RUMAT IHMISET

(Helene Schjerfbeck,
Pikkusiskoaan ruokkiva poika, 1881.)

Helene Schjerfbeckiä kuulemma aikoinaan moitittiin ruman lapsen maalaamisesta oheiseen kuvaan. 

Kolmisen viikkoa sitten luin lehdestä myös tuoreen, brittilehti Guardianin välittämän uutisen: 

     'Kiinassa viranomaset ovat antaneet rangaistuksen 27:lle ihmiselle , koska he tekivät matematiikan oppikirjan, jossa esiintyi viranomaisten mukaan "valitettavan rumia" piirroksia kiinalaisista lapsista. Piirrokset "eivät kuvastaneet asianmukaisesti aurinkoisia kiinalaisia lapsia". 

Rangaistujen ihmisten joukossa oli muun muassa kirjan kustantaneen kustantamon johtaja, päätoimittaja, sekä matematiikkaosaston johtaja. Lausunnon mukaan piirroksen luojat "hoideltiin asianmukaisesti", mutta asiasta ei annettu tarkempia yksityiskohtia.'    

Joitakin vuosia sitten egyptiläinen kääntäjä kertoi minulle, että arabimaissa ei pidetä suomalaisten lastenkirjakuvittajien groteskeista piirroshahmoista. Niissä lasten raajoja on venytetty luonnottomasti ja muutkin ruumiinosat ovat epäsuhtaisia, päät pallomaisia. Lasten ilmeetkin ovat ikäviä.  Sellaisia kuvituksia ei haluta. 

Aikuiskirjallisuuden puolella taas rumuus kukoistaa. Ihmiset kuvataan tappajiksi, pettäjiksi, narsisteiksi ja valehtelijoiksi. Aina jokin likainen salaisuus paljastuu. Luurankoja tuntuu löytyvän joka perheen kaapista. Ja ellei viihdytä murhan ja väkivallan äärellä, kuvataan rakkauden loppumista ja/tai perhehelvettiä. 

     Pahuudesta ja ihmisten kataluudesta on kerrottu aina, vanhatestamentillisista ajoista alkaen. Ihmisen pimeydestä riittää ammennettavaa.

     Olen kuitenkin miettinyt, miten esim. suurten klassikoitten (venäläiset, ranskalaiset, englantilaiset, amerikkalaiset...) ihmiskuvaukset raadollisimmillaankin ovat niin erilaisia kuin nykykirjallisuudessa. 

     Se, missä hengessä kirjoittaja kirjoittaa, siirtyy aina tekstiin. Ovatko jotkut nykykirjailijat liian lähellä tarinaansa; siitäkö tulee niitten tietty ohuus ja itsekeskeisyys? Puuttuu eeppistä eli kerronnallista kolmiulotteisuutta ja sävyjen rikkautta, sanalla sanoen ihmistuntemusta, myös oman itsen. On vanha sääntö, että kirjoittajan on kirjoitettava "käsivarren mitan päässä itsestään". Jos niin käy, kaunan, halveksunnan ja vihankin tunteet eivät ole niin pikkumaisen ilmeiset. 

      Jostain syystä kaikenlainen pahan olon kirjallisuus maistuu ihmisille, ja kyynisyyttä erehdytään  pitämään älykkyytenä. 

      Samat ihmiset järkyttyvät väkivaltauutisista ja jopa vievät kukkia ja kynttilöitä surmatun kuolinpaikalle, mutta pian jo rentoutuvat katsomalla leffaa tai  lukemalla kirjaa, jonka sisältö on pelkkää väkivaltaa.

      Mutta lasten on tässä kaaoksessa oltava nättejä, kivoja, sopusuhtaisia ja aurinkoisia. 

      

      

ODOTUS

  

(Maria Wiik, 1885.)

Jouduin tässä yllättäen silmäklinikan päivystykseen ja odotin siellä neljä tuntia neljäkymmentä minuuttia. Vain yksi päivystävä lääkäri paiskoi töitä. Odotin kärsivällisesti, sillä tiesin lopulta saavani välttämätöntä apua.

      Odotushuoneen käytävällä istuttiin hiljaa. Kolmen tunnin istumisen jälkeen muutama nousi ylös ja alkoi astella hitaasti edestakaisin. 

      Viihdytin itseäni odottaessa mm. muistelemalla kirjallisuuden kuvauksia odottamisesta. Ajattelin myös omia odottamisiani: jokapäiväistä äidin odottamista kotiin, television Lastenruudun alkamista tiistaisin klo 18 ja kuinka pitemmän viisarin osoittaessa seinäkellossa numeroa kymmenen ja lyhyen kuutta, pääsin vihdoin lähtemään potkulaudalla tai juosten kohti Meriluodon taloa, jossa oli televisio. Ajattelin kouluunlähtöjä, hiljaisia odotuksia autossa, isän kansliassa, vieraisilla, kirkossa, kotona ikkunalla, tien reunalla, arestissa,  rautatieasemalla... Kouluaika ja nuoruus oli täynnä odottamisia, tapaamisten, kirjeitten, puhelinsoittojen, rakastumisten, ihmeitten odotusta; aikuisuus oli tupaten täynnä aikatauluja ja odottamisia, riemullisia, tuskallisia, huolestuneita, onnellisia, turhautuneita, pitkästyttäviä, pelottavia odottamisia. 

       Voisi sanoa,että koko elämä on yhtä odottamista. Fyysistä, henkistä, sielullista, ja hengellistä odottamista. Odottaminen ei silti ole sama kuin vaatimus tai  oletus tulevasta. Odotus on aina toive, jonkin asian toivomista tapahtuvaksi, sen sitkeää odottamista. 

       Elämäänsä helpottaakseen ihminen voi sekoittaa odottamisen myös katteettomaan haaveksintaan, jopa haaskata siihen todelliset päivänsä. 

"Jossakin kaukana oli suuri iloinen elämän pyörre, mihin he eivät käsiksi ulottuneet. Se melkein kuului heille, - nuoruuden päiviltä saakka se niin kajasti. Se oli kuin suuri keto, ja siellä asusti onni ja elämä, vaistot ja himot sekaisin, vaeltavine iloisine ihmisineen. Siellä oli pöytiä kaikkialla, herkkuja ja hienoja juomia, ja naisia ja miehiä pöytien ympärillä, koreita kuin kuvakirjassa, kaikki samassa ilossa ja humussa..." (Heikki Toppila, Auringon nousun maahan.) 

Kirjallisuudessa yleensä naiset ovat odottaneet: rakastettua meriltä, sodasta, seikkaluista (Homeros, Ibsen, Anni Blomqvist.... lista on loputon.) 

    

Kafkan Linna on klassinen esimerkki ahdistavasta, surrealistisesta odotuksesta. Kasvottomalle, esteitä nostavalle byrokratialle alisteinen voimaton ihminen ei voi kuin odottaa suljetun oven takana vuoroaan, aina sisyfosmaisesti yhä uudelleen yrittäen, uudelleen odottaen. 

     

Eniten huvitusta sain muistelemalla Tolstoin Anna Kareninasta jaksoa, jossa Levin rientää veljensä Nikolain kuolinvuoteen äärelle. Kohtaus on täynnä hätääntynyttä tunnekuohua, pyhää järkytystä ja

itkun puistatusta. Levin valvoo veljensä vierellä. "Palattuaan sairaan luota yöksi omaan huoneeseensa istui Levin allapäin tietämättä mitä tehdä. Kaikki tuntui hänestä sopimattomalta; hän ei edes voinut puhella vaimonsa kanssa, vielä vähemmän hän saattoi ajatella illallista, makuusijoja tahi mitään sellaista". 

    Mutta sairas ei kuolekaan heti kuten on oletettu. 

Toisena päivänä hän saa ehtoollisen ja pyhän voitelun. Leviniä alkaa väsyttää, hänen tunteensa tasoittuvat eikä hän enää itke. Päivän mittaan hänelle tulee nälkä, ja seuraavan aamun sarastaessa hän "päästi hiljaa irti kuolevan kädestä ja katsomatta häneen meni kamariinsa ja nukkui."

    "Kun hän heräsi, hän sai odottamansa kuolemanuutisen sijasta kuulla, että sairas oli jälleen eilisessä tilassaan. Hän istuskeli taas, ryki ja söi ja puhui taas paranemisestaan ja kaikesta muusta, mutta ei kuolemasta, ja oli vielä ärtyisempi ja synkempi kuin ennen. Ei kukaan, ei Kitty, ei Levin eikä kukaan voinut viihdyttää häntä. Joka kerta kun häneltä kysyttiin hänen vointiaan, vastasi hän samalla lailla, vihaisesti ja nuhtelevan näköisenä: "Kärsin kauheasti, sietämättömästi!"": 

   Levinin herkistyneet, anteeksiantavat ja sovintoa janoavat tunteet hankalaa veljeä kohtaan alkavat jäähtyä sitä mukaan kuin odotus jatkuu. 

" Kului kokonaista kolme tuskallista päivää; sairas oli yhä samassa tilassa. Hänen kuolemaansa toivoivat nyt kaikki, jotka vain näkivät hänet: hotellin lakeijat, isäntä ja vuokralaiset, lääkärit, Marja Nikolajevna, Levin ja Kitty."

    "Kymmenentenä päivänä sairastui Kitty. Hänen päätään kivisti ja häntä kuvotti eikä hän koko aamuna voinut nousta vuoteesta. Lääkäri selitti sairauden johtuvan väsymyksestä ja mielenjännityksestä".

     Eikä odotettu kuolema tule. Surijoiden suurenmoiset tunteet ovat vaihtuneet kyllästymiseen ja väsymiseen.  

     Jotain merkkejä odotuksen täyttymisestä kuitenkin ilmenee. Pappi kutsutaan lukemaan kuolinrukous. 

" Päätettyään rukouksen painoi pappi ristin kylmää otsaa vasten, pisti sen sitten vitkalleen pappisviittaansa alle ja seistyään vielä pari minuuttia äänettömänä kosketti kylmennyttä, veretöntä kättä. - Loppu on tullut, virkkoi pappi ja aikoi lähteä; mutta yhtäkkiä liikahtivat kuolleen tahmeat viikset ja hiljaisuudessa kuului selvästi rinnan pohjasta tuleva omituinen, terävä ääni: - Ei vielä...Kohta."

     Ja sitten lopulta kuolema kuitenkin tulee. Odotus päättyy. Aina se lopulta päättyy. Se hämmästyttää. 

       

        

MERKILLISTÄ

 

Heräsin aamuyöllä kärpäsen surinaan. Kärpänen pörräsi ja pomppi ikkunalla, ja sitten se surahti hermostuneille kierroksille huoneeseen, kävi melkein naamalla. Olin liian uupunut noustakseni jahtaamaan sitä. Makasin hiljaa silmät kiinni ja yritin kestää. Tulikin hiljaista. Huokaisten yritin taas  nukkua. Mutta kärpänen palasi. Se oli vain välillä vähän huilannut patterin takana tai käynyt katossa kävelemässä. Sama despoottinen surraaminen jatkui.

       Silmät kiinni ajattelin Emily Dickinsonin runoa:

 Luin ensimmäisen kerran amerikkalaisen Emily Dickinsonin (1830-1886) runoja 18-vuotiaana. Kotikaupunkini kirjakaupassa (jota ei enää ole) oli alakerta ja siellä vähän myymättömämpien käännöskirjojen vierellä laari, josta sai parilla kolmella markalla vieraskielisiä runoniteitä ja vihkosia. Aarrearkku. Siitä alkoi monta vuosikymmentä kestänyt vetoni Emily Dickinsonin runoihin. Ovathan ne aivan erityisiä. Merkillisiä. Merkitseviä. 

      Ensimmäisten opiskeluvuosien aikana luin niin paljon Dickinsonia, että aloin pitää sitä jo epäterveellisenä itselleni. Runoista huokuva outo kalman tunne oli sittenkin hyvin vierasta sisimmälleni. 

      Mutta innostus jatkui ja ymmärrys syveni.

Nelikymppisenä matkoilta ostin toisenkin valikoiman Dickinsonin runoja. Pehmeäkantinen Selected Poems on aivan kupruinen. Alkulehdelle olen lyijykynällä kirjoittanut ostettu Cambridgestä 1.7.95. Kastui matkalaukussa lentokentän sateessa. 

     Pari vuotta myöhemmin ystäväni lähetti Englannista Dickinsonin The Complete Poems, 1775 runoa ja 716 sivua. Olin haltioissani, ja edelleen lahjasta kiitollinen. 

Emily Dickinson on runoilija, jota pitäisi ehdottomasti lukea alkukielellä. Hänen briljantti, kaikkia konventioita kaihtava tyylinsä ei käänny ; siinäkin suhteessa hän on erityinen.

     Huolestutti nähdä 2003 jyväskyläläisen Kopijyvän julkaisema käännösvalikoima Dickinsonin runoja. Kansiteksteistä alkaen ja niteen sisältöä silmäillessäni tulin ihan huonovointiseksi tämän tätimäisen linjauksen ja runoiluvimman takia. En ymmärrä, miksi tuotos on yhä hyllyssäni, olinhan jo purkanut  turhautumiseni mustalla tussilla vähän lapsellisesti sen kanteen.  

     Merja Virolaisen käännösvalikoima Golgatan kuningatar (Tammi, 2004) on sentään säällinen, vaikka siitäkin puuttuu  Dickinsonin arvoituksellinen lumo. On myös sovinnaista litistää suuri runoilija vain kapeasti kuoleman ja kärsimyksen kuvaajaksi. 

Sillä Emily Dickinsonin runous on yhtä aikaa ahdistavaa ja puoleensavetävää, selkeää ja verhottua, leikkisää ja kolkkoa, lakonista ja lehteilevää, veitsenterävää ja avaamatonta.  

Se on ehdottoman omaehtoista ja ainoaa laatuaan. 

     Suurten taiteilijoitten lailla häntä ei voi jäljitellä. Eikä hänen elämäntarinaansa tulisi liittää arvailuja, luuloja, muodikkaita tulkintoja ja romantisointia. 

 

 

VASTARINNAN MELANKOLIA

 László Krasznahorkai,

Az ellenállás melankóliája, 1989.

Suom. Minnamari Pitkänen 2022

Kustannusosakeyhtiö Teos.

The New Yorkerin mukaan László Krasznahorkain romaani Vastarinnan melankolia on maailmanlopun komedia. Jotain sellaista, kyllä. 

Määrittelemättömässä pikkukaupungissa, jossa katulamput ovat sammuneet eivätkä puhelinlinjat toimi tai asuntoja saada enää lämmitetyksi, eletään ulkopuolelta tulevan väkivallan ja tuhon painostavassa odotuksessa. 

Kaduilla on kaiken aikaa öinen tunnelma ja siellä täällä seisoskelevien tuntemattomien miesjoukkojen läheltä kulkeminen on uhkaavaa, ainakin kaupunkiin sukulaistensa luota myöhäisellä junalla palaavasta pelokkaasta rouva Pflaumista. 

Henkilöitä romaanissa on oikeastaan vain muutama; rouva Pflaumin lisäksi jonkinlaisessa kosmisessa hurmoksessa elävä traaginen postinkantaja Valuska, vallanhimoinen mörssäri rouva Eszer, tämän sängynpohjalle ja höyrypäisiin musiikintutkimuksiinsa uponnut herra Eszer - sekä nimettömät, pahaenteisesti esitellyt raakalaiset - sekä tankissa kuljetettava valaan raato, jonka sirkus raahaa paikalle väen tuijotettavaksi. 

Ei mitään "normaalia", kuten eri-ikäisiä ihmisiä, lapsiakin, autoja, liikennettä, ääniä, sadetta ja kirkasta päivänvaloa.

On vain poikkeuksellisen , purevan pakkasen kylmentävä lumeton ja outo kaupunki erilaisine ihmisasumuksineen, "pesineen". Merkillisiä, hallitsemattomaksi koettuja maailmoja kuvataan päähenkilöitten tajunnanvirtaa seuraamalla. Jokainen tuntuu ponnistelevan oman olemassaolonsa oikeutuksen puolesta - mutta mitä vastaan? Omaa tai muitten luhistumista? Kaaosta, joka sekin tosin on eräälle henkilölle mieluista, toiselle yhdentekevää. 

Romaanista puuttuvat kappalejaot, mikä voi kokemattomasta lukijasta tuntua vaikealta. Virkkeet ovat tolkuttoman pitkiä ja polveilevia, jopa sivun mittaisia. Ne ovat nautittavan taitavia, mutta vaativat keskittymistä. Kuin jäisi kuuntelemaan sujuvaa ja pitkäkestoista puhetta, kuulijasta piittaamatonta yksinpuhelua, sen hypnoottista virtaa. Lyhytlauseiseen tekstiin tottunut voikin uupua tämän erityislaatuisen romaanin runsauteen. 

        Helsingin Sanomissa Ville Hytönen (15.5.) nimitti Vastarinnan melankoliaa "häpeilemättömän elitistiseksi". Tosi lukijalle se voi olla suositus; mutta mitä 'elitistinen' tässä siis tarkoittaisi? Ei ainakaan missään nimessä tarkoituksellisen vaikeaselkoista tai keinotekoista, ei! Krasznahorkai on mestarillinen kirjoittaja, hänellä on yhtä aikaa kylmä silmä ja ihmisluontoa tunteva sydän. Siksi hänen tekstinsä on yllättävästi hauskaa. Pimeitten, groteskien maailmojen kuvauksessa on yksityiskohtien huumoria. Ja sitten: jotain karmeaa - karmein - rävähtää äkkiä - tai viimein - esiin. 

Vastarinnan melankoliasta on tehty elokuvakin, ohjaajanaan unkarilainen Béla Tarr vuonna 2000.  Lukiessani en vielä tiennyt elokuvasta, mutta hämmästelin, miten niin vahvasti verbaalisuuteen perustuva romaani voikin samalla näyttäytyä mielessä elokuvakohtauksina. 

Sirkuksen esittelemää kuollutta valasta jäin vähän mietimään. Ehkä se romaaniin tarvittiin, sellainen absurdi ja jopa surrealistinen ilmestys. László Krasznahorkai näkyy syntyneen vuonna 1954. Samanikäisenä on minullakin lapsuudesta hämärä muisto tankissa kuljetetusta, sirkuksen tai tivolin tuomasta kuolleesta valaasta, jota raahattiin Suomessakin pitkin maaseutuja. Olin niin pieni, etten päässyt katsomaan esittelyä, mutta vanhempi veljeni kävi, ja hänen kertomansa perusteella minustakin tuntuu kuin olisin nähnyt kaiken. Joka tapauksessa: haiseva sinivalas yhtäkkiä kylän pienellä urheilukentällä oli yli ymmärryksen menevä tapahtuma.

KOIRAN PÄIVÄ

 

Huomenna 24.4. vietetään kuulemma koiran päivää. Eläköön! Merkittävä ja tärkeä päivä verrattuna esim. suklaakakun päivään (27.1.) tai 4.2. vietettävään 'kiitä postinkantajaasi'-päivään (?!)

       Myös suomenhevosen päivä 6. syyskuuta on perusteltu merkkipäivä. Koirat ja hevoset ovat ihmisen parhaita ystäviä. Toki ystäviään tulee muistaa. 

 

Viimeisin, ja minulle rakkain ja läheisin koira, sai aina syntymäpäivänään kakun, joka oli koottu sen herkuista: raakaa silakkaa ja lohen vatsaläskiä, ruisleipää pari kiekkoa, juustoa, omenaa, perunaa (raaka ja pesemätönkin kävi mainiosti) ja kynttilöiksi raakoja nakkeja. Kakku meni muutamalla hotkaisulla, samalla kun häntä paukkui riemukkaasti. Lopuksi koira otti vielä kiiltäväksi nuollun kuppinsa (kakku oli siirretty tarjottimelta kuppiin) hampaisiinsa ja vei sitä pää pystyssä "kunniakuljetuksessa" pitkin huoneita, häntä kiitollisena heiluen. 

Lapsuudenkodissani oli myös koiria, joitten maku oli päinvastoin nirso ja ruuasta piittaamaton. Eräskin hieno ja viisas, poliisikoiralaitoksella koulutettu ja verovapauden saanut, söi vain niukasti ja askeettisesti, yksin, vasta muitten mentyä nukkumaan. Kummallista kyllä, kesäisin, kiidettyään metsien syvyyksistä vauhdilla takaisin luoksemme, sille oli hajusta ja suupielistä päätellen maistunut suurena herkkuna metsureitten paska. Makuasioista ei sovi kiistellä.

Tekisi mieli mainita myös Putte, pieni pystykorva, jonka hyvin muistan, vaikka olin sen lyhyen, raisun ja tasapainottoman elämän aikaan itse vielä pieni. Puten paheena oli käydä kähveltämässä osuusteurastamolta luu- ym. jätekimpaleita ja haudata niitä pihaamme. Putte oli itsenäinen karkuri, se kuului sydämeltään ehkä siihen maaseudulla ennen niin yleiseen irtokoirien heimoon, josta Veikko Huovinen kertoo super hauskassa kirjassaan Kylän koirat (WSOY 1962). 

Juttuja koirista on maailmassa kenties yhtä paljon kuin juttuja ihmisistä. Persoonia kaikki tyynni, ihmiset ja heidän kaverinsa. 

Käytyäni muutamia kertoja Ateenassa Kirjailijaliiton residenssissä, olen tutustunut Akropoliin unohtumattomiin koiriin. Leppoisuudessaan ja lunkiudessaan ne ovat todennäköisesti kuohittuja, mutta silti erittäin mainioita ja 'street wise' sosiaalisten tilanteiden tarkkailussaan. Lekoteltuaan päivät sileillä historiallisilla kivetyksillä, ne ilmeisesti tepsuttavat ja lönkyttävät yöksi kukkulan alapuolella pinjametsikössä olevaan majataloonsa (kaupunki tarjoaa). Niitten innokas kuorohaukku kuuluu sieltä aina säälliseen kreikkalaiseen illallisaikaan.  

Mutta vielä rakkaaseen koiraystävääni, labradoriin, joka oli päivittäinen tiivis seuralaiseni elämäni parhaina vuosina  kaukaisella 1900-luvun lopulla. Yhä sitä silloin tällöin muistan, ja aina kaipaan. Tiedätte, koiraihmiset, että perheellä on muistoja, joita kerrotaan yhdessä yhä uudestaan ja uudestaan, eikä niihin koskaan väsytä tai niistä kiistellä, vaan jotka joka kerta saavat kaikkien silmät loistamaan ilosta ja onnellisen naurun purkautumaan ilmoille. 

          Niin, koirat antavat iloa ja rakkautta, ne opettavat huumoria ja varauksetonta hyväksymistä. ne eivät koskaan kanna kaunaa eivätkä hylkää, kaikessa hetkellisessä rasittavuudessaankin ne ovat puhdassydämisiä ja uskollisia. Aina ne toivottavat kotiintulijan sydämellisesti tervetulleeksi. 

Kirjoitin runokokoelmaani Ison kiven juureen (Tammi 2001) pari runoa tästä ystävästäni. Olen huomannut, että runoa Kuuntelija on siteerattu monilla erilaisilla koirasivustoilla. Hämmästyin ensin ja ilahduin: "Vai että australiankarjakoirakin..!" Kyllä kyllä. Runo puhuu aina lukijalleen, ei yksinomaan kirjoittajalleen. 

KUUNTELIJA

Kerroin koiralle keittiössä

kaiken sen, mitä en koskaan

kerro kellekään toiselle täällä.

Koira kuunteli vakaana,

hohkaen eläimen arvokkuutta.

Kun vaikenin,

se katsoi suoraan kohti

ja siirteli hiukan kankkujaan.

Oli puhuttu paljon,

mitään ei jäänyt päähän.

Mennyttä kaikki, mennyttä,

sanoi sen silmien hellä peili. 

 

 

HARRASTUKSET

 

Olen huomannut viimeisen vuoden aikana sellaisen hauskan seikan, että muutama (3-4) 40-50-vuotias on lehden syntymäpäivähaastattelussa ilmoittanut, ettei harrasta mitään. Ilahduttavaa epäsovinnaisuutta. Vai lieneekö turhamaisuutta ihmisiltä, joilla on "varaa" sanoa noin, koska heidän "näyttönsä" (työ)elämässä on jo niin hyvä, ettei heidän enää tarvitse päteä millään lailla esittelemällä aktiivisuuttaan. 

       Itsetietoisena aikuisena voi päästä rauhaan harrastus-kuulusteluilta. 

Harrastuksistahan saa tehdä tiliä alle kouluikäisestä hamaan eläkkeelle siirtymiseen.

Vanhemman vastuulla on, että lapsi harrastaa, ja eteenpäin pyrkivä nuori tietää, että hakemuskaavakkeissa ja haastatteluissa on sujuvasti osattava kertoa kiitettävistä harrastuksistaan.

      Itsellinen aikuinen taas voi ajankulukseen tai päähänpistosta ryhtyä harrastamaan vaikkapa kieliä, mutta kun innostus lopahtaa alkeiskurssi 2:ssa, ei kenellekään tarvitse - lasten ja nuorten lailla - tehdä tiliä, miksi lopetti. 

Uskon että monikin - jos olisi rehellinen - voisi tunnustaa ettei harrasta mitään. Eihän esimerkiksi liikunta ole harrastus, koska ihmiselle on luontaista liikkua, ellei sairaus estä. 

Monenlaista ajanvietettä nimitetään harrastukseksi. 

Eikö esimerkiksi teatterissa, konserteissa ja matkoilla käynti ole ennemminkin viihdettä? 

Toisaalta, ajoin kerran Oopperalta taksikyydissä, jossa kuski tiesi niin paljon Wagnerista, että hän todella harrasti Wagnerin musiikkia. Onneksi matka kiersi Ruoholahden kautta kauas Itä-Helsinkiin, niin sain pitkään kuunnella, mitä hän innostuneena ammensi tietopankistaan. 

Harrastus-sanan kantasanana on hartaus, adjektiivina harras. Sanakirja määrittelee: harras 1. sydämestään, sisimmästään jhk antautunut, innokas, uuttera. 2. sydämestä, sisimmästä lähtevä, sydämellinen, antaumuksellinen. 3. ed. liittyen: hartauden vallassa oleva, hartautta huokuva. 

     Ranskan kielen harrastaja, amateur, juontuu sekin verbistä rakastaa. Amatööri siis rakastaa, antautuu kokosydämisesti mielenkiintonsa kohteelle. 

     Toisaalta amatööri on vähättelevä ilmaisu. Jos joku on amatööri, esim. taiteessa, hänen tasonsa on matala, 'harrastelijamainen'. 

     Osuin kerran vahingossa kuuntelemaan esitystä, jota eräs lasitaiteilija, nainen, piti ateljeessaan tilausryhmälle (sairaanhoitajia). Esityksensä jälkeen hän loi alentuvan herttaisen katseen yleisöön ja kysyi: "Entä onko täällä mukana joku amatööri?"

Huh, kukaan ei ainakaan uskaltanut tunnustaa. 

    Amatöörin tunsi myös Tove Jansson pikkutyttönä, kasvoihan hän taiteilijakodissa. Muistelmassaan Kuvanveistäjän tytär (1968) hän kertoo hirveästä mustasukkaisuudesta, jota tunsi kesävierasta kohtaan. Niinpä hän huusi tälle kiven takaa pahimman tietämänsä loukkauksen: "Amatööri! Amatööri!". 

Harrastuksia ajatellaan yleensä lokeroivasti. Ne kuuluvat vapaa-aikaan. Vapaa-aikana mennään johonkin harrastuslokeroon. Muu aika on työtä ja velvollisuuksia, sekä kiirettä. Harrastukseen lähdetään tavallisesti kodin ulkopuolelle. Usein harrastetaan ryhmässä. Tietyt päivät, tietyt kellonajat kuuluvat aikaan harrastuslokerossa. En halua vähätellä sellaisen arvoa vaikken itse olekaan ryhmä- ja harrastusihminen. Toki harrastan, olen aina harrastanut, mitä milloinkin. Mutten nimitä niitä asioita harrastuksiksi. Ne ovat vain osa elämää(ni), hauskoja ja iloa tuovia tekemisiä ja oppimisia. 

    Juttelin kauan sitten Budapestissä vanhan juutalaisen arkkitehdin kanssa. Hän puhui tästä samasta asiasta: kertoi, että hänen elämässään työ ja vapaa-aika limittyvät ja lomittuvat toisiinsa kuin korin punos. Että niin hän on aina halunnut sen olevan ja niin se on aina ollut. Kaikki on samaa.  
   

TRIVIAA

 

Nyt kun meillä on tämä uusi Stalin ja hänen imperium-fantasiansa, ja olemme pahimmillaan kolmannen maailmansodan - ja myös pienen, Natoon kuulumattoman Suomen miehittämisen - porteilla, tuntuu vaikealta kirjoittaa muusta kuin sodasta ja ihmisten pahuudesta. 

      Kuitenkin mieleeni nousee jotain aivan vastakkaista: Hitlerin "henkilökohtaisen vihollisen", pappi Dietrich Bonhoefferin vankisellissään 1944, juuri ennen teloittamistaan kirjoittamat voimalliset säkeet, joista on suomennettu virsi 600, Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan; sen neljäs säkeistö alkaa: Kun pahan valta kasvaa ympärillä, vahvista ääni toisen maailman. 

On myös hyvä lähteä kävelemään kevättalvisiin päiviin ja iltoihin. Tutkin Ursan sivuja, mitkä tähdet ja planeetat näkyvät juuri nyt iltaöisin talomme itäpäädyn ja länsipäädyn vinttikamareitten ikkunoihin. 

      Olen kiitollinen osastani saada elää ja olla pieni puuhaileva olento.

      Eilen vedin sankan pölypilven saattelemana kirjakaapiston ylähyllyltä katonrajasta kirjan, jonka mukana lattialle leijui muutama kirjoituskoneella kirjoitettu A4-arkki. Essee kotimaisen kirjallisuuden laudatur-seminaarista syksyltä 1976. Tehtävänä oli ollut kirjoittaa Veikko Huovisen kirjasta Humusavotta, Kirjailijan päiväkirja 1974-1975. Olen näköjään saanut aika hyvän arvosanan nenäkkäästä ja ilkeästä kirjoituksestani. Kritisoin, miksi tällaista arkipäivän sillisalaattia ja joutavaa jaaritusta julkaistaan, ja vastaan sarkastisesti: " koska Huoviselta on aikaisemmin kustannettu kirjoja, koska hän on kirjailija". Erityisesti olin töksähtänyt kohtaan, jossa Huovinen kertoo, että heillä on Rosenlew-merkkinen pesukone. "Jotkut ihmiset ovat iloisia saadessaan lukea, että Huovisilla on Rosenlew-merkkinen pesukone (kuten heilläkin) ja keitä julkisuuden henkilöitä ketkäkin julkisuuden henkilöt tapaavat ja missä tapaavat".

Noh, nyt Huovisen tilaustyön selailu on minusta ihan mukavaa. Kodikas ja hauskakin kirja, ajalta jolloin vielä "tympeä Berliinin muuri kulki halki Euroopan" ja "paksunahkaiset, synkät puoluekarjut vahtivat äärettömän suvaitsemattomasti valtapiirinsä kansoja". 

     Huovisen päiväkirjasta sain idean palautella mieleeni kävelyretkellä, mitä kaikkea sälää ja triviaa on jäänyt kirjallisuudesta päähäni Huovisten Rosenlew-pesukoneen lisäksi. 

Esimerkiksi:

    - Italiaan mennessä on matkalaukkuun pakattava aina myös lämmin yöpaita, neuvoi Helvi Hämäläinen jossain kirjoituksessaan. Hänen kaksi suomalaista ystävätärtään olivat ottaneet mukaansa pelkkiä hepeniä ja kadehtivat palellessaan Helvi Hämäläistä, joka vetäisi matkalaukustaan järkevän flanelliyöpaidan. 

   - Kuivatut viikunat toimivat laksatiiveina, tieto Vladimir Nabokovin romaanista Lolita. 

   - "Voisin kirjoittaa tarinan vaikka uuninluukusta", Fredrika Runeberg. Testasin väitteen käytännössä kirjoittamalla suurimman osan kokoelman Olen nähnyt sellaisen (Tammi 1999) kertomuksista mistä tahansa "hakusanasta", joka osui silmääni vilkaistessani ulos ikkunasta tai avatessani jonkin ensyklopedian osan umpimähkään jostakin kohdasta. Jopa tehtävä 'jäkälä' avasi silmiini eli ajatuksiini fantastiset maailmat! Luonnontieteet ovat loputtoman inspiroivia, tieto ruokkii mielikuvitusta! 

  - Hauskaa oli myös lukea Merete Mazzarellan Fredrika Runebergista kirjoittamasta elämäkerrasta (Tammi 2007), että myös Fredrika R. valmisti sunnuntaijälkiruuaksi sitruunakiisseliä, aivan kuten itsekin olen halki vuosikymmenet tehnyt, ja äitini sitä ennen. Samoin näkkileivän leipomiseen olen saanut innoitukseni Fredrika Runebergilta. 

  - Sigrid Undstet innoitti romaanillaan Kevät (Vaaren, 1914, 1.suomennos 1924, myöh. esim. 1990, jolloin kirjan luin) minua kokeilemaan helleborusten eli jouluruusujen kasvattamista.

-  Juha Mannerkorven hyper hienon pienoisromaanin Päivänsinet (1979) jälkeen innostuin tietysti kokeilemaan päivänsinien kasvatusta.  

 - August Strindbergilla on jossain romaanissaan henkilö nimeltä Liboz , oliko nuori asianajaja? Joka tapauksessa, hän kerran elämänsä syvässä kurimuksessa mietti ohimennen: " Entä jos vilvoitellakseni viiltäisin auki ranteeni?" Kun omassa nuoruudessani ja sen kurimuksessa kerran kevättalvisena yönä kävelin kotia kohti Hämeenlinnassa ison rautatiesillan yli, raiteitten vierellä kulkevaa kävelijöitten lankkutietä, katselin alas virtaan ja ajattelin noita Libozin sanoja. Siitä pitäen pohjoiseen menevien junien iso rautakaarilla varustettu silta on mielessäni ollut Libozin silta.  

- Itävaltalaisen Brigitte Schwaigerin romaanissa Miksi meri on suolainen (suom. 1978) nuori hyvin kasvatettu nainen kysyy, miksi hänet on opetettu kastelemaan leikkuulauta ennen sipulin leikkaamista. Ei mitään järkeä, hän toteaa. Mutta kas, siitä asti kun luin tuon triviaalin tiedon tuosta surullisesta kirjasta, otin tavakseni kastella leikkuulaudan aina ennen kuin alan silputa sipulia, ja niin teen valitettavasti edelleen. 

     

YSTÄVYYS

 

Ystävyys on yksi ihmisten välisen rakkauden muoto, sanoo italialainen sosiologi Francesco Alberoni tutkielmassaan Ystävyys (L´amicizia, Otava 1986).

Kirjassaan hän myös laajasti perustelee rakkauden ja ystävyyden välisiä ratkaisevia eroja. Ystävyys on kahden samanarvoisen ihmisen kohtaamista ja oman identiteetin tunnistamista, se on pakotonta, vilpitöntä, spontaanisti jatkuvaa ja hyväntahtoista; vain ystävän kanssa tunnemme olomme mukavaksi ja meille tulee halu ilmaista se mikä meissä on parasta. Ystävä tekee meille oikeutta. Jotta voisi arvostaa jotain ominaisuutta toisessa ihmisessä, täytyy olla hyväntahtoinen. Ystävä on sitä, hän näkee vain sen mitä olemme ja auttaa meitä olemaan oma itsemme. 

     Tavatessamme ystävän yhteinen menneisyytemme ei paina meitä eikä tulevaisuus huolestuta. Väliaika ei ole ongelma. Ystävyydessä ei ole rakkaussuhteelle ominaista vakuuttelua ja varmistelua, vaan se on luonteeltaan vapautunutta ja aina tietyssä mielessä keveää. 

     Mikään inhimillinen ei kuitenkaan jatku itsestään, vaan on olemassa vain siinä tapauksessa, että sitä uudistetaan. Ystävykset kohtaavat yhä uudelleen ja uudistavat ystävyytensä näitten kohtaamisten kautta. 

Kiinnostavasti Alberoni ottaa esille valta-käsitteen. Ystävyyteen ei sovi liian suuri valtatasapainon poikkeama, koska se on kahden samanarvoisen ihmisen kohtaamista. Nähdessämme ystävän, meidän tulee unohtaa tarve, rooli ja asema. Näin ystävyys voi syntyä myös kahden hyvin eri-ikäisen ihmisen välille.

      Ystävyys on aina myös vastavuoroista, ilman vastakaikua ei ole ystävää.

Ystävyyden kriiseistä Alberoni kirjoittaa: "Jos ystävyys säröilee, voimme yrittää pelastaa sen, säilyttää ystävällisen asenteen, olla olevinamme ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta se on turhaa. Ystävyyden aines on moraalista. Kun luottamus kerran katoaa, se katoaa ainiaaksi.

     Myös väärinymmärtämiseen sisältyy aina hyvän tahdon puutetta. Se on alitajuisen välinpitämättömyyden, kaunan, kateuden, halveksunnan ja jopa aggressiivisuuden oire. Niinpä, jos ystävämme ei ymmärrä meitä, se merkitsee että hän ei itse asiassa olekaan ystävämme eikä pidä meistä." 

Alberoni kirjoittaa hyvin eurooppalaisesti ja myös italialaisesti. Kokonaisuutena kirjan päätelmät ovat päteviä ja rehellisiä. Mutta toisinaan hänen kriteerinsä vaikuttavat olympolaisilta ihanteilta. 

Minusta ystävyydellä on myös vaatimaton puolensa; se ei vaadi liikaa ystävältä, ystävän ei tarvitse olla kaiken aikaa säkenöivä ja meitä innoittava ja kohottava.

      Isäni tapasi sanoa, että epätyydyttävätkin ihmissuhteet ovat parempi kuin ei ihmissuhteita ollenkaan. 

Ystävyyden säilymisen, ja jopa syntymisen, yhdeksi kivijalaksi ottaisin myös uskollisuuden. Alberonikin kyllä toteaa, että syventyäkseen ystävyys vaatii aikaa. Minusta juuri aika punnitsee uskollisuuden. 

Kirjoitin kokoelmassani Kuningattaren viitta ja muita kiperiä kysymyksiä (Tammi 2011) sadun koirasta ja hevosesta, jotka ovat kauan olleet läheisiä ystäviä. Sitten koira yllättäen tutustuu kissaan ja hurmaantuu. Sillä on mahdollisuus saada kissa ystäväksi! Kissa jopa kutsuu koiran vierailulle. Silloin hevonen saa häipyä. Hevonen ei enää kiinnosta koiraa. " Sinä et nyt tajua, koira sanoi. Tässä ollaan menossa kutsuttuna vieraana kissan luokse. Se ei ole sellaista toljailua ja juttujen jauhamista kuin tallilla ja pihalla". Tässä koira toimii aivan alberonilaisittain: toveruus ei ole ystävyyttä, pelkkä tapa viettää aikaa yhdessä ei ole ystävyyttä. - Mutta koira saa pettyä. Yhtäkkiä kissa ilmoittaakin olevansa liian kiireinen enää tavatakseen koiraa. " Se oli tutustunut tuohon innokkaaseen otukseen jo mielestään riittävästi. Joku kiinnostavampi ja vaikeammin voitettava olisi nyt saatava ystäväksi". Alberoni vastaisi tässä kissalle: 'Todellisia ystäviä ei voi valloittaa. Onko sellainen ystävä, joka ei sano meille totuutta, hymyilee aina, myöntää aina meidän olevan oikeassa, vetoaa turhmaisuuteemme?'

Mutta yksinkertaisempi hevonen täyttää ystävyyden hyveet: se on uskollinen, se ei kanna kaunaa, se on jaksanut odottaa. " Koira palasi heti järkyttyneenä hevosen luo. Hevonen ilahtui. Se avasi tallinsa ovet apposelleen. Koira astui sisään korvat riippuen.

- Kissa salli minun olla vain hetken ystävänsä. Mutta vasta paljon myöhemmin meillä olisi ollut ihan oikeasti jotain sanottavaa toisillemme, se tunnusti. - Niin kuin sinulla ja minulla, hevonen. Meillä sitä riittää puhuttavaa kun olemme tunteneet toisemme niin pitkään. 

- Niin, kyllähän sitä on yhtä ja toista tapahtumaa piisannut, hevonen nyökki muistilokeroitaan kaivellen.

- Tärkeintä on, että ystävyys kestää, koira huudahjti viisastuneena.

    Hevonen ymmärsi. - Kyllä! Määrä on tärkeämpää kuin laatu, se hirnahti hyvillään. - Tallin täysi tavallista luotettavaa heinää pitää paremmin hengissä kuin kourallinen makeaa kauraa."

Oheinen vanha repeytynyt kuva kertoo ensimmäisestä unohtumattomasta ystävyydestäni. Hannele oli minua huomattavasti vanhempi tyttö, jo lukiolainen, kun itse taas olin kansakoulun tokalla. 

     Ystävyytemme alkoi onnettomuudesta, jossa hänen keinulautansa kulma osui päähäni niin, että siitä alkoi dramaattisesti vuotaa verta kasvoilleni. Järkytys ja hätä oli ympärilläni suuri, vaikkei minua muistaakseni edes erityisesti sattunut. 

     Syyllisyydentuntoinen Hannele halusi sen jälkeen usein tavata minut, jotta hän sai tarkastella arven paranemisprosessia. Pyöräilin mielissäni hiekkatietä hänen kodilleen. Kuten kuvasta näkyy, olin eräänkin kerran kähveltänyt päähäni kotoa äidin silkkihuivin käyntini kunniaksi. Hannele halusi joka kerta, niin kauan kuin päässäni vielä näkyi jälki, varovaisesti harjata tai kammata hiukseni ja katsoa arpea. Sen jälkeen hän saattoi ehdottaa minulle silmät tuikkien: "Lähdetäänkö poimimaan joelle rentukoita?" "Tule, mennään yhdessä kivenkoloon lukemaan!" " Nyt minä opetan sinulle miten puhdistetaan korvasieniä". Vinttikamarissaan hän esitteli minulle kesyttämänsä punatulkun, joka istui hänen hiuksissaan. Jokainen tapaamisemme täytti sydämeni onnella ja riemulla. 

Vastoin Alberonin määritelmää, pidin ja olen muistoissani pitänyt tätä itseäni vanhempaa tyttöä todellisena ystävänäni, vaikka hän oli idolini. Vaikka hänen hyväntahtoisuutensa lähti syyllisyydentunteesta, löysimme toisistamme kesän aikana niin paljon yhteistä iloa ja luovuutta, että meistä tuli ystäviä; valta-asema ja rooli katosi. Toteutui Alberonin teesi: "Ystävä näkee vain sen mitä olemme ja auttaa meitä olemaan oma itsemme. Muut ovat välinpitämättömiä, heidän sydämensä on kylmä, eivätkä he sen vuoksi edes näe millaisia me tosiasiassa olemme. Saattaa tapahtua, että henkilö joka tekee meille oikeutta, joka ojentaa meille kätensä, on meille vieras. Tämä vieras henkilö on silloin ystävämme, vaikka vain hetkisen."  

HILJAISUUS

 

Niin kuin hiljainen jota me etsimme

ihmiset etsivät

hiljaista, sen ääntä

kuin ainoata, äänetöntä

viimeistä

hiljaista jota me etsimme

me etsimme vastausta

se vastaus sillä ei ole nimeä

meidän sydämemme elämä

niin kuin hiljainen jota me etsimme

se ei lahjoita avainta, ei anna neuvoa eikä satamaa

se antaa elämän

se antaa meille kaiken lopun elämän rajattomuuden avatussa kädessä.

Niin kuin hiljainen jota me etsimme

ihmiset etsivät. 

Runon on kirjoittanut Gunnar Björling, jo nuoruudesta asti minulle läheisin ja tärkein runoilija. Hänen ruotsinkieliset ja suomennetut runoniteensä näkyvät ahkerasta lukemisesta muuttuneen hyllyssäni irtolehtipainoksiksi. Huomaan osaavani niistä suuren määrän ulkoa, kuten tuon ylläolevankin. 

     Björling sanoitti sanomatonta; hänen runojensa "avoimuus" ei kuitenkaan koskaan tarkoita ajatusten epämääräisyyttä. Hänen runonsa ovat keskittyneitä, porautuvia ja aivan omalakisiaan; niissä on tahtoa ja energiaa joka tähtää aina tarkasti päämäärään kuten taitavasti singottu nuoli. 

´Niin kuin hiljainen jota etsimme´tuo mieleeni Augustinuksen tutut sanat: "Etsi, mitä etsit, mutta älä sieltä, mistä etsit".

Nicagagualainen pappi ja runoilija Ernesto Cardenal kirjoittaa aiheesta ensilukemalta hätkähdyttävästi (Vida en el amor, 1971, suom. Elämme rakkaudessa, 1986): 

"Jokainen ihmisen teko, syntikin, on Jumalan etsintää - mutta häntä etsitään sieltä, mistä häntä ei löydetä. Sama jano, joka on kaikilla olennoilla, on rakkaus Jumalaan. Tämän rakkauden tähden tehdään kaikki rikokset ja käydään kaikki sodat, rakastetaan ja vihataan toista ihmistä, hallitaan ja juonitellaan, rakennetaan, kirjoitetaan, lauletaan, itketään ja rakastetaan.

   Kaikkien sisällä hehkuu sama liekki ja polttaa sama jano. Diktaattorien kyltymätän vallan, rahan ja omaisuuden himo, rakastettuaaan etsivä rakastunut, riistäjä, liikemies, agitaattori, taiteilija ja mietiskelevä munkki hakevat kaikki samaa: taivasta.

Se mitä etsitään orgioista, juhlista, matkoista, elokuvista ja baareista, ei ole mikään muu kuin Jumala, mutta hänet ihminen löytää vain omasta sisimmästään."

   "Jumala heijastuu rauhassa ja yksinäisyydessä, niin kuin taivas kuvastuu järveen tyynellä säällä. - - Me olemme vain Jumalaa heijastamaan luotuja Jumalan peilejä. Vesi saattaa olla sameaa, mutta silti siihen voi vielä kuvastua taivas."

Moralistille ihmisen elämä on monimutkainen hyveiden ja paheiden järjestelmä ja rakkaus on vain yksi hyve muiden joukossa. Mystikolle sen sijaan ei sellaista mutkikasta vyyhtiä ole olemassa, vaan rakkaus on kaikki. Kaikki hyveet ovat rakkauden puolia, ja samoin sen vääristyneitä puolia ovat kaikki paheet. Hyveet ovat elävän ja terveen rakkauden ilmenemismuotoja. Paheet ovat sairaan rakkauden oireita, kun tämä kieltäytyy olemasta oma itsensä.  

Vaikeaa, kun sitä miettii järjen vajavaisin keinoin. Elämää on tutkiskeltava oman sydämen hiljaisessa huoneessa. On tärkeää vaalia sisäistä hiljaisuuttaan, rukousta ja kuuntelua. Olla menemättä virran mukana. Elämän tarkoitus ei ole vain etsiä vaan myös löytää. 

     Entisessä kotikaupungissani Hämeenlinnassa vanha lääkäri kirjoitti runon:

' On syvin tieto täällä osittainen

ja vajavainen korkein innoitus,

yks vain on täällä kokonainen,

Jumalan rakkaus.'  

VOIKO KIRJA MUUTTAA MAAILMAN?

 

Helsingin Sanomissa tässä tammikuussa lukija kiitteli yleisönosastossa äidinkielenopettajaansa, joka oli aikoinaan neuvonut häntä lukemaan Camus'n Sivullisen. Kirja oli kuulemma muuttanut koko hänen elämänsä. 

     Kiinnostavinta tuossa tunnustuksessa oli sanapari "koko elämän". Kumosiko todistus vakiintuneen ajatukseni, ettei mikään yksittäinen kirja - Raamattua lukuunottamatta - voi totaalisesti muuttaa ihmisen elämää?

Rachel Carsonin Hiljainen kevät (Silent spring) vuodelta 1962 oli ympäristöliikkeen lähtöhetkiin kuuluva merkkiteos, joka teki länsimaissa suureen lukijakuntaan voimakkaan vaikutuksen. Jotkut ovat kertoneet sen muuttaneen koko heidän elämänsä. 

      Uskon että kirja voi herättää.   

Pamfletit ja tehokkaat puheet ovat innoittaneet kansalaisliikkeisiin ja aktiivisuuteen. 

Ilman tiedon tuomaa tuskaa ei asioita edes joltakin osin aleta muuttaa ja kohentaa.

Muistan kouluvuosiltani 60-luvun lopulta, miten Vanajavesi ja Näsijärvi löyhkäsivät. Täytimme  nuorten näyttelyn kaupungin taidemuseossa suurilla kiihkeästi maalaamillamme julisteilla, joissa tehtaitten piiput sauhusivat ja myrkkytynnyrit kaatuilivat rannoilla vesiin. Se oli kannanotto, josta kaiken kuulemamme ja lukemamme jälkeen olimme ehkä vähän ylpeitä - vaikkakin tuntui silloin aivan utopistiselta uskoa, että nuo isot järvet joskus puhdistuisivat. - Nykyisin kuitenkin Vanajavedessä ja Näsijärvessä voi uida ja kalastaa. ("Vaikka eivät myrkyt luonnosta minnekään katoa", kirjoitti 70-luvulla biologi Pekka Nuorteva.) 

Kirjaroviot, sensuuri ja kielletyiksi julistetut kirjat todistavat kautta historian eri maissa, että lukeminen vaikuttaa kansalaisiin, saa heidät ehkä ajattelemaan uudella tavalla Jopa runoilla ja romaaneilla on valtaa. Tälläkin hetkellä on mahdotonta mennä esim. Saudi-Arabiaan Uusi testamentti mukanaan. 

Entä Camus'n Sivullinen?

Ehkäpä juuri nuorena luettu vaikutuksen tehnyt romaani vastaa omaan sisäiseen yksinäisyyden ja sivullisuuden kokemukseen. Vihdoinkin joku joka tajuaa! Hessen Arosusi on samoin monelle nuorelle älykkäälle ollut ensimmäinen omien repivien tunteiden peili. Romaanit antavat, jos eivät heti selkiintyneitä ajatuksia, niin itseluottamusta ja sytykkeitä ajatella itsenäisesti. Otolliseen elämänkohtaan osuessaan kirjat avartavat arkipäivien tilaa. Itselleni ainakin oli suureksi avuksi että sain lukioikäisenä purkaa sisäistä vimmaisuuttani ja kyseenalaistamisen tarvettani 'vihaisten amerikkalaisten nuorten miesten' kirjoissa. -Koska kirjailijat eivät tiedä, kuka heidän tekstejään lukee, ja koska he ovat turhamaisia ja itsekeskeisiä ja kunnianhimoisia (puhun hyvistä kirjailijoista), sain sovinistisilla 60-70-luvuilla tasavertaisena samastua näitten miesten maailmoihin ja mielenliikkeisiin. Miten kaikki kriittinen ja älykäs antoikaan voimaa!

     Voisiko kirjasta innostunut lukija kuitenkaan jäädä vain yhteen kirjaan, vaikkapa Sivulliseen? Luulisi, että hän etsii lisää. Kuten Merete Mazzarella on hyvin sanonut: Lukiessani en koskaan ole yksin. 

En usko edelleenkään, että mikään romaani tai kaunokirjallinen tuote yksinään muuttaa koko ihmisen elämän. Kirjat ovat vain välietappeja. Käsite "koko elämä" sisältää niin paljon, että sen laajuudessa ja syvyydessä kirjat ovat vain matkan varren kavereita, ystäviä, tuttavia, satunnaisia juttukumppaneita, joista jotkut muistaa jälkeenpäin paremmin kuin toiset, ja joitakuita saattaa myöhemmin hyvillään muistella, toisille taas hymähtää ja vähän pudistelee päätään. 

   Camus'ta luin aikoinaan jonkinlaisesta velvollisuudesta, mitään ei jäänyt mieleen. 

Yksi siis saa yhdestä kirjasta sysäyksen, toinen ei. Hyvä että kirjoja riittää. 

    Mutta Camus'n kuolemasta kertoi sanomalehdessä unohtumaton otsikko, runoilija Väinö Kirstinä sen kerran tupakansavunsa keskeltä lausui: Camus'n auto suistui sateiselta sillalta. 

     

JOKU NAINEN

 

Huomasin, että juuri päättyneenä vuonna televisiossa oli pienen tauon jälkeen jälleen esitetty belgialaisen Chantal Akermanin  elokuva Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles. 

   Vuodelta 1975 oleva elokuva on suurelle yleisölle jäänyt vieraaksi, ja varmaan pienemmillekin piireille, koska se on saanut määritelmän ' tuntematon helmi '. 

Chantal Akerman

Akerman itse väsyi saamaansa leimaan 'feministinen ohjaaja´, sillä hän halusi tulla tunnustetuksi ennen muuta taiteilijana. Leimat ja rajaukset turhauttavat lahjakasta tekijää. Vielä 1970-luvulla ilmapiiri oli kuitenkin toinen: oli tarpeellista saada uusi - feministinen - näkökulma elokuvaan - ja kirjallisuuteen. Mikä nyt on tuttua, on joskus ollut radikaalia ja yllättävää. 

Katsoin elokuvan muutama vuosi sitten ja sen hypnoottisuus on jäänyt yksityiskohtia myöten mieleeni. Hämmästyn huomatessani että filmi kestää hieman yli 3 tuntia. Niin kauanko katsoin silmä kovana yksitoikkoisia, päivittäin toistuvia askareita pienessä huoneistossa, ostoksilla, ja taas kalseassa keittiössä. Herpaantumattomasti seurasin perunan kuorimista ja naisen jynssääviä pesutoimia kylpyhuoneessa, pölyjen pyyhkimistä, ja kuuntelin korkokenkien hillittyä kopinaa hämärässä eteisessä, harvoja, viileitä lausahduksiua, jotka paikoin (äidin ja teinipojan lyhyet sananvaihdot illalla nukkumaan mennessä) olivat tyhjyydessään ja torjuvuudessaan särkeä sydämen. 

Miten tästä elokuvasta johtuukin mieleeni pari romaania: katalonialaisen Mercé Rodoredan Timanttiaukio (Otava, 1988) ja Anne Tylerin Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa (Otava, 1983).

    

 Myös niissä kerrotaan yksin pärjäävästä naisesta, yksinhuoltajasta, jolla on selviämisen pakko, ja joka lapsistaan huolehtiessaan joutuu niin jaksamisensa äärirajoille, että omat tunteet on jäädytettävä. Ainakin ne on painettava jonnekin syvälle piiloon. Kun on jaksettava, jaksetaan. 

Kummallakaan naisista, Timanttiaukion Colometalla ja Päivällisen Pearl Tullilla ei ole ketään, jolle kertoa ja jakaa huoliaan. Nuori Coloimeta kyllä tapaa vähän väliä naapurin, torimyyjä Enriqueta-rouvan, mutta ennemminkin vain kuuntelee tämän jaarituksia kuin sanoo itse mitään. 

Pearl, yksin kolmen teinin kanssa jäänyt, taas on kerran heikkona hetkenään avautumaisillaan nuoruudenystävälleen, kertomassa että hänen miehensä Beck on hylännyt heidät, mutta hetki menee nopeasti ohi ja Pearl sulkeutuu taas omaan vahvaan rooliinsa. 

"Beck ei tulisi koskaan takaisin. Oli aika kertoa lapsillekin. -- Hän suunnitteli miten sen tekisi: hän kokoaisi heidät viereensä sohvalle joskus iltapalan jälkeen. - Lapset. Rakkaat lapset, hän sanoisi. - Yksi asia teidän olisi syytä tietää. Mutta ei hänestä olisi jatkajaksi; voisi päästä itku. Ei tullut kuuloonkaan itkeä lasten edessä. Tai yleensä kenenkään. Oli hänellä sentään ylpeytensä. Ei hän tasainen ihminen ollut; hän menetti usein malttinsa, tiuskaisi, läimäytti lähintä poskea ja tokaisi sellaista mitä myöhemmin katui - mutta ei hän sentään luojankiitos paljastanut kyyneliään." (Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa)

"Kun kuulin jonkun sanovan toisesta ihmisestä "tuo se on kuin korkki", en koskaan tajunnut mitä se tarkoitti. Minulle korkki oli pullonsuun tuke. Kun se oli kerran vedetty pois eikä tahtonut enää sopia paikalleen, minä ohensin sitä linkkuveitsellä samalla tavalla kuin teroitin lyijykynää. Ja korkki kitisi. Sitä oli vaikea vuolla, koska se ei ollut kovaa eikä pehmeätä. Mutta lopulta tajusin mitä ihmiset tarkoittivat kun sanoivat että joku oli kuin korkki...sillä minä olin kuin korkki. Ei siksi että olisin ollut korkista tehty, vaan siksi että tein itsestäni korkin, ja sydämestäni lunta. Minun oli tehtävä itseni korkiksi että jaksaisin: jos en olisi korkkia, ja sydämeni lunta, vaan olisin kuin ennenkin, lihaa ja verta - sellainen että kun nipistetään, se tekee kipeää - en olisi koskaan päässyt niin pitkän ja korkean sillan yli." (Timanttiaukio) 

Myös Akermanin Jeanne Dielman yrittää parhaansa. Colometaan ja Pearl Tulliin verrattuna hän kuitenkin poikkeaa erilaiselle tielle: kyynisyyteen. Kuin kone hän hoitaa askareensa, täsmällisesti päivällisen pojalle pöytään, kodin siisteyden, kaikki on näennäisen normatiivista ja kunniallista, mutta Jeannella on yksinäisyydessään salaisuus, selviämisen strategia. Elokuvan raju loppukohtaus näyttää ensimmäisen kerran ilmeitä Jeannen kasvoilla: suru murtautuu hänen katseeseensa. Ehkä myös helpotus. Nyt hänen ei enää tarvitse välittää mistään. 

Näistä kolmesta naiskuvasta Rodoredan Timanttiaukio on monikerroksisin ja ehdottomasti hienoin ja koskettavin kertomus. Kysymys - feministinen kysymys - kenestä ja mistä kannattaa kirjoittaa? johti ajatukseni myös siihen.Kun aikoinaan luin romaanin, olin niin vaikuttunut, että tarjosin kirjaa luettavaksi myös pari sukupoilvea itseäni vanhemmalle oppineelle, kirjallisuutta tuntevalle naiselle. Yllätyin kovasti, kun hän oli ollut vähän tyytymätön lukemaansa. " Espanjan sisällissota ja kerrotaan vain yhdestä naisihmisestä ja tämän pikku elämästä!" En osannut sanoa siihen mitään. Mielessäni hämmästelin, miten ns. valveutunut, itsenäinen uranainen oli - yllättävästi ja kaikesta huolimatta -  sisäistänyt vanhan sovinistisen ajatusmaailman siitä mikä on suurta, merkittävää ja tärkeää: kertomisen arvoista. 

En sano että nämä näkymättömät naiset näkymättömässä elämässään olisivat "oman elämänsä sankarittaria". Koko sankaritar-sana viittaa 'sankariuteen',  'sankariin', heihin joista sotahistoria ja muu suuri miehinen maailma kertoo. 

He ovat sen sijaan kiinnostavia, kuin peilejä.  Heistä kuvastuu koko yhteiskunta realiteetteineen ja myytteineen, ja he joutuvat pysähtymään ja keskittymään siihen arkeen, jonka suhteen kenelläkään ei ole syytä olla pöyhkeä.  

  

 

JOULUVISA

 

1.  Kuka oli Taata, ja mitä hän aina jouluisin teki?

2.  Kuka Nobel-kirjailija ilmoitti kirjoittavansa joka joulu joulurunon?

3.  Kenen kirjoittama on romaani Joulua pakoon?

4.  Entä kuka kirjoitti kertomuksen Pienen koiran joulu?

5.  Mistä lukijat ovat voineet lukea Köyhälän (/Tyhjälän) joulusta?

6.  Kuka on luonut Pohjoismaihin punahiippaisen joulutonttu-hahmon?

7.  Milloin Pyhä Nikolaus (Santa N.) eli, kuka hän oli, ja mistä tuli tunnetuksi?

8.  Miksi suositussa Sylvian joululaulussa lauletaan vaahtoavasta viinistä, sypresseistä ja tulivuoresta?

9.  Mikä virren Enkeli taivaan lausui näin sävel alkuaan oli?

10. Missä evankeliumissa on jouluna yleisimmin luettu jouluevankeliumi?

Vastaukset:

1.)  Taata eli Frans Emil Sillanpää esitti "joulusaarnoja" eli pakinoitaan radiossa v:sta 1945 kuolemaansa 1964 asti.       2.) Joseph Brodsky. Esim. Jukka Mallisen valikoima ja suomentama joulurunojen kokoelma Joulutähti (1999).     3.)   John Grisham (Skipping Christmas,2000) Joulua pakoon, 2002.     4.)  Mika Waltari.        5)  Aku Ankka-lehdestä. A Christmas for Shacktown on Carl Barksin luoma pitkä sarjakuva vuodelta 1951. Aku Ankassa se ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1956.   6.)  Ruotsalainen kuvittaja Jenny Nyström.  7.)  Nikolaos, 200-luvulla elänyt Myran piispa Turkista,  Pyhä Nikolaus. Teki salassa hyviä tekoja ongelmissa olevien ihmisten auttamiseksi. Näin hänestä ja hänen hyväntekeväisyydestään muodotui esikuva joulupukki-hahmolle.  8.)  Topelius, joka on kirjoittanut tämän laulun sanat, vietti joulua Italiassa, Sisiliassa, vaimonsa Emilien kanssa parantamassa tämän terveyttä.   9.)  saksalainen piirileikki.  10.)  Luukkaan evankeliumi, 2. luku, 1-20. . . 

KIRJOITTAJIEN KIRJA

 

Jukka Viikilä, 

Taivaallinen vastaanotto, 

Otava 2021.    

Edellisen romaanin, Akvarelleja Engelin kaupungista, kohdalla jo Viikilän taidokas kielen hallinta ja aforistisuus toi ilon ja nautinnon lukemiseen. Teki mieli kirjoittaa lauseita ja kappaleita muistiin. Viikilä miettii sanottavansa. Lauseissa ei ole sanaakaan liikaa eikä liian vähän, ja ne ovat eläviä ja eloisia ja selkeitä. Kertaakaan ei tarkinkaan lukija saa Viikilää kiinni löyhästä ja "taiteellisuuttaan" keinotekoisesta lauseesta - kuten valitettavasti niin kovin usein/yleensä suomalaisessa "taideproosassa". 

Taivaallinen - himmeli romaanin metaforana - vastaanotto on kirjoittavan ihmisen kirja kirjoittajille. Näittenkin on syytä olla kunnianhimoisia. On siis kyse maallisesta vastaanotosta. Viikilä tietää, miten raadollinen kirjoittamisen maailma on, mikä tungos ja kakofonia siellä vallitsee. 

Kirjoittamista käsitellään sisältä ulospäin, sen elinkelpoisuutta testataan. Se preparoidaan tarkoin viilloin eikä epästeriiliyttä varota. Arkipäiväisyyden latteasta ja tahmeasta läsnäolosta lähtevät oivallusten reitit. 

Välillä kirjoittajasta tulee mieleen kokki tukussa, puuseppä lautatarhalla ja räätäli kangaskaupassa. Materiaalia riittää ja sitä valikoidaan ammattilaisen silmin. 

   Toisaalta Viikilä on kuin maalivahti. Hänen romaaninsa on maali, jota Viikilä vahdin lailla ketterästi suojaa kaikilta mahdollisilta suunnilta tulevilta laukauksilta. On epätavallista että kirjailija pelaa näin naamiotta ja ääneen ennakoi , minkä vastaanoton voi saada. 

   Viikilä ohjeistaa kirjoittajaa/itseään veneen pohjalla, joka ei saa vuotaa. Kaikki esiin pilkistävät aukot ja raot on tilkittävä. 

Taivaallinen vastaanotto ei luo illuusiota tuttuun draaman tapaan. Siksipä se ei sopine luettavaksi tuudittautujalle, joka haluaa heittäytyä seuraamaan juonta. Romaanin voi oikeastaan avata mistä kohdasta tahansa ja ruveta lukemaan. Siinä mielessä se on aforismi- ja mietekirja. Sivuja ei myöskään käännellä kuin leikattaisiin heinää. Tätä kirjaa ei "päästä loppuun". 

Viikilä kirjaa ajatuksiaan ns. päähenkilönsä, alter egonsa, Jan Holmin lisäksi monen monen muun henkilön kautta. Näistä muistiinpanojen ja ajatuksenkulkujen tekijöistä on tekstinpätkien alla etunimet. Tyyli ei varioi kenenkään kohdalla, mutta mitä siitä, Rikoksessa ja rangaistuksessakin kaikki replikoivat samalla Dostojevskin suulla niin, ettei henkilöitä erota toisistaan. 

"Kirjallisuus on täynnä apuja, menneitten tekijöiden työntövoimaa. - - Valtaosa kirjoista on kirjoitettu vain osittain, ehkä kaksikymmenprosenttisesti, lopun työn on tehnyt itse kirjallisuus", romaanissa todetaan. No, tämän kaksikymmenprosenttisen Viikilä on viljellyt hyvin. Hän on välttänyt kirjallisuuteen paneutuneen herkästi saamat maneerit ja perinteisen "henkevyyden" luudutustaudin. Hän on suorapuheinen ja virkistävän tärkeilemätön keskustelija ja ajattelija. 

"Ei tämä ole romaani avosydänleikkauksesta, vaan avosydänleikkaus" on mottona kirjan takakannessa. Leikkaus viittaa romaanin todelliseen tapahtumaan, mutta myös kaikkeen muuhun, mihin kirjoittaminen hakee - jos ei parantavaa - niin avaavaa terää. 

Romaaniin ryhtyessään lukijan on turha odottaa juttuja. " Suurten ikäluokkien miehet ovat jutunkertojia. Heidän elämäkertansa pullistelevat juttuja: panojuttuja, sotajuttuja, eräjuttuja, dokausjuttuja, opettavaisia juttuja, tutuntutulle tapahtuneita juttuja, rahajuttuja, juttuja toilailuista tunnettujen henkilöiden kanssa. 

     Kaikki ne ovat kadoneet tai katoamassa. Kokonainen kuvitteellinen maailma miehistä suuressa seikkailussa on tulossa päätökseen."

Saa nähdä, ilmestyykö Viikilälle jäljittelijöitä. Hyvä sujuva teksti on aina näennäisen helpon oloista, kuin hihasta pudisteltua. Mutta sivuja ei voi vain koota kasaan toteamuksilla. Sellainen ei riitä. Tarvitaan ajattelun voimaa. Rajaamisen ja leikkaamisen on oltava tietoista ja taitavaa, 

Kiitos, Jukka Viikilä. 

Lahjakasta, omintakeista, terävää!

 

.

KUVAN VOIMA

 

Jos on sanalla mahtia, niin on kuvallakin voimaa.

    Kaukaisessa lapsuudessani maailma ei ollut niin kuvien täyttämä kuin nykyinen. Kaikki kuvat, eritoten värilliset, tuli katsotuksi tarkkaan. 

    Aku Ankkojen ja lasten kuvakirjojen lisäksi varhaisen lapsuuteni runsainta kuvamaailmaa oli kirkkotaide, sakraalit kuvat. Alttaritaulujen ja enkelipatsaiden tutkiskelussa sai kulumaan jumalanpalveluksissa aikaa. Kotona meillä oli tauluja, maalauksia, jotka olivat kuulemma (vuosikymmeniä) lainassa isän sukulaiselta, taidemesenaatti Jalo Sihtolalta.  Nekin tulivat joutessa huolellisesti tuijotetuiksi. Fantasioin joistakin maisemista.

    Alle kouluikäisenä olin päivisin usein yksin, sillä siihen aikaan ei maaseudulla ollut päiväkoteja tai lastentarhoja. Isän työhuoneessa sain aina välillä olla, sillä ehdolla, että istuin lattialla hiirenhiljaa ja annoin isän häiritsemättä lukea tai kirjoittaa.  

Tutkiskelin kirjahyllyn alimman hyllyn kirjoja kuvia etsien. Kansojen Historioissa oli paljon julman ja häijyn näköisiä ihmisiä, joilla oli satunäytelmiä hienompia samettivaatteita, pitsejä ja hohtavia helmikoruja. 

     Mutta vakavimmaksi minut veti Ison Perheraamatun kuvitus. Kirja oli niin suuri ja painava, että sen ulos vetäminen piti tehdä hitaasti ja varoen, jotta se ei jysähtäisi liian kuuluvasti lattiaan. 

   

Viimeinen tuomio

  Myöhemmin opin että nuo hurjat ja yksityiskohtia tulvivat mustat koko sivun kuvat oli tehnyt ranskalainen taiteilija nimeltä Gustave Doré.  

Gustave Doré (1832-1883)

Kuvataiteen ihmelapseksikin häntä voisi kutsua, sillä jo 5-vuotiaana hän herätti huomiota töillään, ja 15-vuotiaana hän aloitti kuvataiteen ammattilaisena tekemällä pariisilaislehtiin kaiverruksina karikatyyrejä. 

     Niin valtavaksi kasvoi hänen ahkeruutensa ja töittensä määrä, että kirjallisuuden puolelta häntä voisi verrata vaikka kolme vuosikymmentä aikaisemmin eläneeseen työmyyrä Honoré Balzaciin. 

     Raamatun lisäksi Doré kuvitti monia keskeisiä klassikoita, mm. Don Quijoten, Raivoisan Rolandin, Gargantuan ja Pantagruelin, Miltonin Kadotetun paratiisin, Kuningas Arthurin tarun, Paroni Munchausenin seikkailut, ristiretkien historian, Fontainen ja Perraultin klassikkosatuja, sekä myös suuret määrät englantilaista runoutta ja kirjallisuutta, ym.ym.ym. Jopa kuvanveistäjänä hän oli tuottelias. 

Don Quijote

Dorén vaikuttavat kuvat olivat varmaan taustavaikuttajana, kun 12-13-vuotiaana tein kirjastossa "elämäni löydön". Hiippailin luvatta aikuisten puolella, sillä alle 14-vuotiaana minun olisi kuulunut lukea ja lainata ainoastaan lasten puolelta, sellainen oli sääntö kotilkaupunkini kirjastossa 1960-luvulla. Vetäisin hyllystä Dante Alighierin (1265-1321) Jumalaisen näytelmän, Divina Commedian. Kuvituksen tuttuus tulvahti silmiini ja sydämeeni. Aloin lukea paksua kirjaa hyllyjen välissä. Olin aivan lumoutunut. Päätin joka päivä käydä lukemassa. Ja jos joku yllättäisi minut, sanoisin olevani lainaamassa nuotteja, sillä sehän oli sallitua alaikäisillekin. 

     Kun sitten koulussa tuli esitelmien aika, pidin vuorollani esitelmän Danten Jumalaisesta näytelmästä. Olin hyvin innostunut ja jopa piirsin liitutaululle suuren portaittaisen suppilon kuvaamaan Danten ja Vergiliuksen matkaa helvetistä kiirastulen kautta seitsenvaiheiseen paratiisiin. Opettaja seisoi kädet selän takana oven edessä ja tuijotti minua silmät pystyssä lasiensa takaa. Tytöt (tyttökoulu) nuokkuivat pulpeteissaan ja pyöräyttelivät silmiään toisilleen. Päättelin, että minua pidetään hulluna, mutta samalla, että mitä väliä. Lopuksi hämmästyin kovasti, kun kävi ilmi, että opettaja tiesi Danten. En ollut kuullut kenenkään koskaan puhuvan hänestä ja olin luullut että olin törmännyt tuntemattomaan suuruuteen. 

Dante ja Vergilius 

Ja eipä aikaakaan, kun sana oli kiirinyt lyseon, poikakoulun opettajainhuoneeseen, ja tuosta arvon oppilaitoksesta kurvasi kotini pihaan vanha latinanopettaja. Kävelykeppiinsä tukeutuen hän kampesi itsensä ähkien ulos Morris Ministä ja ojensi minulle - joka juuri satuin seisomaan siinä - vanhan arvokkaan Latinalais-suomalaisen sanakirjan. "Ja jälleen näimme tähdet", hän lausui minulle salaperäisesti, hymyillen. "Mikä laulu päättyy niin?" "Helvetti", vastasin varovasti kuiskaten. Sen enempää emme keskustelleet. Jäin  sanakirja kädessäni paikoilleni, valkoinen Mini ajoi tiehensä. Luuliko tuo opettaja, että olin lukenut Danten latinaksi?!  ajattelin nolona.?" Mitä hän kuvittelee?" 

     Mutta se oli ainoa kerta elämässäni, jolloin vaihdoin jonkun toisen kanssa ajatuksen Divina Commediasta. 

Sen pituinen se.

Kiitos myös, Gustave Doré!

KODITON

Viime viikonloppuna "vietettiin" Asunnottomien päivää. Asunnottomat tosin viettävät sitä aina. Tarkoitus erikseen nimetylle päivälle on silti hyvä: "Kiinnittäkää huomiota siihen, että jotkut ovat asunnottomia". Ja ennen kaikkea tarkoitus on hyvä, jos ihmiset myös tahtovat auttaa, tukevat auttavia tahoja ja jopa itse tilaisuuden niin sattuessa majoittavat/ruokkivat jonkun, joka on jäämässä taivasalle ja/tai yksin. Suomessa kun ei nukuta palmun alla ja syödä hedelmiä puista. 

Muistan kymmenen vuoden takaa pienen lehtijutun, jossa kerrottiin Helsingin silloisen Pääpostin seinustalla olevasta ritilästä, jonka puhaltamaan lämpimään ilmavirtaan aina joku asunnoton istuu lämmittelemään. Tai viime vuosilta: asunnoton päihteiden käyttäjä kertoo kiitollisena Hietaniemen hautausmaasta, jossa hän voi rauhassa nukkua haudoilla ilman että vartijat tulevat häntä potkimaan ja hätyyttämään.

Voi kuulostaa hurskastelulta, mutta silti tunnustan, että usein syksyllä ja talvella tuulen ulvoessa yöllä katolla tai kun sataa kaatamalla ja on kova pakkanen, ajattelen onnettomana: joku on nyt ulkona. Vaikka en koskaan ole ollut itse koditon , enkä yhtäkään yötä elämäni aikana vailla majapaikkaa, tunnen usein ihmettelevää kiitollisuutta, että minulla on katto pääni päällä. Aivan kuin "oikeasti" kuuluisin ulos, ulkopuolelle. Ehkä se on vain jokin kauan sitten sisäistetty kodittomuuden tunne.   

Viime viikolla YLE-uutisten digiversio kertoi Kulkuri-Jussista eli ruotsalaisesta Johan Sigurd Högbergistä, joka oli yksi Suomen viimeisistä kulkureista. Lokakuun 16.päivänä 1999 hän kuoli yllättäen keskisuomalaien maalaistalon pihapiiriin. Pääasiassa yksinäinen vaeltaja liikkui pohjoisessa Lapissa, ja yhä utsjokelaiset häntä lämpimästi muistavat ja muistelevat. On hämmästyttävää että vielä niinkin myöhään kuin 1900-luvun taittuessa 2000-luvuksi täällä kulki "ammattimainen kulkuri".

Kulkuri-Jussista mieleeni tuli Harry Martinsonin hieno romaani Vägen till Klockrike (1948, suom. 1953 ja 1964), jonka suomenkielinen nimi käännöksessä on mielestäni hieman epäonnistunut 'Kulkijan pilvilinnat'. Kirja kertoo Martinsonin vaellusvuosista. Kuin hiljaisena vastalauseena koneellistuneelle, mekaaniselle kilpailuyhteiskunalle hän valitsi vuosikausiksi kulkurin epävarman elämän. Koditon kulkija Martinson oli toisaalta ollut aina. Lapsuudessa hänet huutokaupattiin huutolaislapseksi ja 13-vuotiaana hän karkasi merille. Merimiehenä maailmaa kolutessaan hän hankki monipuolisen kielitaidon, ja kulkurina kulkiessaan jatkoi itsensä sivistämistä niin elämän kuin lukeneisuuden suhteen (eläköön kunnankirjastot!). Kaikki hänen kirjansa ovat täynnä syvällisiä, koskettavia kuvauksia ihmisten elämästä ja kohtaloista, ne ovat eloisan runollisia ja mieleen painuvia. Vägen till Klockriken jälkeen 45-vuotias Martinson kutsuttiin Ruotsin Akatemiaan sen nuorimmaksi jäseneksi. Ulkonaisesti pitkä ja poikkeuksellinen tie aina jollain tavalla yhteiskunnan ulkopuolella pysytelleelle pohdiskelijalle. 

Vastoin kuin elokuvissa usein, elävässä elämässä kulkurin elämä ja sen tuoma "vapaus" ei ole romanttista. On myös ihmisiä, jotka ajautuvat ja/tai eivät edes myöhemminkään halua takaisin yhteiskuntaan ja sen kontrolliin. He ovat useimmiten päihdeongelmaisia miehiä, jotka asuvat esim. metsässä ja kaduilla ja käyvät avustuspisteissä vain hakemassa ruokaa ja vaatteita. 

Täysin omanlaisensa on sen sijaan kirja Vaeltajan kertomukset (Valamon luostari 1991, uusintapainioksia viime vuosiin asti). Se on yksi suosituimmista ortodoksista hengenelämää kuvaavista teoksista. Siinä koditon, rampa mies, virsut jalassa ja reppu selässä (repussa korppuja, Raamattu ja Filokalia) vaeltaa ympäri laajaa Venäjänmaata aina Siperiaa myöten. On 1800-luvun puoliväli. Kulku kaikenkarvaisen väen, pappien, sotilaitten, kauppiaiden ja rosvojen parissa on miehelle pyhiinvaellusta, hänen ammattinsa ja elämäntehtävänsä. Hän kulkee rukoillen ja rukousta oppien, hengellisesti kilvoitellen. Kun aloin lukea tätä pientä kirjaa, ajattelin sen kertovan yhdestä sellaisesta "Jumalan hullusta", joka kuuluu vanhaan venäläiseen traditioon. Ehkä niinkin. Mutta kummallisesti kertomukset iltalukemisena rauhoittavat ja ilahduttavat mieltä. Kodittomalta mies ei tunnu ollenkaan, hänellä on aina hyvä siinä, missä hän on, ja oli yösija sitten pellonreuna, majatalon penkki tai satunnainen lämmin tupa vieraanvaraisten ihmisten luona, metsä, kiviportaat...Aina ja kaikessa miehellä on Jumalan rauha ja luottamus sydämessään. 

Ehkä kipein kodittomuuden kokemus tulee monelle, myös ns. hyväosaiselle, ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä. Siinä ei varallisuudella, taloilla ja osoitteilla ole merkitystä. Tietäen tai tiedostamatta ihminen kaipaa elävää yhteyttä toisiin ihmisiin - ja Luojaansa. 

SELONTEKO, SEPITYS, SÄVELLYS

 

Kuinka samaa mieltä olenkaan kuin kirjailija Annie Ernaux lehtihaastattelussaan: "Kirjallisuusmaailman ongelma on se, että kaikki kyselevät, mitä kirjailija kirjoittaa. Että kirjoittaako hän romaania vai autofiktiota vai omaelämäkertaa vai mitä. Se väsyttää minua. Minulla on vain tarve kirjoittaa". (HeSa 12.9.2021)

Havaintojeni mukaan Ranskassa tapa kirjoittaa ja määritellä teoksia on kyllä huomattavasti vapaampaa ja inspiroivampaa kuin meillä täällä Suomessa, jossa "lajimäärittely" on turhauttavan jäykkää ja vaihtoehdotonta. Ehkäpä myös tapa kirjoittaa?!

En tiedä, milloin sana autofiktio keksittiin (kukaties jossakin jonkin kustantamon mainososastolla?), mutta mielestäni tämä äkkiä "kaikkien huulille" ilmestynyt muotitermi on hullunkurinen. Vanha totuushan on, että kaikki, mitä ihminen kirjoittaa, tulee suodatetuksi hänen oman elämänsä ja kokemuksensa lävitse. Näin myös, vaikka "henkilöinä" olisivat pöllö ja varis. Myös allegoriat syntyvät kirjoittajan omasta kokemusmaailmasta. Aina tosin kirjailija itsekään ei sitä kirjoittaessaan huomaa, mutta jos hän pysähtyy ns. valmiin tekstinsä ääreen ja tarkastelee sitä pintaa ja sisältöä syvemmältä, hän voi nähdä kaiken alta heijastuvan oman elämänsä kokemuksia. - Kirjoittaessani saturomaania Kultaraha nurkan alla (otin kirjalle nimen vienankarjalaisesta sadusta), luulin suurenmoisen kirjoittamisen ilon ja hämmästyksen johtuvan siitä, että myytit lähtivät viemään minua. Kokemus tuntui olevan täysin omasta elämästäni irrallinen, suorastaan maaginen. Mutta myöhemmin, kultapölyn laskeudutta, näin "autofiktiota" häilähtelevän siellä ja täällä, läpi tarinan. 

Uusimmassa Kirjailija-lehdessä (3/2021) nuori kirjaiija Matias Riikonen kertoo kaverinsa keksineen uuden lajityypin nimeltä spekulatiivinen autofiktio, jolla tarkoitetaan omien elämäntarinoiden keksimistä. Termin voi kuulemma käsittää laajemminkin: on liuta asioita, joista ei voi krijoittaa suoraan, vaan on valittava spekulatiivisia keinoja tuoda ne esiin. - No. Siitähän kaunokirjallisessa kirjoittamisessa on aina ollut kysymys: koetun pukemisesta milloin minkinlaiseen kertomuksen pukuun.

Kirjallisuuden (maailman- ja kotimaan) muutamaa harvaa omaelämäkerrallista eli autobiografista helmeäkin voi mielestäni pitää 'spekulatiivisena autofiktiona', jos termin käyttö tuntuu tärkeältä. Sillä eihän taidolla ja eloisuudella kirjoitettu omaelämäkerta ole asiakirjamainen selonteko ja kirjanpidollinen selvitys, vaan kirjoittamisen taidetta. Kirjailija voi keksiä ilman että hän valehtelee. 

Lisää termejä: biofiktio. (Miten se toikin heti mieleeni sanan 'biojäte'.)  Tänä aamuna luin Hesarista (HeSa 27.9.2021) Johanna Venhon Tove Janssonista kirjoittamasta Syyskirjasta. Tämä on hänen toinen "suurnaisromaaninsa" (HeSan ilmaus), edellinen vuodelta 2019 kertoi Sylvi Kekkosesta, jonka "hillityn, kiihkeän nahan alle Venho meni". 

Elämäkertoja on tänä vuonna sekä viime vuosina julkaistu todella paljon. Tekisi mieli siteerata William Blakea: "Kylliksi - tai liikaa!". Omaelämäkertoja (autobiografioita) kirjoittavat jollakin lailla menneinä vuosina - tai jopa vuosikymmeniä sitten - julkisuudessa olleet henkilöt. Jo kuolleista suomalaisista kirjailijoista kirjoittavat vielä elossa olevat suomalaiset kirjailijat. Joskus mietin: Onko heillä (kirjailijoilla) aiheista pula? Mikseivät he keksi itse henkilöitään? Mikseivät he luo, vaan kopioivat,  "menevät jonkun toisen, eläneen, nahkoihin"?

Mieleeni on jäänyt Eeva Joenpellon romaanin Kaakerholman kaupunki (1950; 1983) aloitus. Anni-niminen nainen on kuollut. Siunaustilaisuuden edellä nuori pappi tuskailee itsekseen: "Tämäkin vainaja tässä, tuntematon metsäkulman naisihminen, mitäpä hänestä voisi saada irti?". Siitä Joenpelto lähtee liikkeelle, ja totisesti saa irti, kokonaisen unohtumattoman romaanin vähäisestä Sortin Annista ja tämän elämänpiiristä.  

Helsingin Sanomat jatkaa: "Romaaneissa on kyse kiinnostavasta  konseptista. Venho on nimittäin kertonut aikovansa myös jatkaa biofiktion eli oikeista, eläneistä ihmisistä kirjoittamista.

Mikä tässä siis minua kiusaa ja arveluttaa?  Tulkinta. Minusta tällaiset romaanit lipeävät pelkiksi tulkinnoiksi. Ne eivät ole romaaneja, eivätkä ne ole elämäkertoja. Moni lukija kuitenkin pitänee niitten tekstiä faktana. 

Tekee mieli vääntää Ernaux'n huokaus tai huudahdus toiseenkin malliin: Tällainen on väsyttävää. Miksei heillä ole vain tarve kirjoittaa - omaansa. Kertoa ihka oma uusi tarina, luoda omat maailmansa. (Ja: Hellittäkää jo noista termeistä!)