Huomasin, että juuri päättyneenä vuonna televisiossa oli pienen tauon jälkeen jälleen esitetty belgialaisen Chantal Akermanin elokuva Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles.
Vuodelta 1975 oleva elokuva on suurelle yleisölle jäänyt vieraaksi, ja varmaan pienemmillekin piireille, koska se on saanut määritelmän ' tuntematon helmi '.
|
Chantal Akerman |
Akerman itse väsyi saamaansa leimaan 'feministinen ohjaaja´, sillä hän halusi tulla tunnustetuksi ennen muuta taiteilijana. Leimat ja rajaukset turhauttavat lahjakasta tekijää. Vielä 1970-luvulla ilmapiiri oli kuitenkin toinen: oli tarpeellista saada uusi - feministinen - näkökulma elokuvaan - ja kirjallisuuteen. Mikä nyt on tuttua, on joskus ollut radikaalia ja yllättävää.
Katsoin elokuvan muutama vuosi sitten ja sen hypnoottisuus on jäänyt yksityiskohtia myöten mieleeni. Hämmästyn huomatessani että filmi kestää hieman yli 3 tuntia. Niin kauanko katsoin silmä kovana yksitoikkoisia, päivittäin toistuvia askareita pienessä huoneistossa, ostoksilla, ja taas kalseassa keittiössä. Herpaantumattomasti seurasin perunan kuorimista ja naisen jynssääviä pesutoimia kylpyhuoneessa, pölyjen pyyhkimistä, ja kuuntelin korkokenkien hillittyä kopinaa hämärässä eteisessä, harvoja, viileitä lausahduksiua, jotka paikoin (äidin ja teinipojan lyhyet sananvaihdot illalla nukkumaan mennessä) olivat tyhjyydessään ja torjuvuudessaan särkeä sydämen.
Miten tästä elokuvasta johtuukin mieleeni pari romaania: katalonialaisen Mercé Rodoredan Timanttiaukio (Otava, 1988) ja Anne Tylerin Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa (Otava, 1983).
Myös niissä kerrotaan yksin pärjäävästä naisesta, yksinhuoltajasta, jolla on selviämisen pakko, ja joka lapsistaan huolehtiessaan joutuu niin jaksamisensa äärirajoille, että omat tunteet on jäädytettävä. Ainakin ne on painettava jonnekin syvälle piiloon. Kun on jaksettava, jaksetaan.
Kummallakaan naisista, Timanttiaukion Colometalla ja Päivällisen Pearl Tullilla ei ole ketään, jolle kertoa ja jakaa huoliaan. Nuori Coloimeta kyllä tapaa vähän väliä naapurin, torimyyjä Enriqueta-rouvan, mutta ennemminkin vain kuuntelee tämän jaarituksia kuin sanoo itse mitään.
Pearl, yksin kolmen teinin kanssa jäänyt, taas on kerran heikkona hetkenään avautumaisillaan nuoruudenystävälleen, kertomassa että hänen miehensä Beck on hylännyt heidät, mutta hetki menee nopeasti ohi ja Pearl sulkeutuu taas omaan vahvaan rooliinsa.
"Beck ei tulisi koskaan takaisin. Oli aika kertoa lapsillekin. -- Hän suunnitteli miten sen tekisi: hän kokoaisi heidät viereensä sohvalle joskus iltapalan jälkeen. - Lapset. Rakkaat lapset, hän sanoisi. - Yksi asia teidän olisi syytä tietää. Mutta ei hänestä olisi jatkajaksi; voisi päästä itku. Ei tullut kuuloonkaan itkeä lasten edessä. Tai yleensä kenenkään. Oli hänellä sentään ylpeytensä. Ei hän tasainen ihminen ollut; hän menetti usein malttinsa, tiuskaisi, läimäytti lähintä poskea ja tokaisi sellaista mitä myöhemmin katui - mutta ei hän sentään luojankiitos paljastanut kyyneliään." (Päivällinen Koti-Ikävän ravintolassa)
"Kun kuulin jonkun sanovan toisesta ihmisestä "tuo se on kuin korkki", en koskaan tajunnut mitä se tarkoitti. Minulle korkki oli pullonsuun tuke. Kun se oli kerran vedetty pois eikä tahtonut enää sopia paikalleen, minä ohensin sitä linkkuveitsellä samalla tavalla kuin teroitin lyijykynää. Ja korkki kitisi. Sitä oli vaikea vuolla, koska se ei ollut kovaa eikä pehmeätä. Mutta lopulta tajusin mitä ihmiset tarkoittivat kun sanoivat että joku oli kuin korkki...sillä minä olin kuin korkki. Ei siksi että olisin ollut korkista tehty, vaan siksi että tein itsestäni korkin, ja sydämestäni lunta. Minun oli tehtävä itseni korkiksi että jaksaisin: jos en olisi korkkia, ja sydämeni lunta, vaan olisin kuin ennenkin, lihaa ja verta - sellainen että kun nipistetään, se tekee kipeää - en olisi koskaan päässyt niin pitkän ja korkean sillan yli." (Timanttiaukio)
Myös Akermanin Jeanne Dielman yrittää parhaansa. Colometaan ja Pearl Tulliin verrattuna hän kuitenkin poikkeaa erilaiselle tielle: kyynisyyteen. Kuin kone hän hoitaa askareensa, täsmällisesti päivällisen pojalle pöytään, kodin siisteyden, kaikki on näennäisen normatiivista ja kunniallista, mutta Jeannella on yksinäisyydessään salaisuus, selviämisen strategia. Elokuvan raju loppukohtaus näyttää ensimmäisen kerran ilmeitä Jeannen kasvoilla: suru murtautuu hänen katseeseensa. Ehkä myös helpotus. Nyt hänen ei enää tarvitse välittää mistään.
Näistä kolmesta naiskuvasta Rodoredan Timanttiaukio on monikerroksisin ja ehdottomasti hienoin ja koskettavin kertomus. Kysymys - feministinen kysymys - kenestä ja mistä kannattaa kirjoittaa? johti ajatukseni myös siihen.Kun aikoinaan luin romaanin, olin niin vaikuttunut, että tarjosin kirjaa luettavaksi myös pari sukupoilvea itseäni vanhemmalle oppineelle, kirjallisuutta tuntevalle naiselle. Yllätyin kovasti, kun hän oli ollut vähän tyytymätön lukemaansa. " Espanjan sisällissota ja kerrotaan vain yhdestä naisihmisestä ja tämän pikku elämästä!" En osannut sanoa siihen mitään. Mielessäni hämmästelin, miten ns. valveutunut, itsenäinen uranainen oli - yllättävästi ja kaikesta huolimatta - sisäistänyt vanhan sovinistisen ajatusmaailman siitä mikä on suurta, merkittävää ja tärkeää: kertomisen arvoista.
En sano että nämä näkymättömät naiset näkymättömässä elämässään olisivat "oman elämänsä sankarittaria". Koko sankaritar-sana viittaa 'sankariuteen', 'sankariin', heihin joista sotahistoria ja muu suuri miehinen maailma kertoo.
He ovat sen sijaan kiinnostavia, kuin peilejä. Heistä kuvastuu koko yhteiskunta realiteetteineen ja myytteineen, ja he joutuvat pysähtymään ja keskittymään siihen arkeen, jonka suhteen kenelläkään ei ole syytä olla pöyhkeä.