keskiviikko 25. tammikuuta 2023

TUNTEMATON SAARI

 

Ajelin majapaikastani Lanzarotella viereiseen kylään Tiasiin, jossa on José Saramagon talo - paremminkin sanottuna koti, sillä vaikka mies ei enää eläkään, koti on ennallaan, ja se on kaunis ja kodikas, täynnä elämisen tunnetta, kirjoja, taidetta, muistoja... jääkaapin ovessa valokuvia Saramagolle rakkaista ihmisistä ja hänen hoiviinsa ottamistaan kulkukoirista.
Näkymä ulos Saramagon
kirjoituspöydän takaa
     Hiljaisissa huoneissa kierrellessäni mukana seuraili nuorehko mies, ei vaikuttanut oppaalta, miellyttävä ja seurallinen, ehkä Saramagon lapsenlapsi? Kirjallisuuden tutkija/opiskelija/? Olisi pitänyt kysyä. Juttelimme seiniä peittävistä maalauksista ja huoneissa olevista punaisista neilikoista, joitten ymmärsin heti viittaavan Portugalin neilikkavallankumoukseen 1974. José Sarmagohan oli portugalilainen, mutta kotimaassaan kuohuttaneen kirjallisen kiistan jälkeen hän, jo ennen vuoden 1998 kirjallisuuden Nobel-palkintoa, muutti pysyvästi Lanzarotelle.
    José Saramago oli Nobel-palkintonsa saatuaan saanut kaikkialta maailmasta runsaasti lahjoja, mm. maljakoita (mukana myös Alvar Aallon matalia Aalto-maljakoita Suomesta), mustepullotelineitä (!) sekä täytekyniä ja muuta hullunkurista.
Lahjat oli kiltisti pantu esille olohuonetta kiertävälle korkealle hyllylle ja lipastojen päälle. 
      Vaikuttava oli myös kodin kirjasto, jonka Saramago oli toisen vaimonsa, espanjalaisen toimittajan Pilar del Ríon kanssa koonnut yhdistämällä kummankin kirjakokoelmat. Suuren huoneen seiniä peittivät korkeat hyllyt, joihin oli säntillisesti asetettu kirjat kieliryhmittäin. Huone muistutti julkista kirjastoa. 
      José Saramago, s.1922 kuoli Lanzaroten kodissaan leukemiaan kesällä 2010. Portugalin valtio haki hänen arkkunsa sotilaskoneella haudattavaksi alkuperäiseen kotimaahan Portugaliin. 

Kaivoin kotona esille Saramagolta suomennetun vihkosen,  Kertomus tuntemattomasta saaresta (suom.Sanna Pernu), jonka Tammi oli painattanut kirjailijoilleen joulutervehdykseksi vuonna 1998.
     Vaikka kertomuksessa on vain 27 sivua, se oli jostain syystä jäänyt minulta lukematta. 
     Kertomus alkaa klassisen sadun tavoin, mies menee pyytämään itselleen kuninkaalta venettä, hänen on ensin hyvin vaikea päästä kuninkaan puheille (vrt. Kafka), mutta lopulta hän onnistuu, vaikkei kuningas uskokaan hänen hankkeeseensa: Löytää tuntematon saari. Ei tuntemattomia saaria enää ole, sanoo kuningas. Ja merimiehet, joita mies yrittää satamassa palkata alukselleen, hylkäävät tarjouksen samalla kuittaamisella: Ei tuntemattomia saaria enää ole.
     Miehellä on kuitenkin yllättävä tukija: siivoojanainen kuninkaan linnasta. Nainen alkaa kuurata laivan kantta jo ennen kuin ollaan lähdetty merelle. Hän valaa mieheen uskoa, että he pärjäävät valtamerellä kahdestaan, vaikka mies tietää, että alus tarvitsee välttämättä miehistön.      
    Tarina muuttuu aikuisten symbolistiseksi saduksi. Saari ihmisen vertauskuvana on vanha. Myös laiva merellä on myyttinen kuva. Vaikka satu on lyhyt, se ei ole lukaistava. Vaivattoman oloinen kerronta vie moniin kerroksiin. Viimeisessä lauseessa "puoleltapäivin, nousuveden aikaan, Tuntematon Saari lähti vihdoin merelle etsimään itseään".


Tiedän toki kuninkaan ja merimiesten ja venettä pyytäneen miehen lailla, ettei tuntemattomia saaria enää ole. Mutta siitä huolimatta katselin pohjoisrannalla horisontissa siintävää pientä saarta, jota ei ole (matkailijan käsiinsä saamissa) kartoissa. Jokin saari sekin on, jokin nimi silläkin lienee. - Sen tietämiseen saakka: jättäydyn mielikuvituksen huomaan.

keskiviikko 4. tammikuuta 2023

KIELI JOTA PUHUIMME

 

Lueskelin Natalia Ginzburgin omaelämäkerrallista romaania Kieli jota puhuimme (Aula&Co, 2.painos 2021, suom. Elina Melander. Alkup. Lessico famigliare, 1963). 
Ginzburg kuvaa ajan kulua ja kerrostumia perheen tarinoitten, lentävien lauseitten, sutkausten ja perheen käyttämien omintakeisten sanojen kautta. Tarina perheestä ja kielestä sai minutkin muistelemaan - oikeastaaan aivan päässäni kuuntelemaan - oman perheeni rutiineihin kuuluvia puheenparsia. 


Ensimmäiseksi tulee mieleeni Vinttimummu eli äidin iloinen täti Esteri, jota menimme jokakesäisillä Pohjanmaan reissuille tapaamaan. Täti oli erinomaisen hyvä kuuntelija joka omistautuneesti uutisia kuunnellessaan toisteli huokaillen " Voi kauhiaa... voi kauhiaa ... ei sunkaa ... voi sentään... voi kauhiaa..."  Sama myötätuntoinen kommentointi sekä hyvien että huonojen uutisten kohdalla. 

Lapsuuden pitäjässäni Urjalassa, Lounais-Hämeessä, kertojaa palkittiin erityisen hyvästä jutusta yllyttämällä tätä kannustuksilla:"Älä valehtele!... älä valehtele! ... älä valehtele!" Jos en olisi tätä vanhastaan tiennyt, olisin varmaan myöhemmin aikuisena hätkähtänyt, kun minulle olisi jotain kuulumista kertoessani silmät loistaen toisteltu: "Älä valehtele!" 

Kouluvuosinani meillä oli hetken apulainen nimeltä Hitsi. Myöhemmin kukaan, ei edes äiti, muistanut mikä hänen oikea nimensä oli. 
"Voi hitsi, kun tää kastike palo!" Hitsi voihki keittiössä. "Voi, hitsi kun tää kakku palo" "Voi hitsi, kun tää puuro palo!" Joka päivä Hitsillä paloi jotain.  
    Hitsi myös kertoi, että hänellä ja hänen isällään, jonka kanssa hän asui  jossain Vanajan rannalla olevassa sähköttömässä ja vesijohdottomassa mökissä, oli koira nimeltä Lipo. Hitsi pesetti Lipolla ruokalautaset. "Voi hitsi, kun olis Lipo ny auttamassa", Hitsi sanoi joskus tavallista suuremman tiskivuoren ääressä. 
Liposta puhuttiin meillä perheessä vielä kauan. 

Kotona oli tavallinen tilanne vaikka sellainen, että kohtasin eteishallissamme vanhemman veljeni, joka oli tulossa koulusta. "Turpa kiinni ja turpa rullalle", hän sanoi ohimennessään ennen kuin olin suutani avannut. 

"Liikettä virsuihin!" oli isäni alinomaa toistelema käsky. Hän oli hyvin nopeatempoinen ja täsmällinen mies, mistä syystä kaikenlainen suomalainen hidastelu ("kuppaaminen") otti häntä hermoon, niin kahvi- tai ruokapöytään siirtymisessä, autoon tulemisessa, ulos menemisessä jne. jne. 
Perheessä isältä kuului usein: "Suu poikki!",  " Tarve muistaa ei ollut kyllin vahva", " Te ette ole seisseet lanttujonossa Helsingissä", "Jos minä olen myöhässä viisi minuuttia, tiedätte että minä olen kuollut".  Opinahjossaan Helsingin Ressussa oli pojille toisteltu painavaa varoitusta, joka siirtyi meillekin: "Älkää, pojat, koskaan vajotko Apu-lehden tasolle". 


Kotona ei  kiroiltu. Äidin tapana oli tiuskaista: "Voi herran pieksut!" ja isä:"Kauhistuksen kanahäkki!" tai "Pyhä Sylvi sentään". 
   Muita äidin eteläpohjalaisen itsetuntoisia lausumia: "Ei tupata, jos ei tykätä", " No, pysyköön kasassaan". Usein kuulin: "Sun pitää nyt vaan kestää", "Kyllä sitä nyt hetken kestää, vaikka aidan seipäänä", " Kyllä elämä susta vielä oksat hioo".

Isän sovinnollisia fraaseja olivat: "Parempi laiha sovinto kuin lihava riita", "Tullaan toimeen näinkin" , ja yleensä erotessa: "Älä muistele pahalla". 

Lapsuudenkotini jonkinlainen motto oli: "Ollaas nyt jokainen vähän omissa oloissamme". Sen myötä me kaikki vetäydyimme suuressa talossa ovien taakse omiin huoneisiimme. Olin niin tottunut siihen, enkä pitänyt sitä pahana, että hämmästyin kun isä vanhuksena, asuessaan yksin leskenä ilman kiireitä, täysinäisiä kalentereita yms. kerran yhtäkkiä sanoi minulle: "Olen niin katunut sitä, ettemme koskaan tehneet mitään yhdessä". En tiennyt, mitä vastata; elämä, ja me kaikki, olimme niin täysin erilaisia.  

Mutta oli meillä hauskoja yhteisiäkin juttuja. Suuri osa niistä koski perheen koiria. Ne alkoivat aina "Muistatteko kun - -" ja kaikki olivat jo valmiita nauramaan. 
Huomaan jatkavani 'muistoja siitä ja siitä koirasta'-juttuja nyt lapsenlapselleni; samoin on iloista,kun lapsenlapsi nauraa riemuissaan ja pyytää kerta toisensa jälkeen kertomaan juttua "kun varis hyppäsi lasagnevuokaan".


Natalia Ginzburg kirjoittaa:"Nuo lauseet ovat perheemme yhtenäisyyden perusta, joka on olemassa niin kauan kuin elämme ja joka virkistyy ja syntyy uudelleen missä tahansa maailmankolkassa, kun joku meistä sanoo "arvoisa herra Lipmann", ja korvissamme kaikuu välittömästi isän kärsimätön ääni:
- Antakaa tuon tarinan olla! Olen kuullut sen jo liian monesti!"