GOETHEN VAUHDISSA

Istuin pari viikkoa sitten laivassa Napolinlahdella ja mietin Johann Wolfgang von Goethen (1749-1832) sanomaksi väitettyä lausetta 'Nähdä Napoli ja kuolla'.

   Niinpä siinä, keskellä ikimuistoistaTyrrhenanmerta, otin ja tilasin puhelimeni selaimella suomalaisesta antikvariaatista kotiin odottamaan Goethen kuuluisan klassikon 

Italian matka päiväkirjoineen

Tagebuch der italienischen Reise,1886.

Tagebücher 1775-1809.

   Valikoiden suomentanut ja johdannon laatinut Sinikka Kallio.

Kustannusosakeyhtiö Taide, 2.painos 1999.  

(WilhelmTischbein, Goethe Rooman Campagnalla)

On aina antoisaa lukea teoksen johdanto, jos se on asiantuntevasti ja antaumuksellisesti kirjoitettu. Kääntäjä Sinikka Kallion selonteko onkin varsin seikkaperäinen ja selvittää Goethen, tuon "poikkeuksellisen runsaiden ja väsymättä viljeltyjen moninaisten luonnonlahjojen ilmentymän " elämää laajemminkin kuin vain Italian matkojen osalta. 

 Syyskuussa 1786 Goethe kiirehtii matkaan Karlsdbadista ( "aamulla kello 3, salaa") kohti Brennerin solaa ja Italiaa. 

Hän matkustaa aluksi inkognito, jottei suurmiehen maine ja tunnettuus rajoittaisi matkan elämyksiä ja seuraelämää. 

  Ensi hetkestä lähtien kaikkea havainnoidaan:  "a) sääsuhteita, b) leveysasteita, ilmastoa jne., c) kasveja, hedelmiä jne., d) vuoristoja ja kivilajeja, e) ihmisiä ja heidän olemustaan, ulkonäköään, vaatetustaan ja tapojaan. " Matkustavaisille annetaan mm. neuvo, että juomarahojen sijasta italialaisille kansanihmisille tuottaa enemmän iloa, jos heille lahjoittaa kirjavia riikinkukon sulkia. ("Tietenkin on selvää, että taitavasti sijoitellen".)

Sitten ollaan Veronassa, Vicenzassa, Padovassa... Venetsian kautta matka jatkuu Ferreraan,  Centoon, Bolognaan, Perugiaan, Folignoon - eivätkä näittenkään alueitten kuvaukset ole vähäpätöisiä - mutta viimein Goethe saavuttaa ROOMAN, matkansa todelliseen päämäärän. Ensimmäinen oleskelu siellä  kestää lokakuusta 1786 helmikuuhun 1787. 

    Roomaa kohti Goethe on kiiruhtanut postivaunuissa tai muissa ajopeleissä, vesiteitsekin, omasta mielestään tulista kiirettä pitäen. "Maa juoksee pois jalkojeni alta ja sammumaton intohimo ajaa minua eteenpäin!"

     Jo päästyään Brennerin solasta Veronaan, Goethe oli pitänyt "silmiään lähes kiinni", jotta hänen täysi hurmoksensa säilyisi Roomaan.    

    Roomaan astumista hän nimittää toiseksi syntymäkseen. 

    Goethe porhaltaa kuumeisen innostuksen vallassa ristiin rastiin kaupunkia, hän "kiitää", hän "rientää" ja "kiirehtii". 

   Niin hullunkuriselta kuin tämä hurmio nykyihmisestä voikin kuulostaa - mutta mikä tosiasiassa on ihastuttavaa ja arvokasta: kyky innostua - on samaan aikaan huomattava myös Goethen älykäs ja kaikkea tarkkaileva silmä.

Jo Veronassa hän näki epäkohtia: epäsiisteyttä ja mukavuuksien puuteen. " Esipihat, pylväskäytävät jne. ovat saastan peitossa. Kyllä kansa tarpeineen aina tiensä vainuaa. Rikkaat olkoot rikkaita, pystyttäkööt palatseja, jalosukuiset hallitkoot, mutta kun he rakentavat pylväskäytäviä ja esipihoja, niin kansa käyttää niitä omiin tarpeisiinsa, eikä sillä sen polttavampaa tarvetta ole kuin päästä mahdollisimman äkkiä eroon siitä mitä se mahdollisimman usein on sisäänsä ahtanut".  

  Roomassa hän kritisoi "uutta arkkitehtuuria", joka "pilaa todellista Roomaa".  

  Paavin rituaalinomaista koreografiaa Pietarinkirkon messussa Goethe katselee kunnioittavin, mutta  protestanttisin silmin.   

"Olkoon Rooma minun yliopistoni!" Goethe julisti, mutta kuten Sinikka Kallio kirjoittaa, kirjaa lukiessa näyttää, että se toisinaan oli hänelle, "isolle lapselle" miltei lastentarha: Kaikkea piti opetella A:sta Ö:hön: muovailla, piirtää mallin mukaan tai luonnon maisemissa, tehdä kipsivaloksia, uuttaa itse keräämistään aineista mustetussia, naputella malmivasaralla mineraalinäytteitä, seurata vierestä kotitekoisen pastan valmistusta, lähettää kotiin hienoja kahvilaatuja, poimia simpukat rannoilta, sienet kukkuloilta, ja tutkia intohimoisesti kasveja. 

Ensimmäisen Italian matkansa aikana Goethe kaikin poikkeuksellisten lahjojensa keinoin pyrki täyttämään oman itsensä syvimmät tavoitteet. Nykytkielisesti: Goethekin siis 'etsi itseään'. Runoilijaystävä Wieland totesikin lempeän ironisesti: "Überall durchschimmert das Ich" - kaiken lävitse hohtaa Minä. 

(Wilhelm Tischbein, Goethe huoneessaan Roomassa)

Goethe oli mitä ilmeisimmin niitä harvinaisia "tulivuori-ihmisiä", joitten sisällä kytee suunnattomasti energiaa ja potentiaalia. 

Yksi harvoista alueista, joilla G:n lahjat eivät sitkeistä yrityksistä huolimatta pitkälle riittäneet, oli visuaalisen kuvaamisen taito. Tallella on runsaasti hänen piirtämäänsä ja maalaamaansa, mutta "aniharvoin pilkahtaa esiin mitään yli arastelevan harrastelijatason yli ulottuvaa, minkä hän itsekin vihdoin nöyrästi tunnusti" (Sinikka Kallio)

Ennen kameran aikakautta oli matkailijan tietysti yritettävä itse kuvata kohteita - tai hankittava matkaseurakseen ammattitaitoinen nopea piirtäjä. Goethen tunnustusta saanut ystävä, ammattitaiteilija Wilhelm Tischbein kuvasikin paljon Goethen matkaa ja Goethea matkalla. Minusta hänen piirroksensa eivät ole sen kummempia kuin Goethenkään. 

Taideteoreetikkona ja taiteesta kirjoittajana Goethe oli sitäkin merkittävämpi. Italian matka on tulvillaan kuvauksia ja analyysejä antiikin ja uudempien aikojen arkkitehtuurista ja kuvataiteesta. 

Herpaantumattomalla työtehollaan Goethe myös kaiken aikaa itse kirjoitti, käänsi ja tutki. Italian matkalta hänellä oli valmiina mm. aineisto kuuluisaan Värioppiinsa (Farbenlehre) ja oppirakennelmaan kasvien metamorfoosista, sekä idullaan heti Italian matkan jälkeen syntyviä kaunokirjallisia teoksiaan (mm. Wilhelm Meisterin oppivuodet,  Faust I, suuret balladit... jne.).

Mutta sitten Goethe jo istuukin Sisiliassa ihastuneena appelsiinipuussa. Hän myös kirjoittaa heti opettajamaisesti Saksaan, että sielläkin appelsiinipuitten tulee antaa haaroittua tyvestä alkaen eikä karsia niistä suorarunkoisia puita, sillä haaroittuneessa appelsiinipuussa voi ihminen istua ja iloita luonnon kauneudesta. 

Etelä-Italian ja muun Italian ihmisten eroista Goethe kirjoittaa: "Tässä kansassa on tavattoman paljon eloisaa ja älykästä kekseliäisyyttä, joka ei tähtää rikastumiseen vaan huolettomaan elämään."

Napolissa ollessaan Goethe kuvaa Roomaa enemmän arkisia näkymiä, ihmisiä ja tunnelmia. "Valossa kylpevä vilkas Napoli loistaa kaikissa väreissä". Napolissa näyttää myös olevan enemmän seuraelämää, naiskauneutta ja erotiikkaa. Kuvaukset ovat hauskoja ja eläviä - Goethe tuntuu hyvin elävältä ja eloisalta. Ajattelen samoin kuin Goetehn tunettu ihailija, kirjailija Aino Kallas: "Italienische Reise-kirjan katkonaiset, mitä suurimmassa määrin subjektiiviset muistelmat ovat tuoneet Goethen minulle takaisin klassikkojen pölyiseltä hyllyltä elävien maailmaan". 

Lähdettyään Napolista kesän 1787 alussa Goethe kuulee, että Vesuviuksesta syöksynyt tuore laavavirta on tulossa rannikkoa kohti. Hän harmittelee suuresti, ettei matkakiireittensä vuoksi pääsee laavaa lähemmin tutkimaan (!).

(J.W.von Goethe, Vesuviuksen purkaus. Piirustus ja akvarelli.)

 Mutta kun vilkas värikäs Napoli - jota Goethe myös kuvaa "likaiseksi, meluisaksi ja rasittavaksi", jopa "muumioituneeksi", on jäänyt taakse, hän palaa vielä Roomaan.

Yllättävästi - ensihurmoksen muistaen -, hän kertoo, että "vasta nyt alkavat minulle täällä käydä rakkaiksi puut, kalliot, jopa itse Rooma". 

Toisenkin kerran Goethe vielä matkusti Italiaan, nyt hovimiehenä leskiherttuatar Anna Amalian seurassa, mutta - jälleen yllättävästi - ei pitänyt matkasta lainkaan. Matkan kirjallinen tulos oli sarja kitkeränsävyisiä Venetsialaisia epigrammeja (1790).  

1786:

Verona, Vicenza, Padova

1786-87:

Venetsia, Ferrera, cento, Bologna, Perugia, Foligno, Rooma

1787:

Napoli, Palermo,

Rooma.

Matkan kesto: syyskuusta 1786 huhtikuuhun 1788.

 

     

 

HIRVI

 

Metsä on hirven koti, ja kotona se tahtoo aina olla. Koti on sille suuri ilon ja tyytyväisyyden lähde. Hirvi on joka päivä hyvällä tuulella. Vaikkei se ole kesy, se on säyseä ja sovinnollinen. Harvoin sille tulee riitaa eikä se paina mölyjä mahaansa, vaan pelkästään varpuja ja muuta puutavaraa.

Hirvi katselee mielellään. Se menee metsänrajaan, pellonreunaan ja suon laitamille pensaikkoon ja katsoo sieltä niin kuin kynnykseltä katsotaan huoneeseen. Näkymät ovat sille rakkaita ja mieluisia. Vilja nousee pellossa oraalle, lammelta tuoksahtaa makoisa raate ja taimikossa on tarjolla herkullista purtavaa. Kelpaa elellä!

On kesän aamuhämärä ja nuori hirvisonni mielii kahlailemaan heinäiseen rantaveteen. Se katsoo koivupöheiköstä, onko tilaa. Täytyy odottaa. Vanhoja, lapiosarvisia uroksia on jo paikalla ruokailupuuhissa. Sonninuorukainen toivoo kovasti, että sillekin kasvaisi leveät lapiot mieluummin kuin kapeat hangot. Kernaasti se olisi ylettömän kookas. Mitä suurempi ruumiin koko, sen parempi kaikkien mielestä. Arvo eli ulkonäkö arvioidaan sekin katselemalla, ei mittelöiden ja sarvia kalistamalla. Koko loppukesä ja alun syksyä meneekin sonneilla toistensa tuijotuikseen, mutta sitä ei nuori hirvi ole vielä kokenut. On sen ensimmäinen oma kesä. Viime suvena se syntyi, kiintyi hellästi emäänsä ja seuraili sitä pitkin laajaa kotia. Yhdessä käytiin uimassa, yhdessä ruokailtiin, retkeiltiin ja nukuttiin, se oli hauskaa, huoletonta aikaa sekin! Niin mukava oli myös liittyä suvun rakkaaseen seuraan ja yhdessä tuttujen lehmien ja sonnien kanssa lähteä syysvaellukselle kautta kotikontujen. 

Jossakin vaiheessa talven koittaessa sonninuorukainen huomasi olevansa yksin, oman onnensa nojassa. Äiti oli hävinnyt maisemista kokonaan. Haikeus ei silti ehtinyt sonnin mieleen, sillä kiinnostavaa katseltavaa riitti. Huurteisesta lepikosta se seurasi tien autoliikenettä, ja erään maalaistalon läheisyydestä se löysi kerrassaan erinomaisen pihlajiston. Se luotti siihen, ettei sitä huomata, kuten ei usein huomattukaan. Hämmästyttävää, kun tietää, miten iso eläin hirvi on. 

Hirven mielestä taas hämmästyttävää oli äkillinen pauke ja sekasorto hiljaisessa alkutalven metsässä. Koirat! Ne juoksivat ja läähättivät mielettöminä, kiihkoissaan pitkin mäkiä ja soita, ja hirvet pakenivat niitä silmät kauhusta pullottaen. Metsästys! Surma! Nuori sonni oppi kauhistuttavia asioita heti ensimmäisenä syksynään. Mutta se unohti kaiken heti kun se oli ohi, ei surrut menneitä, ei pelännyt eilisiä. Kesä! Nyt on kesä, hyvä yltäkylläinen aika, jolloin voi laukata ja polskia, haukata herkkuja ja katsella mielikseen kodin kaunista piiriä. Nahkasarvinen kruunukin tuntuu sen kuin levenevän ja haaroittuvan! Hirvi nauttii täysin sieraimin kesäaamun raikkaudesta. Muitten ruokaillessa raatelammella se lähtee tyytyväisesti toisaalle.

Mustikanpoimija ei ollenkaan huomaa sitä, kun se joustavasti, risun rasahtamatta astelee tämän takaa. Ensin se on tietenkin pysähtynyt ja katsellut ihmistä tovin. Ihminen ei ollenkaan haista sitä. Hirvi näkee karhunkin menevän kyyryssä hiipien varvikon takana, mutta sitäkään ei ihminen pane merkille. Ihminen ei ymmärrä väistämistä, joka on metsän ainoa ja tärkein liikennesääntö. Jokainen eläin tietää, ketä väistää, ja karhua väistävät varmuuden vuoksi kaikki. Ihminen sen sijaan pyllistelee ja pyörii ja hyörii paikallaan ja sitten yhtäkkiä huutaa järkyttävällä äänellään; se kajahtaa ilmoille kuin laukaus! Hirvi pakenee hämillään, minne, mihin, sitä ei mustikanpoimija ehdi nähdä. 

Tyynessä lahdessa kallioseinämän ja soisen rannan välissä kasvaa ulpukoita. Kai sinne vielä ehtii aamupalalle, hirvi tuumii ja kahlaa veteen. Ulpukan juuret ovat sangen hyviä, niissä on sekä makua että puremista. Hirvi upottaa turpansa ja kiskaisee kasvin vartta. Jonkin verran pötkylää nousee pintaan, sen hirvi ottaa heti jauhaakseen. Syötyään pötsinsä aika täyteen hirvi nousee maihin ja lähtee kuljeksimaan. Se pysähtelee, patsastuu, ja tuijottaa metsän hämystä rantaan rakenettuja mökkkejä, jää hetkeksi katsomaan maamiehen työtä kukkavainion takaa, ja korkealla mäellä se haistelee uteliaana toisten sonnien jättämiä jälkiä. Päivä päivältä se haistelee niitä kiinnostuneemmin ja samalla se liikkuu laajemmalla ja laajemmalla alueella metsää, Tuntuu kuin jokin siellä puron varressa tai metsänotkelmassa odottaisi sitä. Lehmä vaikka! Mikäs siinä, hirvi tuumii hyvillään. Se hankaa kutisevia sarviaan puihin, niin että nahka riippuu niistä pitkinä suikaleina. Toinen samanlainen sonni, ikätoveri, tulee sitä polulla vastaan ja ne ohittavat toisensa kohteliaasti. Kumallakin on oivia suunnitelmia, kummankin jäsenissä kohisee voima ja terveys. Keveästi ne juoksevat metsässään, häviävät ovista, joita emme näe, ja katsovat avoimista, vihreitten oksien kehystämistä ikkunoistaan. Oli niitten kotona kimaltava lumilattia tai kesän pehmeät sammalmatot, kaikkeen ne tottuvat sopuisasti. Siinä, yltympäri, niillä on niitten päivien mukavuus. 

                                                                   -------------

 

(kuva kirjasta Hyppivät ja hohtavat, Metsäkustannus 2014)

 

KUORIAINEN

Kirjallisuus elää kuoriaisistaan. Kuoriainen on kirjallisuuden eläin.

Siitä on antanut täydellisen kuvauksen Franz Kafka syöpäläisellään, kuoriaisellaan,

novellissa Muodonmuutos.

    Kafkan kuoriaista voi tarkastella filosofisesta, psykoanalyyttisestä, teologisesta ja

yhteiskunnallisesta näkökulmasta, ja sitä voi pitää fantasiana ja sairauskertomuksena; 

se on yhtä aikaa järkyttävä, koominen, iljettävä, ja se herättää uteliaisuutta, sääliä,

kauhua ja epäuskoa. Kafka, joka ammentaa perimmäisistä kammioista, tietää, ettei 

mitään voi kuvata ja kertoa tyhjentävästi. Siksi kirjallisuuden, kirjoittajan, on harrastettava

jatkuvaa itsetutkiskelua ja jaokkeidensa tarkastelua, yritettävä keinauttaa painava massansa

toivottavasti eteenpäin vieville pikku jaloilleen, ryhdyttävä puuhaan, ponnisteltava ja 

koetettava ehtiä tehtävien tasalle. 

Kirjallisuuden kuoriaisissa on ansarijauhiaisia, rohmukuoriaisia, lutikoita, jauhopukkeja,

riisihäröjä, vyöihrakuoriaisia, museokuoriaisia ja riesakuoriaisia. Voi olla jokunen soma

lenteleväkin yksilö. Kaikki kuitenkin muodostavat yhdessä laajan omiin materiaaleihinsa

keskittyvän nävertävän, jauhavan, kovertavan, möyhentävän, murentavan tai muuten

puuhaavan joukon. Joistakin jää jälkiä, epämielllyttäviä tai miellyttäviä. Suurin osa

kuivuu, kuolee ja karisee pos. 

Yliopistolla nimitin - ja nimitän - (mielessäni) kirjallisuudentutkijoita lantakuoriaisiksi.

Onhan heidän pyörittelemänsä aineisto sitä, mitä muut ovat tuottaneet. Materiaali on

 valmista ja rikassisältöistä. Siitä elävät kirjallisuuden eläimet, kuoriaiset. 

ELÄMÄÄ KAUPUNGISSA

 

Muistelemiset sen kuin jatkuvat. Se ei ole kohdallani uutta, sillä aloitin asioitten tietoisen  muistelemisen 9-vuotiaana, jolloin jouduin muuttamaan pois minulle niin rakkaasta Urjalasta. Viimeisen kesän viimeisellä viikolla tein surutyötä käymällä viettämässä pieniä hiljaisia hetkiä kaikilla tutuilla paikoillani: "Ei koskaan enää". 

  Nyt, illan hiljaisuudessa, mieleeni tuli muistikuvia vuosilta 1976-1982, jolloin asuin opiskelijana Helsingin Kalliossa, Viidennellä linjalla, sekä Töölössä Vänrikki Stoolin kadulla ja Caloniuksenkadulla. 

   Siitä on kauan. Helsinki on nyt aivan toinen kaupunki, maailma on toinen. 

Tässä muutamia kadonneen ajan näkymiä:

-76

HÄMEENTIE

Kun kävelin Hämeentietä talviaamuisin yliopistolle, elokuvateatterin syvennyksen edessä jalkakäytävällä seisoi aina univormupukuinen Pelastusarmeijan sotilas, vanha valkohiuksinen kyttyräselkäinen nainen keräyslippaansa kanssa. Hän jotenkin hymyili kaikille. Usein oli sumuista, pakkashuuruista, kadulta nousi liikenteen pakokaasu. Yhtenäkään aamuna, jos siitä kävelin, hän ei ollut poissa, aina paikalla, uskollinen sitkeä hahmo. 

(Näkymä Neljännelle linjalle.
Harmaan talon alakerrassa Alko, jonka
oven aukeamista joukko ihmisiä odotteli
aamuisin säässä kuin säässä.)

76-77

LAATIKKO

Kerran kun vein sanomalehtiä Viidennellä linjalla pihan keräyslaatikkoon ja nostin laatikon kantta, lehtien seasta nousi puliukko. Hän tervehti minua ja käänsi kylkeä. 

Talossa kävi usein poliiseja. Seinissä rappukäytävässä ja hississä saattoi olla verta. Näin poliisien menevän ylös alas portaita.

Kerran joku juoppo oli sammunut oveni taakse niin etten ollut päästä ulos. 

Koskaan ei seinien läpi kuitenkaan kuulunut mitään ääniä, en koskaan kuullut kenenkään edes puhuvan. Vanha vihreä jugend-talo, kiviseinät varmaan metrin paksuiset. Viides linja 2. - Sama talo esiintyi myös Matti Yrjänä Joensuun kylmäävässä dekkarissa Harjunpää ja rakkauden lait (1985).

76-77

PUHELIN

Lähin puhelin oli Kallion kirjaston edessä oleva puhelinkoppi. Aina piti olla kourallinen 20 pennin kolikoita valmiina, piti puhua nopeasti, kone nieli kolahdellen rahoja. Joskus illalla kovassa pakkasessa koppi oli kuin jääkuutio, kädet palelivat, luuri haisi, lattia haisi. 

(Vänrikki Stoolin katua alas)

 78-80

 VANHAT ROUVAT

 Oli ihanaa päästä Kalliosta Vänrikki Stoolin kadulle.   Rähjäisyys vaihtui ikkunoista loistaviin   kristallikruunuihin ja seinän takaa kuului pianonsoittoa.

 Ulko-ovet eivät enää falskanneet. Rappukäytävässä paloi   ananaksen muotoisia lamppuja.

     Vanhat töölöläisrouvat krimiturkeissaan työnsivät   minulle hissin edessä pieniä rapiseviin Fazerin pusseihin   ja leivoslaatikoihin sullottuja roskiaan. Se tarkoitti, että   veisin - nuorena ja vuokralaisena - heidän puolestaan heidän roskansa pihan jätesäiliöön. Sanaakaan he eivät kuitenkaan minulle puhuneet, tuskin vilkaisivat ja tervehtivät. Sitten he kai riensivät tutulle ostoskierrokselleen Stockmannille jne.  

LAPPU

Kävellessäni Jesus Kyrkanilta alas pienelle varjoisalle Apollonkadulle, näin jalkakäytävän tasalla olevassa pölyisessä, verhojen peittämässä ikkunassa pienen pahvilapun. Lappu oli nojallaan ikkunalaudalla ja siihen oli mustalla ohutteräisellä musteella hyvin kauniisti ja vanhanaikaisesti käsin kirjoitettu:  

Pujotamme myös helmiä.

Vi trär även pärlor.

                                                            KAASU

(Vänrikki Stoolin katua ylös)

  Keittokomerossa oli kaasuhella. Kun aamulla päästin        kaasun jylisemään ja hipaisin sitä palavalla tulitikulla,      tuli leimahti vahvana ja sinisenä, kaasun haju täytti           ilman. Tykkäsin hajusta kovasti. Istuin pienelle   kolmijalkajakkaralle odottamaan veden kiehumista. 

 Sitten valuttelin sitä pienin erin kupin päällä olevaan   kahvin suodatinpussiin. 

    KAASU

Joskus Vänrikki Stoolin kadun kivetykseltä kuului     kuorma-auton jyrinä, ja kun katsoin ikkunasta, näin   mäkeä nousevan auton lavalla suuria tönkköjä hahmoja.   Ensimmäisellä kerralla luulin sekunnin murto-osan, että   ne ovat abiturientteja (!), Sitten valkeni: ne olivat suuria kaasusäiliöitä, joita vietiin taloihin. 

POLETIT 

Oli tärkeää, että keittokomeron hyllyllä oli aina varastossa kaasupoletteja. Ne olivat pieniä lantin näköisiä tarvikkeita joita kävin ostamassa Mechelininkadulta kioskista. Kerran sunnuntaina poletit olivat loppuneet. Kioski oli kiinni, ja kaupat tietenkin. Koko sunnuntai meni ilman kahvia ja lämmintä ruokaa. Yritin kyllä voileipägrillillä kuumentaa kupillista vettä, mutta se olisi varmaan kestänyt iltaan saakka. 

 GLAMOURIA

Keskiviikkoisin iltayöstä kadulla lyötiin kiinni taksin ovia ja näin juhlapukuisten ihmisten menevän vastapäiseen taloon. Naisilla oli pitkät iltapuvut ja joillakin valkoinen minkkistoola, miehillä smokit. Ajattelin: Jotkut viettävät usein hienoja juhlia, arkenakin.

    Myöhemmin kuulin, että poliisi oli ratsannut talosta yksityisen kasinon. 

VAHTERISTO

Vahteristo oli ns. maitokauppa eli pieni ruokakauppa Eteläisen Hesperian kadun ja Vänrikki Stooliun kadun kulmassa. Isokokoinen, sydämellinen mutta jotenkin hösöttävä täti, 

 ' E.Vahteristo ', hääri liikkeessään työtakissaan ja päässään vaaleansininen "kissahattu". Kaikkialla oli paljon tyhjiä pahvilaatikoita. Jos kysyit leipää, täti sanoi, että "Ei ole leipää, mutta piimää olisi!".

   Hän kävi kaupassaan jostain kaukaa Järvenpään perukoilta. Kuulin että hänet oli pari kertaa mukiloitu kauppansa takahuoneessa. 

HAJU

Juopot eivät jääneet Kallioon. Vahteristoa vastapäätä osuuskaupassa, HOK:ssa, sai keskiolutta ja sitä hakemaan tuli eräskin Töölön leskirouvista. Hänellä oli talvisin pitkä hieno turkki, sukat makkaralla, ja vanhat sormet kimalsivat jalokivisormuksista. Rouva käveli tutisten ja haisi. Hän haisi niin kamalasti, että asiakkaat kiirehtivät ulos, ja oluen ostajan lähdettyä myyjä kävi avaamassa kaksi ulko-ovea selkoselälleen ulos. 

80-82

CALONIUKSENKATU

Talo oli rakennettu 1908 ja sen seinät olivat pelkkää purua. Kun kaihdinliikkeen mies tuli kiinnittämään verhotankoja, hän sanoi että pora uppoaa seinään kuin tyhjään, ei ole mitään pitoa. Hän kuitenkin sai tangon jotenkin pysymään paikallaan.

       Ensimmäisenä yönä en saanut nukutuksi, koska seinän takaa kuului koko ajan kova kohina. Kun aamulla sanoin siitä talonmiehelle, hän sanoi menevänsä katsomaan, oliko asukkaalta särkynyt vessa. Oli sekin rikki. Mutta itse asukas, vanha rouva, oli hänkin siellä kuolleena. 

VENÄLÄINEN RAVINTOLA

Viereisen talon alakerrasta leijui lämpiminä kesäiltoina voimakas käristetyn ruuan tuoksu. Se herätti aina vähän ruokahalua, mutta emme silti koskaan menneet sinne syömään. 70-luvun opiskeluaikojen tapojen mukaisesti "ulos" ei menty syömään ellei ollut jotain erityistä syytä (esim. lopputentti, kihlautuminen yms.) juhlistaa jotain - tai jos ei oltu vasta aloitettu seurustelua. Ja mehän olimme sentään tunteneet toisemme jo 3 vuotta!

HIETANIEMEN HAUTAUSMAA

Hietaniemen hautausmaa oli ainoa paikka Töölössä, missä ilma oli puhtaampaa eikä leijunut sininen savu. Niinpä käännyin sinne joka aamu vauvanvaunujen kanssa.

Hautausmaalla suurten puitten alla oli rauhallista. Rantatiellä käveli joskus hoitajien kanssa viereisen Lapinahden sairaalan potilaita. Muistan joitakin hymyjä, katseita ja tervehdyksiä. Oli lintuja ja oravia. Luin kivistä, milloin vainajat olivat eläneet ja kuolleet, ja minkä ikäisinä.  

  

     

MUISTOJA RAUTATIEASEMILTA

Tämä on oma pieni muistokirjoitukseni vanhoille suomalaisille rautatieasemille, sillä järkytyksekseni kuulin uutisista, että VR aikoo sulkea muut Suomen asemat paitsi Helsinki ja Tampere. Miten se on mahdollista?! Käsitinkö oikein? Ettäkö kaikki näppäilevät tästedes  itsenäisesti ja kaikkitietävästi digitaalisia lippujaan ja käyttelevät näppärästi yhä uusia sovelluksia päästäkseen joskus jostain junaan. Se joka ei hoksaa ja osaa, saa jäädä kylmälle asemalle seisomaan tai mennä kotiin. Ehkä joku auttaa häntä? Kun ei ole enää asemalla ihmisen ihmistä. 

 Jo 2015 lakkautettiin monta ratayhteyttä ja asemaa. Ja myös sitä ennen, päätellen  lehtijutuista, joissa pariskunnat esittelevät kodiksi remppaamiaan ja sisustamiaan asemarakennuksia.

 Lapsuudenkotini oli Urjalan asemalla Huhdissa. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogiassa kuvattu kirkkoherran pappila oli Honkolassa, mutta kappalaisen pappila aseman (rak.1876) naapurissa. Öisin ohi porhaltavat Turun pikajunat tärisyttivät ikkunoita, ja pihalla saunassa halusin  junan tullessa avata lauteilla häkäluukun ja painaa kasvoni sitä vasten, kun juna jyrisi ohitse halkovaunujen häkit vavahdellen, tai meni matkustajavaunuja, joitten ikkunoista ei ehtinyt nähdä ihmisten kasvoja.

    Asema oli jonkinlainen päivähoitopaikkani, sillä vietin siellä varsinkin alle kouluikäisenä yksikseni aikaa harva se päivä. Seurasin laiturilla saapuvia ja lähteviä ihmisiä, postisäkkien heittämistä tavaravaunuun ja junanlähettäjän merkinantoja. Välillä sinivalkoinen 'kiskobussi' eli Lättähattu toi koululaisia radan toiselle puolelle yhteiskouluun. He olivat tulleet kyytiin joiltakin seisakkeilta.  Odotussalissa katselin lakatulta puupenkiltä lipunmyyntiä ja kuuntelin hyvilläni tutun lipunmyyjätädin ystävällistä ääntä ja leimasimen pauketta. 

(kuva netistä paremman puutteessa)

Kun laiturilla oli tyhjää, valitsin pieneen istuskeluun jonkin hauskan värisistä penkeistä: lemmikinsinisen, mansikanpunaisen tai kirkkaan keltaisen, useimmiten ketaisen. Sillä se oli mielestäni "aseman iloisin ja laulavaisin penkki". 

  Oikaisin yleensä tavarasillan kautta kotiin, mutta toisinaan joku asemamiehistä huusi sisältä varastosta kuin varmuuden vuoksi: "Kakarat pois jaloista!" 

Lapsia varoitettiin myös raiteista. "Jos menee alle kahden metrin päähän junasta, se imaisee alleen". Painava sana sanottiin samoin aseman pitkistä hevospuomeista: "Jos kävelee hevosen turvan alta, se kiskaisee päänahan irti". 

    Kaikki kaverini olivat asemamiesten lapsia. He asuivat VR:n pienissä punaiseksi maalatuissa taloissa, joissa oli valkoiset koristeelliset ikkunapielet ja nurkkalaudat. Kullakin perheellä keittiö ja kamari. Oli myös isompia koteja, mutta silloin äiditkin kävivät töissä.  

    Suuri unelmani oli saada ajaa Turun suuntaan vauhdikkaasti resiinalla, mikä oli asia, josta aina tiesi, ettei se tässä elämässä koskaan toteutuisi. Koululaisena, varsinkin poikien kanssa, vietiin pennin ja viiden pennin kolikoita kiskoille, niin että juna venytti ne mennessään naurettavan pitkiksi soikoiksi. Kiersi myös huhu, että eräs tietty poika olisi uskaltanut maata litteänä kiskojen välissä kun pikajuna ajoi yli.  Hiukan joskus itseäni vavahdutti ratakiskojen välissä hyppiessä metallinen kieltotaulu: RADALLA  KULKEMINEN  SAKON  UHALLA  KIELLETTY. Ja alla oli vielä vakuudeksi jokin lakipykälä ja sen momentti. 

Oppikouluvuosina, opiskeluaikana,  ja vielä aikuisena, vuosikymmenten ajan, "elämäni rautatieasema" oli Hämeenlinnan historiallinen asema. Se liittyy voimakkaasti koko perhehistoriaani, niin lapsuuden perheen kuin omankin perheeni. Oli vuosia, vuosikymmen,  jolloin jomman kumman perheen auto kaarsi jokaisena päivänä aseman eteen. Lähtöjä ja paluita ja taas lähtöjä, ja ihmisiä, on muistoissa loputtomiin. 

(Suomen ensimmäinen ratayhteys Helsinki-Hämeenlinna 1862.)  

  Joitakin vuosia kaupungista pois muuton jälkeen hämmästyin: "Enkö mä mene enää koskaan Hämeenlinnaan junalla?"  Tuntui oudolta - haikealta. Hyvästijätöltä.

Enää pian en taitaisi sinne päästäkään, vaikka haluaisin.

  Katoaa kaunis odotustila kaari-ikkunoineen, ravintola, ja lipunmyynti, jonka virkailijat tulivat kasvoiltaan tutuiksi. Tuntui mukavalta joskus 2000-luvun alkupuolella, kun eräs heistä, mies, kysyi menolipun ostettuani (hymyillen, mutta hämeenlinnalais-hämäläisittäin välttäen silmiin katsomista): " No, koskas sää sitte takasin tuut?"     

    

 

   

MISTÄ TULEVAT ISOÄIDIT?

Hesarin Tiede-osastossa oli 5.4. juttu otsikolla Terapiassa käy moni, mutta onko siitä apua? 

     Suomessakin yli 62 000 ihmistä käy Kelan tukemassa terapiassa, ja kansallisen mielenterveysstrategian mukaan jopa puolet väestöstä tarvitsisi terapiaa jossain elämänsä vaiheessa. Todetaan, että vaikka "on selvää, että moni tuntee saavansa terapiasta apua, tiedossa on myös tilanteita, joissa terapia näyttäisi pahentavan oloa". Myös terapeutit ovat keskenään erilaisia, mutta mikään tietokanta ja ohjeistus ei pysty tekemään näitä eroja näkyväksi. "Voisi ajatella toisten onnistuvan paremmin tietynlaisten potilaitten kanssa ja toisten toisten". 

      Lopulta terapian tyylillä ei ole suurta merkitystä, vaan sillä, että joku kuuntelee. Se on tärkeintä. "Oli se terapeutti tai vaikka pappi". 

      Mielenkiintoisesti eräs jutun psykologeista, amerikkalainen John Norcross toteaa: "Oikeastaan tarvitsisimme vain isoäitejä meitä kuuntelemaan. - - Mutta mistä me ottaisimme ne isoäidit?". 

Pohdiskelin, mitä tarkoitetaan stereotyypillä isoäiti?

Kirjallisuutta, nettijuttuja ja lehtihaastatteluja lukeneena olen huomannut, että - varsinkin 2000-luvun suomalaisessa kulttuurissa - äiteihin kohdistuu paljon arvostelua, kaunaa ja  vihantunnetta. Moni, etenkin nainen, kertoo käyvänsä terapiassa juuri äitisuhteensa takia. Keski-ikään tullessa on herätty siihen, että aikuiselämän vaikeudet juontuvat äitiin. 

    Mistä sitten tulevat isoäidit - nuo "entiset" äidit?

    Mikä on ollut se katharsis, joka on puhdistanut  syntipukit lempeyden ja rakkauden perikuviksi? Kuuntelijoiksi ja ymmärtäjiksi? 

    Ikä tekee tietysti tehtävänsä; kyllä elämä pehmentää

meistä useimmat. Ehkä isoäidit ovat suorittaneet jo hyvinkin pitkän ja vaativan äitiydyn oppimäärän. Eihän kukaan ole seppä syntyessään. 

    Lapsille ja vanhoille ihmisille on myös se yhteistä, että parhaimmillaan kummatkin ovat juuri sellaisia kuin ovat, vailla suorituspaineita, jäykkää roolia, kiirettä ja tärkeilyä. Heillä ei ole tarve olla tyylikkäitä ja menestyviä.

Isoäideillä on ehkä vähemmän suorituskykyä kuin äideillä, mutta heillä on enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä. 

Tove Jansson kuvaa tunnetussa kertomuksessaan Kesäkirja (Sommarboken, 1972) ylivertaisen onnistunutta äiti-/isoäiti-suhdetta. Mutta hänhän on jo muussakin tuotannossaan sekä muistelmissaan kuvannut suurella rakkaudella Ham-äitiään, Signe Hammarstenia, taiteilijaa. Tämän kaltaiset kirjat ovat tärkeitä. Ei ole todellisuuden kieltämistä nähdä ihmistä rakkauden silmäasien lävitse. 

Virkistävä poikkeus vanhojen naisten kuvauksessa tulee toisesta ääripäästä, Roald Dahlilta. Isoäitien virkaa tekevät esim. Jaakko ja jättipersikka-kirjassa (1961/suom.2000) kaameat tädit Äkämä ja Äimä (suom. Kimmo Pietiläinen), joitten luona lapsikulta asuu.

Jos on hyvä lukea Janssonia, niin hyvää tekee myös saada nauraa Dahlin parissa. Hänen kertomuksensa eivät ole vaahtokarkkia vaan salmiakkia. Oksat pois; vanhuus ei tee kaikista viisaita. 

 

Varmasti tärkeintä isoäideillä on unohtaa isoäitiydessä paistattelu. Silloin on - tilanteesta riippuen - tilaa ja aikaa toisen kohtaamiseen ja kuuntelemiseen, toiseen tutustumiseen. On suuri erehdys luulla, että läheisetkään ihmiset ilman muuta tuntevat toisensa. Tai että he ilman muuta tietäisivät, että toinen välittää ja on kiinnostunut. 

 

PAIKALLAAN OLOSTA

 

Kävin lapsen kanssa Sea Lifessa (Merimaailmassa) ja siellä näimme hummerin.  

Hummeri oli suurensuuri. Se pilkisti esiin jonkinlaisesta laivanhylkyyn kuuluvasta sylinteristä. 

Valtavat ruskeat sakset olivat levollisesti ristissä toinen toisensa päällä kuten ainakin arvonsa tuntevalla puheenjohtajalla. 

    Työntekijä, biologi, pysähtyi ohimennessään kertomaan meille, että hummeri viihtyi oikeastaan koko elämänsä täsmälleen samassa paikassa. Se ei ollut vaihtelunhaluinen. 

Muistin rupisammakon, jonka olin kohdannut (kesäyönä kuutamossa!) saunapolun varrella - keskellä saunapolkua. 

Rupisammakoistakin luin, että ne elävät koko elämänsä - esimerkiksi 50 vuotta - samalla paikalla, esimerkiksi vaikka jonkin saunapolun pätkällä. 

Muutamat eläimet osoittavat ihailtavaa luonteenlujuutta; niistä huokuu omanlaistaan syvämietteistä arvokkuutta. 

Ihmisistä ajattelen taiteilijoita, tutkijoita, mietiskelijöitä, rukoilijoita. He kaikki keskittyvät johonkin, mikä avaa heille kokonaisia maailmoja, Heidän paikallaanolonsa hedelmiä voivat parhaassa tapauksessa muutkin nauttia. 

     Vincent van Gogh ei sairaala-aikanaan aina päässyt ulos maalaamaan, mutta hän maalasi sen näkymän, mikä avautui hänelle pienestä kapeasta ikkunasta: vihreä tuleentumaton ruispelto ja sen yllä kaarteleva kiuru. 

     Se, mitä on, on aina riittävää.

     

Ikkunoista puhuu myös runoilija Eeva Heilala kokoelmassaan Ikkunasta avautuu maailma (Tammi, 2012): 

" Kun olin nuori / ystävällinen nainen neuvoi: / Älä vain mene / piiaksi kenenkään navettaan. / == /Hyvä oli että menin / opin ainakin sen / että pienistä ikkunoista / on parempi nähdä maailma suurena / kuin kuvitella omat ikkunansa suuriksi / ja nähdä maailma pienenä."

Toki ihminen, aina jossain mielessä levoton, myös iän myötä - jos niin käy - tyytyy siihen mitä hänellä on, sillä hän ymmärtää että elämä antaa ja on jo antanut enemmän kuin hän käsittää.  

     Kirjallisuudentutkija Humphrey Carpenter kertoo J.R.R. Tolkienista kirjoittamassaan elämäkerrassa (suom.Kustannusosakeyhtiö Nemo, 1998):

    " Keski-ikäisenä hänen mielikuvituksensa ei tarvinnut enää kiihokkeita kokemuksista, tai pikemminkin se oli saanut tarvittavan kiihokkeen varhaisempina tapahtumien ja vaihtuvien maisemien vuosina. Keski-ikäisenä hänen mielensä pystyi ruokkimaan itseään muistoista, Näin Tolkien itse  selitti asiaa kuvatessaan Sormusten herran luomista".

Muistan hämärästi katkelman jostain hyvin kauan sitten näkemästäni suomalaisesta dokumentista, jossa kaksi keski-ikäistä sukulaismiestä istuu saunassa. Toinen on kiertänyt ikänsä meriä, toinen asunut maata viljellen kotitilallaan. Merimies tunnustaa kadehtivansa toisen eheää, tasapainoista elämää. Maanvilelijä hämmentyy; hän taas on, varsinkin nuorena, ihaillut merille lähtenyttä. "Mutta etkös sinä ole paljon nähnyt elämää?" Merimies hymähtää. Tuntuu, ettei tässä kummankaan elämä ole voinut olla toista rikkaampi.  

Jukka Viikilä kirjoittaa loistavassa romaanissaan Akvarelleja Engelin kaupungista (Otava, 2016):

" Seikkailijoissa loukkaa eniten heidän paatuneisuutensa, he ovat uskotelleet itselleen, että jokin epämääräinen kokeneisuus oikeuttaa yliolkaisen suhtautumisen tutummasta löytyviin arvoituksiin. Muistan arabivaatteisiin pukeutuneen uroksen patsastelemassa yliopiston valmistujaisjuhlassa. Kaikesta näki, ettei hän uteliaiden piiritykseltä ollut edes huomannut rakennustani."

Saman ajatuksen suuntaista olen kirjoittanut muistiinpanoihini (yksi monesta rispaantuneesta vihosta) näköjään vuonna 1992:

LUSIKKA  JA  MUNA

Tottuminen, saati mieltyminen pieniin rajattuihin asioihin kuten

keitetyn munan keltuaiseen, järveen ja pikkukaupunkiin, on varmaan

suruhupaisaa sen rinnalla, että rakastaisi merta, suurkaupunkeja ja

mutkikasta ruuanlaittoa,

mikä tietysti hymähdyttää kun ajattelee, että joku on purjehtinut

nälkäkuoleman partaalla maapallon ympäri, tuntenut miljoonakaupunkien sykkeen

omakseen muttei ole antanut minkään arkipäiväisyyden pysäyttää

aina kaukaisuuteen tähyävää mieltään,

mille voi vain kohauttaa olkaansa syventyessään

munankeltuaiseen, järveen ja pikkukaupunkiin, joista tuskin yhtäkään

voi loppuun asti käsittää. 

         

KUTSUMUS

Nunna Kristodulin päiväkirjat,

toim. Marja Lampi ja Riitta Lampi.

Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari, 2022.

" Jos asuisimme katolisessa maassa, saattaisin ehkä hiukan harkita nunnaksi menemistä. En kuitenkaan luule, että menisin luostariin.

      Aion lääkäriksi. Ehkä niin voisin eniten hyödyttää maailmaa. Tahtoisin, ennen lopullista valintaani, kuulla Jeesuksen kutsun", kirjoitti kuopiuolainen koulutyttö Anna-Leena Lampi päiväkirjaansa noin 15-vuotiaana vuonna 1960. 

      Lääkäriä opettajat ja vanhemmatkin Anna-Leenasta odottivat, olihan hän täyden kympin, kuuden laudaturin tyttö.  

Tottelevaisesti hän matkustaakin Helsinkiin lääkiksen pääsykokeisiin - muttei mene niihin.  

      Läpi lukiovuosien hän on monta kertaa tuntenut, että "Jumala kasvattaa minua jotain varten". 

      Hengellisen kotinsa Anna-Leena löytää ortodoksisesta kirkosta, johon hän liittyy 18-vuotiaana. 

     

Se "jotain" ei tapahdu kuitenkaan kädenkäänteessä, vaan on pitkä polku, johon kuuluu myös kivikkoa ja kyyneleitä. 

Mieleeni tulee Roomalaiskirjeen (8:28) kohta: " Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut".

Lopulta, kymmenen vuotta odotettuaan, ja kreikan kielen maisterina, Anna-Leena pääsee sinne, minne on halunnut: Bytouman luostariin Kreikkaan. 

Bytouma oli maatalousluostari, jossa hoidettiin karjaa ja puutarhaa. Nunnat saivat vuoristossa tehdä jopa metsä- ja tietöitä. Lisäksi pidettiin käsityökoulua tytöille, ja vastaanotettiin vierailijoita.

    Luostareitahan on monenlaisia - etenkin katolilaisilla - suljetuista sääntökunnista sellaisiin, joissa nunnat ovat luostarissa vain noviisiaikansa ja sen jälkeen jalkautuvat maailmaan ihmisten keskelle työtään tekemään. (Hämmästyin esim. lukiessani vuonna 1984 julkaistusta ikimuistoisen antoisasta suomalaisen katolisen nunnan, sisar Benedictan (alk.Anita Idefelt) elämäkerrasta, että luostari lähetti lahjakkaan noviisinsa välillä opiskelemaan jopa taidekouluun Pariisiin!)  

Bytoumassa Anna-Leena eli sisar Eleni, elää kilvoituselämää melkein 20 vuotta ennen kuin hänet 14.12.1992 vihitään nunna (myöh. äiti) Kristoduliksi (= Kristuksen palvelijatar). 

Kristoduli kirjoittaa hyvin paljaasti ja rehellisesti. Sellainen on vaikuttavaa ja poikkeuksellista.

"Luostarissa ihmisestä tulee läpinäkyvä", hän toteaa. 

Kirjan merkinnät ovat helppoja lukea, mutta syvällisiä.  

      

Päiväkirjat olivat hänelle vuosien ajan kanava purkaa ajatuksia ja pohdintoja. Kristoduli oli Bytoumassa ainoa oppinut, muut sisaret olivat kouluja käymättömiä maalaistyttöjä. 

     Tärkeä/tärkein ihmisyhteys  Kristodulilla oli Suomen ortodoksikirkon arkkipiispa Paavali, josta oli jo  nuoruudessa tullut hänen hengellinen isänsä. Paavalin kanssa he myös tapasivat joitakin kertoja, niin Suomessa kuin Kreikassa, ja kirjeet kulkivat.

     Rakas, vaikka kovinkin ottein kasvattava, oli luostarin igumenia,Eufimia. "Jostain huolestuu, jokin ei miellytä, jokin hämmentää - salamana äiti Igumenian luo kertomaan sieluntilasta". 

Nunna Kristoduli eli luostarin järjestyksen mukaan ja teki muitten lailla kuuliaisuustehtävänsä keittiössä, navetalla lannan kärräämisessä, kanalan hoidossa, kasvimailla, luostarin autonkuljettajana, tulkkina, opettajana, tietöissä, villan pesijänä jne. jne., mutta hänen suurtyönsä, valtava elämäntyönsä, oli koko Filokalian kääntäminen suomeksi. Paljon muitakin käännöstöitä hän teki, niin kreikasta suomeksi kuin suomesta kreikaksi.

      Sellaista työtä ei maalaisluostarissa oikein ymmärretty. Kristodulia pidettiin, varsinkin alkuun, laiskana. Igumeniakin saattoi panna kirjoitustöille stopin. 

Kolme vuotta luostarissa oltuaan, kesällä 1976, Kristoduli kirjoittaa: "Tämä saattaa olla viimeinen yöni Bytouman pyhässä luostarissa. Igumenia on jälleen aloittanut vainon kirjoitustöitäni kohtaan ja vaati minulta tänä iltana lupausta, etten kirjoita mitään "ulkomaan kielellä". Käännöksetkin pitäisi lähettää Suomeen kreikaksi! ".

       Kulttuurisiakin eroja oli. Hiljainen suomalainen ja "niin suuresti kanssakäymisestä toisten ihmisten kanssa nauttiva kreikkalainen" aiheuttivat toisissaan hämmennystä. 

Mutta Bytoumaan Kristoduli toki jäi, 27 vuodeksi.

Paluu Suomeen 2001 tuli yllättäen. Kristoduli karkotettiin (!), koska hän oli tehnyt järkyttyneenä huomautuksen metropoliitalle hiippakunnassa luettavasta (maalaispapit eivät osanneet saarnata, joten hiippakunnasta lähetettiin heille valmis saarna) antisemitistisestä saarnasta. Kristoduli sai kuukauden aikaa miettiä, onko hän samaa mieltä hiippakunnan ja metropoliitan kanssa vai lähteekö hän muualle.

Jumala lähetti äiti Kristodulin Lintulaan Suomeen. Siellä hänen elämäntehtävänsä jatkui hengellisenä ohjaajana ja kirjoittajana. 11-vuoitiaana vuonna 1957 aloitetut päiväkirjat päättyvät 45 vuoden jälkeen siihen. 

Päiväkirjaotteet luettuani olen jatkanut kirjan uudelleen lukemista sieltä täältä. Kristodulin hengelliset helmet ja hänen kirkastunut uskonsa koskettavat ja puhuttelevat syvältä. 

"Sisäisten silmieni eteen nousee vain yksi tärkeä asia, ainoa mistä ihmisen kannattaa todella kiinnostua - Jumalan valtakunta, iankaikkisuus. Vain iankaikkinen elämä antaa arvon ja merkityksen myös ajalliselle elämälle."

      

Äiti Kristoduli kuoli 23. joulukuuta 2020. 

      

      

TUNTEMATON SAARI

 

Ajelin majapaikastani Lanzarotella viereiseen kylään Tiasiin, jossa on José Saramagon talo - paremminkin sanottuna koti, sillä vaikka mies ei enää eläkään, koti on ennallaan, ja se on kaunis ja kodikas, täynnä elämisen tunnetta, kirjoja, taidetta, muistoja... jääkaapin ovessa valokuvia Saramagolle rakkaista ihmisistä ja hänen hoiviinsa ottamistaan kulkukoirista.

Näkymä ulos Saramagon
kirjoituspöydän takaa

     Hiljaisissa huoneissa kierrellessäni mukana seuraili nuorehko mies, ei vaikuttanut oppaalta, miellyttävä ja seurallinen, ehkä Saramagon lapsenlapsi? Kirjallisuuden tutkija/opiskelija/? Olisi pitänyt kysyä. Juttelimme seiniä peittävistä maalauksista ja huoneissa olevista punaisista neilikoista, joitten ymmärsin heti viittaavan Portugalin neilikkavallankumoukseen 1974. José Sarmagohan oli portugalilainen, mutta kotimaassaan kuohuttaneen kirjallisen kiistan jälkeen hän, jo ennen vuoden 1998 kirjallisuuden Nobel-palkintoa, muutti pysyvästi Lanzarotelle.

    José Saramago oli Nobel-palkintonsa saatuaan saanut kaikkialta maailmasta runsaasti lahjoja, mm. maljakoita (mukana myös Alvar Aallon matalia Aalto-maljakoita Suomesta), mustepullotelineitä (!) sekä täytekyniä ja muuta hullunkurista.

Lahjat oli kiltisti pantu esille olohuonetta kiertävälle korkealle hyllylle ja lipastojen päälle. 

      Vaikuttava oli myös kodin kirjasto, jonka Saramago oli toisen vaimonsa, espanjalaisen toimittajan Pilar del Ríon kanssa koonnut yhdistämällä kummankin kirjakokoelmat. Suuren huoneen seiniä peittivät korkeat hyllyt, joihin oli säntillisesti asetettu kirjat kieliryhmittäin. Huone muistutti julkista kirjastoa. 

      José Saramago, s.1922 kuoli Lanzaroten kodissaan leukemiaan kesällä 2010. Portugalin valtio haki hänen arkkunsa sotilaskoneella haudattavaksi alkuperäiseen kotimaahan Portugaliin. 

Kaivoin kotona esille Saramagolta suomennetun vihkosen,  Kertomus tuntemattomasta saaresta (suom.Sanna Pernu), jonka Tammi oli painattanut kirjailijoilleen joulutervehdykseksi vuonna 1998.

     Vaikka kertomuksessa on vain 27 sivua, se oli jostain syystä jäänyt minulta lukematta. 

     Kertomus alkaa klassisen sadun tavoin, mies menee pyytämään itselleen kuninkaalta venettä, hänen on ensin hyvin vaikea päästä kuninkaan puheille (vrt. Kafka), mutta lopulta hän onnistuu, vaikkei kuningas uskokaan hänen hankkeeseensa: Löytää tuntematon saari. Ei tuntemattomia saaria enää ole, sanoo kuningas. Ja merimiehet, joita mies yrittää satamassa palkata alukselleen, hylkäävät tarjouksen samalla kuittaamisella: Ei tuntemattomia saaria enää ole.

     Miehellä on kuitenkin yllättävä tukija: siivoojanainen kuninkaan linnasta. Nainen alkaa kuurata laivan kantta jo ennen kuin ollaan lähdetty merelle. Hän valaa mieheen uskoa, että he pärjäävät valtamerellä kahdestaan, vaikka mies tietää, että alus tarvitsee välttämättä miehistön.      

    Tarina muuttuu aikuisten symbolistiseksi saduksi. Saari ihmisen vertauskuvana on vanha. Myös laiva merellä on myyttinen kuva. Vaikka satu on lyhyt, se ei ole lukaistava. Vaivattoman oloinen kerronta vie moniin kerroksiin. Viimeisessä lauseessa "puoleltapäivin, nousuveden aikaan, Tuntematon Saari lähti vihdoin merelle etsimään itseään".

Tiedän toki kuninkaan ja merimiesten ja venettä pyytäneen miehen lailla, ettei tuntemattomia saaria enää ole. Mutta siitä huolimatta katselin pohjoisrannalla horisontissa siintävää pientä saarta, jota ei ole (matkailijan käsiinsä saamissa) kartoissa. Jokin saari sekin on, jokin nimi silläkin lienee. - Sen tietämiseen saakka: jättäydyn mielikuvituksen huomaan.

KIRJEITÄ

 

Miettiessäni muistopuhetta sukulaisen hautajaisiin, avasin pitkästä aikaa matkalaukun täynnä kirjeitä. Vielä parikymmentä vuotta sitten minulla oli kaksi muutakin suurta kapsäkkiä sullottuna täyteen kirjeitä, niitä kuljetin uskollisesti mukanani kaikki lukuisat muutot halki Suomen. 

     Sitten tuli aika karsia. Ajattelin realistisesti - kuten teen nykyisin yhä useammin -, ettei kaikki itselleni tärkeä ja rakaskaan enää kiinnosta jälkeeni jääviä. He kuitenkin tulevat heittämään kaiken roskiin (mitä en onneksi ole näkemässä). 

     Sidoin parin nuoruudenystäväni kirjeniput nauhalla yhteen, ja koska minulla edelleen oli heidän osoitteensa, lähetin kirjeet heille. Oi, en olisi voinut kuvitella, miten "lahja" ilahdutti. "Sä annoit mulle mun nuoruuteni takaisin!" ystävä kiitteli silmät kyynelissä. 

   Niin, mikä olisi kiinnostavampaa kuin oma elämä. Ja silloinhan ystävättäret jakoivat kirjeissä toisilleen "kaiken". Ne olivat täynnä ihanaa arkipäivän selostusta ja pohdiskeluja, sekä tottakai harrasta  itsetutkistelua - ja myös aina vastavuoroisesti toisen asioista kiinnostumista. "Kirjoita pian!" "Heitä kirjeellä heti kun ehdit!" päättyi moni kirje. Ja yleensä mustekynäni lauloikin heti kirjeen tultua; sama toisessa päässä. Postilaatikon kopsahdus ja pullean kirjeen näkyminen kynnysmatolla aina sykähdytti mukavasti viikon varrella.

   Vielä lasten synnyttyä, kotona kahdenkin vauvan kanssa, löytyi päivittäin aikaa vaihtaa kokemuksia kirjeitse samassa tilanteessa olevan ystävän kanssa toiselle paikkakunnalle. Vauvat vain vaunuihin ja taas ulos postilaatikolle kirjettä viemään!

    Jos joku ihmettelee, miksei soiteltu, vastaus on, että puhelimen käyttö oli kallista. Koululaisena kotona asuessa luurissa rupatteleminen ei olisi tullut kuuloonkaan. "Puhelin on ilmoitusväline!", teroitti  isäni useammin kuin kerran. Esimerkkinä junan saapumisajan ilmoitus.  -  Opiskeluaikoina oli seistävä talvipakkasellakin virtsanhajuisessa puhelinkopissa paleleva koura täynnä kolikoita, joita puhelin nieli koko ajan kolahdellen. Oman vuokrapuhelinliittymän saaminen oli aikanaan luksusta. Koskaan en kuitenkaan oppinut ns.puhelinihmiseksi, enkä ole vieläkään sellainen. 

     Kun käyttöön tulivat sähköpostit, kirjeet loppuivat melkein kuin seinään. Ensi alkuun eräs tuttuni printtasi kaikki henk.kohtaiset s-postinsa ja mapitti ne. Modernisuudessaan hän naureskeli, että jotkut asemoivat tekstinsä edelleen kuten käsinkirjoitetuissa kirjeissä. No, minä teen niin edelleen. Tervehdys, pilkku, kaksi pykälää alas uudelle riville, sisennys: kirjoitus...

Avaamassani matkalaukussa ovat pohjimmaisena arvokkaimmat kirjeet: äidiltä, isoäidiltä, yksi isältä ja pari vanhemmalta veljeltäni. Isoäidin (synt. 1800-luvulla) kirjeitä luin aikoinaan vähän ikävystyneenä, äidin kirjeitä (pääasiassa ulkomaille lähetettyjä) vähän varautuneena, ja veljen kirjeitä yllättyneenä ja myös aika liikuttuneena. Isältä ei ole kuin yksi kirje; sen lopputoivotus, isän tutulla voimakkaalla käsilalalla vetäisty, on sama jonka olen nähnyt hänen rintamalta veljelleen kirjoittamissa ja tämän hänelle vastauksena lähettämissä kirjeissä: Jeesus kanssasi.  - Nuoruuden vaikeuksia ja yksinäisyyttä hän ymmärsi, vaikkei se oikeastaan tullut esille kuin postin kautta, kirjeiden sijasta aina silloin tällöin lähetettyinä humoristisina lyhytsanaisina postikortteina.  

Lueskelin matkalaukusta myös sekä nuoruusaikojen että myöhempien satunnaisten ystävieni ja tuttujeni kirjeitä. Miten avoimia ja aitoja ne ovatkaan. Tutut käsialat! Tutut kasvot ja ihmiset niissä.  

Vaikkeivät kirjeet olleetkaan kasvotusten käytyjä keskusteluja, ne olivat silti vuorovaikutteisia ja täynnä ystävyyttä. Kirjeissä oppi tuntemaan toisen. Toisesta tuli läheinen ja rakas, osa omaa elämää. 

Ohessa Postin jo nostalginen mainosjuliste vuodelta 1964.

Muistan julisteen Hämeenlinnan pääpostin seinältä, kun 10-vuotiaana kävellä lompsotin Palokunnankatua joko päästäkseni ostamaan postimerkkejä tai pudottaakseni kirjeen keltaiseen laatikkoon. Hyvällä alulla oli harrastus, joka ylenpalttisten kukoistusvuosiensa jälkeen laantui, muttei koskaan lakannut. Yhä lähtee kirjeitä Kaliforniaan asti, sähköisenä tai paperisena; ja samoin tulee takaisin. 

Aivan omaa luokkaansa ovat kuitenkin käsinkirjoitetut kirjeet. Siihen maailmaan on täytynyt tottua ja päästä sisälle, että se edelleen sujuu.

Käsi pyyhkii paperia, kynän terä juoksee.

Kun sain kauan sitten ensimmäisen rakkauskirjeeni, painoin paperiarkin silmät ummessa vasten kasvojani. "Tätä on hänen kätensä koskettanut".

Entä jos käsinkirjoitustaito katoaa?! 

Elämme jo sellaista aikaa, että on mahdollista kysyä näin järkyttävä kysymys. Tehdäänhän sopimustenkin allekirjoitukset nykyisin digitaalisesti.

Entä jos joskus on vain harvalukuinen oppineitten joukko, joka osaa lukea käsinkirjoitettua tekstiä?!

Miten käsittämättöminä kaikki muut pitävät grafologien kirjoituksia, miten kylmin ja oudoksuvin silmin he katsovat jotain vanhaa kirjettä, päiväkirjaa, muistiinpanoja..? 

TARKENNUKSIA SANANLASKUIHIN

 

Kuulun kai siihen ikäpolveen, jolla sananlaskuja tulee mieleen. Joskus ne ovat ärsyttäviä, joskus nasevia. Ainakin yksi 80-luvulla syntyneistä lapsistani ei voinut lukioikäisenä sietää, kun minulta pääsi sananlasku. Otin opikseni - Oppia ikä kaikki - ja pidättäydyin näistä kansanviisauksista.  (Vaikka mieleni olisi niin tehnyt lausua hänelle arabialainen sananlasku Äitiinsä voi luottaa vaikka hän olisi hyeena.)

 

En ehkä koskaan ole ihan purematta niellyt sananlaskuja. Jos kehotetaan olemaan nuolematta ennen kuin tipahtaa, niin sananlaskujen kohdalla maltan ja mietin, mikä niissä ärsyttää, jos ärsyttää, tai miksi ne osuvat naulan kantaan. Onhan niin moni kakku (sananlasku) päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä. 

Esimerkiksi:

Itku pitkästä ilosta. 

Korjaus: Ei, sillä pitkä ilo tuo onnea ja voimaa elämään, sekä vanhuuteen asti hyviä muistoja. 

(Omakohtaista: Menneinä vuosikymmeninä lasten riemuitessa ja leikkien yltyessä aina joku vanhemmista muisti varoittaa: Itku pitkästä ilosta.)

Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. 

Väärin. Kuuseen kurkottamalla voi päästä pitkälle ja korkealle, jopa melkein tähtiin, ja ainakin saa laajempaa näköalaa tähän katajaiseen maisemaan. 

(Omakohtaista: sananlasku on sukua muistutukselle, jonka sai usein kotoa lähtiessä: Ole sitten siipiäsi myöten.)

Aika parantaa haavat. 

Omakohtainen kokemus: Aika parantaa naarmut, mutta haavat se syventää. Ainoa, mikä haavat parantaa on puhdistus ja anteeksianto, ei aika. 

Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.

Ei pidä paikkaansa. Ystävälliseen huutoon voi tulla rumaa tekstiä takaisin. 

Onhan totta sananlasku Kiittämättömyys on maailman palkka. 

Mikä ei tapa, se vahvistaa. 

Mahtipontista hölynpölyä. Sillä se, mikä ei tapa, voi myös murentaa, vammauttaa, katkeroittaa ja kovettaa.

Salama ei iske kahta kertaa samaan paikkaan. 

Luulo. Ja kuten tiedämme, luulo ei ole tiedon väärti.

Jos luulee, että jokin onnettomuus ei voi samanlaisena toistua, on väärässä. Sillä aika näyttää. 

Olen lapsena tavannut perheen, jonka kodin salama on täsmälleen samasta paikasta kaksi kertaa polttanut maan tasalle. Sekä myöhemmin lukenut iltapäivälehdestä joistakin suomalaisista, jotka ovat kaksi kertaa voittaneet loton pääpotin. 

Kissa kiitoksella elää. 

Suomalaista kyynisyyttä. Toisin sanoen: häpeä ja nolostu, jos iloitset saamastasi kehusta ja kiitoksesta; muista mitätöidä itsesi ja saavutuksesi, ethän ole muita parempi. Sukua sananlaskulle Kuka se kissan hännän nostaa, ellei kissa itse, mikä tuttuun tapaan on hämmentävää kaksoisviestintää: tarkoittaa joko halveksittavaa omakehua ja itse itsensä korottamista - tai kehotusta luottaa itseensä. 

 

Erästä toista eläintä, lehmää, koskeva vanha sananlasku/sanonta on myös syytä romuttaa ja rehabilitoida lehmä: Tuijottaa kuin lehmä uutta veräjää kuvaa tyhmää töllöttämistä, vaikka kysehän on lehmän kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta, mikä taas on älykkyyden merkki. Harva lehmä tosin nykyisin pääsee ulos hakamaille uutta veräjää ihmettelemään. Silti. Ei eläin ole tyhmä vain siksi, ettei se puhu. 

 

RUMAT IHMISET

(Helene Schjerfbeck,
Pikkusiskoaan ruokkiva poika, 1881.)

Helene Schjerfbeckiä kuulemma aikoinaan moitittiin ruman lapsen maalaamisesta oheiseen kuvaan. 

Kolmisen viikkoa sitten luin lehdestä myös tuoreen, brittilehti Guardianin välittämän uutisen: 

     'Kiinassa viranomaset ovat antaneet rangaistuksen 27:lle ihmiselle , koska he tekivät matematiikan oppikirjan, jossa esiintyi viranomaisten mukaan "valitettavan rumia" piirroksia kiinalaisista lapsista. Piirrokset "eivät kuvastaneet asianmukaisesti aurinkoisia kiinalaisia lapsia". 

Rangaistujen ihmisten joukossa oli muun muassa kirjan kustantaneen kustantamon johtaja, päätoimittaja, sekä matematiikkaosaston johtaja. Lausunnon mukaan piirroksen luojat "hoideltiin asianmukaisesti", mutta asiasta ei annettu tarkempia yksityiskohtia.'    

Joitakin vuosia sitten egyptiläinen kääntäjä kertoi minulle, että arabimaissa ei pidetä suomalaisten lastenkirjakuvittajien groteskeista piirroshahmoista. Niissä lasten raajoja on venytetty luonnottomasti ja muutkin ruumiinosat ovat epäsuhtaisia, päät pallomaisia. Lasten ilmeetkin ovat ikäviä.  Sellaisia kuvituksia ei haluta. 

Aikuiskirjallisuuden puolella taas rumuus kukoistaa. Ihmiset kuvataan tappajiksi, pettäjiksi, narsisteiksi ja valehtelijoiksi. Aina jokin likainen salaisuus paljastuu. Luurankoja tuntuu löytyvän joka perheen kaapista. Ja ellei viihdytä murhan ja väkivallan äärellä, kuvataan rakkauden loppumista ja/tai perhehelvettiä. 

     Pahuudesta ja ihmisten kataluudesta on kerrottu aina, vanhatestamentillisista ajoista alkaen. Ihmisen pimeydestä riittää ammennettavaa.

     Olen kuitenkin miettinyt, miten esim. suurten klassikoitten (venäläiset, ranskalaiset, englantilaiset, amerikkalaiset...) ihmiskuvaukset raadollisimmillaankin ovat niin erilaisia kuin nykykirjallisuudessa. 

     Se, missä hengessä kirjoittaja kirjoittaa, siirtyy aina tekstiin. Ovatko jotkut nykykirjailijat liian lähellä tarinaansa; siitäkö tulee niitten tietty ohuus ja itsekeskeisyys? Puuttuu eeppistä eli kerronnallista kolmiulotteisuutta ja sävyjen rikkautta, sanalla sanoen ihmistuntemusta, myös oman itsen. On vanha sääntö, että kirjoittajan on kirjoitettava "käsivarren mitan päässä itsestään". Jos niin käy, kaunan, halveksunnan ja vihankin tunteet eivät ole niin pikkumaisen ilmeiset. 

      Jostain syystä kaikenlainen pahan olon kirjallisuus maistuu ihmisille, ja kyynisyyttä erehdytään  pitämään älykkyytenä. 

      Samat ihmiset järkyttyvät väkivaltauutisista ja jopa vievät kukkia ja kynttilöitä surmatun kuolinpaikalle, mutta pian jo rentoutuvat katsomalla leffaa tai  lukemalla kirjaa, jonka sisältö on pelkkää väkivaltaa.

      Mutta lasten on tässä kaaoksessa oltava nättejä, kivoja, sopusuhtaisia ja aurinkoisia. 

      

      

ODOTUS

  

(Maria Wiik, 1885.)

Jouduin tässä yllättäen silmäklinikan päivystykseen ja odotin siellä neljä tuntia neljäkymmentä minuuttia. Vain yksi päivystävä lääkäri paiskoi töitä. Odotin kärsivällisesti, sillä tiesin lopulta saavani välttämätöntä apua.

      Odotushuoneen käytävällä istuttiin hiljaa. Kolmen tunnin istumisen jälkeen muutama nousi ylös ja alkoi astella hitaasti edestakaisin. 

      Viihdytin itseäni odottaessa mm. muistelemalla kirjallisuuden kuvauksia odottamisesta. Ajattelin myös omia odottamisiani: jokapäiväistä äidin odottamista kotiin, television Lastenruudun alkamista tiistaisin klo 18 ja kuinka pitemmän viisarin osoittaessa seinäkellossa numeroa kymmenen ja lyhyen kuutta, pääsin vihdoin lähtemään potkulaudalla tai juosten kohti Meriluodon taloa, jossa oli televisio. Ajattelin kouluunlähtöjä, hiljaisia odotuksia autossa, isän kansliassa, vieraisilla, kirkossa, kotona ikkunalla, tien reunalla, arestissa,  rautatieasemalla... Kouluaika ja nuoruus oli täynnä odottamisia, tapaamisten, kirjeitten, puhelinsoittojen, rakastumisten, ihmeitten odotusta; aikuisuus oli tupaten täynnä aikatauluja ja odottamisia, riemullisia, tuskallisia, huolestuneita, onnellisia, turhautuneita, pitkästyttäviä, pelottavia odottamisia. 

       Voisi sanoa,että koko elämä on yhtä odottamista. Fyysistä, henkistä, sielullista, ja hengellistä odottamista. Odottaminen ei silti ole sama kuin vaatimus tai  oletus tulevasta. Odotus on aina toive, jonkin asian toivomista tapahtuvaksi, sen sitkeää odottamista. 

       Elämäänsä helpottaakseen ihminen voi sekoittaa odottamisen myös katteettomaan haaveksintaan, jopa haaskata siihen todelliset päivänsä. 

"Jossakin kaukana oli suuri iloinen elämän pyörre, mihin he eivät käsiksi ulottuneet. Se melkein kuului heille, - nuoruuden päiviltä saakka se niin kajasti. Se oli kuin suuri keto, ja siellä asusti onni ja elämä, vaistot ja himot sekaisin, vaeltavine iloisine ihmisineen. Siellä oli pöytiä kaikkialla, herkkuja ja hienoja juomia, ja naisia ja miehiä pöytien ympärillä, koreita kuin kuvakirjassa, kaikki samassa ilossa ja humussa..." (Heikki Toppila, Auringon nousun maahan.) 

Kirjallisuudessa yleensä naiset ovat odottaneet: rakastettua meriltä, sodasta, seikkaluista (Homeros, Ibsen, Anni Blomqvist.... lista on loputon.) 

    

Kafkan Linna on klassinen esimerkki ahdistavasta, surrealistisesta odotuksesta. Kasvottomalle, esteitä nostavalle byrokratialle alisteinen voimaton ihminen ei voi kuin odottaa suljetun oven takana vuoroaan, aina sisyfosmaisesti yhä uudelleen yrittäen, uudelleen odottaen. 

     

Eniten huvitusta sain muistelemalla Tolstoin Anna Kareninasta jaksoa, jossa Levin rientää veljensä Nikolain kuolinvuoteen äärelle. Kohtaus on täynnä hätääntynyttä tunnekuohua, pyhää järkytystä ja

itkun puistatusta. Levin valvoo veljensä vierellä. "Palattuaan sairaan luota yöksi omaan huoneeseensa istui Levin allapäin tietämättä mitä tehdä. Kaikki tuntui hänestä sopimattomalta; hän ei edes voinut puhella vaimonsa kanssa, vielä vähemmän hän saattoi ajatella illallista, makuusijoja tahi mitään sellaista". 

    Mutta sairas ei kuolekaan heti kuten on oletettu. 

Toisena päivänä hän saa ehtoollisen ja pyhän voitelun. Leviniä alkaa väsyttää, hänen tunteensa tasoittuvat eikä hän enää itke. Päivän mittaan hänelle tulee nälkä, ja seuraavan aamun sarastaessa hän "päästi hiljaa irti kuolevan kädestä ja katsomatta häneen meni kamariinsa ja nukkui."

    "Kun hän heräsi, hän sai odottamansa kuolemanuutisen sijasta kuulla, että sairas oli jälleen eilisessä tilassaan. Hän istuskeli taas, ryki ja söi ja puhui taas paranemisestaan ja kaikesta muusta, mutta ei kuolemasta, ja oli vielä ärtyisempi ja synkempi kuin ennen. Ei kukaan, ei Kitty, ei Levin eikä kukaan voinut viihdyttää häntä. Joka kerta kun häneltä kysyttiin hänen vointiaan, vastasi hän samalla lailla, vihaisesti ja nuhtelevan näköisenä: "Kärsin kauheasti, sietämättömästi!"": 

   Levinin herkistyneet, anteeksiantavat ja sovintoa janoavat tunteet hankalaa veljeä kohtaan alkavat jäähtyä sitä mukaan kuin odotus jatkuu. 

" Kului kokonaista kolme tuskallista päivää; sairas oli yhä samassa tilassa. Hänen kuolemaansa toivoivat nyt kaikki, jotka vain näkivät hänet: hotellin lakeijat, isäntä ja vuokralaiset, lääkärit, Marja Nikolajevna, Levin ja Kitty."

    "Kymmenentenä päivänä sairastui Kitty. Hänen päätään kivisti ja häntä kuvotti eikä hän koko aamuna voinut nousta vuoteesta. Lääkäri selitti sairauden johtuvan väsymyksestä ja mielenjännityksestä".

     Eikä odotettu kuolema tule. Surijoiden suurenmoiset tunteet ovat vaihtuneet kyllästymiseen ja väsymiseen.  

     Jotain merkkejä odotuksen täyttymisestä kuitenkin ilmenee. Pappi kutsutaan lukemaan kuolinrukous. 

" Päätettyään rukouksen painoi pappi ristin kylmää otsaa vasten, pisti sen sitten vitkalleen pappisviittaansa alle ja seistyään vielä pari minuuttia äänettömänä kosketti kylmennyttä, veretöntä kättä. - Loppu on tullut, virkkoi pappi ja aikoi lähteä; mutta yhtäkkiä liikahtivat kuolleen tahmeat viikset ja hiljaisuudessa kuului selvästi rinnan pohjasta tuleva omituinen, terävä ääni: - Ei vielä...Kohta."

     Ja sitten lopulta kuolema kuitenkin tulee. Odotus päättyy. Aina se lopulta päättyy. Se hämmästyttää.