IHMINEN JA DIAGNOOSI

Kukaan ei tietenkään enää käytä sellaisia sanoja kuin äpärä, neekeri, vanhapiika. Ihmisarvoa kunnioitetaan , eikä ketään nimitetä sen mukaan, ovatko hänen vanhempansa solmineet avioliiton, mikä hänen ihonvärinsä on, tai onko hän sattunut löytämään ja ottamaan itselleen elämäntoverin.
     Kuitenkin arkisessa ja virallisessa puheessa käytellään sanoja, joilla leimataan ihmisen persoona samalla kun puhutaan jostain aivan muusta. Ihmisestä tehdään esimerkiksi hänen sairautensa. Skitsifreenikko, dementikko, diabeetikko.
     Miksi ei sitten syövikkö ja peräpukamikko? Siksikö, että me toki ymmärrämme, ettei syöpää sairastava ihminen ole syöpä, eikä peräpukamia poteva pukama. Reumankin saanut on reumapotilas tai reumaa sairastava, ei reumakko.
     Kukaan ihminen ei ole sairautensa. Sairaus ei ole ihmisen identiteetti.

Kirjallisuudessa sairausnimikkeitä ei anneta, vaan ihmiset elävät elämäänsä ja vaikuttavat toisiinsa reaktioittensa ja tapahtumien kautta. Lukemisen arvoinen kirjallisuus on sitä että ihminen näytetään ihmisenä erilaisine puolineen mutta jotain aina jää myös (ihmisen) salaisuudeksi. Kirjallisuudessa ei olla -nikkoja tai -tikkoja.
     Sairautta ja hulluutta ja häiriötä kirjallisuudessa tietysti riittää, paljon. Ihmiset ovat aina jollain lailla valuvikaisia. Joskus lukija saattaa jopa kirjailijasta itsestään olla haistavinaan jonkinlaista viitettä johonkin mielenterveyshäiriöön, anoreksiaan tai narsistisuuteen. Kylmän ja lämpimän sydämen tunnistaa. Kyynisyyden myrkky vaikuttaa kirjailijasta lukijaan salakavalammin. Turhamaisuutemme luulee sitä joskus älykkyydeksi. Huumori taas on mielestäni parempi puntari ihmisen henkisestä kypsyydestä kuin henkevyys.
     Joitakin vuosia sitten kuulin tukholmalaisesta lukupiiristä, jossa kirjallisuutta harrastavat neurologit kokoontuivat toistensa kodeissa hyvän ruuan ja juoman ääreen jutustelemaan romaaneista löytämistään neurologisista sairauksista. Voi, miten mielelläni olisin ollut kärpäsenä katossa. Mahtaakohan kerho yhä kokoontua - muutenkin kuin hyvän ruuan ja juoman ääreen?

Dementiasta on viime vuosina kirjoitettu ja esitetty paljon näytelmiä ja elokuvia. Moni esityksistä kuvaa hupsuja hölmöileviä vanhuksia. Elokuvat taas leikkaavat draamallisia otoksia sairastuneen puolison äkillisestä oudosta käytöksestä. Asutaan merenrantatalossa ja vauraassa kodissa näkyvät flyygeli ja seiniä peittävät kirjahyllyt ja modernit maalaukset. Arkiset siisteysongelmat, rappeutuminen ja alennustila eivät mahdu tyylikkääseen tragediaan.
     John Bayleyn muistelmateos Alzheimerin tautiin sairastuneesta vaimostaan, filosofi Iris Murdochista, Elegia Irikselle (suom. Raija Mattila, WSOY 2001) on yksi mieleenjäävimmistä rakkaustarinoista, joita olen lukenut. Heidän hyvä, epäsovinnainen avioliittonsa alkoi 50-luvun Oxfordissa, missä nämä kaksi intellektuellia opiskelivat. Iriksellä olivat sukat makkaralla heidän ensi kerran kömpelösti rakastellessaan, ja jollain lailla boheemisti makkaralla oli koko heidän myöhempi elämänsäkin. Kirjassa Bayley muistelee sairauden tuomina surun päivinä heidän iloista "lapsenomaisuuttaan", jossa he esimerkiksi automatkoilla pulahtivat uimaan mihin tahansa näkemäänsä jokeen tai lammikkoon ("so much water on the planet"). Verkkaisiksi käyneillä kävelyretkillä John toistelee Irikselle entiseen tapaan heidän tuttuja puheenparsiaan ja Iris "pikkuisen hymyilee". Kun Iris, tuo maailman tuntema älykkö, kirjailija ja filosofi, nyt vain istuu ja katsoo tunnista toiseen TV:stä teletappeja, John kirjaa senkin tyynen hyväksyvästi kirjaansa. Voisi sanoa, - ellei se nykyisin tuntuisi vähän banaalilta - että he elivät muumimaisemmin kuin ehkä ketkään kirjoihin viedyt ihmiset koskaan. On mahdotonta, että Bayley olisi käyttänyt sanaa dementikko.  


                                                                                                                 

SELATTUA VAI LUETTUA

Olen aina ihmeissäni kun kuulen joidenkuiden kertovan, että he lukevat joka kesä Seitsemän veljestä tai Alastalon salissa I-II.
Onko se mahdollista?
Itse luen hyvin harvoin kirjan kannesta kanteen kahteen kertaan. Jos kirja on hyvä, lukunopeuteni hidastuu ja intensiteetti tihenee. Jo siinä hetkessä opin ulkoa kirjan parhaat kohdat, joihin voin palata myöhemmin kuin hyvän ystävän luo. Mutta että kymmeniä kertoja alusta loppuun? Ja joka kesä? Miksei marraskuu tai maaliskuu?
     Minusta kirja on luettava hitaasti, jos se on hyvä. Jos on kyse kaunokirjallisuudesta, en arvosta tippaakaan ohjeistuksia "miten kehittyä nopeaksi lukijaksi". Hyvä lukutaito on minusta sitä, että nopeus vaihtelee tilanteen mukaisesti kuin autolla ajossa. On myös arvostus hyvää kirjailijaa kohtaan, että hänen tekstiinsä keskitytään, eikä porhalleta sivuja eteenpäin kuin vauhdikkaalla ruohonleikkurilla.
     Kustannusmaailmassa on fraasi "Ei koko munaa tarvitse syödä tietääkseen että se on mätä".  Jos teksti herättää kiinnostusta, se luetaan lähemmin, ja jos se päätetään ottaa ohjelmaan, se luetaan huolella (niin ainakin oli joskus tapana). Ollessani vielä nuori kustannustoimittaja 70-luvun lopulla tein tunnollista käännös- ja kielitarkastusta jopa Morgan Kane-niteille, kunnes esimieheni herätti minut hullutuksesta. " Nää on kuule niitä kirjoja, jotka menee suoraan painokoneeseen!".

                                                                     

 

Gunnar Björlingin runokirjat olen lukenut irtolehtipainoksiksi, mutta siitä on jo kauan aikaa. Sen sijaan Suomi-englanti-suomi-sanakirja pysyy herkeämättä näppösissäni, painos painokselta. En kysele sanoja netistä. Lehteilen niitä esiin sanakirjoista. Viimeisimmästä suomi-englanti-suomestani puuttuvat jo Y- ja W-aakkoset. Lehtikaalimainen olemus ja muukin havaittava vanhanaikaistuminen on saanut minut nyt tekemään päätöksen: On hankittava uusi! 
        Vessapaperin pehmeäksi selattu on myös koulu- ja opiskeluaikojeni englannin sanakirja, vanha konkari Riikonen - Tuomikoski. Sen kanssa menin jopa välillä illalla sänkyyn rentoutumaan. Kädessäni oli kynänpätkä, jolla alleviivasin sanakirjan jakelemia esimerkkilauseita: "Suu puhtaaksi!", "Kirjoittaa harmistuneena yleisönosastoon", "Menköön hirteen!", "Mättää mahaansa, kaataa kurkkuunsa, selvittää lopulta rästit", "Lukuhevonen, päähänpänttääjä, pinko", "1)Erittäin hermostunut henkilö 2)jazz-tanssija", "Hekumoida piinallisissa yksityiskohdissa, kasata kauhuja", "Kalamainen, epäilyttävä ihminen", "Kumikaula, utelias matkustaja", "Menehtyä levottomuuteen", "En helkkarissa tiedä sitä", "Hankalaa väkeä", "Tärvellä perinpohjaisesti esim. runo esittämällä se huonosti".
       Halki vuosikymmenten on kuitenkin säilynyt muistissa enkunmaikan ohje: Varokaa sanakirjan makuisia ilmauksia. Niinpä silloin tällöin, kirjoittaessani kirjettä englantia äidinkielenään puhuvalle, tarkistan sanan vivahteita englanti-englanti-sanakirjasta. Ostin tuon kunnianarvoisen tiiliskiven -95 Cambridgestä ja sen teksti on niin pientä printtiä, että joudun lukulasien lisäksi käyttämään suurennuslasia. Yleensä en tule hullua hurskaammaksi.

Kalifornialaiset ystäväni hämmästyivät kun näkivät muusiksi lehteillyn sanakirjani. He eivät koskaan olleet tulleet ajatelleeksi, että sellaista voi tarvita. Näytin heille myös rivistön muun kielisiä sanakirjojani. Siinä ne seisoivat kirjahyllyllä ryhdikkäinä ja palveluvalmiina. Joskus niitten neuvot menevät epäilemättäkin viisi senttiä pieleen; oma kielikorva kun on suomalaisugrilaista tekoa, eivätkä sanakirjojen laatijat yleensä anna yhtä selventäviä esimerkkilauseita kuin Riikonen & Tuomikoski. Mutta aina niitten seurassa turvallisuudentunne kuitenkin lisääntyy ja maailma tuntuu jotenkin järjestyneeltä. Kyllä sanakirjan kuin sanakirjan voisi ottaa vaikka yöpöydälleen ja sitten selailla sitä yön unettomina yksinäisinä hetkinä. Ei liian jännittävää ja hereillä pitävää, ei syvällistä eikä tunne-elämää häiritsevää; ja silmätkin saisivat hyppiä vähän minne sattuu.