sunnuntai 1. marraskuuta 2026

SANASEPPO JA LAULUNTEKIJÄ

Ainutlaatuinen, omaperäinen Jukka Itkonen (1951-1921) oli varkautelainen monilahjakkuus, jonka sävelmiä ja tekstejä moni on hyräillyt, aina tietämättä, kenen ne ovat. Sanoittajana Itkonen teki toista tuhatta lauluntekstiä, mm. Topi Sorsakoski & Agentsille 1980-luvulla..
    Lastenrunoilijana Itkonen oli Suomessa suvereeni sanataituri. Hänen runonsa ovat kielellisesti taidokkaita riimityksiä, yllätyksellisiä ja hauskan humoristisia. Niissä ei koskaan ole mitään lapseen päin kyykistyvää herttaisuutta ja vekkuliutta. 
    Janosch (Horst Eckert, s.1931), puolalais-saksalainen kirjailija on rinnastunut joskus mielessäni Jukka Itkosen kanssa. 
Suomen tarjoamat Kirsi Kunnas, Ilpo Tiihonen ja Risto Rasa jäävät mielestäni Itkosen taakse. 

Warkauden Lehden päätoimittaja Antti Aho ja joensuulainen kulttuuritoimittaja Suonna Kononen ovat koonneet elämäkerranomaisen muisteluksen Jukka Itkosesta (Avain, 2026). 
Kirjassa Itkosta muistelevat hänen läheiset perheenjäsenensä, veli Hannu ja poika Juho; Inga vaimon (kuoli 2016) roolia pitkässä hyvässä avioliitossa myös kuvataan. 
Jukka Itkosella oli suuri joukko ystäviä, kirjailijoita, kuvataiteilijoita, muusikkoja ja ns. tavallisia tallaajia. Ingan kertoman mukaan Jukka ystävystyi samantien kohtaamiensa ihmisten kanssa, ja kun he 1998 muuttivat Varkaudesta Helsinkiin, Jukka tuli heti tutuksi naapureitten kanssa. Hänen oli helppo tutustua sekä luottaa ihmisiin että saavuttaa heidän luottamuksensa.
     Vaikken itse Jukka Itkosta sen kummemmin henkilökohtaisesti tuntenut, muistan hänen helpon välittömän ystävystymisen taitonsa 90-luvun lopulta, jolloin tapasimme kirjailijavieraina samassa tilaisuudessa Hämeenlinnassa. Tilaisuuksia oli Raatihuoneella ja kiersimme kouluissa. Välillä istuttiin ravintola Piparkakkutalossa. Jukka kysyi minulta, olisiko minulla autoa, että hän pääsisi katsomaan Hattulaan Pyhän Ristin kirkkoa. Oli auto ja lähdettiin. Kirkko oli valitettavasti kiinni, mutta kiertelimme sitä heinikossa leppeässä kevättuulessa. Ajoimme vielä kotiini juomaan teet. Jukka vaikutti vähän sairaalta, krapulaiselta kaiketi, ja hän kyselikin, olisiko minulla B-vitamiinia. 

Ahon ja Konosen kokoama kirja on onnistuneen ilmava ja asiansa tunteva. Tekstiä katkovat välillä Jukan runot,
esim. 

RUNOILIJAN TALO

Runoilijan talo,
Ei seiniä olenkaan.

Ovena on sydän
   ja ovi raollaan.

Silmät ovat ikkunat
   ja sanat
     portaina. 


Jukalle kirjoittaminen oli käsityötä, käden liikettä, poika Juho kertoo. Aikanaan Otava kyllästyi
käsinkirjoitettuihin manuskripteihin ja ilmoitti ottavansa vastaan vain diskettejä. Alkoi Jukan ei-niin-selkeä tekstien taltiointi tietotekniikan sokkeloissa. Jälkeenjääneet ovat tuskailleet sekalaisten kansioitten kanssa. 
     Jos mielessä ei ollut runoa, Jukka alkoi kirjoittaa päiväkirjaa; jos ei kirjoittanut eikä runoa ollut työn alla, hän rupesi maalaamaan. Päiväkirjasta ja sen merkityksestä kirjailijantyölleen, hän kertoi vertaamalla sitä urheilijan rataharjoitteluun. "Kirjailijan on pidettävä jatkuva kosketus kirjoitettuun kieleen, se on hänen ilmaisuvälineensä. Kirjat ovat kirjailijalle päämatkoja. Matkoja omaan päähän siis." (WL 18.3.2012)

Maalarina Itkonen tuli tunnetuksi Varkaudessa taidekeskus Väinölässä ja Varkauden uimahallin vapaa-aikatiloissa, joissa hän piti näyttelyjä. Värikkäät akryyli- ja linoleumityöt sekä akvarellit kävivät (ja taitavat käydä vieläkin) hyvin kaupaksikin. Mitä Itkosen tyylistä voisi sanoa? Hän ei pitänyt taiteilijoiden lokeroimisesta kuvataiteenkaan alalla, ja pyrki ainakin itse rimpuilemaan asettumasta tietoissti jonkin suunnan edustajaksi. Mutta koska Suomessa tuntuu olevan kuin laki (joutava laki) kaiken taiteen lokerointiin, Itkosta kai voisi naivistiksi kutsua. Kaikella kunnioituksella naivismia kohtaan.  

"Olen ollut innostunut piirtämisestä pienestä pitäen, myöhemmin myös kirjoittamisesta ja säveltämisestä", totesi Jukka Itkonen Varkauden taidemuseossa. 
   Ymmärrän täysin Itkosen "aivomyrskyn", joksi hän myöhemmin nimitti eri taidelajeissa liikkuvaa inspiraatioonsa. Myös itselleni lapsena piirtäminen oli kaikki kaikessa. En voinut esim. lähteä kesäleireille, sillä pelkäsin että "innostus" (inspiraatio) iskee kesken leirin, ja miten minun silloin kävisi kun ei voisi olla yksin ja tehdä mitään? Kuvallinen ilmaisu ja värit olivat minulle suorastaan ekstaattinen ja maaginen asia. - Tajusin myös jo aika pienenä, että piirtämisessä ja lukemisessa tai sen kuuntelemisessa, leikkimisessä, näyttelemisessä ja kuvittelemisessa - kirjoittamisessa - on kaikessa kyse samasta kummallisesta asiasta. ( Maria Vuorio, Matka mielikuvitukseen. Miten kirjani ovat syntyneet. Toim. Päivi Heikkilä-Halttunen, Tammi 2004.)
                             Ei siis lokerointia taiteeseen, on Itkosen lailla oma vankka varma kantani. 

Kirjailija Markku Karpio kirjoittaa muisteluosuudessaan Jukka Itkosesta hyvin monitahoisesti ja oivaltavasti, reilun ystävän hengessä. 
Myös lokerointiin ja sen herättämään turhauumiseen puututaan. Myös Karpiolla on omat raivostuttavat kokemuksensa kirjallisuuslajimme lokeroinnista. Ahdas Suomi taiteellisine raja-aitoineen on takapajuinen verrattuna naapurimaahamme Ruotsiin - tai vanhaan kulttuurimaahan Englantiin.
"Lokerointia hän inhosi yli kaiken, lastenkirjailijaksi leimaamista, vaikka hän oli niin tavattoman monipuolinen, mahtava maalari, oman bändin pyörittäjä. Lokerointikeskustelu on sellainen, jota Kirjailijaliitossa käydään edelleen. Minullekin on ilmoitettu kustantamosta, että ethän sä nyt voi tehdä aikuisten romaania, kun sä oot nuortenkirjailija! En ymmärrä..." (Markku Karpio)

Jukka Itkosen myöhempi elämänkumppani, kustannustoimittaja Ulla Salmi kirjoittaa myös nasevasti:
"Juki ei ollut mikään tonttuvaari eikä tätiopistolainen, hänen terminsä, ei ollenkaan. Ja juuri siihen perustuu mielestäni myös hänen niin sanottujen lastenrunojensa kestävyys. Hyvin helposti lastenkirjallisuudesta puhuttaessa syrjähdetään jonkinmoiseen söpöilyyn, lystikkäät riimit-meininkiin tai hassunhauskaan vekkelyyteen. Jukiin ne eivät istu, ja siitä hän oli hyvin tarkka".

Hyvin ja totta kirjoittivat myös Jukka Itkosen läheiset muistokirjoitukseen Helsingin Sanomissa talvella 2022:

 "Itkonen kirjoitti paljon lapille. Lapsi ei tarkoittanut hänelle niinkään ikää kuin asennetta:
avointa mieltä, tapaa nähdä ja tutkia maailmaa. Siksi hänen teoksensa puhuttelevat iästä riippumatta. Hän halusi etsiytyä vastakkainasettelujen taakse ja yllättää kirjoittaessaan itsensäkin."

Hauskinta ja vapauttavinta ovat tässäkin Jukka Itkosen omat sanat,  kun hän kannusti ihmisiä piirtämään, maalaamaan, jos ei sitten runoilemaan:

" Suosittelen tervettä vetäytymistä mielikuvituksen happirikkaaseen ilmanalaan, meidän jokaisen sisällä on oma maailma. Mitään muuta nimenomaista en maalauksillani ja piirroksillani haluakaan sanoa."


                                                                                                           (kirjasta Ihan mahdollinen ihminen)




  

keskiviikko 21. lokakuuta 2026

SURUN SANOITTAMISESTA


 Mietin Katriina Huttusen kirjan nimeä Mustaa valoa (S&S, 2020). Lyhyistä päiväkirjamerkinnöistä ja mietteistä koostuvat kirjoitukset kertovat äidin, Huttusen, päivittäisistä kävelyistä itsemurhan tehneen tyttären uurnan äärelle Hietaniemen kolumbaarioon. Huttunen tekee heti ensi lehdillä selväksi koko kirjan läpäisevän manifestaationsa, että hän on kirkkoon kuulumaton ateisti eikä tarvitse uskoa ylösnousemukseen, jälleennäkemiseen ja iänkaikkiseen elämään. Hän kirjoittaa myös, ettei tarvitse suruunsa lohtua ja toivoa. 
     Kuitenkin hän suree. "Suren ja ajatteln suruani koko ajan". Kuolema on hänelle yksinomaan ruumiin maatumista tai tuhkaksi palamista ja  hautausmaatyöntekijöitten arkista siivous- ja huoltotoimea. Arkipäiväistämisen defenssi ei silti näytä suojaavan  kuoleman aiheuttamalta kivulta, syyllisyydeltä ja tyhjyydeltä. Hän haluaa ylläpitää suruaan staattisena olotilana, kuin pyhäkkönä surunsa harjoittamiselle. 
C.S. Lewisin kirjassa Muistiinpanoja surun ajalta, Huttusta tuntuu häiritsevän kaikki, mm. tämän "väite", että kiihkeä suru ei yhdistä meitä kuolleisiin vaan erottaa meidät heistä. Lewis oli tunnustava kristitty, Huttunen ateisti. Muutenkin hän on "etsinyt kirjallisuudesta todisteita, vahvistusta sille että olen oikeassa. Jumala on hiljaa. Jumalalla ei ole uskontoa, sanoo Mahatma Gandhi, ja miten minun käy kun minulla ei ole jumalaa". 

Kirjan aloittaa Katriina Huttusen saatesana, että kirja ei ole perinteinen hautausmaaopas, ei historiallinen katsaus eikä kulttuurikierros. 
Tätä kaikkea kirja kuitenkin on ja juuri se saattaa kiinnostaa lukijaa. 
   Hietaniemen kasvillisuudesta, saniaisista, sammalista ja jäkälistä Huttunen kirjoittaa pitkästi. Hän mainitsee mustarastaat ja käpytikan, talitiaisen joka mahtuu öljykynttilän lyhtyyn syömään. 
    Kirjan alussa kuvataan vanhoja sukuhautoja ja joissakin niissä riipaisevan pitkiä luetteloita hyvin pienten lasten nimistä syntymä- ja kuolinvuosineen. Patsaita ja monumentaalisia hautakiviä tarkastellaan; joittenkin historiallisten henkilöitten kasvoreliefeistä ja muistokivistä luodaan banaaleja mielikuvia.

Kestää reilut sata sivua ennen kuin Huttunen pääsee kirjan fokukseen: tyttären itsemurhakuolemaan. Hän istuskelee lämpimässä kolumbaariossa uurnan äärellä ja lukee kirjaa, kirjoja. Tyttären kuolemasta - tai elämästä - hän ei kuitenkaan kerro mitään, vain ohimennen voi rivien välistä ymmärtää, että tyttärellä on ollut mielenterveysongelmia. Syyllisyydentunteensa ja sen tuskan Huttunen mainitsee. Hän ei halua sen kummemmin avautua ja päästää lukijaa lähelleen. Suru on hänen yksityisomaisuuttaan, eikä hän tunnu sietävän ajatusta jonkun rinnallaolosta tai ymmärtämisestä. 
     Huttunen ei voi itse asiassa edes sietää muita kävijöitä hautausmaalla, hänen omassa puutarhassaan ja puistossaan. "Amatöörit. Haluan tänäänkin olla täällä yksin. Tämä on minun paikkani.Vain minä saan olla täällä."
     Oli hämmentävää lukea ihmisestä, joka suoranaisella ahneudella omistaa hautausmaata fyysisesti ja materialistisesti itselleen kulkemalla siellä päivittäin tutkimassa, koskettelemassa, kaapimassa, raapimassa ja kurkistelemassa vastakaivettuihin hautoihin ja uurnakuoppiin. "Jokainen päivä on seikkailu". 
En aio palauttaa tätä kirjaa antikvariaattiin, enkä panna sitä kirjahyllyyni, vaikka siinä on hienot kannet ja kansipaperit. Kirjan ajatukset ovat minulle yhtä vieraita ja hedelmättömiä kuin ajatus mustasta valosta. Tajuan, että on mahdotonta astua toisen yksinäisyyteen, kuten Paul Auster sanoo. 


                                                                      

                                                                                  *       *       *


Harhauduin Huttusen kirjaa aloittaessani ajattelemaan Joan Didionia ja hänen kirjaansa Iltojen sinessä (Blue Nights, 2011, suom. Kirsi Luoma 2025).
Vaikka Joan Didionin ja hänen miehensä John Gregory Dunnen adoptiotytär Quintana kuoli myös nuorena, tuhoisasti elettyään, nämä kirjat ovat aivan erimitallisia ja -tasoisia. 
    Didion ei sulkeudu, hän avautuu, arkisesti ja liioittelematta ja tekemättä draamaa tai toisaalta mitätöimättä ja torjumatta mitään. Muistojen kudelma on rikas. kipeä ja kaunis. 

  Käytyään katsomassa koomaan vaipunutta tytärtään sairaalassa New Yorkissa 30.joulukuuta 2003 ja palattuaan kotiinsa, John Dunne saa äkillisesti iltapalaa syödessään massiivisen sydänkohtauksen ja kuolee samantien. 
    Yksi hetki muuttaa elämän.
    Tavallinen hetki,
Didion kirjoittaa kirjassaan Maagisen ajattelun aika (The Year of Magical Thinking, 2005, suom. Marjo Haapio 2025). Muistan ajatelleeni, että minun täytyi saada puhua tästä Johnin kanssa. 
Ajattelin samoin isäni kuollessa edessäni:  'Miten kertoisin isälle, että hän kuoli! Kunpa voisin kertoa kuinka hän kuoli!' Mutta kuollut on poissa, hänen henkensä on poissa, ja vain ruumis on jäljellä, tyhjä tomumaja.
     Ensimmäisenä yönä Johnin kuoleman jälkeen Joan haluaa olla yksin, hän tietää sen primitiiviseksi tavaksi toimia ja ikään kuin liukuu ohi paikalle saapuneitten ystävien. "En voi antaa pois hänen kenkiään", hän miettii yöllä yksin makuuhuoneessa, "hän tarvitsee niitä jos palaa". Ja kuitenkin hän tietää, että mies on kuollut eikä palaa. 

Johnin kuoleman jälkeen kuolee myös tytär Quintana. 
"Kun suru koittaa, se ei vastaa lainkaan odotuksiamme". 
Didion paneutuu niin sanalliseen kuin sanattomaankin tietoon tyttärestään, hän katsoo kaihtelematta vanhemmuutaan ja omia pelkojaan, pelkoja Quintanan puolesta, pelkoa omasta vanhenemisestaan. 
Hän kirjoittaa ihmisistä heidän elämässään. Käy läpi tyttären päiväkirjoja ja muistaa, mitä tämä on sanonut:
"Niin kuin jos joku kuolee, sitä ei saa jäädä vatvomaan."
     Mutta kuolema muuttaa läheisiä. 
"Ihmisillä jotka ovat hiljattain menettäneet jonkun läheisensä, on kasvoillaan tietty ilme, vaikka sen ehkä tunnistavat vain ne, jotka ovat nähneet saman ilmeen omilla kasvoillaan. -- He näyttävät äärimmäisen haavoittuvilta, alastomilta ja avuttomilta. -- Menetyksen kokeneet näyttävät alastomilta koska he uskovat olevansa näkymättömiä". 

Pian Joan Didionin kuoleman (2021) jälkeen julkaistiin postuumina  hänen muistiipanojaan nimellä Merkintöjä Johnille (Notes to John, 2025,suom. Kirsi Luoma 2025). Kustantajaa syytettiin haaskalintumaisesta käytöksestä, sillä kaikesta päätellen Didion ei ollut kirjoittanut psykiatrinsa tri MacKinnonin kanssa käymiään keskusteluja yleisölle. Hän oli kirjoittanut ne miehelleen Johnille, koska keskustelut koskivat nimenomaan heidän tytärtään Quintanaa, jonka kanssa oli ollut "rankkoja vuosia". 
Tekstit käsittelevät pääosin samoja aiheita kuin Didionin viimeinen kirja Iltojen sinessä (2011), jossa hän kertoo tyttärestään. 
Paljon muutakin, vihlaisevaa, tekstikokoelmasta voi lukea. Mikä on inhimmillisyydessään kiinnostavaa, vaikkakaan ei ehkä korrektia jo kuollutta kirjailijaa kohtaan. Tietokoneen tiedostossa on myös kirje, jonka Didion on kirjoittanut Kaliforniassa asuvalle vanhalle ystävälleen: " Minäkin olen käynyt psykiatrilla" hän aloittaa ja toteaa terapian olleen "ainutlaatuinen kokemus, jonka ansiosta olen varmaankin nykyään paljon avoimempi kuin olen koskaan ollut".
   Kirjallinen esityshän ei voi koskaan olla täysin avointa, sillä se pelaa kielen rakenteella ja rytmillä. 
"Nyt tarvitsen enemmän kuin sanoja löytääkseni merkityksen", Joan Didion kirjoittaakin jo käsitellessän mielessään miehensä ja läheisimmän ihmisensä John Dunnen  kuolemaa.





     
      

 

maanantai 5. lokakuuta 2026

MAISEMA IKKUNASTA

 

Asuntomainoksissa ihmiset seisovat kahvimuki kädessään isojen lasiseinien edessä katsoen tyytyväisenä jonnekin etäisyyteen. Olen miettinyt, tekevätkö he niin joka päivä töistä tullessaan. Ihmisellähän on valitettava tapa tottua nopeasti näkemäänsä. 

Ajattelin joskus, että jos omistaisin linnan tai kartanon läkähdyttävän kauniissa paikassa, asuminen siellä ei auttaisi minua, jos elämä muuten olisi pielessä. Sen sijaan kaikki voisi olla hyvää ja valoisaa betonin ja kiven keskellä. Yhdyn H.C.Andersenin lausahdukseen: "Att leva är inte nog; solsken, frihet  och en liten blomma måste man ha."

Huomaan ottaneeni 15-vuotiaasta asti kuvia ikkunanäkymistä, satunnaisista tai pysyvämmistä huoneistani. Ensimmäinen sellainen, jo kadonnut kuva, oli kesältä 1970, mustavalkoinen (harmaanvalkoinen) hetki Invernessistä lauta-aidan takaiseen "mitäänanomattoman" apeaan näkymään työläiskorttelin iltapäiväisessä hiljaisuudessa. Olin silloin Skotlannissa oppimassa Ylämaan murretta ja elämää. 

Näkymä ikkunasta jotenkin naulaa katsojan maisemaan. Se inspiroi hiljaisuudellaan, kauneudella, apeudella, jopa salaperäisyydellään. Maailma on siinä, ja pysyy paikoillaan. Tai kuten lapsena ajattelin illalla sängyssä: Jos tätä paikkaa ei nyt olisi olemassa, niin tämän kohdan puuttuminen olisi pitänyt merkitä kaikkiin maailman karttoihin reiällä!

Oheinen kuva on Italian Umbriasta abbaziasta, luostarista, jossa katselin ns. tiskaushuoneen ikkunasta ulos puutarhaan, Ihastuin paikassa kaikkeen sen omalaatuisuuteen, epäkäytännöllisyyteen ja toimivaan huonokuntoisuuteen. Sisiliskot vilistivät tiskaushuonessa jaloissa, sekä varsinkin siihen liittyvällä pienellä sillalla, joka vei toiseen torniin kylpyhuoneeseeni. Puutarha näyttäytyy ikkunan kehystämänä säntillisenä ja järkevänä. Toki. Kaikessa hyödyllisessä ja kauniissa on aina järjestys ja rauha. 

Pieni ikkuna tuo mieleeni Vincent van Goghin ja Eeva Heilalan.
     Van Gogh maalasi yhden hienoimmista töistään (sillä kaikki ne ovat hienoja), Variksia vehnäpellon yllä, katsellen lintuja ja peltoa pienestä luukusta sairaalassa Auversissa. Hän ei tarvinnut kuin luukun. Luukku vei suoraan hänen sydämeensä.
      Eeva Heilalan runokokoelmassa Ikkunasta avautuu maailma (Tammi, 2012) on nimeämätön runo: 
"Kun olin nuori / ystävällinen nainen neuvoi: / Älä vain mene piiaksi kenenkään navettaan. / Mutta minä menin/ - - / Hyvä oli että menin / opin ainakin sen / että pienistä ikkunoista / on parempi nähdä maailma suurena / kuin kuvitella omat ikkunansa suuriksi / ja nähdä maailma pienenä. "