Maggie Nelson,Bluets,
Wave Books, New York 2009.
Maggie Nelson (s.1973) yhdistää kirjoittaessaan runoa ja esseetä. Vuonna 2015 julkaistu Argonauts (suom. Argonautit, S&S, 2018), Nelsonin läpimurtoteos, "queer-manifesti", on noussut lähes kulttimaineeseen ja tullut käännetyksi useille kielille.
Bluets on menestystä edeltävää tuotantoa, ja olisi tietysti ollut mielenkiintoista olla ollut lukenut Argonautitkin, jotta olisi nähnyt kuinka Nelsonin kuva täydentyy tai onko Argonauts kukaties Bluetsin laajempi, vapautuneempi variaatio. Ilmeisesti se on väljempi ja henkilökohtaisempi.
Maggie Nelson on erittäin tietoinen ja oppinut kirjoittaja. Runouden puolella hänen viimeistelty kireytensä tuo ohimennen mieleen Sylvia Plathin, toisaalta joissakin lyhyissä lausahduksissa käväistään kuin Emily Dickinsonin kylmissä toteamuksissa.
Bluets on kirja yksinäisyyden surusta.
Sen Nelson myöntää. Toisaalta, minkään myöntäminen ei ole hänelle helppoa. Jos hän sanoo jotain, hän ottaa myöhemmin sanansa takaisin. Jopa alun rakkaudentunnustus siniseen väriin kielletään. Kirjoittaja miettii, onko hän sittenkään edes kiinnostunut sinisestä ja sen sävyistä. Hän kieltää monta kertaa lukijaa assosioimasta sinisiin esineisiin tai puhumasta sinisen "kauneudesta". Kirjan pääosain arrogantti sävy piti ainakin minut lukijana paitsi valppaana myös varautuneena. Kirjallinen keimailu on Nelsonilla ilmeistä. Toisaalta hänen arroganssissa virkistää. Hän pyristelee ja on pyristellyt itsensä vapaaksi tutuista tavoista kirjoittaa omista tunteistaan.
Sen sijaan - ja juuri siksi - hän haalii ympärilleen tuhottomasti lainattua kirjallista sälää, antiikin filosofeista alkaen. Platonia, Goethea, Miltonia, Newtonia, Novalis'ta, Mallarméta, Casalis'ta, Wittengsteinia, Thoreauta, Duras'ta ym. ym. ym. siteerataan runsain mitoin Leonard Coheniin, Billie Holidayhin ja Mikki Hiireen asti. Käydään neurologisia pohdintoja näköaistin ja patologisen tunnetilan yhteydestä. Kiinnostavaa, mutta pohdinnat johtavat vain kysymystenasettelun toistamiseen.
'Käsitteellisyys, älyllistäminen, huumatkaa minut tunteiden kivulta', tuli mieleeni kahlatessani sitaattien ja lainausten virtaa.
Tiedän olevani täysin epätrendikäs, epäkorrekti ja varmasti nelsonilaisittain tökerö, kun kysyn, johtuuko tämä suru siitä, että Maggie Nelsonin puoliso Harry Dodge on muuttamassa - tai 'korjaamassa' kuten nykyisin kuuluu sanoa - sukupuoltaan miehestä naiseksi? Bluetsin kirjoittamisen aikaan prosessin on täytynyt jo olla vireillä tai ainakin päätetty. Vaikea aihe kenelle tahansa vaimolle, myös älykölle.
Argonautteihin mennessä "Bluetsin prosessi" lienee jo helpottunut.
Maggie Nelson päättää kirjansa mottoonsa tai toiveeseensa:
"All right then, let me try to rephrase. When I was alive, I aimed to be a student not of longing but of light".
Kuitenkin hän näyttää päättäneensä myös olla " A servant of sadness".
Suora, väistelemätön kysymys: Mitä tarkoittaa tuo "light" ? Suurensuuri, lähes valtavin sana, jonka synonyymiksi en itse kelpuuttaisi 'toiveikkuutta'. Nelson turvautuu jälleen sitaattiin: Simone Weil: "Love is not consolation. It is light".
Hämmästyn, kuinka monin kääntein Nelson teoretisoi 'surun'. Sellainen ei kosketa. Vain jokin konkreettinen, vähän kömpelö, inhimillinen, koskettaa.
Todennäköisesti hän ei haluakaan koskettaa. Ehkä tässä palvellaankin vain sanoja? Not a servant of sadness, but of words.
Sentään, kuitenkin, hän viimeisellä sivulla, kääntää omat kasvonsa rakastettunsa puoleen ja puhuttelee tätä, tunnustaa suoraan: " I want you to know, if you ever read this, there was a time when I would rather have had you by my side than any of these words;I would rather have had you by my side than all the blue in the world." .
