Kävin maanantaina kuuntelemassa Venäläisen kirjallisuuden seuran järjestämän parituntisen luennon Gogolin Mielipuolen päiväkirjasta. Antoisia knoppitietoja venäjää osaamattomalle. Esimerkiksi 'mielipuoli' saatettaisiin kääntää myös muotoon 'musikantti', kertoi kääntäjä Anton Nikkilä ensimmäisellä tuntipuoliskollaan. Siis Musikantin päiväkirja. Hmm, ei ehkä niin kiehtovaa kuin Mielipuolen päiväkirja.
Juuri tästä mielipuolisuus-käsitteestä tuli puhe professori Maija Könösen kiinnostavassa luennossa.
Hulluus kirjallisuudessa ja hulluus elämässä ovat eri asioita, vaikka hämmästyttävästi romantiikan ajan (1700-luvun lopulta 1800-luvulle) ajattelutapaa esiintyy yhä vieläkin: hulluuden uskotaan olevan lähellä neroutta, jopa sekoittuvan siihen ja olevan sen tunnusmerkki. Kuitenkin hulluus voi iskeä tyhmään yhtä lailla kuin neroon. Elämä jakelee syöpää, peräpukamia, ihottumaa, hulluutta ja kuolemaa älykkyyteen katsomatta. Kukaan psykoosissa oleva ei "luo". Romantiikka tämän ihanteellisen käsityksen hulluudesta keksi.
Saksassa, mistä kaikki alkoi (ellei oteta lukuun 1600-luvun Cervantesia ja hänen Don Quijoteaan), E.T.A.Hoffmann, suosittu romantikko ja kauhukirjailija, piti kotonaan Berliinissä viikottain kokoontuvaa keskustelukerhoa, joka keskittyä pohdiskelemaan nimenomaan mielisairautta ja "hulluuden ja nerouden suhteita".Romantiikan ajan kirjailijoille "hulluus" tarjosi vapauden irtautua rationaalisuudesta. Tässä mielikuvituksen estottomassa käytössä oli siis jo häivähdys myöhempää, 1910-20-lukujen kirjallista surrealismia.
Syntyi hauskaa ja absurdia ja traagistakin, kuten venäjällä Gogolilla, jonka kertomuksista on tapana sanoa, että ne "aina ensin naurattavat ja sitten itkettävät". Kummasti luennon yleisöä kyllä edelleen kuului naurattavan, kun luettiin Päiväkirjasta katkelma 'mielipuolesta', joka luulee olevansa Espanjan kuningas. Sellaiselle kaiketi "kuuluu nauraa". Aivan niin kuin teatterissa joskus tuntuu, että jotkut eivät muuta kuin odota, että saisivat nauraa.
Ei tarvitse olla tosikko, mutta jään mietttimään, miten aika tekee kaikesta hupaisaa ja "romanttista". Merirosvot ovat nykyisin hauskoja ja niistä saadaan kivaa ohjelmaa lastenkutsuille, ja entisaikojen hullut nyt olivat kertakaikkiaan hullunkurisia hännystakkeineen ynnä muine kohelluksineen.
Nykyaikana psykiatriset sairaudet eivät ole hauskoja eikä niistä tehdä pilaa. Ne ovat rankkoja kärsimyksiä niin sairastuneille kuin heidän läheisilleen. Joku saattaa kirjoittaa selviytymistarinansa, joku muistella ja pohtia surutyönään läheistään. Jos joku sepittää novelliinsa tai romaaniinsa mielisairaan hahmon, se ei ole koominen.
Kirjailijat ovat tietysti kirjoittaneet ja kirjoittavat siinä yhteiskunnassa, jossa elävät. Skitsofrenia määriteltiin lääketieteessä vasta 1900-luvulla. Tieto lisääntyy, määritykset lisääntyvät, ja nykyisin taidetaan tehdä kotioloissakin innokkaasti ja yliampuvastikin kaikenlaisia diagnooseja inhimillisestä käytöksestä. On ymmärrettävää, että ihmismieli on ihmismielen jatkuva harrastuksen kohde.Ns. kylähulluista kerrottiin ja kirjoitettiin ennenmuinoin pilkallisesti ja sanalla oli kielteinen leima, mutta nykyisin käsite on myönteinen. Yhteisön ennakkoluulotonta tarmonpesää ja puuhamiestä/-naista saatetaan kehuen nimittää kylähulluksi, ja myös yhteisössä mukavasti "boheemi" ja sosiaalinen hahmo voi saada tämän arvonimen. Vielä omasta lapsuudestani 1960-luvun maaseudulta sen sijaan muistan oikean kylähullun, psykoottisen naisen joka ajoi hurjana pyörällään ympäri kylää, puhuen ja mesoten itsekseen. Pelkäsin häntä pikkutyttönä kuollakseni, ja jos jouduin kävelemään yksin pitkän matkan maantien laitaa, rukoilin mielessäni että Jumala varjelisi eikä antaisi hullun tulla vastaan. Nykyisin ei kaduilla huonossa kunnossa olevia itsekseen huutelijoita ja kiroajia sanota kylähulluiksi. Ei ole olemassa mitään "siunattua hulluutta".
Mutta takaisin Gogolin Venäjälle, missä hulluuteen suhtauduttiin varsin rempseästi. Kirjailija saatettiin poliittisista syistä julistaa mielisairaaksi. (Niinhän vielä Neuvostoliitossakin.) Ja sellaisten ominaisuuksien kuin ylpeyden ja kunnianhimon - sekä toisaalta arkuuden ja säikkyväisyyden katsottiin ilman muuta johtavan hulluuteen. Sairaaksi julistaminen onkin ihmisten kesken tehokas mitätöinnin keino. Tosin myös Gogol oli elämänsä lopulla mielisairas, kieltäytyi hoidosta ja kuoli nälkiintymiseen.
Mielenkiintoinen heitto yleisöstä Mielipuolen päiväkirja-luennon jälkeen oli: "Aina kun puhutaan Venäjän suurista kirjailijoista, miksi aina puhutaan vain näistä äijistä?!" huudahti vanha rouva.
Samansuuntaisia mietteitä on minullakin ollut halki vuosikymmenten. Esimerkiksi Saksan suuri mies, Johann Wolfgang von Goethe ja hänen järisyttävän kuuluisa, nuoriin romantikkoihin tuhoisastikin vaikuttanut romaaninsa Nuoren Wertherin kärsimykset (1774). Miksi juuri mies - ja vainko mies? - on traaginen hahmo? Entä 'Nuoren Marthan kärsimykset'? Olisiko sellainen saattanut - tai saattaisiko - kiinnostaa kumpaakin sukupuolta? Edes vähän? Miksi Mika Waltarin 'Tule takaisin, Gabriel!'-näytelmässä naiset, vanhatpiiat, ovat naurettavia? Entä 'Tule takaisin, Gabiela!'? Olisiko siinä petetyksi tullut, lopullisesti yksin jäänyt mies naurettava? Ei. Hän olisi traaginen. Näitä esimerkkejä riittäisi. Mieleeni tulee vain patriarkalismin perusprinsiippi: mies=ihminen; ihminen=mies. Hulluudessakin mies on lopulta traaginen. "Ensin naurattaa, sitten itkettää".
Mietin kirjallisuudesta hullun naisen kuvauksia. Oikopäätä mieleen ei tule kuin Jean Rhysin hieno sisäistynyt Siintää Sargassomeri (1967).
Luentosalissa itsenäisen mielipiteen ilmaissut rouva kertoi myös, mikä kirja hänellä tällä hetkellä odottaa lukemistaan. 'Mimotska ottaa myrkkyä'. Hommasin kirjan itselleni antikvariaatista. Paksun lukemiston alaotsikko on Naisten kertomuksia 1800-luvun Venäjältä (SN-kirjat 1990). "Loistavilla kaunottarilla oli päässään muutakin kuin monimutkainen hiuslaite", lupaa takateksti. 