VAHVA JA VÄRIKÄS SIVELLIN - MAIJA ISOLAN MAALAUKSISTA

 

(Laika ja minä, 1971)

Antoisaa tutustua taidemaalari Maija Isolaan! Tove Jansson sanoi aikoinaan, että hän on ennen muuta maalari ja vasta sitten muumien luoja ja kirjailija. Samoin Maija Isola on selvästi - ja myös omien sanojensa mukaan - ennen kaikkea maalari. Vasta sitten tai sen lisäksi tulevat Marimekolle suunnitellut painokankaat. Monen muunkin taitteilijan kohdalla toistuu tämä: ns. suuri yleisö tuntee taiteilijan vain yhden osa-alueen tekijänä. 

Hämeenlinnan taidemuseossa on parhaillaan, 12. syyskuuta saakka, esillä Maija Isolan näyttely Vahva ja värikäs sivellin. Astelin ihastuneena huoneesta toiseen. Miten inspiroivaa! Tunnistan mielessäni aina 'todellisen taiteilijan' siitä, että hänen työnsä ovat hedelmällisiä, toisin sanoen ne ikään kuin 'siementyvät' katsojan/lukijan/kuulijan tajunnassa ja synnyttävät innoitusta, inspiraatiota, jopa jotain uutta luomusta.  Vastakohtana pidän äärimmilleen jalostettua hybristä, joka voi sinällään olla muotopuhdasta ja ihailtavaa, mutta joka jää siemenettömäksi. 

(Uni, 1992)

 Esimerkiksi Maija Isolan sarjat 'Uni' ja  'Ajatuksia' (1987,1988) ovat kiehtovia oivalluksia psyykestä. Niissä on unenomainen ja selityksiä väistävä särmänsä, oma totuutensa, jota ei pidä "selittää" tai "ajatella", vaan ottaa vastaan. Niin kuvataide parhaimmillaan toimii. - Musiikki yltää mielestäni taiteen lajeista syvimmälle, koska se - vastoin kuin sopimukselliset symbolit  - pääsee samantien kaikkien psyyken kerrosten, kaikkien defenssien läpi. Niin suuret säveltäjät esittävät tunteita ja tunteitamme.  - Hankalin  väline on kieli, joka operoi pelkillä symboleilla eli sanoilla. Mutta hämmästyttävästi sekin,  onnistuessaan, tavoittaa tavoittamatonta ja koskettaa lukijan herkintä kaikupohjaa. Kirjoittajan hengen tuntee lukiessaan, se on ihmeellistä eikä sitä pysty selittämään. Sanat ovat enemmän kuin kirjaimia, musiikki on enemmän kuin nuotteja, kuvanteko enemmän kuin materiaa ja yrittämistä.  

(Rajut kukat, 1973)

Maija Isolan monet värikkäät kukka- ja kasviaiheet ovat kesyjä verrattuna Georgia O´Keeffen hurjaan vimmaan, mutta omalla tavallaan ne myös ovat vahvoja ja mystisiä. Kukat (vaikea aihe) ovat aina sanattomia symboleja, eivät vain "kauniita" tai koristeita. Yksi vaikuttavimmista kukka-aiheisista maalauksista elämässäni on ollut Ester Heleniuksen 'Itkeviä liljoja' (1919), joka - samoin Hämeenlinnan taidemuseossa - vavahdutti minua aikoinaan niin voimakkaasti, että kiirehdin kotiin kirjoittamaan (silmät vesissä) sen pohjalta runon 'Itkeviä liljoja' (kokoelmassa Kuningattaren viitta, Tammi 2011). Myöhemmin luin, että Helenius oli maalannut taulun saatuaan kuulla sisarensa kuolleen. Jotain syvästä tunteesta siirtyi siis öljyvärien kautta kaukaiseen katsojaan. 

Musta pantteri lienee Maija Isolan alter ego. Maalaukset nukkuvasta ja leijuvasta pantterista, tai kuvasarja sen vaihtuvista ilmeistä, ovat ihania. 

Maija Isola oli mitä ilmeisimmin todella hauska ja huumorintajuinen ihminen! (Hänellä näyttää myös olleen lapsuudesta asti aina koira, minkä tyytyväisenä panin merkille.) Hänen töistään välittyy energia, lämpö ja elämän rakkaus. 

(Whisky, 1973)

  
 Näyttelyn alakerrassa on myös kuriositeettinä - mutta kuvaavana sellaisena - mainio kokoelma Maijan ja hänen kahden sisarensa Irman ja Tuulikin yhteisistä lapsuus- ja kouluvuosien "furu"-leikeistä. Valtava määrä pieniä vesivärein maalattuja paperisia ihmishahmoja ja tarinoita sekä lavasteita niitten seikkailuille ja elämänvaiheille, kokonaisia kartanoita huoneineen, saleineen, portaikkoineen jne.  - kaikki mitä ilmeisimmin lähtöisin Maijan siveltimestä.