perjantai 26. toukokuuta 2023

MUISTOJA RAUTATIEASEMILTA


Tämä on oma pieni muistokirjoitukseni vanhoille suomalaisille rautatieasemille, sillä järkytyksekseni kuulin uutisista, että VR aikoo sulkea muut Suomen asemat paitsi Helsinki ja Tampere. Miten se on mahdollista?! Käsitinkö oikein? Ettäkö kaikki näppäilevät tästedes  itsenäisesti ja kaikkitietävästi digitaalisia lippujaan ja käyttelevät näppärästi yhä uusia sovelluksia päästäkseen joskus jostain junaan. Se joka ei hoksaa ja osaa, saa jäädä kylmälle asemalle seisomaan tai mennä kotiin. Ehkä joku auttaa häntä? Kun ei ole enää asemalla ihmisen ihmistä. 
 Jo 2015 lakkautettiin monta ratayhteyttä ja asemaa. Ja myös sitä ennen, päätellen  lehtijutuista, joissa pariskunnat esittelevät kodiksi remppaamiaan ja sisustamiaan asemarakennuksia.

 Lapsuudenkotini oli Urjalan asemalla Huhdissa. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogiassa kuvattu kirkkoherran pappila oli Honkolassa, mutta kappalaisen pappila aseman (rak.1876) naapurissa. Öisin ohi porhaltavat Turun pikajunat tärisyttivät ikkunoita, ja pihalla saunassa halusin  junan tullessa avata lauteilla häkäluukun ja painaa kasvoni sitä vasten, kun juna jyrisi ohitse halkovaunujen häkit vavahdellen, tai meni matkustajavaunuja, joitten ikkunoista ei ehtinyt nähdä ihmisten kasvoja.
    Asema oli jonkinlainen päivähoitopaikkani, sillä vietin siellä varsinkin alle kouluikäisenä yksikseni aikaa harva se päivä. Seurasin laiturilla saapuvia ja lähteviä ihmisiä, postisäkkien heittämistä tavaravaunuun ja junanlähettäjän merkinantoja. Välillä sinivalkoinen 'kiskobussi' eli Lättähattu toi koululaisia radan toiselle puolelle yhteiskouluun. He olivat tulleet kyytiin joiltakin seisakkeilta.  Odotussalissa katselin lakatulta puupenkiltä lipunmyyntiä ja kuuntelin hyvilläni tutun lipunmyyjätädin ystävällistä ääntä ja leimasimen pauketta. 
(kuva netistä paremman puutteessa)
Kun laiturilla oli tyhjää, valitsin pieneen istuskeluun jonkin hauskan värisistä penkeistä: lemmikinsinisen, mansikanpunaisen tai kirkkaan keltaisen, useimmiten ketaisen. Sillä se oli mielestäni "aseman iloisin ja laulavaisin penkki". 
  Oikaisin yleensä tavarasillan kautta kotiin, mutta toisinaan joku asemamiehistä huusi sisältä varastosta kuin varmuuden vuoksi: "Kakarat pois jaloista!" 
Lapsia varoitettiin myös raiteista. "Jos menee alle kahden metrin päähän junasta, se imaisee alleen". Painava sana sanottiin samoin aseman pitkistä hevospuomeista: "Jos kävelee hevosen turvan alta, se kiskaisee päänahan irti". 
    Kaikki kaverini olivat asemamiesten lapsia. He asuivat VR:n pienissä punaiseksi maalatuissa taloissa, joissa oli valkoiset koristeelliset ikkunapielet ja nurkkalaudat. Kullakin perheellä keittiö ja kamari. Oli myös isompia koteja, mutta silloin äiditkin kävivät töissä.  
    Suuri unelmani oli saada ajaa Turun suuntaan vauhdikkaasti resiinalla, mikä oli asia, josta aina tiesi, ettei se tässä elämässä koskaan toteutuisi. Koululaisena, varsinkin poikien kanssa, vietiin pennin ja viiden pennin kolikoita kiskoille, niin että juna venytti ne mennessään naurettavan pitkiksi soikoiksi. Kiersi myös huhu, että eräs tietty poika olisi uskaltanut maata litteänä kiskojen välissä kun pikajuna ajoi yli.  Hiukan joskus itseäni vavahdutti ratakiskojen välissä hyppiessä metallinen kieltotaulu: RADALLA  KULKEMINEN  SAKON  UHALLA  KIELLETTY. Ja alla oli vielä vakuudeksi jokin lakipykälä ja sen momentti. 

Oppikouluvuosina, opiskeluaikana,  ja vielä aikuisena, vuosikymmenten ajan, "elämäni rautatieasema" oli Hämeenlinnan historiallinen asema. Se liittyy voimakkaasti koko perhehistoriaani, niin lapsuuden perheen kuin omankin perheeni. Oli vuosia, vuosikymmen,  jolloin jomman kumman perheen auto kaarsi jokaisena päivänä aseman eteen. Lähtöjä ja paluita ja taas lähtöjä, ja ihmisiä, on muistoissa loputtomiin. 
(Suomen ensimmäinen ratayhteys Helsinki-Hämeenlinna 1862.)  
  Joitakin vuosia kaupungista pois muuton jälkeen hämmästyin: "Enkö mä mene enää koskaan Hämeenlinnaan junalla?"  Tuntui oudolta - haikealta. Hyvästijätöltä.
Enää pian en taitaisi sinne päästäkään, vaikka haluaisin.
  Katoaa kaunis odotustila kaari-ikkunoineen, ravintola, ja lipunmyynti, jonka virkailijat tulivat kasvoiltaan tutuiksi. Tuntui mukavalta joskus 2000-luvun alkupuolella, kun eräs heistä, mies, kysyi menolipun ostettuani (hymyillen, mutta hämeenlinnalais-hämäläisittäin välttäen silmiin katsomista): " No, koskas sää sitte takasin tuut?"     



    


 
   

tiistai 25. huhtikuuta 2023

MISTÄ TULEVAT ISOÄIDIT?

Hesarin Tiede-osastossa oli 5.4. juttu otsikolla Terapiassa käy moni, mutta onko siitä apua? 
     Suomessakin yli 62 000 ihmistä käy Kelan tukemassa terapiassa, ja kansallisen mielenterveysstrategian mukaan jopa puolet väestöstä tarvitsisi terapiaa jossain elämänsä vaiheessa. Todetaan, että vaikka "on selvää, että moni tuntee saavansa terapiasta apua, tiedossa on myös tilanteita, joissa terapia näyttäisi pahentavan oloa". Myös terapeutit ovat keskenään erilaisia, mutta mikään tietokanta ja ohjeistus ei pysty tekemään näitä eroja näkyväksi. "Voisi ajatella toisten onnistuvan paremmin tietynlaisten potilaitten kanssa ja toisten toisten". 
      Lopulta terapian tyylillä ei ole suurta merkitystä, vaan sillä, että joku kuuntelee. Se on tärkeintä. "Oli se terapeutti tai vaikka pappi". 
      Mielenkiintoisesti eräs jutun psykologeista, amerikkalainen John Norcross toteaa: "Oikeastaan tarvitsisimme vain isoäitejä meitä kuuntelemaan. - - Mutta mistä me ottaisimme ne isoäidit?". 

Pohdiskelin, mitä tarkoitetaan stereotyypillä isoäiti?
Kirjallisuutta, nettijuttuja ja lehtihaastatteluja lukeneena olen huomannut, että - varsinkin 2000-luvun suomalaisessa kulttuurissa - äiteihin kohdistuu paljon arvostelua, kaunaa ja  vihantunnetta. Moni, etenkin nainen, kertoo käyvänsä terapiassa juuri äitisuhteensa takia. Keski-ikään tullessa on herätty siihen, että aikuiselämän vaikeudet juontuvat äitiin. 

    Mistä sitten tulevat isoäidit - nuo "entiset" äidit?
    Mikä on ollut se katharsis, joka on puhdistanut  syntipukit lempeyden ja rakkauden perikuviksi? Kuuntelijoiksi ja ymmärtäjiksi? 
    Ikä tekee tietysti tehtävänsä; kyllä elämä pehmentää
meistä useimmat. Ehkä isoäidit ovat suorittaneet jo hyvinkin pitkän ja vaativan äitiydyn oppimäärän. Eihän kukaan ole seppä syntyessään. 
    Lapsille ja vanhoille ihmisille on myös se yhteistä, että parhaimmillaan kummatkin ovat juuri sellaisia kuin ovat, vailla suorituspaineita, jäykkää roolia, kiirettä ja tärkeilyä. Heillä ei ole tarve olla tyylikkäitä ja menestyviä.
Isoäideillä on ehkä vähemmän suorituskykyä kuin äideillä, mutta heillä on enemmän aikaa ja kärsivällisyyttä. 

Tove Jansson kuvaa tunnetussa kertomuksessaan Kesäkirja (Sommarboken, 1972) ylivertaisen onnistunutta äiti-/isoäiti-suhdetta. Mutta hänhän on jo muussakin tuotannossaan sekä muistelmissaan kuvannut suurella rakkaudella Ham-äitiään, Signe Hammarstenia, taiteilijaa. Tämän kaltaiset kirjat ovat tärkeitä. Ei ole todellisuuden kieltämistä nähdä ihmistä rakkauden silmäasien lävitse. 

Virkistävä poikkeus vanhojen naisten kuvauksessa tulee toisesta ääripäästä, Roald Dahlilta. Isoäitien virkaa tekevät esim. Jaakko ja jättipersikka-kirjassa (1961/suom.2000) kaameat tädit Äkämä ja Äimä (suom. Kimmo Pietiläinen), joitten luona lapsikulta asuu.
Jos on hyvä lukea Janssonia, niin hyvää tekee myös saada nauraa Dahlin parissa. Hänen kertomuksensa eivät ole vaahtokarkkia vaan salmiakkia. Oksat pois; vanhuus ei tee kaikista viisaita. 
 
Varmasti tärkeintä isoäideillä on unohtaa isoäitiydessä paistattelu. Silloin on - tilanteesta riippuen - tilaa ja aikaa toisen kohtaamiseen ja kuuntelemiseen, toiseen tutustumiseen. On suuri erehdys luulla, että läheisetkään ihmiset ilman muuta tuntevat toisensa. Tai että he ilman muuta tietäisivät, että toinen välittää ja on kiinnostunut. 


 

tiistai 28. maaliskuuta 2023

PAIKALLAAN OLOSTA

 


Kävin lapsen kanssa Sea Lifessa (Merimaailmassa) ja siellä näimme hummerin.  
Hummeri oli suurensuuri. Se pilkisti esiin jonkinlaisesta laivanhylkyyn kuuluvasta sylinteristä. 
Valtavat ruskeat sakset olivat levollisesti ristissä toinen toisensa päällä kuten ainakin arvonsa tuntevalla puheenjohtajalla. 
    Työntekijä, biologi, pysähtyi ohimennessään kertomaan meille, että hummeri viihtyi oikeastaan koko elämänsä täsmälleen samassa paikassa. Se ei ollut vaihtelunhaluinen. 

Muistin rupisammakon, jonka olin kohdannut (kesäyönä kuutamossa!) saunapolun varrella - keskellä saunapolkua. 
Rupisammakoistakin luin, että ne elävät koko elämänsä - esimerkiksi 50 vuotta - samalla paikalla, esimerkiksi vaikka jonkin saunapolun pätkällä. 

Muutamat eläimet osoittavat ihailtavaa luonteenlujuutta; niistä huokuu omanlaistaan syvämietteistä arvokkuutta. 


Ihmisistä ajattelen taiteilijoita, tutkijoita, mietiskelijöitä, rukoilijoita. He kaikki keskittyvät johonkin, mikä avaa heille kokonaisia maailmoja, Heidän paikallaanolonsa hedelmiä voivat parhaassa tapauksessa muutkin nauttia. 

     Vincent van Gogh ei sairaala-aikanaan aina päässyt ulos maalaamaan, mutta hän maalasi sen näkymän, mikä avautui hänelle pienestä kapeasta ikkunasta: vihreä tuleentumaton ruispelto ja sen yllä kaarteleva kiuru. 
     Se, mitä on, on aina riittävää.
     
Ikkunoista puhuu myös runoilija Eeva Heilala kokoelmassaan Ikkunasta avautuu maailma (Tammi, 2012): 
" Kun olin nuori / ystävällinen nainen neuvoi: / Älä vain mene / piiaksi kenenkään navettaan. / == /Hyvä oli että menin / opin ainakin sen / että pienistä ikkunoista / on parempi nähdä maailma suurena / kuin kuvitella omat ikkunansa suuriksi / ja nähdä maailma pienenä."

Toki ihminen, aina jossain mielessä levoton, myös iän myötä - jos niin käy - tyytyy siihen mitä hänellä on, sillä hän ymmärtää että elämä antaa ja on jo antanut enemmän kuin hän käsittää.  
     Kirjallisuudentutkija Humphrey Carpenter kertoo J.R.R. Tolkienista kirjoittamassaan elämäkerrassa (suom.Kustannusosakeyhtiö Nemo, 1998):
    " Keski-ikäisenä hänen mielikuvituksensa ei tarvinnut enää kiihokkeita kokemuksista, tai pikemminkin se oli saanut tarvittavan kiihokkeen varhaisempina tapahtumien ja vaihtuvien maisemien vuosina. Keski-ikäisenä hänen mielensä pystyi ruokkimaan itseään muistoista, Näin Tolkien itse  selitti asiaa kuvatessaan Sormusten herran luomista".


Muistan hämärästi katkelman jostain hyvin kauan sitten näkemästäni suomalaisesta dokumentista, jossa kaksi keski-ikäistä sukulaismiestä istuu saunassa. Toinen on kiertänyt ikänsä meriä, toinen asunut maata viljellen kotitilallaan. Merimies tunnustaa kadehtivansa toisen eheää, tasapainoista elämää. Maanvilelijä hämmentyy; hän taas on, varsinkin nuorena, ihaillut merille lähtenyttä. "Mutta etkös sinä ole paljon nähnyt elämää?" Merimies hymähtää. Tuntuu, ettei tässä kummankaan elämä ole voinut olla toista rikkaampi.  

Jukka Viikilä kirjoittaa loistavassa romaanissaan Akvarelleja Engelin kaupungista (Otava, 2016):
" Seikkailijoissa loukkaa eniten heidän paatuneisuutensa, he ovat uskotelleet itselleen, että jokin epämääräinen kokeneisuus oikeuttaa yliolkaisen suhtautumisen tutummasta löytyviin arvoituksiin. Muistan arabivaatteisiin pukeutuneen uroksen patsastelemassa yliopiston valmistujaisjuhlassa. Kaikesta näki, ettei hän uteliaiden piiritykseltä ollut edes huomannut rakennustani."


Saman ajatuksen suuntaista olen kirjoittanut muistiinpanoihini (yksi monesta rispaantuneesta vihosta) näköjään vuonna 1992:

LUSIKKA  JA  MUNA

Tottuminen, saati mieltyminen pieniin rajattuihin asioihin kuten
keitetyn munan keltuaiseen, järveen ja pikkukaupunkiin, on varmaan
suruhupaisaa sen rinnalla, että rakastaisi merta, suurkaupunkeja ja
mutkikasta ruuanlaittoa,
mikä tietysti hymähdyttää kun ajattelee, että joku on purjehtinut
nälkäkuoleman partaalla maapallon ympäri, tuntenut miljoonakaupunkien sykkeen
omakseen muttei ole antanut minkään arkipäiväisyyden pysäyttää
aina kaukaisuuteen tähyävää mieltään,
mille voi vain kohauttaa olkaansa syventyessään
munankeltuaiseen, järveen ja pikkukaupunkiin, joista tuskin yhtäkään
voi loppuun asti käsittää. 

         




tiistai 28. helmikuuta 2023

KUTSUMUS

Nunna Kristodulin päiväkirjat,

toim. Marja Lampi ja Riitta Lampi.

Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostari, 2022.


" Jos asuisimme katolisessa maassa, saattaisin ehkä hiukan harkita nunnaksi menemistä. En kuitenkaan luule, että menisin luostariin.
      Aion lääkäriksi. Ehkä niin voisin eniten hyödyttää maailmaa. Tahtoisin, ennen lopullista valintaani, kuulla Jeesuksen kutsun", kirjoitti kuopiuolainen koulutyttö Anna-Leena Lampi päiväkirjaansa noin 15-vuotiaana vuonna 1960. 
      Lääkäriä opettajat ja vanhemmatkin Anna-Leenasta odottivat, olihan hän täyden kympin, kuuden laudaturin tyttö.  
Tottelevaisesti hän matkustaakin Helsinkiin lääkiksen pääsykokeisiin - muttei mene niihin.  
      Läpi lukiovuosien hän on monta kertaa tuntenut, että "Jumala kasvattaa minua jotain varten". 
      Hengellisen kotinsa Anna-Leena löytää ortodoksisesta kirkosta, johon hän liittyy 18-vuotiaana. 
     
Se "jotain" ei tapahdu kuitenkaan kädenkäänteessä, vaan on pitkä polku, johon kuuluu myös kivikkoa ja kyyneleitä. 
Mieleeni tulee Roomalaiskirjeen (8:28) kohta: " Mutta me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut".

Lopulta, kymmenen vuotta odotettuaan, ja kreikan kielen maisterina, Anna-Leena pääsee sinne, minne on halunnut: Bytouman luostariin Kreikkaan. 

Bytouma oli maatalousluostari, jossa hoidettiin karjaa ja puutarhaa. Nunnat saivat vuoristossa tehdä jopa metsä- ja tietöitä. Lisäksi pidettiin käsityökoulua tytöille, ja vastaanotettiin vierailijoita.
    Luostareitahan on monenlaisia - etenkin katolilaisilla - suljetuista sääntökunnista sellaisiin, joissa nunnat ovat luostarissa vain noviisiaikansa ja sen jälkeen jalkautuvat maailmaan ihmisten keskelle työtään tekemään. (Hämmästyin esim. lukiessani vuonna 1984 julkaistusta ikimuistoisen antoisasta suomalaisen katolisen nunnan, sisar Benedictan (alk.Anita Idefelt) elämäkerrasta, että luostari lähetti lahjakkaan noviisinsa välillä opiskelemaan jopa taidekouluun Pariisiin!)  

Bytoumassa Anna-Leena eli sisar Eleni, elää kilvoituselämää melkein 20 vuotta ennen kuin hänet 14.12.1992 vihitään nunna (myöh. äiti) Kristoduliksi (= Kristuksen palvelijatar). 

Kristoduli kirjoittaa hyvin paljaasti ja rehellisesti. Sellainen on vaikuttavaa ja poikkeuksellista.
"Luostarissa ihmisestä tulee läpinäkyvä", hän toteaa. 
Kirjan merkinnät ovat helppoja lukea, mutta syvällisiä.  
      
Päiväkirjat olivat hänelle vuosien ajan kanava purkaa ajatuksia ja pohdintoja. Kristoduli oli Bytoumassa ainoa oppinut, muut sisaret olivat kouluja käymättömiä maalaistyttöjä. 
     Tärkeä/tärkein ihmisyhteys  Kristodulilla oli Suomen ortodoksikirkon arkkipiispa Paavali, josta oli jo  nuoruudessa tullut hänen hengellinen isänsä. Paavalin kanssa he myös tapasivat joitakin kertoja, niin Suomessa kuin Kreikassa, ja kirjeet kulkivat.
     Rakas, vaikka kovinkin ottein kasvattava, oli luostarin igumenia,Eufimia. "Jostain huolestuu, jokin ei miellytä, jokin hämmentää - salamana äiti Igumenian luo kertomaan sieluntilasta". 

Nunna Kristoduli eli luostarin järjestyksen mukaan ja teki muitten lailla kuuliaisuustehtävänsä keittiössä, navetalla lannan kärräämisessä, kanalan hoidossa, kasvimailla, luostarin autonkuljettajana, tulkkina, opettajana, tietöissä, villan pesijänä jne. jne., mutta hänen suurtyönsä, valtava elämäntyönsä, oli koko Filokalian kääntäminen suomeksi. Paljon muitakin käännöstöitä hän teki, niin kreikasta suomeksi kuin suomesta kreikaksi.
      Sellaista työtä ei maalaisluostarissa oikein ymmärretty. Kristodulia pidettiin, varsinkin alkuun, laiskana. Igumeniakin saattoi panna kirjoitustöille stopin. 
Kolme vuotta luostarissa oltuaan, kesällä 1976, Kristoduli kirjoittaa: "Tämä saattaa olla viimeinen yöni Bytouman pyhässä luostarissa. Igumenia on jälleen aloittanut vainon kirjoitustöitäni kohtaan ja vaati minulta tänä iltana lupausta, etten kirjoita mitään "ulkomaan kielellä". Käännöksetkin pitäisi lähettää Suomeen kreikaksi! ".
       Kulttuurisiakin eroja oli. Hiljainen suomalainen ja "niin suuresti kanssakäymisestä toisten ihmisten kanssa nauttiva kreikkalainen" aiheuttivat toisissaan hämmennystä. 

Mutta Bytoumaan Kristoduli toki jäi, 27 vuodeksi.

Paluu Suomeen 2001 tuli yllättäen. Kristoduli karkotettiin (!), koska hän oli tehnyt järkyttyneenä huomautuksen metropoliitalle hiippakunnassa luettavasta (maalaispapit eivät osanneet saarnata, joten hiippakunnasta lähetettiin heille valmis saarna) antisemitistisestä saarnasta. Kristoduli sai kuukauden aikaa miettiä, onko hän samaa mieltä hiippakunnan ja metropoliitan kanssa vai lähteekö hän muualle.

Jumala lähetti äiti Kristodulin Lintulaan Suomeen. Siellä hänen elämäntehtävänsä jatkui hengellisenä ohjaajana ja kirjoittajana. 11-vuoitiaana vuonna 1957 aloitetut päiväkirjat päättyvät 45 vuoden jälkeen siihen. 

Päiväkirjaotteet luettuani olen jatkanut kirjan uudelleen lukemista sieltä täältä. Kristodulin hengelliset helmet ja hänen kirkastunut uskonsa koskettavat ja puhuttelevat syvältä. 
"Sisäisten silmieni eteen nousee vain yksi tärkeä asia, ainoa mistä ihmisen kannattaa todella kiinnostua - Jumalan valtakunta, iankaikkisuus. Vain iankaikkinen elämä antaa arvon ja merkityksen myös ajalliselle elämälle."
      

Äiti Kristoduli kuoli 23. joulukuuta 2020. 
      



      

keskiviikko 25. tammikuuta 2023

TUNTEMATON SAARI

 

Ajelin majapaikastani Lanzarotella viereiseen kylään Tiasiin, jossa on José Saramagon talo - paremminkin sanottuna koti, sillä vaikka mies ei enää eläkään, koti on ennallaan, ja se on kaunis ja kodikas, täynnä elämisen tunnetta, kirjoja, taidetta, muistoja... jääkaapin ovessa valokuvia Saramagolle rakkaista ihmisistä ja hänen hoiviinsa ottamistaan kulkukoirista.
Näkymä ulos Saramagon
kirjoituspöydän takaa
     Hiljaisissa huoneissa kierrellessäni mukana seuraili nuorehko mies, ei vaikuttanut oppaalta, miellyttävä ja seurallinen, ehkä Saramagon lapsenlapsi? Kirjallisuuden tutkija/opiskelija/? Olisi pitänyt kysyä. Juttelimme seiniä peittävistä maalauksista ja huoneissa olevista punaisista neilikoista, joitten ymmärsin heti viittaavan Portugalin neilikkavallankumoukseen 1974. José Sarmagohan oli portugalilainen, mutta kotimaassaan kuohuttaneen kirjallisen kiistan jälkeen hän, jo ennen vuoden 1998 kirjallisuuden Nobel-palkintoa, muutti pysyvästi Lanzarotelle.
    José Saramago oli Nobel-palkintonsa saatuaan saanut kaikkialta maailmasta runsaasti lahjoja, mm. maljakoita (mukana myös Alvar Aallon matalia Aalto-maljakoita Suomesta), mustepullotelineitä (!) sekä täytekyniä ja muuta hullunkurista.
Lahjat oli kiltisti pantu esille olohuonetta kiertävälle korkealle hyllylle ja lipastojen päälle. 
      Vaikuttava oli myös kodin kirjasto, jonka Saramago oli toisen vaimonsa, espanjalaisen toimittajan Pilar del Ríon kanssa koonnut yhdistämällä kummankin kirjakokoelmat. Suuren huoneen seiniä peittivät korkeat hyllyt, joihin oli säntillisesti asetettu kirjat kieliryhmittäin. Huone muistutti julkista kirjastoa. 
      José Saramago, s.1922 kuoli Lanzaroten kodissaan leukemiaan kesällä 2010. Portugalin valtio haki hänen arkkunsa sotilaskoneella haudattavaksi alkuperäiseen kotimaahan Portugaliin. 

Kaivoin kotona esille Saramagolta suomennetun vihkosen,  Kertomus tuntemattomasta saaresta (suom.Sanna Pernu), jonka Tammi oli painattanut kirjailijoilleen joulutervehdykseksi vuonna 1998.
     Vaikka kertomuksessa on vain 27 sivua, se oli jostain syystä jäänyt minulta lukematta. 
     Kertomus alkaa klassisen sadun tavoin, mies menee pyytämään itselleen kuninkaalta venettä, hänen on ensin hyvin vaikea päästä kuninkaan puheille (vrt. Kafka), mutta lopulta hän onnistuu, vaikkei kuningas uskokaan hänen hankkeeseensa: Löytää tuntematon saari. Ei tuntemattomia saaria enää ole, sanoo kuningas. Ja merimiehet, joita mies yrittää satamassa palkata alukselleen, hylkäävät tarjouksen samalla kuittaamisella: Ei tuntemattomia saaria enää ole.
     Miehellä on kuitenkin yllättävä tukija: siivoojanainen kuninkaan linnasta. Nainen alkaa kuurata laivan kantta jo ennen kuin ollaan lähdetty merelle. Hän valaa mieheen uskoa, että he pärjäävät valtamerellä kahdestaan, vaikka mies tietää, että alus tarvitsee välttämättä miehistön.      
    Tarina muuttuu aikuisten symbolistiseksi saduksi. Saari ihmisen vertauskuvana on vanha. Myös laiva merellä on myyttinen kuva. Vaikka satu on lyhyt, se ei ole lukaistava. Vaivattoman oloinen kerronta vie moniin kerroksiin. Viimeisessä lauseessa "puoleltapäivin, nousuveden aikaan, Tuntematon Saari lähti vihdoin merelle etsimään itseään".


Tiedän toki kuninkaan ja merimiesten ja venettä pyytäneen miehen lailla, ettei tuntemattomia saaria enää ole. Mutta siitä huolimatta katselin pohjoisrannalla horisontissa siintävää pientä saarta, jota ei ole (matkailijan käsiinsä saamissa) kartoissa. Jokin saari sekin on, jokin nimi silläkin lienee. - Sen tietämiseen saakka: jättäydyn mielikuvituksen huomaan.

torstai 1. joulukuuta 2022

KIRJEITÄ

 

Miettiessäni muistopuhetta sukulaisen hautajaisiin, avasin pitkästä aikaa matkalaukun täynnä kirjeitä. Vielä parikymmentä vuotta sitten minulla oli kaksi muutakin suurta kapsäkkiä sullottuna täyteen kirjeitä, niitä kuljetin uskollisesti mukanani kaikki lukuisat muutot halki Suomen. 
     Sitten tuli aika karsia. Ajattelin realistisesti - kuten teen nykyisin yhä useammin -, ettei kaikki itselleni tärkeä ja rakaskaan enää kiinnosta jälkeeni jääviä. He kuitenkin tulevat heittämään kaiken roskiin (mitä en onneksi ole näkemässä). 
     Sidoin parin nuoruudenystäväni kirjeniput nauhalla yhteen, ja koska minulla edelleen oli heidän osoitteensa, lähetin kirjeet heille. Oi, en olisi voinut kuvitella, miten "lahja" ilahdutti. "Sä annoit mulle mun nuoruuteni takaisin!" ystävä kiitteli silmät kyynelissä. 
   Niin, mikä olisi kiinnostavampaa kuin oma elämä. Ja silloinhan ystävättäret jakoivat kirjeissä toisilleen "kaiken". Ne olivat täynnä ihanaa arkipäivän selostusta ja pohdiskeluja, sekä tottakai harrasta  itsetutkistelua - ja myös aina vastavuoroisesti toisen asioista kiinnostumista. "Kirjoita pian!" "Heitä kirjeellä heti kun ehdit!" päättyi moni kirje. Ja yleensä mustekynäni lauloikin heti kirjeen tultua; sama toisessa päässä. Postilaatikon kopsahdus ja pullean kirjeen näkyminen kynnysmatolla aina sykähdytti mukavasti viikon varrella.
   Vielä lasten synnyttyä, kotona kahdenkin vauvan kanssa, löytyi päivittäin aikaa vaihtaa kokemuksia kirjeitse samassa tilanteessa olevan ystävän kanssa toiselle paikkakunnalle. Vauvat vain vaunuihin ja taas ulos postilaatikolle kirjettä viemään!
    Jos joku ihmettelee, miksei soiteltu, vastaus on, että puhelimen käyttö oli kallista. Koululaisena kotona asuessa luurissa rupatteleminen ei olisi tullut kuuloonkaan. "Puhelin on ilmoitusväline!", teroitti  isäni useammin kuin kerran. Esimerkkinä junan saapumisajan ilmoitus.  -  Opiskeluaikoina oli seistävä talvipakkasellakin virtsanhajuisessa puhelinkopissa paleleva koura täynnä kolikoita, joita puhelin nieli koko ajan kolahdellen. Oman vuokrapuhelinliittymän saaminen oli aikanaan luksusta. Koskaan en kuitenkaan oppinut ns.puhelinihmiseksi, enkä ole vieläkään sellainen. 

     Kun käyttöön tulivat sähköpostit, kirjeet loppuivat melkein kuin seinään. Ensi alkuun eräs tuttuni printtasi kaikki henk.kohtaiset s-postinsa ja mapitti ne. Modernisuudessaan hän naureskeli, että jotkut asemoivat tekstinsä edelleen kuten käsinkirjoitetuissa kirjeissä. No, minä teen niin edelleen. Tervehdys, pilkku, kaksi pykälää alas uudelle riville, sisennys: kirjoitus...


Avaamassani matkalaukussa ovat pohjimmaisena arvokkaimmat kirjeet: äidiltä, isoäidiltä, yksi isältä ja pari vanhemmalta veljeltäni. Isoäidin (synt. 1800-luvulla) kirjeitä luin aikoinaan vähän ikävystyneenä, äidin kirjeitä (pääasiassa ulkomaille lähetettyjä) vähän varautuneena, ja veljen kirjeitä yllättyneenä ja myös aika liikuttuneena. Isältä ei ole kuin yksi kirje; sen lopputoivotus, isän tutulla voimakkaalla käsilalalla vetäisty, on sama jonka olen nähnyt hänen rintamalta veljelleen kirjoittamissa ja tämän hänelle vastauksena lähettämissä kirjeissä: Jeesus kanssasi.  - Nuoruuden vaikeuksia ja yksinäisyyttä hän ymmärsi, vaikkei se oikeastaan tullut esille kuin postin kautta, kirjeiden sijasta aina silloin tällöin lähetettyinä humoristisina lyhytsanaisina postikortteina.  

Lueskelin matkalaukusta myös sekä nuoruusaikojen että myöhempien satunnaisten ystävieni ja tuttujeni kirjeitä. Miten avoimia ja aitoja ne ovatkaan. Tutut käsialat! Tutut kasvot ja ihmiset niissä.  
Vaikkeivät kirjeet olleetkaan kasvotusten käytyjä keskusteluja, ne olivat silti vuorovaikutteisia ja täynnä ystävyyttä. Kirjeissä oppi tuntemaan toisen. Toisesta tuli läheinen ja rakas, osa omaa elämää. 

Ohessa Postin jo nostalginen mainosjuliste vuodelta 1964.
Muistan julisteen Hämeenlinnan pääpostin seinältä, kun 10-vuotiaana kävellä lompsotin Palokunnankatua joko päästäkseni ostamaan postimerkkejä tai pudottaakseni kirjeen keltaiseen laatikkoon. Hyvällä alulla oli harrastus, joka ylenpalttisten kukoistusvuosiensa jälkeen laantui, muttei koskaan lakannut. Yhä lähtee kirjeitä Kaliforniaan asti, sähköisenä tai paperisena; ja samoin tulee takaisin. 

Aivan omaa luokkaansa ovat kuitenkin käsinkirjoitetut kirjeet. Siihen maailmaan on täytynyt tottua ja päästä sisälle, että se edelleen sujuu.
Käsi pyyhkii paperia, kynän terä juoksee.
Kun sain kauan sitten ensimmäisen rakkauskirjeeni, painoin paperiarkin silmät ummessa vasten kasvojani. "Tätä on hänen kätensä koskettanut".

Entä jos käsinkirjoitustaito katoaa?! 
Elämme jo sellaista aikaa, että on mahdollista kysyä näin järkyttävä kysymys. Tehdäänhän sopimustenkin allekirjoitukset nykyisin digitaalisesti.

Entä jos joskus on vain harvalukuinen oppineitten joukko, joka osaa lukea käsinkirjoitettua tekstiä?!
Miten käsittämättöminä kaikki muut pitävät grafologien kirjoituksia, miten kylmin ja oudoksuvin silmin he katsovat jotain vanhaa kirjettä, päiväkirjaa, muistiinpanoja..? 

sunnuntai 16. lokakuuta 2022

TARKENNUKSIA SANANLASKUIHIN

 

Kuulun kai siihen ikäpolveen, jolla sananlaskuja tulee mieleen. Joskus ne ovat ärsyttäviä, joskus nasevia. Ainakin yksi 80-luvulla syntyneistä lapsistani ei voinut lukioikäisenä sietää, kun minulta pääsi sananlasku. Otin opikseni - Oppia ikä kaikki - ja pidättäydyin näistä kansanviisauksista.  (Vaikka mieleni olisi niin tehnyt lausua hänelle arabialainen sananlasku Äitiinsä voi luottaa vaikka hän olisi hyeena.)

 
En ehkä koskaan ole ihan purematta niellyt sananlaskuja. Jos kehotetaan olemaan nuolematta ennen kuin tipahtaa, niin sananlaskujen kohdalla maltan ja mietin, mikä niissä ärsyttää, jos ärsyttää, tai miksi ne osuvat naulan kantaan. Onhan niin moni kakku (sananlasku) päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä. 



Esimerkiksi:

Itku pitkästä ilosta. 
Korjaus: Ei, sillä pitkä ilo tuo onnea ja voimaa elämään, sekä vanhuuteen asti hyviä muistoja. 
(Omakohtaista: Menneinä vuosikymmeninä lasten riemuitessa ja leikkien yltyessä aina joku vanhemmista muisti varoittaa: Itku pitkästä ilosta.)


Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. 
Väärin. Kuuseen kurkottamalla voi päästä pitkälle ja korkealle, jopa melkein tähtiin, ja ainakin saa laajempaa näköalaa tähän katajaiseen maisemaan. 
(Omakohtaista: sananlasku on sukua muistutukselle, jonka sai usein kotoa lähtiessä: Ole sitten siipiäsi myöten.)

Aika parantaa haavat. 
Omakohtainen kokemus: Aika parantaa naarmut, mutta haavat se syventää. Ainoa, mikä haavat parantaa on puhdistus ja anteeksianto, ei aika. 


Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.
Ei pidä paikkaansa. Ystävälliseen huutoon voi tulla rumaa tekstiä takaisin. 
Onhan totta sananlasku Kiittämättömyys on maailman palkka. 


Mikä ei tapa, se vahvistaa. 
Mahtipontista hölynpölyä. Sillä se, mikä ei tapa, voi myös murentaa, vammauttaa, katkeroittaa ja kovettaa.


Salama ei iske kahta kertaa samaan paikkaan. 
Luulo. Ja kuten tiedämme, luulo ei ole tiedon väärti.
Jos luulee, että jokin onnettomuus ei voi samanlaisena toistua, on väärässä. Sillä aika näyttää. 
Olen lapsena tavannut perheen, jonka kodin salama on täsmälleen samasta paikasta kaksi kertaa polttanut maan tasalle. Sekä myöhemmin lukenut iltapäivälehdestä joistakin suomalaisista, jotka ovat kaksi kertaa voittaneet loton pääpotin. 


Kissa kiitoksella elää. 
Suomalaista kyynisyyttä. Toisin sanoen: häpeä ja nolostu, jos iloitset saamastasi kehusta ja kiitoksesta; muista mitätöidä itsesi ja saavutuksesi, ethän ole muita parempi. Sukua sananlaskulle Kuka se kissan hännän nostaa, ellei kissa itse, mikä tuttuun tapaan on hämmentävää kaksoisviestintää: tarkoittaa joko halveksittavaa omakehua ja itse itsensä korottamista - tai kehotusta luottaa itseensä. 

 
Erästä toista eläintä, lehmää, koskeva vanha sananlasku/sanonta on myös syytä romuttaa ja rehabilitoida lehmä: Tuijottaa kuin lehmä uutta veräjää kuvaa tyhmää töllöttämistä, vaikka kysehän on lehmän kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta, mikä taas on älykkyyden merkki. Harva lehmä tosin nykyisin pääsee ulos hakamaille uutta veräjää ihmettelemään. Silti. Ei eläin ole tyhmä vain siksi, ettei se puhu. 











 


maanantai 12. syyskuuta 2022

RUMAT IHMISET

(Helene Schjerfbeck,
Pikkusiskoaan ruokkiva poika, 1881.)

Helene Schjerfbeckiä kuulemma aikoinaan moitittiin ruman lapsen maalaamisesta oheiseen kuvaan. 

Kolmisen viikkoa sitten luin lehdestä myös tuoreen, brittilehti Guardianin välittämän uutisen: 
     'Kiinassa viranomaset ovat antaneet rangaistuksen 27:lle ihmiselle , koska he tekivät matematiikan oppikirjan, jossa esiintyi viranomaisten mukaan "valitettavan rumia" piirroksia kiinalaisista lapsista. Piirrokset "eivät kuvastaneet asianmukaisesti aurinkoisia kiinalaisia lapsia". 
Rangaistujen ihmisten joukossa oli muun muassa kirjan kustantaneen kustantamon johtaja, päätoimittaja, sekä matematiikkaosaston johtaja. Lausunnon mukaan piirroksen luojat "hoideltiin asianmukaisesti", mutta asiasta ei annettu tarkempia yksityiskohtia.'    

Joitakin vuosia sitten egyptiläinen kääntäjä kertoi minulle, että arabimaissa ei pidetä suomalaisten lastenkirjakuvittajien groteskeista piirroshahmoista. Niissä lasten raajoja on venytetty luonnottomasti ja muutkin ruumiinosat ovat epäsuhtaisia, päät pallomaisia. Lasten ilmeetkin ovat ikäviä.  Sellaisia kuvituksia ei haluta. 


Aikuiskirjallisuuden puolella taas rumuus kukoistaa. Ihmiset kuvataan tappajiksi, pettäjiksi, narsisteiksi ja valehtelijoiksi. Aina jokin likainen salaisuus paljastuu. Luurankoja tuntuu löytyvän joka perheen kaapista. Ja ellei viihdytä murhan ja väkivallan äärellä, kuvataan rakkauden loppumista ja/tai perhehelvettiä. 
     Pahuudesta ja ihmisten kataluudesta on kerrottu aina, vanhatestamentillisista ajoista alkaen. Ihmisen pimeydestä riittää ammennettavaa.
     Olen kuitenkin miettinyt, miten esim. suurten klassikoitten (venäläiset, ranskalaiset, englantilaiset, amerikkalaiset...) ihmiskuvaukset raadollisimmillaankin ovat niin erilaisia kuin nykykirjallisuudessa. 
     Se, missä hengessä kirjoittaja kirjoittaa, siirtyy aina tekstiin. Ovatko jotkut nykykirjailijat liian lähellä tarinaansa; siitäkö tulee niitten tietty ohuus ja itsekeskeisyys? Puuttuu eeppistä eli kerronnallista kolmiulotteisuutta ja sävyjen rikkautta, sanalla sanoen ihmistuntemusta, myös oman itsen. On vanha sääntö, että kirjoittajan on kirjoitettava "käsivarren mitan päässä itsestään". Jos niin käy, kaunan, halveksunnan ja vihankin tunteet eivät ole niin pikkumaisen ilmeiset. 
      Jostain syystä kaikenlainen pahan olon kirjallisuus maistuu ihmisille, ja kyynisyyttä erehdytään  pitämään älykkyytenä. 
      Samat ihmiset järkyttyvät väkivaltauutisista ja jopa vievät kukkia ja kynttilöitä surmatun kuolinpaikalle, mutta pian jo rentoutuvat katsomalla leffaa tai  lukemalla kirjaa, jonka sisältö on pelkkää väkivaltaa.
      Mutta lasten on tässä kaaoksessa oltava nättejä, kivoja, sopusuhtaisia ja aurinkoisia. 
      
      

keskiviikko 10. elokuuta 2022

ODOTUS

  

(Maria Wiik, 1885.)

Jouduin tässä yllättäen silmäklinikan päivystykseen ja odotin siellä neljä tuntia neljäkymmentä minuuttia. Vain yksi päivystävä lääkäri paiskoi töitä. Odotin kärsivällisesti, sillä tiesin lopulta saavani välttämätöntä apua.
      Odotushuoneen käytävällä istuttiin hiljaa. Kolmen tunnin istumisen jälkeen muutama nousi ylös ja alkoi astella hitaasti edestakaisin. 
      Viihdytin itseäni odottaessa mm. muistelemalla kirjallisuuden kuvauksia odottamisesta. Ajattelin myös omia odottamisiani: jokapäiväistä äidin odottamista kotiin, television Lastenruudun alkamista tiistaisin klo 18 ja kuinka pitemmän viisarin osoittaessa seinäkellossa numeroa kymmenen ja lyhyen kuutta, pääsin vihdoin lähtemään potkulaudalla tai juosten kohti Meriluodon taloa, jossa oli televisio. Ajattelin kouluunlähtöjä, hiljaisia odotuksia autossa, isän kansliassa, vieraisilla, kirkossa, kotona ikkunalla, tien reunalla, arestissa,  rautatieasemalla... Kouluaika ja nuoruus oli täynnä odottamisia, tapaamisten, kirjeitten, puhelinsoittojen, rakastumisten, ihmeitten odotusta; aikuisuus oli tupaten täynnä aikatauluja ja odottamisia, riemullisia, tuskallisia, huolestuneita, onnellisia, turhautuneita, pitkästyttäviä, pelottavia odottamisia. 
       Voisi sanoa,että koko elämä on yhtä odottamista. Fyysistä, henkistä, sielullista, ja hengellistä odottamista. Odottaminen ei silti ole sama kuin vaatimus tai  oletus tulevasta. Odotus on aina toive, jonkin asian toivomista tapahtuvaksi, sen sitkeää odottamista. 
       Elämäänsä helpottaakseen ihminen voi sekoittaa odottamisen myös katteettomaan haaveksintaan, jopa haaskata siihen todelliset päivänsä. 
"Jossakin kaukana oli suuri iloinen elämän pyörre, mihin he eivät käsiksi ulottuneet. Se melkein kuului heille, - nuoruuden päiviltä saakka se niin kajasti. Se oli kuin suuri keto, ja siellä asusti onni ja elämä, vaistot ja himot sekaisin, vaeltavine iloisine ihmisineen. Siellä oli pöytiä kaikkialla, herkkuja ja hienoja juomia, ja naisia ja miehiä pöytien ympärillä, koreita kuin kuvakirjassa, kaikki samassa ilossa ja humussa..." (Heikki Toppila, Auringon nousun maahan.) 


Kirjallisuudessa yleensä naiset ovat odottaneet: rakastettua meriltä, sodasta, seikkaluista (Homeros, Ibsen, Anni Blomqvist.... lista on loputon.) 
    
Kafkan Linna on klassinen esimerkki ahdistavasta, surrealistisesta odotuksesta. Kasvottomalle, esteitä nostavalle byrokratialle alisteinen voimaton ihminen ei voi kuin odottaa suljetun oven takana vuoroaan, aina sisyfosmaisesti yhä uudelleen yrittäen, uudelleen odottaen. 
     
Eniten huvitusta sain muistelemalla Tolstoin Anna Kareninasta jaksoa, jossa Levin rientää veljensä Nikolain kuolinvuoteen äärelle. Kohtaus on täynnä hätääntynyttä tunnekuohua, pyhää järkytystä ja
itkun puistatusta. Levin valvoo veljensä vierellä. "Palattuaan sairaan luota yöksi omaan huoneeseensa istui Levin allapäin tietämättä mitä tehdä. Kaikki tuntui hänestä sopimattomalta; hän ei edes voinut puhella vaimonsa kanssa, vielä vähemmän hän saattoi ajatella illallista, makuusijoja tahi mitään sellaista". 
    Mutta sairas ei kuolekaan heti kuten on oletettu. 
Toisena päivänä hän saa ehtoollisen ja pyhän voitelun. Leviniä alkaa väsyttää, hänen tunteensa tasoittuvat eikä hän enää itke. Päivän mittaan hänelle tulee nälkä, ja seuraavan aamun sarastaessa hän "päästi hiljaa irti kuolevan kädestä ja katsomatta häneen meni kamariinsa ja nukkui."
    "Kun hän heräsi, hän sai odottamansa kuolemanuutisen sijasta kuulla, että sairas oli jälleen eilisessä tilassaan. Hän istuskeli taas, ryki ja söi ja puhui taas paranemisestaan ja kaikesta muusta, mutta ei kuolemasta, ja oli vielä ärtyisempi ja synkempi kuin ennen. Ei kukaan, ei Kitty, ei Levin eikä kukaan voinut viihdyttää häntä. Joka kerta kun häneltä kysyttiin hänen vointiaan, vastasi hän samalla lailla, vihaisesti ja nuhtelevan näköisenä: "Kärsin kauheasti, sietämättömästi!"": 
   Levinin herkistyneet, anteeksiantavat ja sovintoa janoavat tunteet hankalaa veljeä kohtaan alkavat jäähtyä sitä mukaan kuin odotus jatkuu. 
" Kului kokonaista kolme tuskallista päivää; sairas oli yhä samassa tilassa. Hänen kuolemaansa toivoivat nyt kaikki, jotka vain näkivät hänet: hotellin lakeijat, isäntä ja vuokralaiset, lääkärit, Marja Nikolajevna, Levin ja Kitty."
    "Kymmenentenä päivänä sairastui Kitty. Hänen päätään kivisti ja häntä kuvotti eikä hän koko aamuna voinut nousta vuoteesta. Lääkäri selitti sairauden johtuvan väsymyksestä ja mielenjännityksestä".
     Eikä odotettu kuolema tule. Surijoiden suurenmoiset tunteet ovat vaihtuneet kyllästymiseen ja väsymiseen.  
     Jotain merkkejä odotuksen täyttymisestä kuitenkin ilmenee. Pappi kutsutaan lukemaan kuolinrukous. 
" Päätettyään rukouksen painoi pappi ristin kylmää otsaa vasten, pisti sen sitten vitkalleen pappisviittaansa alle ja seistyään vielä pari minuuttia äänettömänä kosketti kylmennyttä, veretöntä kättä. - Loppu on tullut, virkkoi pappi ja aikoi lähteä; mutta yhtäkkiä liikahtivat kuolleen tahmeat viikset ja hiljaisuudessa kuului selvästi rinnan pohjasta tuleva omituinen, terävä ääni: - Ei vielä...Kohta."
     Ja sitten lopulta kuolema kuitenkin tulee. Odotus päättyy. Aina se lopulta päättyy. Se hämmästyttää. 
       
        



perjantai 15. heinäkuuta 2022

MERKILLISTÄ

 

Heräsin aamuyöllä kärpäsen surinaan. Kärpänen pörräsi ja pomppi ikkunalla, ja sitten se surahti hermostuneille kierroksille huoneeseen, kävi melkein naamalla. Olin liian uupunut noustakseni jahtaamaan sitä. Makasin hiljaa silmät kiinni ja yritin kestää. Tulikin hiljaista. Huokaisten yritin taas  nukkua. Mutta kärpänen palasi. Se oli vain välillä vähän huilannut patterin takana tai käynyt katossa kävelemässä. Sama despoottinen surraaminen jatkui.
       Silmät kiinni ajattelin Emily Dickinsonin runoa:



 Luin ensimmäisen kerran amerikkalaisen Emily Dickinsonin (1830-1886) runoja 18-vuotiaana. Kotikaupunkini kirjakaupassa (jota ei enää ole) oli alakerta ja siellä vähän myymättömämpien käännöskirjojen vierellä laari, josta sai parilla kolmella markalla vieraskielisiä runoniteitä ja vihkosia. Aarrearkku. Siitä alkoi monta vuosikymmentä kestänyt vetoni Emily Dickinsonin runoihin. Ovathan ne aivan erityisiä. Merkillisiä. Merkitseviä. 
      Ensimmäisten opiskeluvuosien aikana luin niin paljon Dickinsonia, että aloin pitää sitä jo epäterveellisenä itselleni. Runoista huokuva outo kalman tunne oli sittenkin hyvin vierasta sisimmälleni. 
      Mutta innostus jatkui ja ymmärrys syveni.
Nelikymppisenä matkoilta ostin toisenkin valikoiman Dickinsonin runoja. Pehmeäkantinen Selected Poems on aivan kupruinen. Alkulehdelle olen lyijykynällä kirjoittanut ostettu Cambridgestä 1.7.95. Kastui matkalaukussa lentokentän sateessa. 
     Pari vuotta myöhemmin ystäväni lähetti Englannista Dickinsonin The Complete Poems, 1775 runoa ja 716 sivua. Olin haltioissani, ja edelleen lahjasta kiitollinen. 

Emily Dickinson on runoilija, jota pitäisi ehdottomasti lukea alkukielellä. Hänen briljantti, kaikkia konventioita kaihtava tyylinsä ei käänny ; siinäkin suhteessa hän on erityinen.
     Huolestutti nähdä 2003 jyväskyläläisen Kopijyvän julkaisema käännösvalikoima Dickinsonin runoja. Kansiteksteistä alkaen ja niteen sisältöä silmäillessäni tulin ihan huonovointiseksi tämän tätimäisen linjauksen ja runoiluvimman takia. En ymmärrä, miksi tuotos on yhä hyllyssäni, olinhan jo purkanut  turhautumiseni mustalla tussilla vähän lapsellisesti sen kanteen.  
     Merja Virolaisen käännösvalikoima Golgatan kuningatar (Tammi, 2004) on sentään säällinen, vaikka siitäkin puuttuu  Dickinsonin arvoituksellinen lumo. On myös sovinnaista litistää suuri runoilija vain kapeasti kuoleman ja kärsimyksen kuvaajaksi. 

Sillä Emily Dickinsonin runous on yhtä aikaa ahdistavaa ja puoleensavetävää, selkeää ja verhottua, leikkisää ja kolkkoa, lakonista ja lehteilevää, veitsenterävää ja avaamatonta.  
Se on ehdottoman omaehtoista ja ainoaa laatuaan. 
     Suurten taiteilijoitten lailla häntä ei voi jäljitellä. Eikä hänen elämäntarinaansa tulisi liittää arvailuja, luuloja, muodikkaita tulkintoja ja romantisointia. 
 

 


torstai 19. toukokuuta 2022

VASTARINNAN MELANKOLIA

 László Krasznahorkai,

Az ellenállás melankóliája, 1989.

Suom. Minnamari Pitkänen 2022
Kustannusosakeyhtiö Teos.


The New Yorkerin mukaan László Krasznahorkain romaani Vastarinnan melankolia on maailmanlopun komedia. Jotain sellaista, kyllä. 

Määrittelemättömässä pikkukaupungissa, jossa katulamput ovat sammuneet eivätkä puhelinlinjat toimi tai asuntoja saada enää lämmitetyksi, eletään ulkopuolelta tulevan väkivallan ja tuhon painostavassa odotuksessa. 

Kaduilla on kaiken aikaa öinen tunnelma ja siellä täällä seisoskelevien tuntemattomien miesjoukkojen läheltä kulkeminen on uhkaavaa, ainakin kaupunkiin sukulaistensa luota myöhäisellä junalla palaavasta pelokkaasta rouva Pflaumista. 

Henkilöitä romaanissa on oikeastaan vain muutama; rouva Pflaumin lisäksi jonkinlaisessa kosmisessa hurmoksessa elävä traaginen postinkantaja Valuska, vallanhimoinen mörssäri rouva Eszer, tämän sängynpohjalle ja höyrypäisiin musiikintutkimuksiinsa uponnut herra Eszer - sekä nimettömät, pahaenteisesti esitellyt raakalaiset - sekä tankissa kuljetettava valaan raato, jonka sirkus raahaa paikalle väen tuijotettavaksi. 
Ei mitään "normaalia", kuten eri-ikäisiä ihmisiä, lapsiakin, autoja, liikennettä, ääniä, sadetta ja kirkasta päivänvaloa.

On vain poikkeuksellisen , purevan pakkasen kylmentävä lumeton ja outo kaupunki erilaisine ihmisasumuksineen, "pesineen". Merkillisiä, hallitsemattomaksi koettuja maailmoja kuvataan päähenkilöitten tajunnanvirtaa seuraamalla. Jokainen tuntuu ponnistelevan oman olemassaolonsa oikeutuksen puolesta - mutta mitä vastaan? Omaa tai muitten luhistumista? Kaaosta, joka sekin tosin on eräälle henkilölle mieluista, toiselle yhdentekevää. 

Romaanista puuttuvat kappalejaot, mikä voi kokemattomasta lukijasta tuntua vaikealta. Virkkeet ovat tolkuttoman pitkiä ja polveilevia, jopa sivun mittaisia. Ne ovat nautittavan taitavia, mutta vaativat keskittymistä. Kuin jäisi kuuntelemaan sujuvaa ja pitkäkestoista puhetta, kuulijasta piittaamatonta yksinpuhelua, sen hypnoottista virtaa. Lyhytlauseiseen tekstiin tottunut voikin uupua tämän erityislaatuisen romaanin runsauteen. 
        Helsingin Sanomissa Ville Hytönen (15.5.) nimitti Vastarinnan melankoliaa "häpeilemättömän elitistiseksi". Tosi lukijalle se voi olla suositus; mutta mitä 'elitistinen' tässä siis tarkoittaisi? Ei ainakaan missään nimessä tarkoituksellisen vaikeaselkoista tai keinotekoista, ei! Krasznahorkai on mestarillinen kirjoittaja, hänellä on yhtä aikaa kylmä silmä ja ihmisluontoa tunteva sydän. Siksi hänen tekstinsä on yllättävästi hauskaa. Pimeitten, groteskien maailmojen kuvauksessa on yksityiskohtien huumoria. Ja sitten: jotain karmeaa - karmein - rävähtää äkkiä - tai viimein - esiin. 

Vastarinnan melankoliasta on tehty elokuvakin, ohjaajanaan unkarilainen Béla Tarr vuonna 2000.  Lukiessani en vielä tiennyt elokuvasta, mutta hämmästelin, miten niin vahvasti verbaalisuuteen perustuva romaani voikin samalla näyttäytyä mielessä elokuvakohtauksina. 

Sirkuksen esittelemää kuollutta valasta jäin vähän mietimään. Ehkä se romaaniin tarvittiin, sellainen absurdi ja jopa surrealistinen ilmestys. László Krasznahorkai näkyy syntyneen vuonna 1954. Samanikäisenä on minullakin lapsuudesta hämärä muisto tankissa kuljetetusta, sirkuksen tai tivolin tuomasta kuolleesta valaasta, jota raahattiin Suomessakin pitkin maaseutuja. Olin niin pieni, etten päässyt katsomaan esittelyä, mutta vanhempi veljeni kävi, ja hänen kertomansa perusteella minustakin tuntuu kuin olisin nähnyt kaiken. Joka tapauksessa: haiseva sinivalas yhtäkkiä kylän pienellä urheilukentällä oli yli ymmärryksen menevä tapahtuma.



lauantai 23. huhtikuuta 2022

KOIRAN PÄIVÄ

 

Huomenna 24.4. vietetään kuulemma koiran päivää. Eläköön! Merkittävä ja tärkeä päivä verrattuna esim. suklaakakun päivään (27.1.) tai 4.2. vietettävään 'kiitä postinkantajaasi'-päivään (?!)
       Myös suomenhevosen päivä 6. syyskuuta on perusteltu merkkipäivä. Koirat ja hevoset ovat ihmisen parhaita ystäviä. Toki ystäviään tulee muistaa. 
 



Viimeisin, ja minulle rakkain ja läheisin koira, sai aina syntymäpäivänään kakun, joka oli koottu sen herkuista: raakaa silakkaa ja lohen vatsaläskiä, ruisleipää pari kiekkoa, juustoa, omenaa, perunaa (raaka ja pesemätönkin kävi mainiosti) ja kynttilöiksi raakoja nakkeja. Kakku meni muutamalla hotkaisulla, samalla kun häntä paukkui riemukkaasti. Lopuksi koira otti vielä kiiltäväksi nuollun kuppinsa (kakku oli siirretty tarjottimelta kuppiin) hampaisiinsa ja vei sitä pää pystyssä "kunniakuljetuksessa" pitkin huoneita, häntä kiitollisena heiluen. 

Lapsuudenkodissani oli myös koiria, joitten maku oli päinvastoin nirso ja ruuasta piittaamaton. Eräskin hieno ja viisas, poliisikoiralaitoksella koulutettu ja verovapauden saanut, söi vain niukasti ja askeettisesti, yksin, vasta muitten mentyä nukkumaan. Kummallista kyllä, kesäisin, kiidettyään metsien syvyyksistä vauhdilla takaisin luoksemme, sille oli hajusta ja suupielistä päätellen maistunut suurena herkkuna metsureitten paska. Makuasioista ei sovi kiistellä.

Tekisi mieli mainita myös Putte, pieni pystykorva, jonka hyvin muistan, vaikka olin sen lyhyen, raisun ja tasapainottoman elämän aikaan itse vielä pieni. Puten paheena oli käydä kähveltämässä osuusteurastamolta luu- ym. jätekimpaleita ja haudata niitä pihaamme. Putte oli itsenäinen karkuri, se kuului sydämeltään ehkä siihen maaseudulla ennen niin yleiseen irtokoirien heimoon, josta Veikko Huovinen kertoo super hauskassa kirjassaan Kylän koirat (WSOY 1962). 

Juttuja koirista on maailmassa kenties yhtä paljon kuin juttuja ihmisistä. Persoonia kaikki tyynni, ihmiset ja heidän kaverinsa. 

Käytyäni muutamia kertoja Ateenassa Kirjailijaliiton residenssissä, olen tutustunut Akropoliin unohtumattomiin koiriin. Leppoisuudessaan ja lunkiudessaan ne ovat todennäköisesti kuohittuja, mutta silti erittäin mainioita ja 'street wise' sosiaalisten tilanteiden tarkkailussaan. Lekoteltuaan päivät sileillä historiallisilla kivetyksillä, ne ilmeisesti tepsuttavat ja lönkyttävät yöksi kukkulan alapuolella pinjametsikössä olevaan majataloonsa (kaupunki tarjoaa). Niitten innokas kuorohaukku kuuluu sieltä aina säälliseen kreikkalaiseen illallisaikaan.  

Mutta vielä rakkaaseen koiraystävääni, labradoriin, joka oli päivittäinen tiivis seuralaiseni elämäni parhaina vuosina  kaukaisella 1900-luvun lopulla. Yhä sitä silloin tällöin muistan, ja aina kaipaan. Tiedätte, koiraihmiset, että perheellä on muistoja, joita kerrotaan yhdessä yhä uudestaan ja uudestaan, eikä niihin koskaan väsytä tai niistä kiistellä, vaan jotka joka kerta saavat kaikkien silmät loistamaan ilosta ja onnellisen naurun purkautumaan ilmoille. 
          Niin, koirat antavat iloa ja rakkautta, ne opettavat huumoria ja varauksetonta hyväksymistä. ne eivät koskaan kanna kaunaa eivätkä hylkää, kaikessa hetkellisessä rasittavuudessaankin ne ovat puhdassydämisiä ja uskollisia. Aina ne toivottavat kotiintulijan sydämellisesti tervetulleeksi. 

Kirjoitin runokokoelmaani Ison kiven juureen (Tammi 2001) pari runoa tästä ystävästäni. Olen huomannut, että runoa Kuuntelija on siteerattu monilla erilaisilla koirasivustoilla. Hämmästyin ensin ja ilahduin: "Vai että australiankarjakoirakin..!" Kyllä kyllä. Runo puhuu aina lukijalleen, ei yksinomaan kirjoittajalleen. 



KUUNTELIJA

Kerroin koiralle keittiössä
kaiken sen, mitä en koskaan
kerro kellekään toiselle täällä.
Koira kuunteli vakaana,
hohkaen eläimen arvokkuutta.
Kun vaikenin,
se katsoi suoraan kohti
ja siirteli hiukan kankkujaan.
Oli puhuttu paljon,
mitään ei jäänyt päähän.
Mennyttä kaikki, mennyttä,
sanoi sen silmien hellä peili. 




 
 








torstai 24. maaliskuuta 2022

HARRASTUKSET

 

Olen huomannut viimeisen vuoden aikana sellaisen hauskan seikan, että muutama (3-4) 40-50-vuotias on lehden syntymäpäivähaastattelussa ilmoittanut, ettei harrasta mitään. Ilahduttavaa epäsovinnaisuutta. Vai lieneekö turhamaisuutta ihmisiltä, joilla on "varaa" sanoa noin, koska heidän "näyttönsä" (työ)elämässä on jo niin hyvä, ettei heidän enää tarvitse päteä millään lailla esittelemällä aktiivisuuttaan. 
       Itsetietoisena aikuisena voi päästä rauhaan harrastus-kuulusteluilta. 
Harrastuksistahan saa tehdä tiliä alle kouluikäisestä hamaan eläkkeelle siirtymiseen.
Vanhemman vastuulla on, että lapsi harrastaa, ja eteenpäin pyrkivä nuori tietää, että hakemuskaavakkeissa ja haastatteluissa on sujuvasti osattava kertoa kiitettävistä harrastuksistaan.
      Itsellinen aikuinen taas voi ajankulukseen tai päähänpistosta ryhtyä harrastamaan vaikkapa kieliä, mutta kun innostus lopahtaa alkeiskurssi 2:ssa, ei kenellekään tarvitse - lasten ja nuorten lailla - tehdä tiliä, miksi lopetti. 

Uskon että monikin - jos olisi rehellinen - voisi tunnustaa ettei harrasta mitään. Eihän esimerkiksi liikunta ole harrastus, koska ihmiselle on luontaista liikkua, ellei sairaus estä. 
Monenlaista ajanvietettä nimitetään harrastukseksi. 
Eikö esimerkiksi teatterissa, konserteissa ja matkoilla käynti ole ennemminkin viihdettä? 
Toisaalta, ajoin kerran Oopperalta taksikyydissä, jossa kuski tiesi niin paljon Wagnerista, että hän todella harrasti Wagnerin musiikkia. Onneksi matka kiersi Ruoholahden kautta kauas Itä-Helsinkiin, niin sain pitkään kuunnella, mitä hän innostuneena ammensi tietopankistaan. 

Harrastus-sanan kantasanana on hartaus, adjektiivina harras. Sanakirja määrittelee: harras 1. sydämestään, sisimmästään jhk antautunut, innokas, uuttera. 2. sydämestä, sisimmästä lähtevä, sydämellinen, antaumuksellinen. 3. ed. liittyen: hartauden vallassa oleva, hartautta huokuva. 
     Ranskan kielen harrastaja, amateur, juontuu sekin verbistä rakastaa. Amatööri siis rakastaa, antautuu kokosydämisesti mielenkiintonsa kohteelle. 
     Toisaalta amatööri on vähättelevä ilmaisu. Jos joku on amatööri, esim. taiteessa, hänen tasonsa on matala, 'harrastelijamainen'. 
     Osuin kerran vahingossa kuuntelemaan esitystä, jota eräs lasitaiteilija, nainen, piti ateljeessaan tilausryhmälle (sairaanhoitajia). Esityksensä jälkeen hän loi alentuvan herttaisen katseen yleisöön ja kysyi: "Entä onko täällä mukana joku amatööri?"
Huh, kukaan ei ainakaan uskaltanut tunnustaa. 
    Amatöörin tunsi myös Tove Jansson pikkutyttönä, kasvoihan hän taiteilijakodissa. Muistelmassaan Kuvanveistäjän tytär (1968) hän kertoo hirveästä mustasukkaisuudesta, jota tunsi kesävierasta kohtaan. Niinpä hän huusi tälle kiven takaa pahimman tietämänsä loukkauksen: "Amatööri! Amatööri!". 

Harrastuksia ajatellaan yleensä lokeroivasti. Ne kuuluvat vapaa-aikaan. Vapaa-aikana mennään johonkin harrastuslokeroon. Muu aika on työtä ja velvollisuuksia, sekä kiirettä. Harrastukseen lähdetään tavallisesti kodin ulkopuolelle. Usein harrastetaan ryhmässä. Tietyt päivät, tietyt kellonajat kuuluvat aikaan harrastuslokerossa. En halua vähätellä sellaisen arvoa vaikken itse olekaan ryhmä- ja harrastusihminen. Toki harrastan, olen aina harrastanut, mitä milloinkin. Mutten nimitä niitä asioita harrastuksiksi. Ne ovat vain osa elämää(ni), hauskoja ja iloa tuovia tekemisiä ja oppimisia. 
    Juttelin kauan sitten Budapestissä vanhan juutalaisen arkkitehdin kanssa. Hän puhui tästä samasta asiasta: kertoi, että hänen elämässään työ ja vapaa-aika limittyvät ja lomittuvat toisiinsa kuin korin punos. Että niin hän on aina halunnut sen olevan ja niin se on aina ollut. Kaikki on samaa.  
   


tiistai 1. maaliskuuta 2022

TRIVIAA

 

Nyt kun meillä on tämä uusi Stalin ja hänen imperium-fantasiansa, ja olemme pahimmillaan kolmannen maailmansodan - ja myös pienen, Natoon kuulumattoman Suomen miehittämisen - porteilla, tuntuu vaikealta kirjoittaa muusta kuin sodasta ja ihmisten pahuudesta. 
      Kuitenkin mieleeni nousee jotain aivan vastakkaista: Hitlerin "henkilökohtaisen vihollisen", pappi Dietrich Bonhoefferin vankisellissään 1944, juuri ennen teloittamistaan kirjoittamat voimalliset säkeet, joista on suomennettu virsi 600, Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan; sen neljäs säkeistö alkaa: Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman. 



On myös hyvä lähteä kävelemään kevättalvisiin päiviin ja iltoihin. Tutkin Ursan sivuja, mitkä tähdet ja planeetat näkyvät juuri nyt iltaöisin talomme itäpäädyn ja länsipäädyn vinttikamareitten ikkunoihin. 
      Olen kiitollinen osastani saada elää ja olla pieni puuhaileva olento.

      Eilen vedin sankan pölypilven saattelemana kirjakaapiston ylähyllyltä katonrajasta kirjan, jonka mukana lattialle leijui muutama kirjoituskoneella kirjoitettu A4-arkki. Essee kotimaisen kirjallisuuden laudatur-seminaarista syksyltä 1976. Tehtävänä oli ollut kirjoittaa Veikko Huovisen kirjasta Humusavotta, Kirjailijan päiväkirja 1974-1975. Olen näköjään saanut aika hyvän arvosanan nenäkkäästä ja ilkeästä kirjoituksestani. Kritisoin, miksi tällaista arkipäivän sillisalaattia ja joutavaa jaaritusta julkaistaan, ja vastaan sarkastisesti: " koska Huoviselta on aikaisemmin kustannettu kirjoja, koska hän on kirjailija". Erityisesti olin töksähtänyt kohtaan, jossa Huovinen kertoo, että heillä on Rosenlew-merkkinen pesukone. "Jotkut ihmiset ovat iloisia saadessaan lukea, että Huovisilla on Rosenlew-merkkinen pesukone (kuten heilläkin) ja keitä julkisuuden henkilöitä ketkäkin julkisuuden henkilöt tapaavat ja missä tapaavat".

Noh, nyt Huovisen tilaustyön selailu on minusta ihan mukavaa. Kodikas ja hauskakin kirja, ajalta jolloin vielä "tympeä Berliinin muuri kulki halki Euroopan" ja "paksunahkaiset, synkät puoluekarjut vahtivat äärettömän suvaitsemattomasti valtapiirinsä kansoja". 

     Huovisen päiväkirjasta sain idean palautella mieleeni kävelyretkellä, mitä kaikkea sälää ja triviaa on jäänyt kirjallisuudesta päähäni Huovisten Rosenlew-pesukoneen lisäksi. 

Esimerkiksi:

    - Italiaan mennessä on matkalaukkuun pakattava aina myös lämmin yöpaita, neuvoi Helvi Hämäläinen jossain kirjoituksessaan. Hänen kaksi suomalaista ystävätärtään olivat ottaneet mukaansa pelkkiä hepeniä ja kadehtivat palellessaan Helvi Hämäläistä, joka vetäisi matkalaukustaan järkevän flanelliyöpaidan. 

   - Kuivatut viikunat toimivat laksatiiveina, tieto Vladimir Nabokovin romaanista Lolita. 

   - "Voisin kirjoittaa tarinan vaikka uuninluukusta", Fredrika Runeberg. Testasin väitteen käytännössä kirjoittamalla suurimman osan kokoelman Olen nähnyt sellaisen (Tammi 1999) kertomuksista mistä tahansa "hakusanasta", joka osui silmääni vilkaistessani ulos ikkunasta tai avatessani jonkin ensyklopedian osan umpimähkään jostakin kohdasta. Jopa tehtävä 'jäkälä' avasi silmiini eli ajatuksiini fantastiset maailmat! Luonnontieteet ovat loputtoman inspiroivia, tieto ruokkii mielikuvitusta! 

  - Hauskaa oli myös lukea Merete Mazzarellan Fredrika Runebergista kirjoittamasta elämäkerrasta (Tammi 2007), että myös Fredrika R. valmisti sunnuntaijälkiruuaksi sitruunakiisseliä, aivan kuten itsekin olen halki vuosikymmenet tehnyt, ja äitini sitä ennen. Samoin näkkileivän leipomiseen olen saanut innoitukseni Fredrika Runebergilta. 

  - Sigrid Undstet innoitti romaanillaan Kevät (Vaaren, 1914, 1.suomennos 1924, myöh. esim. 1990, jolloin kirjan luin) minua kokeilemaan helleborusten eli jouluruusujen kasvattamista.

Juha Mannerkorven hyper hienon pienoisromaanin Päivänsinet (1979) jälkeen innostuin tietysti kokeilemaan päivänsinien kasvatusta.  

 - August Strindbergilla on jossain romaanissaan henkilö nimeltä Liboz , oliko nuori asianajaja? Joka tapauksessa, hän kerran elämänsä syvässä kurimuksessa mietti ohimennen: " Entä jos vilvoitellakseni viiltäisin auki ranteeni?" Kun omassa nuoruudessani ja sen kurimuksessa kerran kevättalvisena yönä kävelin kotia kohti Hämeenlinnassa ison rautatiesillan yli, raiteitten vierellä kulkevaa kävelijöitten lankkutietä, katselin alas virtaan ja ajattelin noita Libozin sanoja. Siitä pitäen pohjoiseen menevien junien iso rautakaarilla varustettu silta on mielessäni ollut Libozin silta.  

- Itävaltalaisen Brigitte Schwaigerin romaanissa Miksi meri on suolainen (suom. 1978) nuori hyvin kasvatettu nainen kysyy, miksi hänet on opetettu kastelemaan leikkuulauta ennen sipulin leikkaamista. Ei mitään järkeä, hän toteaa. Mutta kas, siitä asti kun luin tuon triviaalin tiedon tuosta surullisesta kirjasta, otin tavakseni kastella leikkuulaudan aina ennen kuin alan silputa sipulia, ja niin teen valitettavasti edelleen. 


     


perjantai 11. helmikuuta 2022

YSTÄVYYS

 

Ystävyys on yksi ihmisten välisen rakkauden muoto, sanoo italialainen sosiologi Francesco Alberoni tutkielmassaan Ystävyys (L´amicizia, Otava 1986).

Kirjassaan hän myös laajasti perustelee rakkauden ja ystävyyden välisiä ratkaisevia eroja. Ystävyys on kahden samanarvoisen ihmisen kohtaamista ja oman identiteetin tunnistamista, se on pakotonta, vilpitöntä, spontaanisti jatkuvaa ja hyväntahtoista; vain ystävän kanssa tunnemme olomme mukavaksi ja meille tulee halu ilmaista se mikä meissä on parasta. Ystävä tekee meille oikeutta. Jotta voisi arvostaa jotain ominaisuutta toisessa ihmisessä, täytyy olla hyväntahtoinen. Ystävä on sitä, hän näkee vain sen mitä olemme ja auttaa meitä olemaan oma itsemme. 
     Tavatessamme ystävän yhteinen menneisyytemme ei paina meitä eikä tulevaisuus huolestuta. Väliaika ei ole ongelma. Ystävyydessä ei ole rakkaussuhteelle ominaista vakuuttelua ja varmistelua, vaan se on luonteeltaan vapautunutta ja aina tietyssä mielessä keveää. 
     Mikään inhimillinen ei kuitenkaan jatku itsestään, vaan on olemassa vain siinä tapauksessa, että sitä uudistetaan. Ystävykset kohtaavat yhä uudelleen ja uudistavat ystävyytensä näitten kohtaamisten kautta. 

Kiinnostavasti Alberoni ottaa esille valta-käsitteen. Ystävyyteen ei sovi liian suuri valtatasapainon poikkeama, koska se on kahden samanarvoisen ihmisen kohtaamista. Nähdessämme ystävän, meidän tulee unohtaa tarve, rooli ja asema. Näin ystävyys voi syntyä myös kahden hyvin eri-ikäisen ihmisen välille.
      Ystävyys on aina myös vastavuoroista, ilman vastakaikua ei ole ystävää.

Ystävyyden kriiseistä Alberoni kirjoittaa: "Jos ystävyys säröilee, voimme yrittää pelastaa sen, säilyttää ystävällisen asenteen, olla olevinamme ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta se on turhaa. Ystävyyden aines on moraalista. Kun luottamus kerran katoaa, se katoaa ainiaaksi.
     Myös väärinymmärtämiseen sisältyy aina hyvän tahdon puutetta. Se on alitajuisen välinpitämättömyyden, kaunan, kateuden, halveksunnan ja jopa aggressiivisuuden oire. Niinpä, jos ystävämme ei ymmärrä meitä, se merkitsee että hän ei itse asiassa olekaan ystävämme eikä pidä meistä." 

Alberoni kirjoittaa hyvin eurooppalaisesti ja myös italialaisesti. Kokonaisuutena kirjan päätelmät ovat päteviä ja rehellisiä. Mutta toisinaan hänen kriteerinsä vaikuttavat olympolaisilta ihanteilta. 
Minusta ystävyydellä on myös vaatimaton puolensa; se ei vaadi liikaa ystävältä, ystävän ei tarvitse olla kaiken aikaa säkenöivä ja meitä innoittava ja kohottava.
      Isäni tapasi sanoa, että epätyydyttävätkin ihmissuhteet ovat parempi kuin ei ihmissuhteita ollenkaan. 

Ystävyyden säilymisen, ja jopa syntymisen, yhdeksi kivijalaksi ottaisin myös uskollisuuden. Alberonikin kyllä toteaa, että syventyäkseen ystävyys vaatii aikaa. Minusta juuri aika punnitsee uskollisuuden. 
Kirjoitin kokoelmassani Kuningattaren viitta ja muita kiperiä kysymyksiä (Tammi 2011) sadun koirasta ja hevosesta, jotka ovat kauan olleet läheisiä ystäviä. Sitten koira yllättäen tutustuu kissaan ja hurmaantuu. Sillä on mahdollisuus saada kissa ystäväksi! Kissa jopa kutsuu koiran vierailulle. Silloin hevonen saa häipyä. Hevonen ei enää kiinnosta koiraa. " Sinä et nyt tajua, koira sanoi. Tässä ollaan menossa kutsuttuna vieraana kissan luokse. Se ei ole sellaista toljailua ja juttujen jauhamista kuin tallilla ja pihalla". Tässä koira toimii aivan alberonilaisittain: toveruus ei ole ystävyyttä, pelkkä tapa viettää aikaa yhdessä ei ole ystävyyttä. - Mutta koira saa pettyä. Yhtäkkiä kissa ilmoittaakin olevansa liian kiireinen enää tavatakseen koiraa. " Se oli tutustunut tuohon innokkaaseen otukseen jo mielestään riittävästi. Joku kiinnostavampi ja vaikeammin voitettava olisi nyt saatava ystäväksi". Alberoni vastaisi tässä kissalle: 'Todellisia ystäviä ei voi valloittaa. Onko sellainen ystävä, joka ei sano meille totuutta, hymyilee aina, myöntää aina meidän olevan oikeassa, vetoaa turhmaisuuteemme?'
Mutta yksinkertaisempi hevonen täyttää ystävyyden hyveet: se on uskollinen, se ei kanna kaunaa, se on jaksanut odottaa. " Koira palasi heti järkyttyneenä hevosen luo. Hevonen ilahtui. Se avasi tallinsa ovet apposelleen. Koira astui sisään korvat riippuen.
- Kissa salli minun olla vain hetken ystävänsä. Mutta vasta paljon myöhemmin meillä olisi ollut ihan oikeasti jotain sanottavaa toisillemme, se tunnusti. - Niin kuin sinulla ja minulla, hevonen. Meillä sitä riittää puhuttavaa kun olemme tunteneet toisemme niin pitkään. 
- Niin, kyllähän sitä on yhtä ja toista tapahtumaa piisannut, hevonen nyökki muistilokeroitaan kaivellen.
- Tärkeintä on, että ystävyys kestää, koira huudahjti viisastuneena.
    Hevonen ymmärsi. - Kyllä! Määrä on tärkeämpää kuin laatu, se hirnahti hyvillään. - Tallin täysi tavallista luotettavaa heinää pitää paremmin hengissä kuin kourallinen makeaa kauraa."

Oheinen vanha repeytynyt kuva kertoo ensimmäisestä unohtumattomasta ystävyydestäni. Hannele oli minua huomattavasti vanhempi tyttö, jo lukiolainen, kun itse taas olin kansakoulun tokalla. 
     Ystävyytemme alkoi onnettomuudesta, jossa hänen keinulautansa kulma osui päähäni niin, että siitä alkoi dramaattisesti vuotaa verta kasvoilleni. Järkytys ja hätä oli ympärilläni suuri, vaikkei minua muistaakseni edes erityisesti sattunut. 
     Syyllisyydentuntoinen Hannele halusi sen jälkeen usein tavata minut, jotta hän sai tarkastella arven paranemisprosessia. Pyöräilin mielissäni hiekkatietä hänen kodilleen. Kuten kuvasta näkyy, olin eräänkin kerran kähveltänyt päähäni kotoa äidin silkkihuivin käyntini kunniaksi. Hannele halusi joka kerta, niin kauan kuin päässäni vielä näkyi jälki, varovaisesti harjata tai kammata hiukseni ja katsoa arpea. Sen jälkeen hän saattoi ehdottaa minulle silmät tuikkien: "Lähdetäänkö poimimaan joelle rentukoita?" "Tule, mennään yhdessä kivenkoloon lukemaan!" " Nyt minä opetan sinulle miten puhdistetaan korvasieniä". Vinttikamarissaan hän esitteli minulle kesyttämänsä punatulkun, joka istui hänen hiuksissaan. Jokainen tapaamisemme täytti sydämeni onnella ja riemulla. 
Vastoin Alberonin määritelmää, pidin ja olen muistoissani pitänyt tätä itseäni vanhempaa tyttöä todellisena ystävänäni, vaikka hän oli idolini. Vaikka hänen hyväntahtoisuutensa lähti syyllisyydentunteesta, löysimme toisistamme kesän aikana niin paljon yhteistä iloa ja luovuutta, että meistä tuli ystäviä; valta-asema ja rooli katosi. Toteutui Alberonin teesi: "Ystävä näkee vain sen mitä olemme ja auttaa meitä olemaan oma itsemme. Muut ovat välinpitämättömiä, heidän sydämensä on kylmä, eivätkä he sen vuoksi edes näe millaisia me tosiasiassa olemme. Saattaa tapahtua, että henkilö joka tekee meille oikeutta, joka ojentaa meille kätensä, on meille vieras. Tämä vieras henkilö on silloin ystävämme, vaikka vain hetkisen."