Michael Zadoorian,
Viimeinen loma,
suom. Virpi Kuusela,
HarperCollins Nordic, 2017.
Anne Tyler,
Hengitysharjoituksia,
suom. Saara Villa,
Otava 1989.
James Salter,
Leikkiä ja ajanvietettä,
suom. Ilkka Malinen,
Tammi 1988.
Sitten Jack Kerouacin kulttiromaanin On the road (1957) Yhdysvallat on tuottanut valtavan määrän matkalla-aiheisia romaaneja ja elokuvia. Ne ovat mitä amerikkalaisin genre.
Eivätkä heikäläiset taita romaaneissaan matkaa ainoastaan mantereensa itärannikolta länsirannikolle, vaan he elävät on the road myös vaikkapa Ranskassa.
Valitsin oheiset kolme kirjaa sattumanvaraisesti, ne kun sattuivat kaikki olemaan hyllyssäni. Yhdistävänä tekijänä on, että henkilöt ovat pariskuntia ja heistä kerrotaan on the road. Pariskunnat "edustavat" nuoruutta, keski-ikää, ja vanhuutta. Mietin myös, miksi heitä kuvataan tien päällä eikä esimerkiksi asunnossaan.
Palkitulta James Salterilta (1925-2015) ei ole suomennettu kuin kaksi romaania: Leikkiä ja ajanvietettä 1988 (A Spot and a Pastime, 1967) ja Kiitävät vuodet (Light Years, 1975). Salteria pidetään modernin amerikkalaisen kirjallisuuden sofistikoituneimpana kirjoittajana. Mielestäni hänessä ei kuitenkaan ole käsitteen 'taiteellisuus' rasitetta. Salter ei pelaa kielellä itsetarkoituksellisesti. Mutta eihän hän mitään lukuromaanien peruskauraakaan ole. Ja hyvä niin. Jopa käännöksissä, jotka aina tuppaavat maistumaan niin kovin käännöksiltä, Salter erottuu tavallisista romaaneista edukseen.Viehätyin aikoinaan vastentahtoisesti avioliittoromaanista Kiitävät vuodet. Huomasin lukevani sen muutaman vuoden jälkeen peräti uudestaan. Sen kuvaaman elämän onttoudessa on samaa kuin Leikissä ja ajanvietteessä, vaikka kertomusten puitteet ovat toiset. Mietin jopa, onko onttous Salterilla edes tiedostettua - vaiko vain hänen sisin elämänkäsityksensä? Hänen 'tyylikkyytensä' ilmentymä?
Leikkiä ja ajanvietettä kuvaa nuoren amerikkalaisen kaverin, Deanin, joutilaisuutta ja ajanvietettä 1960-luvun Ranskassa. Päivät ja viikonloput kuluvat ajellessa avoautolla pikkukaupungista ja kylästä toiseen. Ja tietenkin autossa mukana on nainen. nuori konttorityttö, joka halukkaasti harrastaa seksiä miehen kanssa. Outoa kyllä, heidän aktejaaan kuvataan Deanin amerikkalaisen valokuvaajakaverin kuvittelujen kautta, niitä ei kerro Dean itse. Tarina on banaaliuteen asti tavanomainen: lopuksi automatkat saavat jäädä, Dean palaa kotiin, ja tyttö, Anne-Marie jää.
Miksi niin monet vanhemmat amerikkalaiset mieskirjailijat sijoittavat hillittömän ihanat seksimuistonsa nimenomaan Ranskaan? Miksei esimerkiksi Tanskaan tai Ruotsiin, joita pidettiin 60-luvulla seksuaalisesti vapaimpina maina? Ranska on klishee. Tätä klishettä, fantasiaa, nämä miehet eivät kirjoittaneet ollessaan nuoria, vaan vasta harmaiden hapsiensa myötä. Olla Ranskassa, on olla ulkomailla, olla vapaa. Ja olla tien päällä, on the road, on irtiottojen irtiotto.
Anne Tyler kuvaa kaikissa romaaneissaan parisuhteita ja perhettä. Hänen tarinansa ovat kuin maistuvia aterioita, joilla aina ilmestyy nenän alle jotain uutta hyvää suuhunpantavaa. Niinpä niin, kuvaavaa että ruokapöytävertaus tupsahti mieleeni. Tylerhän kirjoittaa arkisesta elämästä, toki amerikkalaisesta, mutta silti yleispätevästi. Henkilöillä on aina realistinen, uskottava kontekstinsa. Ihmisten ammatit kerrotaan (tästä seikasta nautin kirjoissa erityisesti!), käydään pesulassa, ruokaostoksilla, autokorjaamolla, lapsia syntyy ja lähtee maailmalle, pariskunnilla on ristiriitoja ja ymmärtämystä toisiaan kohtaan, seuraavia ja edeltäviä sukupolvia kohtaan - elämä on epädramaattista ja silti täynnä draamaa, se on elävää ja mielenkiintoista. Tyler kuvaa käsitteitä tilanteiden kautta. Hän on näppärä, hauska ja tosi.
Romaanissa Hengitysharjoituksia kaksikymmentäkahdeksan vuotta naimisissa olleet Maggie ja Ira lähtevät kotoaan Marylandista Pennsylvaniaan tuttavansa hautajaisiin. Ajomatka ei ole päivien ja viikkojen pituinen, mutta sen aikana tulee kuvatuksi paljon, heidän keskinäistä ihmissuhdettaan, lastensa valintoja, mieleen muljahtavia elämän ilon, kaipauksen, tuskastumisen ja hämmästyksen aiheita. Autossa kukaan ei tule keskeyttämään, ei ole muita töitä ja tekemisiä, auto sulkee heidät pois kaikesta ja siksi siinä on tilaisuus ajatella kaikkea. On the road again, he laulavat yhdessä. "Ira hoiti rummut: "Bum-pa-pa, bum-pa-pa, bum! bum!" Maggie vastasi melodiasta:" Ota vihje varteen, äitisein, älä itke enempää!" hän lauloi. Puhelinpylväät näyttivät vilahtelevan tahdissa ohi. Maggie tunsi olonsa liikkuvaiseksi, vapaana harhailevaksi. Hän kallisti päänsä taaksepäin selkänojaa vasten ja naputti rytmiä toisella jalallaan."Se mikä on mahdollista tien päällä, ei niin vain tapahdu kotona. Ihmisiä ja suhteitaan näihin voi tarkastella ikään kuin lasin läpi näkyviä maisemia. Tuttu tie tuo muistoja eri vuodenajoilta ja vuosilta - ja se muuttuu yksityiskohdiltaan niin kuin elämäkin.
Tylerin Maggiella ja Iralla on vielä elämää elettävänään, mutta Michael Zadoorianin romaanissa Viimeinen loma Ella ja John, kuusikymmentä vuotta naimisissa ollut pariskunta, lähtee viimeiselle lomalleen ja viimeiselle matkalleen. Eikä matka ole enempää ja vähempää kuin Yhdysvaltain mantereen ylitys. Melkoinen tehtävä vanhuksille. Vaikka asuntoautoa ajava John olisi ollut ikänsä ammattikuski - mitä hän ei ole ollut - niin silloinkin tuntuisi hiukan epäuskottavalta, että hän pystyisi moiseen: olemaan koko ajan ratissa. Hän kun sairastaa jo pitkälle edennyttä Alzheimerin tautia eikä hetkittäin tunnista vaimoaankaan, eikä koskaan sitä, onko pysähdyspaikka 'koti' vain leirintäalue jossakin. Myös Ella on huonossa kunnossa. Voimakkaitten syöpäkipujen ja -lääkkeitten takia lääkärit eivät olisi päästäneet häntä matkaan. Myös aikuiset lapset ovat poissa tolaltaan. Parissa lyhyessä puhelussa matkan varrelta kuuluu heidän huolensa, suuttumuksensa ja lopulta alistumisensa siihen, että vanhemmat - äiti - on päättänyt uhmata kaikkia kehotuksia ja kieltoja. Ella sanoo haluavansa "santsata elämää", etsivänsä heidän omia muistojaan - mutta ehkäpä hän haluaa vain irrallisuutta ja liiketttä.
Tieksi he ovat halunneet tutun Route 66:n, vaikka suurin osa siitä on jo suljettu tai jäänyt uuden moottoritien alle, vähän niin kuin heidän elämänsäkin. Vähän väliä heidän on poikettava tutun reitin jäljellä olevilta pätkiltä uusille valtateille. Ella lukee karttaa.
Pysähdellessään leirintäalueilla he istuvat toisinaan telttatuoleilla ja katselevat projektorilla vanhoja diojaan. Joskus joku nuori perhe tai pariskunta pysähtyy hetkeksi katsomaan niitä heidän kanssaan. Satunnaiset ihmiset, tienvarsien jättiläismäiset mainokset ja valotaulut, räikeät turistirysät, "turistihelvetit", ja pikaruokapaikat ja kuppilat, vieraus, kivut, särkynyt rengas, jopa (epäuskottava) selviytyminen ryöstön yrityksestä, uuvuttavat sairaita vanhuksia. Yltiöpäisen sisukkasti he silti jatkavat on the road. Joitakin muistoja Ella voi vielä hetkittäin jakaa miehensä kanssa, yllättävästi tämä saattaa joskus jopa muistaa enemmän kuin hän, he puhelevat ja viihtyvät pienen tovin - kunnes nääntymys ja lääkkeet taas tainnuttavat heidät asuntoauton kapealle vuoteelle jollakin nimettömällä leirintäpaikalla. Ella on yksin ajatuksineen, muistoineen lapsista, päätöksineen. Viimein, määränpäähänsä Kaliforniaan päästyään, he kokevat vielä jopa viimeisen lemmenleiskahduksen miehenä ja vaimona. Pieni, merkittäväksi tarkoitettu kohtaus tuntuu kuitenkin päälleliimatulta ja epäuskottavalta. Ehkä siinä on jotain elokuvista tuttua kaavaa ja "pakollisuutta"? Vaikka kyllä ilman sitäkin olisi käynyt ilmi, että heidän pitkä liittonsa on ollut intohimoinen ja hyvä.Zadoorianin romaanista onkin tehty (tekeillä?) elokuva, jota tähdittävät itse Helen Mirren ja Donald Sutherland. Kirjaa on suositeltu "kenen tahansa luettavaksi". Sitä on mainostettu "humoristiseksi, sydäntäsärkeväksi ja kerta kaikkiaan unohtumattomaksi roadtrip-romaaniksi". Mene tiedä. En löytänyt siitä humoristisuutta enkä sydämen särkymistä. Minusta tarina oli lohduton kuvaus elämän hiipumisesta ja vieraudesta maailmassa. Vaihtuvien maisemien ja vaikutelmien kuvailu antoi kehykset ja sisältöä kertomukselle. Eikö sellainen olisi onnistunut kotioloista, ns. tavallisesta elämästä, käsin?
Zadoorian päättää kertomuksensa kannanottoon eutanasiasta. Kirja kieltää ketään muuta sanomasta asiasta enempää. "Teillä ei ole tässä mitään sanansijaa".
