Asuntomainoksissa ihmiset seisovat kahvimuki kädessään isojen lasiseinien edessä katsoen tyytyväisenä jonnekin etäisyyteen. Olen miettinyt, tekevätkö he niin joka päivä töistä tullessaan. Ihmisellähän on valitettava tapa tottua nopeasti näkemäänsä.
Ajattelin joskus, että jos omistaisin linnan tai kartanon läkähdyttävän kauniissa paikassa, asuminen siellä ei auttaisi minua, jos elämä muuten olisi pielessä. Sen sijaan kaikki voisi olla hyvää ja valoisaa betonin ja kiven keskellä. Yhdyn H.C.Andersenin lausahdukseen: "Att leva är inte nog; solsken, frihet och en liten blomma måste man ha."
Näkymä ikkunasta jotenkin naulaa katsojan maisemaan. Maailma on siinä, ja pysyy paikoillaan. Tai kuten lapsena ajattelin illalla sängyssä: Jos tätä paikkaa ei nyt olisi maailmassa, niin tämän kohdan puuttuminen olisi pitänyt merkitä kaikkiin maailman karttoihin reiällä!
Oheinen kuva on Italian Umbriasta abbaziasta, luostarista, jossa katselin ns. tiskaushuoneen ikkunasta ulos puutarhaan, Ihastuin paikassa kaikkeen sen omalaatuisuuteen, epäkäytännöllisyyteen ja toimivaan huonokuntoisuuteen. Sisiliskot vilistivät tikaushuonessa jaloissa, sekä varsinkin siihen liittyvällä pienellä sillalla, joka vei toiseen torniin kylpyhuoneeseeni. Puutarha näyttäytyy ikkunan kehystämänä säntillisenä ja järkevänä. Toki. Kaikessa hyödyllisessä ja kauniissa on aina järjestys ja rauha.
Pieni ikkuna tuo mieleeni Vincent van Goghin ja Eeva Heilalan.
Eeva Heilalan runokokoelmassa Ikkunasta avautuu maailma (Tammi, 2012) on nimeämätön runo:
"Kun olin nuori / ystävällinen nainen neuvoi: / Älä vain mene piiaksi kenenkään navettaan. / Mutta minä menin/ - - / Hyvä oli että menin / opin ainakin sen / että pienistä ikkunoista / on parempi nähdä maailma suurena / kuin kuvitella omat ikkunansa suuriksi / ja nähdä maailma pienenä. "
