Huomaan, että vielä on muutama tunti aikaa toivottaa Kalevalan päivää. En päässyt kirjoittamaan tätä aikaisemmin, koska olin viettämässä päivää. Muutama vuosi sitten päätimme erään ystäväni kanssa, että alamme viettää Kalevalan päivää aivan niin kuin vietämme Runeberginkin päivää syömällä runebergintorttuja. Söimme silloin karjalanpaistia ja jälkiruuaksi Väinämöisen palttoonnappeja ja puolukkaporkkanakiisseliä. Tänään keskityimme kuitenkin henkisempään antiin Kansallisarkistossa. Suomen liput hulmusivat päivän kunniaksi komeasti kirkkaansinistä pakkastaivasta vasten maamme sivistyksen ytimessä Kruunuhaassa.
Innostuin nuorena kovasti Kalevalan kielestä ja vertauskuvista. Haltioituminen tapahtui koulusta ja suomen tuntien ankeudesta päästyä, 19-vuotiaana. Loioin laverilla ja luin. Toinen käsi heitteli suolapähkinöitä suuhun, toinen hamusi sängyn vierestä lattialta vissypulloa. Naurahtelin ääneen kielikuville, tein kynällä huomautuksia sivun laitaan. Paperi oli jo silloin reunoiltaan rusehtavaa, mukavasti piparkakulta tuoksuvaa. Isoäitini vanha eepos vuodelta 1913. En 'kunnioittanut' kirjaa ja runoja, vaan nautin niistä, pidin hauskaa ja hämmästelin. Metsän kuvat saivat minut haikean onnellisena hymyilemään.
Tämänpäiväisessä Hesarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkija Niina Hämäläinen sanoo:
" Yleensä Kalevalasta tunnetaan sankarit ja heidän seikkailunsa. Häärunot eivät vie juonta eteenpäin. En usko monenkaan lukeneen niitä alusta loppuun."
Ei pidä paikkaansa; kyllä ne on ollut pakko lukea, jos on Kalevalan lukenut. Miksi ne olisi jättänyt väliin? Kyllähän naimatouhut aina kiinnostavat. Minut häärunot veivät Kantelettareen asti.
Kalevalan häälaulut, 23. ja 24. runo, joista ensimmäisenä ovat morsiamen opastukset, sitten sulhasen saamat neuvot, ovat näköjään useinkin saaneet minut tarttumaan kynääni. Näitä lauluja lukiessa tuskin suu on kääntynyt hymyyn ja suolapähkinä lentänyt suuhun. Niin paljon surua ja kovaa kohtaloa morsiamen taholla, niin paljon kovia otteita ja sovinismia sulhon puolella."Sellaista oli elämä ennen", lienen ajatellut kulmat kurtussa.
Helsingin Sanomien Kalevala-artikkeli keskittyykin näihin kahteen runoon ja ihmettelee niitten väkivaltaisuutta. "Miksi?" se kysyy, "Ja minkä vuoksi aiheesta ei puhuta?".Vastaus: Lönnrot halusi Kalevalaan elämän koko kirjon, häärunoissa on vahva etnografinen ote.
Minusta olisi aivan turhaa lähteä historiaa vain nykyajan näkökulmasta kauhistelemaan. Sen sijaan on tietysti toivottavaa, että lukija huomaa kavahtaa näitten runojen naisvihamielisyyttä (ukko neuvoo sulhasta, sekä sulhasen perheväen kylmäsydämisyys ja nuoreen vaimoon kohdistettu raatamisen ja alistumisen vaatimus). Nämä asenteet ovat vaikuttaneet pitkään, ehkä vaikuttavat jossain vieläkin, jopa myös piilovaikuttavat.Jotain hyvääkin on morsiamelle jaetuista ohjeista jäänyt mieleeni. Olen näköjään sen neuvon silloin aikojen alussa alleviivannutkin. "Syötä vierasta sanoilla, / Kunnes keitto kerkeävi." Muistan mietiskelleeni tuota lausetta kerran kauan sitten eräillä vieraskutsuilla, kun ruokaa sai yksin sohvalla istuen odottaa tunnista toiseen unettavan hiljaisuuden vallitessa.
Kalevalasta on vuosikymmenten kuluessa jukaistu myös kaikenlaisia lastenpainoksia, viimeisimpänä Koirien (!) Kalevala. En keksi syytä, miksi pitäisi. Kalevala odottaa aikuista lukijaa; se on aikuisten satuja. Siinä on paljon upeaa, mystistä, syvästi suomalaista. Hyvin on ahkera Lönnrot harsinut ja kursinut kirjoituspöydällään kokoon runolle ryhtyneitten laulut.
