Inkeri Tuomikosken käännökset, alkaen osasta II, ovat erinomaisia.
Hyllyssäni on kansilehden merkinnän mukaan majaillut jo vuodesta -88 alkaen myös André Maurois´n teos À la recherce de Marcel Proust (1949), akateemisen perusteellinen tietopaketti, jossa Maurois perehtyy antaumuksella Proustin maailmankuvaan, taustoihin, ristiriitoihin, kirjojen rakenteeseen ja tyylin, "koko herpaantumattomaan luomisprosessiin"; apunaan myös otteita Proustin kirjeistä ja muistiinpanoista.
Kummastuin, että olin jättänyt kirjan lukematta 37 vuodeksi. Nyt kiitän siitä.
Ajattelin, että minun on hyvä lukea tutkielmaa rinnakkain itse Proustin kanssa. Nyt kauhistun ajatusta.
Ehkä myöhemmin - todennäköisesti myöhemmin, mutta ei nyt, ei vielä. Lukiessani haluan Proustin "itselleni". En lue nyt tässä mitään, mitä hänestä on kirjoitettu, ja hänestähän on kirjoitettu paljon, "kylliksi - tai liikaa", William Blakea siteeratakseni.
Proustin lukeminen on seurustelua poikkeuksellisen kiehtovan, rasittavan, neuroottisen, sivistyneen neropatin kanssa, jonka äärimmäisen hienot ja hiotut hyvät tavat ja sydämellisyys saattavat verhota hänen ajattelunsa rationaalisen kylmyyden. Mikään tästä ei tietenkään vähennä hänen taiteellista vaistoaan ja eläytymiskykyään.
Tekisi mieli sanoa, että otollinen lukija käy psykoanalyysiä itsensä kanssa Proustia lukemalla.
Proustin huumori, johon saa tutustua jo ensimmäisessä osassa, on hyvin hauskaa, milloin hän kuvaa perhepiiriään ja siihen läheisesti kuuluvia ihmisiä. esim. mahtavaa herra de Neprois'ta, jonka juhlalliset puheenvuorot ovat niin onttoja ja tyhjänpäiväisiä, ettei koko pelkoa herättänyt hahmo tunnu enää lainkaan pelottavalta, vaan koomiselta. Näitä läheisiä ihmisiä kuvatessaan Proustissa ei ole häivääkään häijyyttä. Hän on humoristi, joka jäljitellessään uhriaan, suostuu itse muistuttamaan tätä. Hiotun pilkkakirveensä hän sen sijaan kohdistaa tuon ajan "pariisilaisiin sukkeluuksiin", joita yläluokkaiset seurapiirit toisiaan tavatessaan harrastivat. Sukeluudet olivat "henkeviä" sanaleikkejä, joitten laukojia Proust pitää täysinä tolvanoina.
Kadonnutta aikaa etsimässä ei kuitenkaan ole kuvaus menneisyydestä tai nykyisyydestä, ei ajan kronologiasta. Proust käy taiteella omaa taisteluaan aikaa vastaan, hänelle niin aika kuin ihmiset muuttuvat hätkähdyttävästi fiktiivisiksi. Oman minänkin fiktiivisyys on siinä silmien edessä. Muistuu mieleen Shakespearen Myrskyn viimeiset kuuluisat sanat: "Sama kude meissä mik' on unelmissa, ja unta vain on lyhyt elämämme".
Kuvittelin löytäväni kirjoista muutaman hyvän ja kiehtovan esimerkin Proustin tyylistä ja hänen lahjakkuudestaan, mutta esimerkit katosivat paljouteensa. Proustia ei voi kehystää, eikä häntä voi tiiviisti "luonnehtia".
Sen verran "vakoilin" jo nyt, kesken lukutaivallukseni, Maurois'n tutkielmaa Proustista, että sivulla 19 pysähdyin nyökytellen seuraavan äärelle:
"Monet tekevät pelkästä mielenkiinnosta pyhiinvaellusmatkoja seuduille, joita on käytetty mestariteosten taustana tai tapahtumapaikkoina, etsivät Samuristä tai Guérandesta samaa mitä Balzac siellä näki, Comburgista Chateaubriandin kuvailemia ikäviä perheiltoja, Illers'stä [Proustin] Marian kuukauden orapihlajapensaita ja Vivonnen kaislikkoja. Mutta noista vertailukohteista saa yleensä turhaan hakea kirjailijan taikavoiman luomia ihmeellisiä tauluja, sen sijaan niistä käy kyllä ilmi miten valtava on ero mallin ja taideteoksen välillä: "Jos pitäisi jotenkin todistaa, ettei ole olemassa vain yhtä maailmankaikkeutta, vaan että niitä on niin monta kuin on ihmisiäkin ja kaikki erilaisia, niin mikä sen voisi paremmin todistaa kuin se että jos taulukokoelmaa katsellessamme näemme aitan, kirkon, maalaistalon tai puun, niin ajattelemme: "Tuo on Elistiriä!" ja tunnistamme sen osaksi sitä maailmaa jonka Elistir näkee ja jonka hän yksin näkee..." Samoin Proust oli nähnyt Proustia kaikissa lapsuutensa maisemissa, ja niin kuin Renoir kietoi lihan ja hipiän väriensä sateenkaareen, niin Marcel oli ripustanut harvinaisista adjektiiveista solmitut kauniit köynnöksensä Beaucen ja Champs Elysées'n puitten oksille. Mutta tuo kauneus pysyy hänelle ominaisena, ja niitä jotka näkevät luonnon sellaisenaan uhkaa pettymys, jos he yrittävät tavoittaa siitä laatusanojen sametin ja suloisen välkkeen."
