja! Se on kai jälleen kerran se amerikkalainen happy end. Ellei rahaa, niin kunniaa ja aplodeja. 

maanantai 23. huhtikuuta 2018

AJATUS PUETAAN SANOIKSI




Hesarin Tiede-sivulla kerrottiin 12.4. uutisia MIT:stä Massachusettista. Teknillisessä korkeakoulussa on kehitetty leuka- ja kaulapanta, joka voi lukea ajattelemiamme sanoja. Hmm. Alammeko lähestyä muurahaisten ja mehiläisten kommunikaatiotaitoja?
       Laitteen anturit kiinnitetään korvaan ja leuan lihaksiin. Käyttäjä lausuu ajattelemiaan sanoja sisäisessä puheessaan, ei ääneen. Puhe kuulemma kuitenkin heijastuu kasvojen lihaksiin ja nämä laitteen nappaamat havainnot syötetään tekoälyyn, joka on opetettu tunnistamaan tiettyjä sanoja vastaavat lihasliikkeet. Hmm. Niin sanotut pokerinaamat ja kaikki muut taulunsa peruslukemilla pitävät kansalaiset  - joita liikkuu keskuudessamme paljon - voisivat olla kova pala tälle ajatuksenlukijalle. Ne, joiden olen nähnyt itsekseen kaupungilla tai metrossa liikuttelevan puheenomaisesti huuliaan ja kasvolihaksiaan, ovat tuntuneet olevan tuskaisen tunnekuohun tai mielenterveyden häiriön vallassa.
      MIT:n tutkijaryhmä on jo kaavaillut laitteen käyttöä laboratorion ulkopuolella. "Tavoitteena on ollut tehdä älykkyyttä lisäävä laite", he ilmoittavat. Yhtäaikainen touhuaminen puhelinten ja muitten digitaalisten laitteitten kanssa on vanhanaikaista ja häiritsevää, "puhepanta" korvaisi kömpelöt käyttöliittymät. "Laitetta voisi ensiksi kuvitella käyttöön meluisaan ympäristöön, missä se voisi esimerkiksi korvata käsieleet", kommentoi professori Thad Starner.

(Greta Hällfors-Sipilä)
      En tiedä, nauraisinko vai kalpenisinko kauhusta kuvitellessani ihmisiä toistensa seassa leuka-kaulapannat päässään, tumput suorina, "kommunikoimassa". Miksi he enää edes vaivautuisivat toistensa luo? Jäätävää. Muodostavatko fanaattisimmat teknologia-uskovaiset  kaltaisistaan joskus jonkinsortin kyborgi-eliitin? Onko käsitys ja asennekasvatus ihmisestä käyttöliittymänä jo hyvälläkin alulla? Sanoisin, että tämä jos jokin on kallonkutistusta.
Isaac Asimov (1920-1992) onkin jo mittavassa tuotannossaan dystopistisia tieteisromaaneja 1950-luvulta 1980-luvulle kirjoittanut ja ikään kuin profetoinut uuden uljaan maailman ihmisistä, jotka eivät enää vaivaudu tapaamaan toisiaan, vaan ovat tarvittaessa yhteydessä hologrammien välityksellä, kehittävätpä itsensä myöhemmin myös hermofrodiiteiksi, joitten ei enää tarvitse vaivautua itse lisääntymään.

(Auguste Renoir)
Mutta puhepantaan palatakseni: en ollenkaan usko, että ajattelua puetaan aina sanoiksi. En usko, että ihmisen ajattelu ja toiminta perustuu kieleen. Sanat ovat sopimuksia, palikoita joita järjestellään. Järjen hitaat härkävankkurit kuljettavat sanoja. Sanallinen sisäinen yksinpuhelu (äänetön, kasvolihaksia liikuttamaton) on usein keskustelun suunnittelua toisen/toisten kanssa, esim. jonkin oivalluksen, muistamisen tai päätelmän valkenemista ja johtopäätöksen tekoa. Sanallisesti valmistellaan mielessä ilmoituksia, puolustuspuheita, kysymyksiä ja esityksiä. Tietysti ihminen myös puhelee mielessään sanallisesti tyyliin "voi hitsi, että taas tekisi mieli jätskiä". Tai harrastaa kyselevää seurustelua itsensä kanssa: "mihin ihmeeseen mä panin sen vara-avaimen?".

Luova ajattelu ei lähde sanoista ja kielestä, vaikka niillä myöhemmin nimenomaan operoitaisiin, kuten kirjoittamisessa. Luova ajatus, oivallus, jokin vielä rajaamaton polttopiste, jonka ympärillä ajatus alkaa hääriä, on kuin tikkatauluun heitto: siinäkään silmät (ajattelu) eivät katso kättä (sanaa/sanoja), vaan kohdetta, napakymppiä; samoin ajatus tähtää sisältöönsä, joka on jo olemassa ennen kuin sanat (tikat) lennätetään sen suuntaan.
      Vaikka sanojen kanssa on joskus hankalaa, ne ovat ihmeellisiä ja siksi niihin aina ajatus kietoutuu. Kuten Emily Dickinson sanoo: "I know nothing in the world that has as much power as a / word. Sometimes I write one, and I look at it, until it begins to shine."