keskiviikko 24. heinäkuuta 2024

PAUSTOVSKI !



Katselin kirjahyllyjäni ja päätin kokeilla jotakin kirjaa, jota en ole ennen lukenut. Niitäkin on. Hämmästyttävää, että monen muuton ja turkasen painavien kirjalaatikoitten joukkoon aina pääsee joitakin "salamatkustajia". Tämänkin, Konstantin Paustovskin 6-osaisen omaelämäkerran Kertomus elämästä (ilm. 1945-55, suom. Juhani Konkka 1967) ensimmäinen osa on seurannut minua vuodesta 1996, jolloin sain sen isossa kirjalaatikossa sukulaisen jäämistöstä. Kirja kertoo Paustovskin lapsuudesta ja kouluvuosista Kiovan kymnaasilaisena. 


Konstantin Paustovski (s. 1893) on jäänyt Suomessakin melko tuntemattomaksi kirjailijaksi. Muualla Euroopassa, etenkin Englannissa, Ranskassa ja Ruotsissa häntä veikattiin aikoinaan monena vuotena Nobelin palkinnon saajaksi. 
    Kiovassa syntynyt Paustovski eli suurimman osan elämästään Venäjän Euroopan puoleisessa osassa  Ukrainassa, mutta monessa eri ammatissa ja tehtävässä toimineena hän oli välillä myös sanomalehtimiehenä Moskovassa ja Odessassa sekä kalastajana Asovan merellä. Maailmansota 1914-22 keskeytti hänen yliopisto-opiskelunsa, minkä jälkeen hän työskenteli sairaalajunissa rintamalla, raitiovaununkuljettajana ja rahastajana Moskovassa, työläisenä metallitehtaissa, kulkurina Mustanmeren rannoilla...
     Stalinin eläessä virallinen kritiikki kohteli Paustovskia ynseästi, usein kohtuuttoman ankarasti. Kertaakaan hänelle ei annettu Stalinin kirjallisuuspalkintoa (mitä hän tuskin piti minään menetyksenä), vaikka niitä jaettiin vuosittain runsaasti. Vasta Staliinin kuoleman jälkeen suhtautuminen Paustovskiin muuttui myös Venäjällä. Myönnettiin yleisesti, että Paustovski on suuri sanan mestari ja aito runoilija. "Lukijoille hän on rakas korkean humanisminsa, moraalisen puhtautensa ja ehdottoman rehellisyytensä vuoksi", luonnehtii kääntäjä Juhani Konkka esipuheessaan. 

Ensimmäisestä luvusta alkaen kerronnan lumovoima vetäisi minut mukaansa. Paustovski ei vain kuvaa, vaan elää ja aistii ihmiset, tunnelmat, näkymät, luonnon yksityiskohdat, värit, valot, tuoksut, kaiken ympärillään niin aistimusvoimaisesti ja läsnäolevasti, että hämmästyin ja ihastuin erikoiseen tunteeseen olla "sisällä" kussakin tilanteessa, ei vain kirjallisena lukijana ulkopuolella. 
     'Kertomus' ei kuvaa vain tsaarin ajan Venäjän ja Neuvostoliiton kuohuvia yhteiskunnallisia vaiheita ja kulttuurihistoriaa, vaan keskittyy ihmisiin, persooniin. Lapsuudesta alkaen näitä ihmisiä virtaa valtavana kymenä hänen elämässään. Jokaisen  kuvatun kohdalla Paustovski pysähtyy täynnä yksityiskohtaista kiinnostusta ja ihmetystä. Ihmiset, tragikoomiset ja kurjatkin, ovat hänelle olemassaolon ihmeitä. Voi sanoa, että jokainen luku on kirkas novelli.
       Konstantin Paustovski on runoilija sanan parhaassa, painavimmassa merkityksessä. Hän on silti myös eepikko ja jykevä realisti - impressionistisessa otteessaankin. 

Paustovskin elämä oli epäilemättä poikeuksellisen rikas.
       Mutta kuinka se oli niin rikas? Onhan ihmisiä aina heitelty paikasta toiseen ja matkan varrella on tullut vastaan ja mennyt ohi paljon paljon ihmisiä? Miten Paustovski olisi poikkeus?
       En usko, että Paustovski oli ihminen, joka unohti ja ohitti ihmisten nimiä ja kasvoja ja heidän erityispiirteitään ja olosuhteitaan: heidän ainutlaatuisuuttaan. Kaikkea elävää hän tarkasteli kiinnostuksen ja ihmetyksen valossa. 
En myöskään halua kuitata hänen kuvaamiaan henkilöhahmoja vain "tyypillisiksi venäläisiksi" ja hänen draaman tajuaan "romanttiseksi" tai "venäläisen melodramaattiseksi", sillä Paustovski on älykäs ja rehellinen realisti. Tarkkasilmäisyydessään hän muistuttaa joskus Tsehovia - mutta ei ole koskaan Tsehovin lailla kyynikko. 

Jo lapsena Konstantinin mielikuvitus herätti äidin epäilyt: "Ominaisuuteni säikytti äitiä. Hän pelkäsi haaveitani ja puhui että minun kaltaisiani poikia odottaa köyhyys ja kuolema aidan alla. Tuo synkkä ennustus - sinä kuolet aidan alla - oli niihin aikoihin hyvin levinnyt. Kuolemaa aidan alla pidettiin erittäin häpeällisenä. 
     Olin jo usein kuullut tuon ennustuksen, mutta vieläkin useammin äiti puhui, että minulla on nyrjähtäneet aivot ja kaikki minussa on toisin kuin muissa ihmisissä ja hän pelkäsi, että kunpahan minusta ei vain tulisi kovaosainen", Isän mielestä taas "pojasta sai tulla kovaosainen, mikä tahansa, kunhan ei vain kirottua kiovalaista poroporvaria". Isä oli muutenkin tietoinen kasvavan pojan peloista, kyyneleistä ja levottomuudesta. Myöhemmin perhe hajosi traagisesti. 

Mieluiten poimisin tähän esimerkin Paustovskin kyvystä nähdä ja kuvata luontoa maaseudulla, puutarhoissa, metsissä, kaupungeissa ja sen puistoissa... mutta huomaan että kullanvälkkeisiä sudenkorentoja, ihmeellisiä jokia ja kortteikkoja, metsän anemoneja ja kokonaisia pioniaukioita, Ukrainan iltataivaita, käpertyneitä kastanjanlehtiä, puroja, mäntymetsiä ja niitten tärpätin tuoksuisia käpyjä, vedenalaisia, kalanvälkkeisiä joen kuohuja ja öisten puistikkojen satakieliä ja poppelien ilmassa lentävää untuvaa...on kaikkialla! Ei siis mitään "virallisia" erillisiä luontokuvauksia. Onkin sanottu (kirjan liepeessä), että "Jo lapsena Kostik kokee vaistollaan Venäjän valtavan, surunvoittoisen ja  tyynen luonnon. Sen kuvaukset kohoavat teoksessa suurten ja kauniitten rakkaudentunnustusten tasolle". 
     Lukiessani tempauduin itsekin kaukaiseen lapsuuteeni ja sen voimakkaisiin luontotunnelmiin ja todellisuuksiin. Muistan kuinka silitin sormenpäällä kukkivia kissankäpäliä auringonpaisteessa kuivalla hiekkatöyräällä, ihmettelin sireenipensaitten sisällä kukkivia valkopeippejä ("kuin enkeleitä!") ja söin pienenä melkein yhtä pienen veljeni kanssa himmeästi läpikuultavan punaisia ja makeita mesimarjoja varjoisassa ojassa. - Miten puhtaana ilma aina toikin nenään tuoksuja! Silloin, 50-60-luvuilla, saati sitten 1900-luvun alussa siellä, missä Kostik-poika kulki. Onko sellainen luonto jo kadonnut??!

Paustovskin kertomus elämästä on kauttaaltaan humanistisen maailmankatsomuksen sävyttämä. Loppusanoikseen hän kirjoittaa:
"Istuimme jyrkänteen reunalla. Vesi  kohisi padon vieressä. Linnut lenähtelivät puiden oksilla etsiessään yösijaa. Metsän yläpuolella leimahtelivat elosalamat. Silloin näkyivät pilvet, jotka olivat ohuet kuin savu.
    - Mitä sinä ajattelet, Kostik? Gleb kysyi.
    - Yleensä... vain... 
Minä ajattelin, etten uskoisi koskaan, sanoipa sen minulle kuka tahansa, että tämä elämä, siihen liittyvä rakkaus, pyrkimys totuuteen ja onneen, elosalamat ja veden kaukainen kohina keskellä yötä olisivat vailla sisältöä ja merkitystä. Jokaiisen meistä on taisteltava tämän elämän lujittamiseksi kaikkialla ja alati - elinpäiviemme loppuun asti."


keskiviikko 22. toukokuuta 2024

AVAIMIA SATUUN

 

(kuva: Jiri Trnka)

Tulivat mieleen klassisten satujen kuvastot ja niitten tuttuus - tai paremminkin outous nykylapsille:
     Kuninkaat eivät ole enää yksinvaltiaita linnoissaan, ei ole sikopaimenia, kankureita, kirjureita, lakeijoita, mylläreitä, hovimarsalkoita, suutareita ja kruunupäisiä prinsessoja pyöreissä torneissaan. Prinssit eivät ratsasta yössä viitta hulmuten. 
- Pian harva taitaa ymmärtää, mitä ovat kupari- ja kultarahat, puhumatta tuluskukkaroista, sulkakynistä ja kirjekyyhkyistä. 
      Eivät ne olleet lapselle niin vain tuttuja ennenkään, lähes sata vuotta sitten. Mutta nuo taikasanat Olipa kerran... kyllä lennättävät lapsen ikään kuin sovitusti outoon sadun maailmaan. Jos hän kuunnellessaan jotain kysyy, aikuinen voi selittää. Lähes aina on kuitenkin parempi, ettei aikuinen oma-aloitteisesti ala turhaan selittää. Lumouksen on säilyttävä. Satu pärjää kyllä omillaan ja lapsi ymmärtää sen tavallaan. Vain oikea satu  kiehtoo. Se kertoo pinnan alla kenen tahansa - lapsenkin - tunteista ja ponnistuksista. 

 Klassisten satujen välkkeestä siirryn harmaaseen Hölmölän kylään, josta kertovia kokoelmia näkyy muutama korkealla pölyisessä kirjahyllystössäni. 
(Pirkko-Liisa Surojeginin kuvitusta: Hölmölän kylä)
    Hölmölä-jutut tuntuvat äkkiseltään supisuomalaisilta, mutta niitä on kerrottu pitkin Eurooppaa jo antiikin ajoista asti. Hölmölä nimeä tosin on  käytetty vain suomalaisessa kansanperinteessä. 
   Topelius kertoi Maamme-kirjassaan (1875), että Hölmölä sijaitsee Hämeessä. Missä siellä, sitä ei tarkennettu. 
Bemböleä Espoossa on myös pidetty Hölmölänä, samoin Sysmää Päijät-Hämeessä, ent. Itä- Hämeessä. 
  Martti Sirola julkaisi peräti viisi Sysmään sijoittuvaa sarjakuvakirjaa Hölmölästä 1970-luvun lopulla. 

Hölmöläisjuttujen kohdalla sain lapsuudessa nauttia alkuperäisimmästä ja parhaimmasta sadunkerronnan perinteestä eli ääneen kertomisesta, sillä isäni kertoi minulle ja vähän vanhemmalle veljelleni hölmöläisjuttuja aina saunassa, kun istuimme lauteilla. Muistan nauraneeni niille aivan kippurassa. Olin alle kouluikäinen ja ehkä senkin vuoksi oli riemastuttavaa huomata hoksaavansa, mikä juju jutuissa oli. Voi, että, ne hölmöläiset olivat tyhmiä! - Kun veljeni täytti 8 vuotta,hän kuitenkin kielsi minua enää tulemasta 'miesten saunaan'. Se oli niitten hauskojen lorujen loppu. 

Pirkko-Liisa Surojegin kuvitti ja osin toimittikin 2000-luvun taitteessa suurikokoisia satukokoelmia vanhoista suomalaisista saduista sekä myös Andersenin klassikoista. 


'
Katsellessani hauskoja kuvia Hölmölästä, mietin taas tosikkomaisesti, mahtavatko nykyajan lapset ymmärtää kaskenpolttoa, voin kirnuamista, myllynkiviä, riihessä puintia jne. Ei välttämättä tarvitse! Hölmölähän näyttää edelleen aika tutulta paikalta. Yllä oleva yleisnäkymä  kylästä on kuin lähiö metsän keskellä; 'Ukko akan töissä' on nykysuomeksi 'Isä vanhempainvapaalla', ja piirroksessa hölmöläläisten talkoista on kyse suomalaisten nykyisestäkin suosikkiharrastuksesta 'remppaamisesta'. 

Hölmölässä on aina meneillään työn touhu ja suuri innostus uusiin ideoihin.  Ideat  toteutetaan heti. Lopuksi - tai aika pian - kaikki menee tietysti mönkään, mutta silloin saapuu paikalle viisas Matti. (Kuin antiikin Deus ex machina.) Matti edustaa (lapsellekin) pelastavaa ja vastuullista, turvallista aikuista, joka taas panee asiat kohdalleen. Matti ei ole ylemmyydentuntoinen eikä vahingoniloinen. Mattikin on hyväntahtoinen, kuten koko Hölmölän väki. Siksi kaikki on Hölmölässä aina loppujen lopuksi hyvin ja jonkinlainen onnen ja viattomuuden aurinko paistaa sieltä kertojaan ja kuuntelijaan saakka. 

maanantai 29. huhtikuuta 2024

SAMASTA LÄHTEESTÄ

 

Kuvan ja sanan inspiroiva yhteys on jo omakohtaisestikin tuttu kokemus, mutta viimeisen puolen vuoden aikana musiikin ja sanan - sekä erityisesti musiikin ja kuvan yhteys on ollut innoittavaa ja elämyksellistä. 

(Thomas Moran, Fiercely the Red Sun descending
/ Burned his way along the heavens, 1875.)

Marraskuussa 2023 RSO
esitti keskiviikkosarjassaan Musiikkitalossa Suomen ensiesityksenä Joel Järventaustan teoksen Sunfall. 
Kantaesitys oli ollut huhtikuussa 2023, jolloin London Symphony Orchestra esitti Lontoossa tämän häikäisevän teoksen. 
   Vain vähän yli vartin kestävä esitys oli vavahduttava. Kyllä lahjakkain ja parhain säveltäminen on  taiteista suurinta, ihmeellisintä ja rikkainta.

Suomalainen Joel Järventausta (s.1995) muutti 1-vuotiaana vanhempiensa kanssa Luxembourgiin ja Saksaan.  Hän opiskeli Isossa-Britanniassa, ja myöhemmin siellä  säveltämistä George Benjaminin oppilaana.  
(Joel Järventausta)


Teoksensa Sunfall Järventausta kertoo säveltäneensä pandemia-aikana asuinmaassaan Englannissa. Sysäyksenä työhön oli ollut innoitus Thomas Moranin maalauksesta Fiercely the Red Sun descending.
"Synestesiaa kokevana säveltäjänä maalauksen värimaailma ja dramaattisuus puhutteli minua", Järventausta kertoo. Tämäkin sykähdytti minua, sillä olen itsekin, niin kauan kuin pystyn muistamaan, ollut voimakkaasti synestesiaa kokeva. Itselläni synestesia ei kuitenkaan virity musiikista, ainoastaan sanoista ja nimistä ja kirjamista. - Aikoinaan luin myös Sibeliuksesta, että tällä oli voimakas värien ja sävelien välinen synestesia. Kuulemma jokin maalaus Ainolassa ei sopinut tietylle seinälle sen soinnin vuoksi, ja pikkulapsena Sibelius oli hyräillyt ja laulanut räsymaton raitoja. 
     On aina mukava kuulla heistä, jotka tietävät, mistä on kyse. Synestesiaahan ei voi "oppia", se on alkuperäistä ja sisäsyntyistä kuten silmien väri. Luulin joskus kouluikäisenä, että kaikki kokevat samoin. Mutta kun sanoin eräälle aikuiselle naiselle, että hänen nimensä on kaunis tummansininen orvokki, nainen katsoi minua pitkään eikä vastannut mitään. 

Sunfall tarkastelee aurinkoa välillä vaarallisen läheltä, välillä etäämpää, turvaa ja ja lämpöä tuovana taivaankappaleena. Oli hienoa, että konsertin kapellimestarina toimi itse mestarin oppi-isä, George Benjamin. Kun nuori Joel Järventausta loikkasi esityksen jälkeen lavalle, yleisön aplodeeraus oli poikkeuksellisen raikuvaa. Suomalaisittain säästeliäitä bravo!- huutoja kuului. 
     George Benjaminilta oli jo kuultu aiemmin marraskuussa orkesterilaulusarja Dream of the Song, joka ammensi andalusialaisesta runoudesta (mm. Frederico García Lorca), ja jota innoittunut musiikkitoimittaja luonnehti sanoilla "tähtien ja kuunvalon kuvastoa". 
      Olen huomannut, että niin päivälehdissä kuin esitteissä musiikkitoimittajat ovat  verbaalisempia, eksaktimpia  ja osuvammin kuvailevia kuin kaunokirjallisuuden kriitikot. Mistä heille tämä taito ja uskallus? Mielenkiintoinen kysymys. 
    
Nyt huhtikuussa 2024 RSO esitti Sibeliukselta mm. August Strinbergin satuun perustuvan Joutsikki-sarjan (Svanevit) orkesterille (op.54a). 
Jäin hetkeksi miettimän Strinbergin tekstien luonnehdintaa: "Strindbergin näytelmä Joutsikki on vastaus ranskalaiseen symbolismiin". Minusta taas Joutsikki on puhdas klassinen satu. Miksei sitä voi myöntää ja arvostaa? Klassinen satu on äärimmäisen vaikea laji. Kuulostaako "ranskalainen symbolismi" miehen kädenjälkenä jotenkin hienommalta?
     Sibeliuksen kerrotaan aluksi innostuneen Strindbergistä luettuaan tämän taiteilijakuvauksen Punainen huone (1879). Luin samaisen romaanin melkein sata vuotta sen ilmestymisesn jälkeen lukioikäisenä, mutta kyllähän se kummasti sekoitti silloinkin pakkaa, kasvattavassa mielessä, sanoisin. "Strindberg raastoi kaiken alas ja minäkös ihastuin", kertoi Sibelius ja ärsytti radikaaleilla repliikeillään Julia-tätiään. Sibelius myös puolusti Strindbergiä. kun vanha ja säveltäjän kunnioittama Zachris Topelius haukkui ruotsalaiskirjailijan teoksia "sonnaksi". - Strindbergiläinen demonia ei kuitenkaan viime kädessä istunut Sibeliuksen taidekäsitykseen. "Strindbergin mielestä maa on tuomittujen sielujen. Kenties! Mutta - silloin on musiikki kyllä taivaallsta alkuperää", Sibelius kiteytti. Strindberg säilyi Sibeliukselle arvostettuna, mutta pohjimmiltaan etäisenä kirjailijana. 
     Joutsikki-satu sävelinä on kuitenkin Sibeliukselle tunnusomaisesti maagisen kiehtova ja täynnä luonnonmystiikkaa. Sen sisältämät monet instrumentit, käyrätorvet, kastanjetit urut jne. häkellyttävät taidokkuudellaan. 









lauantai 13. huhtikuuta 2024

EI MITÄÄN HYÖTYÄ, ILOA VAIN

 

Olin viikko sitten muutaman päivän Puolassa, Wroclawin kaupungissa. Wroclaw, entinen Breslau, kuului vuoteen 1945 asti Saksaan, mikä edelleen näkyy sen hienoissa värikkäissä taloissa, jotka keskusta-alueella onnekkaasti säilyivät toisen maailmansodan pommituksissa. Oderin halkomille saarille rakennettu kaupunki on myös täynnä suuria roomalaiskatolilaisia katedraaleja. Kellot kaikuvat ja  kumisevat päivittäisten messujen alkaessa. 
    Kun Stalin ja Hitler keskenään jakoivat Eurooppaa, Wroclaw meni Puolalle. Pitttoreskin keskustan reunoilla näkee asuintaloja, jotka edustavat sysirumaa betonibrutalismia, sosialistista realismia Neuvostoliiton miehityksen ajoilta. Puolalaiset kuulemma kuitenkin aina yrittivät rakentaa länsityylistä, parempaa ja viihtyisämpää, jos rahaa vain oli. 
     Kauneuden taju näkyy Wroclawin ihanissa kevätkesäisissä puistoissa ja laajoissa kasvitieteellisissä puutarhoissa. Kristinusko on ihmeellisesti säilyttänyt voimansa halki sosialistisen sorron ja miehistysvuosien, n.90% puolalaisista kuuluu edelleen katoliseen kirkkoon. 

Hauskinta oli törmätä yllättäen Katedraalisaarella kaupungin kaasulyhtyjen sytyttäjään. 
Illan hämärtyessä sytyttäjä lähtee liikkeelle Katedraalisaarelta. Kiinnittämättä mitään huomiota ohikulkijoihin tai muuhun ympäristöön hän kiertää lyhdyltä lyhdylle ja sytyttää 103 valoa palamaan. Tehtävää on hoidettu vuodesta 1846 alkaen. 
      Suomessahan tällainen ei tulisi kysymykseen. Tapa olisi siirretty historian kirjoihin jo kauan sitten. Se olisi katsottu täysin turhaksi, ja siitä olisi koitunut menoerää ja vaivaa.  Homma olisi lisäksi "näyttänyt aivan naurettavalta teatterilta modernissa monikulttuurisessa Suomessa". 
     Öisistä kaasulyhdyistä kaupungissa muistan lukeneeni Larin-Kyöstin muisteloissa Kotoisilta kujilta (1934), jossa hän kuvaa vuosisadan vaihteen Hämeenlinnaa. 

Asiat, joissa ei mennä raha, hyöty ja käytännöllisyys edellä, kuuluvat vanhoihin sivistysmaihin ja niissä ne edelleen elävät. 

2000-luvun alussa asuin viikon kirjailijavieraana Barcelonan Calle de Mallorcalla, aivan Sacrada Familian vieressä. Aamuisin vähän seitsemän jälkeen heräsin kilkutukseen ja kalkutukseen: Gaudin luomusta rakennettiin. Ehkä seinän kivinen kilpikonna vaati viimeistelyä, ehkä kierreportaita ja pilareita täytyi hartaasti nakuttaa. Ilo oikein sykähdytti sydäntäni: Että  jotain "suomalaisittain" ajatellen näin järjetöntä ja  hyödytöntä tehtiin vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen! Upeaa, hauskaa, totta ja oikeaa! Maksakoon mitä maksaa, kestäköön miten kauan tahansa! 

Muutama vuosi sitten Italian Toscanassa heräsin varhain aamulla laaksosta kajahtavaan kukon majesteettiseen toitotukseen. Mikä onni, että sain sellaista elämässäni kokea! Eivätkös kukot, "järkevästi" ajatellen, "nykyaikaisesti" ajatellen kuulu menneisyyteen? Eivät! Ne kuuluvat elämään. Joel Lehtosta siteeraten, ne antavat ihmisparalle enemmän elämänvoimaa ja pontta nousta aamuisin vuoteesta, kuin mitkään terapeutit. Kotiin palattuani aamut olivat tyhjät: hiljaiset. Kaipasin kukkkoa! Kaipaan yhä.


Kun kävin tyttäreni asunnolla Pariisissa Rue de Richelieulla, nousimme hyvin jyrkkiä, kierteisesti kaartuvia, hyvin kapeita, hyvin kuluneita portaita asunnolle, ullakkohuoneeseen. Kesken nousun oli jopa avaimella avattava rautainen portti. Päässäni risteili: Tällaista ei Suomessa sallittaisi. Paloturvallisuuden nimissä tämä olisi ehdottomasti kielletty. 
Mutta onneksi on paikkoja, joissa kaikkea ei kielletä ja valvota ja ihmiset kantavat itse vastuun itsestään. 
Vuokraemäntä oli kiikuttanut huoneeseen pienen hyvin ravistuneen pöydän, "todennäköisesti jostain puistosta", päätteli tyttäreni. Söimme sen äärellä patonkia ja karjalanpiirakoita. Ehdotin, että laitamme pöydälle liinaksi sanomalehden. Muistaakseni Tove Janssonkin oli joskus tehnyt niin.


Kun muutimme 2006 Helsinkiin, myyntiin menneelle talollemme Hämeenlinnassa tehtiin kuntotarkastus. RAK-Systeemin tarkastaja vaati välittömästi talon seinää peittävän villiviinin repimistä alas, siitäkin huolimatta ettei se viimeisen 30 vuoden aikana ollut aiheuttanut mitään haittaa tai kosteusvauriota talolle. Villiviniin sijasta talon seinustoja tuli kiertää kuulemma vähintään puolen metrin levyinen sepelikenttä. Ajattelin vihreää verhoa, joka piti kesän kuumuuden pois, ja sitä, kuinka loppukesällä oli ollut kiva avata ikkuna lehtien sekaan ja kurkistaa ulos kuin lintu pesästään. Villiviiniä ei revitty eikä uusi omistajakaan sellaista halunnut, mikä hieman lievitti loukattua villiviinimieltäni. 
    Niinpä aina Euroopassa kiinnitän erityistä mielihyvän täyteistä huomiota taloihin, jotka peittyvät villiviineihin. Elämää eikä sepeliä! 


Tämä hyvin hoidettu talo oli viime kesänä naapurimme Piemontessa. Viihtyisä. Ei pelkoa
kuntotarkastajista, kuten ei muissakaan Italian "partataloissa". 
    Siinä maassa tunnen usein erityistä mielihyvää, kuten vaikka toissakesänä Umbrian maaseudulla. kun katselin vanhassa ihmeellisessä abbaziassa asumiemme huoneitten lattioita: "Suomessa nämä olisi jo ajat sitten rempattu.".
Onneksi ei aina rempata. Onneksi ei aina olla käytännöllisiä. Onneksi on kulttuuria, historiaa ja elämää. Olisi hulluutta kysyä kaikesta, mitä se maksaa ja mitä hyötyä siitä on. 






sunnuntai 10. maaliskuuta 2024

KUN RUNO MURTAUTUU KIELESTÄ

 

" Mikä ihmeellinen kirja Villi iiris onkaan, ilmestyessään tämän vuosisadan lopussa, kukkien kielellä

 kirjoitettuna", hämmästyy yhdysvaltalainen kriitikko Helen Vendler The New Republic-lehdessä 1992.

      Samoin minäkin, heti kokoelmaa sieltä täältä silmäiltyäni, tunnen halua huudahtaa runoilija Louise

 Glückin nimeä mukaillen: Ich bin so glüklich dieses Buch gefunden zu haben! 

      Toki tiesin, että tämä amerikkalainen runoilija voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2020, mutta

 sellainen ei minusta koskaan ole ollut syy kiirehtiä lukemaan jotain. Asenteeni on kuin " kissa, joka

 kiertää kuumaa puuroa". Luen uutuuksia ja palkintokirjoja "jäähtyneinä" joskus myöhemmin, jos luen 

- jos ne sattuvat tulemaan vastaan, kuten tämä Villi iiris onnekkaasti tuli. 


Samoin kuin jotkut maalarit (esim. Georgia

 O'Keeffe New Mexicossa ja Ester Helenius 

Suomessa), Louise Glück loihtii kasvikunnasta 

metaforista alustaa sanottavalleen. Hänen

retoriikkansa on niin selkeää ja tunteensa

intensiivisyys syvää, ettei yhdenkään runon tai 

säkeen kohdalla tule tunnetta sommittelusta ja  

ajatuksen keskeneräisyydestä. Mestarin ote on

helpon oloinen; kuin näpertelyn ja peittelyn sijasta  

avaisi yksinkertaisesti puhtaan kämmenesä: Katso, tässä se on. 


Ottamatta esimerkkejä Glückin runoista, turvaudun Helen Vendlerin lausumaan: " Hänen runoutensa

 on...saavuttanut poikkeuksellisen tason, jolla se ei ole sen enempää 'tunnustuksellista' kuin

'intellektuaalistakaan' sanan tavallisessa merkityksessä, joita usein pidetään vastapuolina runouden

 elämässä". 

     Ja David Biespiel The Washington Postissa: " - - runoille on ominaista pakoton hallinnan tuntu ja 

ilmaisun selkeys, joka skalpellin tavoin viiltää halki utuverhon toivon ja tuskan väliltä."

Juuri niin.

Mutta suuren, arkitason kuvia nostavan runouden äärellä tunnen halua paeta ja hylkiä analyysejä, jotka 

ovat kuin tulli- ja tarkastuspisteitä matkalla uuteen, ihmeelliseen, koskettavan tuttuun maahan. 


Louise Glück,

VILLI IIRIS / The Wild Iris, 1992,

suom. Anni Sumari,

Enostone 2022,



 


 


perjantai 1. maaliskuuta 2024

AAKKOSIA



 

Opettelen kreikan aakkosia. Tammi-helmikuussa Ateenassa ollessani huomasin, että englanti ja latinalaiset kirjaimet ovat lisääntyneet sielläkin sitten edellisen käyntini 2013. 
      Mutta ilman kreikan alkeiden - edes aakkosten - osaamista maassa tuntee olevansa luku-ja kirjoitustaidoton. Ateenan instituutin autonkuljettaja opetti innokkaasti ääntämistä. Hän oli aiheesta ylpeä kielestään. Luettelimme vuorotellen innostuneina, miten monet lääketieteen, matematiikan ym. tieteen sanat ja termit tulevat kreikasta. 


Silmäklinikalla käydessäni hämmennyn aina siitä "osaamattomuudesta", etten näe kaikkia esitettyjä kirjaimia. Tuntuu luku- ja kirjoitustaidottomalta sekoittaa K ja F tai H ja N. 


Isä Johannes, 'Valamon vanhus', opettaa kirjeessään (Valamon vanhuksen kirjeitä, Valamon luostari ja WSOY 1976) rippilapselleen, että Uutta testamenttia on luettava hitaasti, kuin vasta opettelisi lukemaan, tavaten. 
Samaa olen ajatellut Isä meidän-rukouksesta. Sen jokainen säe on rukous. Kaikki nämä rukoukset on luettava hitaasti, yksitellen, taukoja pitäen. Itsensä Jeesuksen opettaman rikkaan rukouksen kohdalla ei ole kiire minnekään. Tuskin mitään muuta rukousta kuitenkaan rukoillaan yhtä ajattelemattomasti kuin tätä. Isä meidän-rukousta on sanottu marttyyriksi rukousten joukossa. Se hoetaan usein ulkoa kuten opittu läksy, ilman että sydän on mukana, ajattelematta lainkaan sen sisältöä. 

Mutta oppiminen on aina mahdollista. Kreikkaa voi oppia. Voi iloita niistä kirjaimista, jotka taululta tunnistaa. Voi oppia keskittymään, voi oppia olemaan hiljaa, odottamatta ja tarkkailematta omia suorituksiaan.




maanantai 1. tammikuuta 2024

MITÄ SANAA SAA KÄYTTÄÄ JA MIKÄ SAA OLLA?

 

(Maria Lasonen-Aarnio)

Jouluaattona Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla teoreettisen filosofian professori Maria Lasonen-Aarnio kertoo mielikuviaan sanoista ja arvoista. Hän puhuu 'ummehtuneista arvoista' ja 'moderneista arvoista'.
    Olen jo aikaisemminkin miettinyt, mitä nykyisin tarkoittaa käsite 'arvo'. Se on yksi talous- ja työelämän, koulutuksen ja liikemaailman suosimista muotisanoista. Sillä peitetään paljon tyhjää. Useimmiten olisi rehellisempää puhua suoraan  'tavoitteista', ja rahasta, politiikasta, ateismista ja materialismista. 
    Kristillisistä arvoista uskaltaa Suomessa puhua enää harva, vaikka näitä arvoja monella sisimmässään onkin. Yksipuolinen media ja Lasonen-Aarnion hengenheimolaiset mitätöisivät ne tuota pikaa 'ummehtuneiksi', eivät 'moderneiksi', joita tulee kannattaa. Mitä tämä 'modernius' on? Kuka tai ketkä siitä päättävät? Keitä ovat "asiantuntijat"? Mikä heidän puoluepoliittinen, yhteiskunnallinen ja elämänkatsomuksellinen kantansa on? Ovatko he titteliensä varjolla manipuloivia?  

Kiinnostun aina suuresti, jos puhutaan sanoista, mistä tahansa näkökulmasta käsin, kielitieteellisesti tai semanttisesti ja kulttuuriin kytkeytyen. 
     Lasonen-Aarnio on ottanut haarukkaansa kiltin, rivon/härskin ja herrasmiehen.
Jo otsikko kuuluttaa: "Kiltti-sana kuuluu 1950-luvulle". 

Haluan tarkastella näitä käsitteitä tarkemmin ja laajemmassa kontekstissa kuin Lasonen-Aarnio.  
    Pidän hänen kiltti-sanan käyttöä kohtaan tuntemaansa halveksuntaa kapeana ja asenteellisena.
Ehkäpä sana assosioituu hänellä oheisen, Arvid Liljelundin maalauksen 'Kilttipiika' (1876) tunnelmaan ja tilanteeseen: nöyrä lapsi, tyttö, palvelee vallasnaista ja äiti vahtii hellankulmalta, että tyttö käyttäytyy siivosti eli kiltisti. 
Lasonen-Aarnion mukaan "puhe kiltistä tai tuhmasta lapsesta henkii oletuksia, että lapsen tulisi olla huomaamaton eikä hän saisi aiheuttaa aikuisille päänvaivaa ja kyseenalaistaa heitä".
Mielestäni kiltteys on paljon enemmän ja jopa aivan muuta kuin Lasonen -Aarnion lattea stereotypia alistamisesta ja nöyryyttämisestä. Enkä halua nyt ollenkaan tarttua naisten 2000-luvulla käymien terapioitten ja populaaripsykologian "kaiken selittävään" klisheeseen 'kiltin tytön syndrooma'.

     Myös poika voi olla kiltti - ja hän saa olla kiltti. Tyttökin saa olla kiltti. Kaikki tytöt eivät ole esiintymishaluisia räpätätejä, vaan hiljaisia ja rauhallisia tarkkailijoita, samoin pojat. Heidän luonteensa voi olla hillitty ja herkkä, eikä se tarkoita sitä, että heidät on vaiennettu "kiltteyden" nimissä. 
    On lupa olla herkkä ja herkkävaistoinen eli kiltti ja suhtautua muihin mieluummin sopuisasti kuin "kyseenalaistaen". Minusta lapset  eivät ylipäätään vielä kyseenalaista aikuisia ja vanhempiaan, se aktiviteetti alkaa vasta varhaisteininä, jos alkaa. 

Oheinen kuva: Olin lapsena pikkuvanha ja teräväkielinen, puhelias ja itsepäinen/itsenäinen - mutta ehdottomasti kiltti. Vaikka kuulun 50-luvun piiskaa saaneeseen sukupolveen, en koskaan saanut rangaistusta kiltteyden puutteen takia, vaan "jotta oppisin olemaan ihmisiksi" eli lopettaisin kiusaavan apulaisemme vastakiusaamisen. Tuli luunappia ja niskavillojen tukistusta, kerran oikein piiskaa, kun olin teljennyt apulaisen moneksi tunniksi ulkohuusiin. Vähän lässyttävää sanaa tuhma ei koskaan käytetty. Mutta ulkohuusi-jupakan jälkeen äiti sanoi, että "sinuun meni vanha-aatami".  Niin voi kiltillekin käydä. 

On sanoja, jotka haluan viedä välillä toipumaan sanojen turvakotiin tai tapaturma-asemalle. Vien sinne sanan kiltti, joka kuvaa pienillä lapsilla luontaista, ja aikuisilla harvinaista, hienoa ominaisuutta. Kiltin kanssa haluan suojella häpäisyltä ja muka-älyllisiltä aggressioilta mm. sanoja jalo ja nöyrä. Nöyrä väärinymmärretään ja sitä häpäistään samalla tavoin kuin kilttiä. Jalo kuuluu esiintymiseltään harvinaisempana näiden kahden seuraan. Mahtaisiko Lasonen-Aarnio julistaa sen "maskuliinisen toksiseksi" ja menneeseen maailmaan kuuluvaksi? 

"Tiettyjen sanojen käyttö voi sumentaa käsityksiämme todellisuudesta ja ylläpitää ummehtuneita arvoja", Lasonen-Aarnio sanoo."Sana joka kuulostaa vain kuvaavalta, voi huomaamattamme olla arvolatautunut, ongelmallinen tai ajasta jälkeen jäänyt".
   Minusta sanojen sensurointi sumentaa käsityksiämme todellisuudesta. 
Juuri siksi ei ole oikein ja rehellistä julistaa pannaan sanoja rivo ja härski. Ne eivät hengi "viktoriaanista siveysetiikkaa", kuten Lasonen-Aarnio paheksuu, eivätkä kuvaa "valta-asemassa olevaa miestä lähettämässä seksiviestejä naisille". Kyllä naisetkin ovat rivoja! Joskus tuntuu, että rivompia kuin miehet. Tässä ei ole kysymys yhteiskuntaluokista, valtasuhteista, eikä sukupuolista. Rivo puhe ja rivo käytös on rivoa; härski härskiä. Mikä siinä on Lasonen-Aarniolle "ongelmallista"?  Miksi olisi "ajasta jälkeen jäänyttä" sanoa rivoa rivoksi? 

Lasonen-Aarnion aggressiot 'ylempää yhteiskuntaluokkaa' kohtaan tulevat ilmi myös hänen tökkiessään sanaa herrasmies. Hän sanoo sen viittaavan menneen maailman ylempään luokkaan  kuuluvan miehen hyvään käytökseen "varsin epämääräisellä tavalla". Mitä piilomerkityksiä, niljakkuuksia ja sovinistista alistussuhdetta hän on tässäkin vainuavinaan? Jos ihminen, mies, on ystävällinen, toisen huomioon ottava, kohtelias, myönteinen, auttavainen, tilannetajuinen ja fiksu, mitä ongelmallista ja vaikeasti käsitettvää siinä on? Miksi Lasonen-Aarnio ei salli "tällaisia asioita enää 2020-luvulla nostaa hyveiksi"?
      Muistelen hyvillä mielin ja mielihyvin kaikkia elämäni varrella kohtaamiani herrasmiehiä. Ehkä olen onnellinen, kun olen ollut niin naiivi että olen saanut ilokseni kohdata heitä.
      Unohtumaton kokemus herrasmiehestä ja tämän hyveellisyydestä tapahtui kerran eräällä valtaväylällä, jossa autoni hajosi keskikaistalle. Hetken ohiajavien tööttäyksiä kuunneltuani viereen pysähtyi valkoinen lava-auto ja siitä astui ulos vanttera Elvis Presleyn kaksoisolento, duunari ja herrasmies. Helpotuksen ja turvallisuudentunnetta antaen hän siirsi autoni sivuun ja ryhtyi musta hiustötterö heilahdellen tarkastelemaan konepellin alaisia tapahtumia. Hän huikkasi minulle, että voin mennä hänen autoonsa lämmittelemään, jos alkaa paleltaa. Viereisestä autosta katselivat pikkutytön ja chihuahuan vakaat kasvot. Mies hinasi autoni läheiselle huoltoasemalle ja sai sen siellä käyntiin. Ystävällisin ja iloisin mielin ja kasvoin hän vielä kysyi, haluaisinko häneltä ylimääräiset akkukengät. 
    Niin, professori Maria Lasonen-Aarnio, herrasmiehillä on yleensä hyvät kengät, jopa kiiltonahkaiset, tai sitten akkukengät. Ja heitä on "ongelmallisessa" ylemmässä yhteiskuntaluokassa - miksei saisi olla - ja heitä on rasvamontussa - miksei saisi olla - ja kyllä, he "kantavat mukanaan mielikuvaa sukupuolesta": se on mies. Herrasmies. Miksei saisi olla?  
      

perjantai 8. joulukuuta 2023

LINTUJA

 Viime tiistaina, 5.12., oli Hesarissa juttu naisesta, jonka seuraan kesyttämätön talitiainen oli hakeutunut. Hauska juttu. Yleensähän linnut ovat hyvin arkoja. Luin kerran naisesta, joka ammatikseen harjoitti eläimiä olemaan rauhallisesti erilaisissa elokuvakohtauksissa. Hänen mukaansa linnut olivat kaikkein vaikeimpia, alati säikkyviä ja äkkinäisesti pakenevia.
     Lehtijutun naista, Roosa Prusilaa, lähestyi pihapiirissa muitakin pieniä lintuja. Hän antoi niitten rauhassa kaarrella ympärillään, ja vasta vähitellen alkoi ojentaa niille kämmenellään syötävää. Lopulta tämä talitiainen "ei enää välittänyt, oliko Prusilalla tarjota ruokaa vai ei". "Se saattoi tulla kädelleni, kun itkin, tai istahtaa olkapäälleni ja katsella maailmaa kanssani."
    "Kuin varkain linnusta tuli syy nousta sängystä aamuisin". Tiainen auttoi masennuksesta elämään. 

Ajatellessani tätä pientä kertomusta Roosa Prusista ja talitiaisesta, mieleeni tulivat Hannelore Frankin sanat: "Lohdutus ei ole vain tyhjä sana, jonka takana ei ole mitään. Se on sana jonka takana on ihminen, joka auttaa, ja Jumala, joka auttaa".
Käännettynä: Lohdutus ei ole vain sattumanvarainen räpsähdys, joka ei merkitse mitään. Se on luokse tullut elävä olento, joka auttaa, ja Jumala joka auttaa.


Linnut, kuten koko luomakunta, todistaa Luojastaan. 
   
Kävin muutama vuosi sitten Assisissa, kaupungissa joka tunnetaan fransiskaaniveljestön perustajasta, kerjäläismunkki Franciscuksesta. Franciscus Assisilainen muistetaan myös hänen erityisestä suhteestaan lintuihin ja eläimiin. Kerrotaan, että hän puhui kaikille luontokappaleille ja ne ymmärsivät häntä.  
Ostin luostarin kirjakaupasta pienen kirjasen, joka kertoi mm. Gubbion kaupunkia Franciskuksen aikana 1200-luvulla terrorisoineesta isokokoisesta, karjaa ja ihmisiä raadelleesta sudesta. Kaupungin asukkaat elivät jokahetkisessä pelossa. 
Franciscus puhuttelee "Veli Sutta", nuhtelee sitä, ja kehottaa sitä tekemään rauhan itsensä ja ihmisten kesken. 
Kuunnellessaan susi painuu maata kohti Franciscuksen edessä, laskee päänsä nöyränä, ja ojentaa sitten käpälänsä Franciscukselle. Se käy "yhtä kesyksi kuin mikä tahansa talon eläin". Rauhan ja sovinnon tapahtuma saa ihmiset liikutuksen valtaan.. He alkavat päivittäin ruokkia sutta, ja kun susi aikanaan kuolee, kaikki surevat sen lähtöä. 

Kirkkoalueen pihalta lähdin kävelemään luostarin kivi- ja lasiseinillä suljettua porticoa, jossa lasiseinien läpi saattoi katsella luostarin ruusutarhaa. Käytävän mutkassa oli Franciscus Assisilaista esittävä patsas. Sen avoimilla, rukoilevilla kämmenillä näkyi tekokukkia - ja valkoinen kyyhkynen. 
   Ajattelin ensin, että lintu on koriste niin kuin kukatkin. Katselin sitä: sen toinen silmä liikkui ja se kohensi hiukan asentoaan. 
Jäin vähän pitemmäksi aikaa tarkkailemaan tätä kaunista hautovaa kyyhkyä. Odotin, että näen sen liikkeitten toistuvan mekaanisesti pienin väliajoin. Mutta ei, se oli elävä. Oikea. 
Ihmettelin, mistä se oli päässyt lentämään suljetulle käytävälle. No, varmaan samasta suunnasta kuin minäkin. 
Minusta oli ihmeellistä, että se lehtevän rauhallisen puutarhan ja sen puitten ja räystäitten sijasta oli valinnut tämän pyhää miestä esittävän patsaan kädet pesäpaikakseen. Siinä sen oli hyvä olla. 

Jonkun toisen mielestä tämä, ja kaikki, on sattumaa ja "järjellä selitettävää". Joku puhuisi 'pienistä ihmeistä'. Mutta ei, minusta ihmeet eivät ole koskaan 'pieniä'. Enkä usko sattumiin. Ja kaikki 'tieto' täällä ihmisten kesken on osittaista ja vajavaista. 

Kaikki on ihmettä, suurta ihmettä. Sekin että vedän henkeä sisään ja puhallan ulos, että tartun kynään ja kävelen, avaan ja suljen silmäni. 
   







keskiviikko 8. marraskuuta 2023

TYÖPAIKAN NAINEN

 

Emi Yagi,

TYHJYYSPÄIVÄKIRJA,

suom. Raisa Porrasmaa.
Otava 2023. 170 s.


Tokiolaisen naistenlehden toimituspäällikön Emi Yagin (s.1988) esikoisromaani Kushin techo (suom. Tyhjyyspäiväkirja) on ollut hitti Japanissa ja Pohjois-Amerikassa. 

     Äkkiseltään se vaikuttaa kevyeltä juonikertomukselta, jossa  toimiston ainoa naistyöntekijä, Shibata, keksii yhtäkkiä ilmoittaa miehille että on raskaana. Syynä tähän absurdiin tilanteeseen on Shibatan jatkuva turhautuminen siihen, että juuri hänen, naisen, edellytetään aina omien töittensä lisäksi keittävän muille kahvia, siivoavan vierailijoitten jäljiltä pöydän, vievän uutta paperia ja mustetta tulostimeen, tyhjentävän roskakoreja, huuhtovan tiskirätin jne. 
    Raskaana oleva nainen voi pahoinvointiinsa vedoten kieltäytyä tästä kaikesta.  
    Miehet toimistossa muuttuvat heti hyvin huomaavaisiksi. Shibataa lähinnä istuva Higashinakanonkin on ylettömän ystävällinen ja utelias; hän haluaa heti kuulla, kumpaa sukupuolta lapsi on ja minkä nimen Shibata on ajatellut sille antaa. 
     Raskauden vuoksi Shibata saa luvan lähteä myös töistä pari kolme tuntia aikaisemmin kuin normaalisti, jo kello viideltä iltapäivällä, niin että työmatkan ja ruokaostosten jälkeen hän on kotona jo puoli seitsemän aikaan. Ylellistä! Shibata valmistaa itselleen kylvyn ja monipuolisen, terveellisen aterian. Aterian valmistus ja ruoka-aineet kuvataan huolellisesti. Kaikki syötävä on hyvin japanilaista. Lieneekö tässä naistenlehdessä työskentelevän kirjoittajan tieto siitä, mikä lukijoita, etenkin ulkomaalaisia, kiinnostaa? (Itsekin ostin heti CityMarketista mochi-palleroita, kun niihin kirjassa tutustuin.)

Romaanin nimi Kushin techo tarkoittaa Japanissa muistiinpanoja, joihin odottava äiti kirjaa  raskausviikko raskausviikolta kaikki lapseen ja omaan hyvinvointiinsa liittyvät seikat ja havainnot. 
Shibata tekee merkintöjä, mutta niitten sisältö on hänelle oikeastaan yhtä tyhjää  kuin hänen työpaikkansa valmistamat tuotteet: paperirullien ontot kartonkihylsyt. 

Aluksi tarinan idea tuntuu olevan yhteiskunnallinen: kuvastaako arkipäiväisten ja ylimääräisten pikku hommien nakittaminen naiselle edelleenkin miesten ja naisten eriarvoisuutta työelämässä? 
Juonessa on myös pari niin surrealistista heittoa, että lukija voi ottaa lukemansa myös pelkkänä jännityskertomuksena, paljastuuko naisen raskaushuijaus muille vai ei? Uskaliaasti Shibata lähtee jopa äitiysaerobiciin huiveille topatun tekovatsansa kanssa. Siellä hän on muitten, seurallisten ja toinen toisensa raskaudesta kiinnostuneitten äitien, "kuin sirkuttavan pikkulintuparven" keskellä.
    Pian Shibata käy aerobicissä useammin kuin muut, hän alkaa jäädä työmatkalla metrosta pysäkkejä aikaisemmin pois kuin ennen ja vaeltaa kävellen asunnolleen kapeita, illassa pimeneviä katuja, joilla tulee harvakseltaan vastaan ja vilahtaa ohi hänen huomionsa kiinnittäviä ihmishahmoja.
Puhutaan Amazon Primen katselemisesta, jumppahetkistä kotilattialla, edelleen tarkasti aterioista...äitiyslomalle jäätyään Shibata päättää reippaasti lähteä ihailemaan ulos kirsikankukkia,kunhan on ensin pessyt vessan... 
Hän on yksinäinen ja ulkopuolinen. Ilman raskautta hän olisi oikeastaan merkityksetön. 
Tyhjyyspäiväkirja kuvaa irrallisuutta ja näkymättömyyden kokemusta, jonkinlaista reipastelevaa pinnallisuutta.
      Materialismi on myös hyvin nyky-japanilaista: tekstissä vilahtelevat maailmankuulut tuotemerkit, Conversen valkoiset nahkaiset All Starsit, tunnetut urheilujuomat, jopa Marimekon kassi heilahtaa jollakin sivulla... Lieneekö tämäkin asia, jonka naistenlehden toimituspäällikkö tietää kiinnostavan lukijoita, kotimaasta riippumatta?
    

Toinen japanilainen, hauska ja älykäs kertomus naisiin kohdistuvista odotuksista ja yhteiskunnan urakeskeisyydestä on vuonna 2020 suomennettu Saryaka Muratan romaani Lähikaupan nainen. 
Yagin kertomukseen verrattuna Murata on yhteiskunnallisempi. Hänellä on ollut erittäin terävä ja omaperäinen oivallus kuvata yhteiskuntaa mitättömänä pidetyn työn ja sille omistautuneen työntekijän kautta.
   Kirjoitin Murakan Lähikaupan naisesta blogin syyskuussa 2020 ('Kaupassa')   
 
     
      

      

tiistai 3. lokakuuta 2023

STOCKMANN IN MEMORIAM

 

Kuten meille täällä Helsingissä on jo vuosia tiedotettu, Stockmann sairastaa taloudellista pitkäaikaissairautta, joka nyt on johtanut niin vakavaan tautitilaan, että edessä näyttää olevan vararikko eli kuolema - taikka ainakin todella fataaleja leikkauksia, joitten jälkeen potilasta ei vierailija  enää voi tunnistaa. 

Sairasvuoteen eli rakennuksen päädyissä saattaa jatkossakin lukea Stockmann, mutta virallisissa potilaspapereissa nimi tulee olemaan Lindex. Lindex on Stockmannin holhooja, sillä itse S ei pysty enää elättämään itseään eikä muutenkaan pärjää nykymaailmassa. 

"Meillä kaikilla" on omat muistomme Helsingin Stockmannista (rak. vuonna 1930), Suomen ensimmäisestä tavaratalosta (perustettu 1862). Sokos (S-ryhmän tavarataloketju v:sta 1952) on 2000-luvulla pinninyt perässä, mutta Stockmanniin verrattuna siltä puuttuu aidon tavaratalon historia ja tyyli. "Se jokin" on valitettavasti jo itse Stockmanniltakin kadonnut. Talo on pelkkä Stocka, ja kaupunkilaisten puheenparreksi on jo tullut hokea, että  ' Stockalla ei ole enää mitään '. 

Ensimmäiset muistoni Stockmannilta ovat 1950-luvulta, jolloin lähdin sukulaistätini kenraalitar Sutelan kanssa raitiovaunulla Munkkiniemestä kohti keskustaa. Olin pieni maalaistyttö, jota äiti aina välillä "lainasi" Annikki-serkulleen "tyttäreksi".  
    Stockmannilla odotin näkeväni leikkikaluosaston suuret kultakalat. Ne uiskentelivat kehämäisessä altaassa pylvään ympärillä. Tädin herttaiset kyselyt, mitä haluaisin hänen ostavan minulle, olivat pelkästään hämmentäviä ja turhia. Ulkona kaduillakin minulle riitti se, että näin ihmeellisen vihreän avaimen syttyvän ja sammuvan jonkin suuren talon katolla. Avaimen nimi oli PYP. 
Kun kerran eksyin tädistä Stockmannilla (kummallista, sillä pitelin tavallisesti koko ajan kiinni hänen hansikoidusta kädestään), kiltti myyjätäti järjesti kuulutuksen halki tavaratalon: "Pieni Sejase-tyttönen odottaa tätiään kolmannen kerroksen naisten hattuosastolla!". 

(August Macke)
Anna Kortelaisen kirja Päivä naisten paratiisissa, WSOY 2005, on kiinnostava historiikki tavaratalo-käsitteen ja tavaratalojen synnystä. Se keskittyy Pariisiin ja 1800-luvun puoliväliin.
    Tavaratalot olivat ensimmäisiä ja ainoita julkisia tiloja, jotka olivat vain naisille. 
     Tavaratalot olivat myös ensimmäisiä suuria naistyöpaikkoja, joissa nainen saattoi edetä urallaan.
Tavaratalo oli kunniallinen työpaikka, vaikka sen ilmapiiri oli, ja on edelleen, hemmotteleva ja aistillinen.
      Ostaminen ja oman rahan käyttö oli naisille pariisilaisessa tavaratalossa jotain aivan uutta. Kortelainen kirjoittaa tästä  feminismin ja taloudellisen itsemääräämisoikeuden näkökulmasta. 
      Hänen punaisena lankanaan on, että tavaratalo nykyäänkin on naisten maailma ja turvapaikka vihamielisessä kaupunkitilassa. 

Kun nuorena aikuisena 70-luvulla asuin Helsingin Etu-Töölössä, näin näitä 'Töölön rouvia', jotka jokapäiväisesti kiirehtivät tutuille ostoskierroksilleen Stockmannille. Raitiovaunulla mentiin Hesperian puiston pysäkiltä suoraan tavaratalon pääovelle. Ihmettelin joskus, miten he jaksoivat, miten heitä kiinnosti? Mutta nyt ymmärrän, että se oli riippuvuus siinä kuin nykynaisilla puhelimen selaaminen ja nettishoppailu; se oli turvapaikka johon paeta päivien tyhjyyttä; hetki kuvitella, unelmoida ja saada aistillista mielihyvää. 

Stockmannin ala-aulassa pääoven luona tuoksui 'ennen vanhaan' (vielä 80-luvulle tultaessa) vastajauhettu kahvi, myyjiä työasuissaan oli paljon ja he olivat erittäin kohteliaita ja ystävällisiä, teitittelivät nuorempaakin; hissitytöt ja - pojat hoitivat hissinnappien painamisen; ja jo liukuportaita ylös noustessa tunnelmassa oli eurooppalaisuutta. Stockmannilta sai myös sellaista, mitä muualta ei saanut, luksustakin.
  Vuosina jolloin en asunut Hgi:ssä, tuli ilman muuta suunnattua askeleet asemalta Stockalle, jos aikaa johonkin tapaamiseen tai tilaisuuteen oli. Stockmann otti vastaan kuin tuttu, suuri varakas vanha koti, johon sai vapaasti tulla ja viettää sen ajan mitä halusi. 

Kun 1995 rahapulassa ja kauheassa kiireessä jouduin/sain yhden viikon aikana etsiä itselleni iltapuvun Linnan itsenäisyyspäivän juhliin, suuntasin Stockmannin iltapukuosastolle. Eihän mihinkään ompelijaan tai täysin vieraisiin, vähän hämmentäviin ateliereihin ollut aikaa. 
Neuvojakseni lyöttäytyi julkisuudesta tuttu "Malli-mamma", joka minua ystävällisesti kiireestä kantapäähän silmättyään toi empimättä sovitettavakseni kolme iltapukua. Häkeltyneenä sujuttauduin ensimmäiseen, Yves Saint Laurent'n luomukseen, joka kieltämättä löi kaiken edeltävän elämäni juhlavaatetuksen laudalta, ja jossa Mallimamman mielestä olin "kuin veistos". Ihailin ihmeissäni hänen ammattitaitoaan, silmää "nähdä", mutta samalla melkein äännähdin kauhusta katsoessani yksin sovituskopissa hintalappua. Sillä  tämähän oli ostos, jonka tulisin tekemään pelkästään ja ainoastaan hintalapun perusteella. Hirveä salattu iltapukukiipeli. Kun Mallimamma näki minun empivän, hän riensi iloiten ehdottamaan (määräämään), että vien puvun kotiini yöksi, ja aamulla voin sitten lyödä lukkoon kaupat. Hetkeä myöhemmin siis istuin jäykkänä junassa Yves Saint Laurent'n kanssa. Hirvitti että heti seuraavana aamuna pitäisi taas lähteä junalla edestakaisin Hki:iin Stockmannin pyörteisiin. Onneksi mallimamma ei ollut paikalla, onneksi myyjä oli vaihtunut, kun aamulla saavuin  koskemattoman puvun palautukseen. Olin päättänyt ostaa eilen  huomaamani osaston halvimman pikku iltapuvun. Sehän oli 'ihan ok', vaikka ulottuikin tyylittömästi vain puolipohkeeseen. Ostospäätöksen kanssa seisoin totisena kassatiskillä. Myyjätär kysymään: "Tuleeko puku Linnaan?" Hän oli ottanut pöydän alta esille mustakantisen vihon ja katsoi sen jotakin riviä. "Tämä puku menee jo sinne, joten jos olette myös menossa, ette voi ostaa tätä pukua". "Ei mene Linnaan", sain heti sökellettyä eli valehdeltua. Ja niin myyjätär alkoi rauhallisin hitain liikkein kääriä kimallustani silkkipapereihin. Eivätkä eilinen myyjä tai Mallimamma onneksi ilmestyneet ihanina ja hymyilevinä pukujen takaa luokseni. 
    Sellaista oli 'silloin joskus'. Vain Stockmannilla on voinut olla sellaista, aivan erilaista.  


Lukuvinkiksi myös: Antto Terras, Stockmann Yard, Like 2015.
   Kertoo vuoden 2016 alussa lopetetusta Stockmannin turvallisuusosastosta, joka oli perustettu vuonna 1930. 
Hauska kirja.

tiistai 26. syyskuuta 2023

GOETHEN VAUHDISSA




Istuin pari viikkoa sitten laivassa Napolinlahdella ja mietin Johann Wolfgang von Goethen (1749-1832) sanomaksi väitettyä lausetta 'Nähdä Napoli ja kuolla'.
   Niinpä siinä, keskellä ikimuistoistaTyrrhenanmerta, otin ja tilasin puhelimeni selaimella suomalaisesta antikvariaatista kotiin odottamaan Goethen kuuluisan klassikon 

Italian matka päiväkirjoineen
Tagebuch der italienischen Reise,1886.
Tagebücher 1775-1809.
   Valikoiden suomentanut ja johdannon laatinut Sinikka Kallio.
Kustannusosakeyhtiö Taide, 2.painos 1999.  

(WilhelmTischbein, Goethe Rooman Campagnalla)


On aina antoisaa lukea teoksen johdanto, jos se on asiantuntevasti ja antaumuksellisesti kirjoitettu. Kääntäjä Sinikka Kallion selonteko onkin varsin seikkaperäinen ja selvittää Goethen, tuon "poikkeuksellisen runsaiden ja väsymättä viljeltyjen moninaisten luonnonlahjojen ilmentymän " elämää laajemminkin kuin vain Italian matkojen osalta. 

 Syyskuussa 1786 Goethe kiirehtii matkaan Karlsdbadista ( "aamulla kello 3, salaa") kohti Brennerin solaa ja Italiaa. 
Hän matkustaa aluksi inkognito, jottei suurmiehen maine ja tunnettuus rajoittaisi matkan elämyksiä ja seuraelämää. 
  Ensi hetkestä lähtien kaikkea havainnoidaan:  "a) sääsuhteita, b) leveysasteita, ilmastoa jne., c) kasveja, hedelmiä jne., d) vuoristoja ja kivilajeja, e) ihmisiä ja heidän olemustaan, ulkonäköään, vaatetustaan ja tapojaan. " Matkustavaisille annetaan mm. neuvo, että juomarahojen sijasta italialaisille kansanihmisille tuottaa enemmän iloa, jos heille lahjoittaa kirjavia riikinkukon sulkia. ("Tietenkin on selvää, että taitavasti sijoitellen".)

Sitten ollaan VeronassaVicenzassa, Padovassa... Venetsian kautta matka jatkuu Ferreraan,  CentoonBolognaan, Perugiaan, Folignoon - eivätkä näittenkään alueitten kuvaukset ole vähäpätöisiä - mutta viimein Goethe saavuttaa ROOMAN, matkansa todelliseen päämäärän. Ensimmäinen oleskelu siellä  kestää lokakuusta 1786 helmikuuhun 1787. 
    Roomaa kohti Goethe on kiiruhtanut postivaunuissa tai muissa ajopeleissä, vesiteitsekin, omasta mielestään tulista kiirettä pitäen. "Maa juoksee pois jalkojeni alta ja sammumaton intohimo ajaa minua eteenpäin!"
     Jo päästyään Brennerin solasta Veronaan, Goethe oli pitänyt "silmiään lähes kiinni", jotta hänen täysi hurmoksensa säilyisi Roomaan.    
    Roomaan astumista hän nimittää toiseksi syntymäkseen. 
    Goethe porhaltaa kuumeisen innostuksen vallassa ristiin rastiin kaupunkia, hän "kiitää", hän "rientää" ja "kiirehtii". 
   Niin hullunkuriselta kuin tämä hurmio nykyihmisestä voikin kuulostaa - mutta mikä tosiasiassa on ihastuttavaa ja arvokasta: kyky innostua - on samaan aikaan huomattava myös Goethen älykäs ja kaikkea tarkkaileva silmä.
Jo Veronassa hän näki epäkohtia: epäsiisteyttä ja mukavuuksien puuteen. " Esipihat, pylväskäytävät jne. ovat saastan peitossa. Kyllä kansa tarpeineen aina tiensä vainuaa. Rikkaat olkoot rikkaita, pystyttäkööt palatseja, jalosukuiset hallitkoot, mutta kun he rakentavat pylväskäytäviä ja esipihoja, niin kansa käyttää niitä omiin tarpeisiinsa, eikä sillä sen polttavampaa tarvetta ole kuin päästä mahdollisimman äkkiä eroon siitä mitä se mahdollisimman usein on sisäänsä ahtanut".  
  Roomassa hän kritisoi "uutta arkkitehtuuria", joka "pilaa todellista Roomaa".  
  Paavin rituaalinomaista koreografiaa Pietarinkirkon messussa Goethe katselee kunnioittavin, mutta  protestanttisin silmin.   

"Olkoon Rooma minun yliopistoni!" Goethe julisti, mutta kuten Sinikka Kallio kirjoittaa, kirjaa lukiessa näyttää, että se toisinaan oli hänelle, "isolle lapselle" miltei lastentarha: Kaikkea piti opetella A:sta Ö:hön: muovailla, piirtää mallin mukaan tai luonnon maisemissa, tehdä kipsivaloksia, uuttaa itse keräämistään aineista mustetussia, naputella malmivasaralla mineraalinäytteitä, seurata vierestä kotitekoisen pastan valmistusta, lähettää kotiin hienoja kahvilaatuja, poimia simpukat rannoilta, sienet kukkuloilta, ja tutkia intohimoisesti kasveja. 
Ensimmäisen Italian matkansa aikana Goethe kaikin poikkeuksellisten lahjojensa keinoin pyrki täyttämään oman itsensä syvimmät tavoitteet. Nykytkielisesti: Goethekin siis 'etsi itseään'. Runoilijaystävä Wieland totesikin lempeän ironisesti: "Überall durchschimmert das Ich" - kaiken lävitse hohtaa Minä. 

(Wilhelm Tischbein, Goethe huoneessaan Roomassa)
Goethe oli mitä ilmeisimmin niitä harvinaisia "tulivuori-ihmisiä", joitten sisällä kytee suunnattomasti energiaa ja potentiaalia. 

Yksi harvoista alueista, joilla G:n lahjat eivät sitkeistä yrityksistä huolimatta pitkälle riittäneet, oli visuaalisen kuvaamisen taito. Tallella on runsaasti hänen piirtämäänsä ja maalaamaansa, mutta "aniharvoin pilkahtaa esiin mitään yli arastelevan harrastelijatason yli ulottuvaa, minkä hän itsekin vihdoin nöyrästi tunnusti" (Sinikka Kallio)

Ennen kameran aikakautta oli matkailijan tietysti yritettävä itse kuvata kohteita - tai hankittava matkaseurakseen ammattitaitoinen nopea piirtäjä. Goethen tunnustusta saanut ystävä, ammattitaiteilija Wilhelm Tischbein kuvasikin paljon Goethen matkaa ja Goethea matkalla. Minusta hänen piirroksensa eivät ole sen kummempia kuin Goethenkään. 

Taideteoreetikkona ja taiteesta kirjoittajana Goethe oli sitäkin merkittävämpi. Italian matka on tulvillaan kuvauksia ja analyysejä antiikin ja uudempien aikojen arkkitehtuurista ja kuvataiteesta. 

Herpaantumattomalla työtehollaan Goethe myös kaiken aikaa itse kirjoitti, käänsi ja tutki. Italian matkalta hänellä oli valmiina mm. aineisto kuuluisaan Värioppiinsa (Farbenlehre) ja oppirakennelmaan kasvien metamorfoosista, sekä idullaan heti Italian matkan jälkeen syntyviä kaunokirjallisia teoksiaan (mm. Wilhelm Meisterin oppivuodet,  Faust I, suuret balladit... jne.).

Mutta sitten Goethe jo istuukin Sisiliassa ihastuneena appelsiinipuussa. Hän myös kirjoittaa heti opettajamaisesti Saksaan, että sielläkin appelsiinipuitten tulee antaa haaroittua tyvestä alkaen eikä karsia niistä suorarunkoisia puita, sillä haaroittuneessa appelsiinipuussa voi ihminen istua ja iloita luonnon kauneudesta. 

Etelä-Italian ja muun Italian ihmisten eroista Goethe kirjoittaa: "Tässä kansassa on tavattoman paljon eloisaa ja älykästä kekseliäisyyttä, joka ei tähtää rikastumiseen vaan huolettomaan elämään."

Napolissa ollessaan Goethe kuvaa Roomaa enemmän arkisia näkymiä, ihmisiä ja tunnelmia. "Valossa kylpevä vilkas Napoli loistaa kaikissa väreissä". Napolissa näyttää myös olevan enemmän seuraelämää, naiskauneutta ja erotiikkaa. Kuvaukset ovat hauskoja ja eläviä - Goethe tuntuu hyvin elävältä ja eloisalta. Ajattelen samoin kuin Goetehn tunettu ihailija, kirjailija Aino Kallas: "Italienische Reise-kirjan katkonaiset, mitä suurimmassa määrin subjektiiviset muistelmat ovat tuoneet Goethen minulle takaisin klassikkojen pölyiseltä hyllyltä elävien maailmaan". 

Lähdettyään Napolista kesän 1787 alussa Goethe kuulee, että Vesuviuksesta syöksynyt tuore laavavirta on tulossa rannikkoa kohti. Hän harmittelee suuresti, ettei matkakiireittensä vuoksi pääsee laavaa lähemmin tutkimaan (!).
(J.W.von Goethe, Vesuviuksen purkaus. Piirustus ja akvarelli.)

 Mutta kun vilkas värikäs Napoli - jota Goethe myös kuvaa "likaiseksi, meluisaksi ja rasittavaksi", jopa "muumioituneeksi", on jäänyt taakse, hän palaa vielä Roomaan.
Yllättävästi - ensihurmoksen muistaen -, hän kertoo, että "vasta nyt alkavat minulle täällä käydä rakkaiksi puut, kalliot, jopa itse Rooma". 

Toisenkin kerran Goethe vielä matkusti Italiaan, nyt hovimiehenä leskiherttuatar Anna Amalian seurassa, mutta - jälleen yllättävästi - ei pitänyt matkasta lainkaan. Matkan kirjallinen tulos oli sarja kitkeränsävyisiä Venetsialaisia epigrammeja (1790).  


1786:
Verona, Vicenza, Padova

1786-87:
Venetsia, Ferrera, Cento, Bologna, Perugia, Foligno, Rooma

1787:
Napoli, Palermo,
Rooma.



Matkan kesto: syyskuusta 1786 huhtikuuhun 1788.


 





     


 


perjantai 21. heinäkuuta 2023

HIRVI

 


Metsä on hirven koti, ja kotona se tahtoo aina olla. Koti on sille suuri ilon ja tyytyväisyyden lähde. Hirvi on joka päivä hyvällä tuulella. Vaikkei se ole kesy, se on säyseä ja sovinnollinen. Harvoin sille tulee riitaa eikä se paina mölyjä mahaansa, vaan pelkästään varpuja ja muuta puutavaraa.

Hirvi katselee mielellään. Se menee metsänrajaan, pellonreunaan ja suon laitamille pensaikkoon ja katsoo sieltä niin kuin kynnykseltä katsotaan huoneeseen. Näkymät ovat sille rakkaita ja mieluisia. Vilja nousee pellossa oraalle, lammelta tuoksahtaa makoisa raate ja taimikossa on tarjolla herkullista purtavaa. Kelpaa elellä!

On kesän aamuhämärä ja nuori hirvisonni mielii kahlailemaan heinäiseen rantaveteen. Se katsoo koivupöheiköstä, onko tilaa. Täytyy odottaa. Vanhoja, lapiosarvisia uroksia on jo paikalla ruokailupuuhissa. Sonninuorukainen toivoo kovasti, että sillekin kasvaisi leveät lapiot mieluummin kuin kapeat hangot. Kernaasti se olisi ylettömän kookas. Mitä suurempi ruumiin koko, sen parempi kaikkien mielestä. Arvo eli ulkonäkö arvioidaan sekin katselemalla, ei mittelöiden ja sarvia kalistamalla. Koko loppukesä ja alun syksyä meneekin sonneilla toistensa tuijotuikseen, mutta sitä ei nuori hirvi ole vielä kokenut. On sen ensimmäinen oma kesä. Viime suvena se syntyi, kiintyi hellästi emäänsä ja seuraili sitä pitkin laajaa kotia. Yhdessä käytiin uimassa, yhdessä ruokailtiin, retkeiltiin ja nukuttiin, se oli hauskaa, huoletonta aikaa sekin! Niin mukava oli myös liittyä suvun rakkaaseen seuraan ja yhdessä tuttujen lehmien ja sonnien kanssa lähteä syysvaellukselle kautta kotikontujen. 

Jossakin vaiheessa talven koittaessa sonninuorukainen huomasi olevansa yksin, oman onnensa nojassa. Äiti oli hävinnyt maisemista kokonaan. Haikeus ei silti ehtinyt sonnin mieleen, sillä kiinnostavaa katseltavaa riitti. Huurteisesta lepikosta se seurasi tien autoliikenettä, ja erään maalaistalon läheisyydestä se löysi kerrassaan erinomaisen pihlajiston. Se luotti siihen, ettei sitä huomata, kuten ei usein huomattukaan. Hämmästyttävää, kun tietää, miten iso eläin hirvi on. 

Hirven mielestä taas hämmästyttävää oli äkillinen pauke ja sekasorto hiljaisessa alkutalven metsässä. Koirat! Ne juoksivat ja läähättivät mielettöminä, kiihkoissaan pitkin mäkiä ja soita, ja hirvet pakenivat niitä silmät kauhusta pullottaen. Metsästys! Surma! Nuori sonni oppi kauhistuttavia asioita heti ensimmäisenä syksynään. Mutta se unohti kaiken heti kun se oli ohi, ei surrut menneitä, ei pelännyt eilisiä. Kesä! Nyt on kesä, hyvä yltäkylläinen aika, jolloin voi laukata ja polskia, haukata herkkuja ja katsella mielikseen kodin kaunista piiriä. Nahkasarvinen kruunukin tuntuu sen kuin levenevän ja haaroittuvan! Hirvi nauttii täysin sieraimin kesäaamun raikkaudesta. Muitten ruokaillessa raatelammella se lähtee tyytyväisesti toisaalle.

Mustikanpoimija ei ollenkaan huomaa sitä, kun se joustavasti, risun rasahtamatta astelee tämän takaa. Ensin se on tietenkin pysähtynyt ja katsellut ihmistä tovin. Ihminen ei ollenkaan haista sitä. Hirvi näkee karhunkin menevän kyyryssä hiipien varvikon takana, mutta sitäkään ei ihminen pane merkille. Ihminen ei ymmärrä väistämistä, joka on metsän ainoa ja tärkein liikennesääntö. Jokainen eläin tietää, ketä väistää, ja karhua väistävät varmuuden vuoksi kaikki. Ihminen sen sijaan pyllistelee ja pyörii ja hyörii paikallaan ja sitten yhtäkkiä huutaa järkyttävällä äänellään; se kajahtaa ilmoille kuin laukaus! Hirvi pakenee hämillään, minne, mihin, sitä ei mustikanpoimija ehdi nähdä. 

Tyynessä lahdessa kallioseinämän ja soisen rannan välissä kasvaa ulpukoita. Kai sinne vielä ehtii aamupalalle, hirvi tuumii ja kahlaa veteen. Ulpukan juuret ovat sangen hyviä, niissä on sekä makua että puremista. Hirvi upottaa turpansa ja kiskaisee kasvin vartta. Jonkin verran pötkylää nousee pintaan, sen hirvi ottaa heti jauhaakseen. Syötyään pötsinsä aika täyteen hirvi nousee maihin ja lähtee kuljeksimaan. Se pysähtelee, patsastuu, ja tuijottaa metsän hämystä rantaan rakenettuja mökkkejä, jää hetkeksi katsomaan maamiehen työtä kukkavainion takaa, ja korkealla mäellä se haistelee uteliaana toisten sonnien jättämiä jälkiä. Päivä päivältä se haistelee niitä kiinnostuneemmin ja samalla se liikkuu laajemmalla ja laajemmalla alueella metsää, Tuntuu kuin jokin siellä puron varressa tai metsänotkelmassa odottaisi sitä. Lehmä vaikka! Mikäs siinä, hirvi tuumii hyvillään. Se hankaa kutisevia sarviaan puihin, niin että nahka riippuu niistä pitkinä suikaleina. Toinen samanlainen sonni, ikätoveri, tulee sitä polulla vastaan ja ne ohittavat toisensa kohteliaasti. Kumallakin on oivia suunnitelmia, kummankin jäsenissä kohisee voima ja terveys. Keveästi ne juoksevat metsässään, häviävät ovista, joita emme näe, ja katsovat avoimista, vihreitten oksien kehystämistä ikkunoistaan. Oli niitten kotona kimaltava lumilattia tai kesän pehmeät sammalmatot, kaikkeen ne tottuvat sopuisasti. Siinä, yltympäri, niillä on niitten päivien mukavuus. 



                                                                   -------------