JUMALA KATSOO VÄHÄISEEN

 

Kun olin pieni, kävin mielelläni pyhäkoulua. Kerran, ollessani 4-5-vuotias, opettaja kysyi: " Mitä eläintä Jeesus rakastaa?" Koska olin seurannut kädelläni kävelevää hauskaa leppäkerttua, viittasin innoissani ja sain vastata, että Jeesus rakastaa leppäkerttua! Opettaja kuitenkin rypisti harmistuneena kulmiaan. Vastaus oli väärä. Onneksi joku lapsista tiesi vastauksen: lammasta. " Niin, Jeesus rakastaa lampaita", opettaja vahvisti tyytyväisenä. Hämmennykseni penkissä oli syvä. Jäin katselemaan ikkunasta näkyvää, niityllä seisovaa hevosta. Jotenkin sen katseleminen vain lisäsi avuttoman mieleni taakkaa.  

Paljon myöhemmin, aikuisena, olin Israelissa ja pääsin käymään pienen Nasaretin kaupungin liepeillä olevalla kivikkoisella, kuivalla mäenrinteellä, jossa kitukasvuisten mäntyjen lisäksi kasvoi vain korkeaa, läpitunkematoman piikkistä kaktusta. Siellä, mitättömällä alueella, oli ollut neitsyt Marian koti. Siellä tuo arviolta 14-vuotias tyttönen oli tullut raskaaksi. Jumala oli katsonut vähäiseen. 

Ensimmäinen, jolle Jeesus, Jumalan Poika, ilmoitti olevansa Messias, oli samarialainen nainen. Samarialaiset olivat juutalaisten halveksima sekakansa, jollaisille juutalainen ei edes puhunut, ja joitten asuinalueen, Samarian, juutalainen matkoillaan kiersi kaukaa. Ylipäätään juutalaisen ei tullut puhua naiselle, saati samarialaiselle naiselle. Kristus, Jumala, katsoi vähäiseen. Hän katsoi samarialaiseen ja naiseen, kertoi tälle kuka tämä oli, ja kuka Hän oli itse (Johanneksen evnkeliumi,4.)

Lasteni ollessa pieniä opin kerran heiltä pyhäkoululaulun " Pienen pieni leppäkerttu Jumalaa ylistää. Sillä pieniä ja hentoisia Jumala rakastaa. /  Suuren suuri elefantti Jumalaa ylistää. Sillä suuria ja kömpelöitä Jumala rakastaa. / Pitkän pitkä boa-käärme Jumalaa ylistää. Sillä kaikkien muitten hylkimiä Jumala rakastaa. / Pienen pieni leppäkerttu, suuren suuri elefantti, pitkän pitkä boa-käärme Jumalaa ylistää. Sillä pieniä ja hentoisia, suuria ja kömpelöitä, kaikkien muitten hylkimiä Jumala rakastaa." 

Pian vietämme joulun juhlaa, jolloin  ihme kohtaa meitä kaikkia luotuja. 

Gloria in excelsis Deo! 

KÄVELLEN

 

"Haluan lausua sanan luonnon puolesta, täydellisen ja alkuperäisen vapauden puolesta vastakohtana kansalaisen vapaudelle ja sivistykselle", lausui amerikkalainen filosofi Henry David Thoreau (1817-62). Jatkan ajatusta omasta puolestani: Haluan lausua sanan luonnollisen kävelemisen puolesta, täydellisen ja alkuperäisen kävelemisen vapauden puolesta vastakohtana kansalaisten terveys- ja kuntoilukasvatukselle. 

Luonnollinen kävely ei ole ohjeistettua, säädeltyä, määriteltyä. Siinä ei lasketa askelia, sykettä, aikaa ja rasvanpolttoa. Sitä ei nimitetä liikunnaksi, sillä se on enemmän henkistä kuin lihallista. Jalkojen kulku unohtuu, kun pää ajatuksineen ja aisteineen saa liikettä ja vaihtelun virkistystä. Minusta tuntuu joskus kuin kävellessäni vain istuisin sohvalla tai nojatuolissa ja katselisin uusia maisemia yksityiskohtineen.  Olen kuin kameli joka märehtii kulkiessaan. Varsinkin kirjoittaessani, kesken keskeneräisen työn, käyn välillä ulkona kävelemällä tuulettamassa päätäni. Tuuli tuo raikkautta, oivalluksia ja ideoita.  

Ennen vanhaan, siis silloin kun ei vielä ollut käsitteitä 'liikunta' ja 'hyötyliikunta', oli luonnollista siirtyä paikasta toiseen kävelemällä. Isoäitini tapasi sanoa, että pirssi otetaan vain jos mennään lääkäriin tai hautajaisiin. Jo melkoisen pienenä, alle kouluikäisenä, kävelin pitkiä matkoja yksikseni. Meillä oli auto ja kummatkin vanhemmat ajoivat, mutta kenellekään ei tullut mieleenkään että reipasta lasta olisi kuskattu, jos tämä kerran oli terve. Iltapimeällä jostain kaukaisesta maalaistalosta leikkimästä tullessani saatoin rukoilla kävellessäni, ettei minua tulisi vastaan hullu, rosvo, lumiaura, tai lapsen kaappaaja (joka saattoi olla lukemani satukirjan mukaan peikko). - Isäni käveli vanhuuteensa ja elämänsä loppuun asti, paljon. Hän saattoi sanomalehden pois taittaessaan tokaista: "Lähdenpä käymään kaupungissa!" ja lähti. Auto jäi pihaan. Kilometrit taittuivat sen enempää asiaa miettimättä. 

Kävellessään näkee niin paljon, että jopa pyöräilijät, puhumatta autoilijoista, ikään kuin vain pyyhältävät elämänsä ohitse. - Täällä Helsingissä olen kävellyt Itä-Helsingistä Vanhankaupunginlahden kautta kohti keskustaa jne., kolme ja puoli tuntia katkeamatonta elämysten ja yksityiskohtien virtaa.  - Kaikkein mieluiten kävelisin kuitenkin metsäteillä ja mutkaisilla maalaisteillä, joilla ennen joutui hetkeksi hiekkapilveen, jos auto sattui kaasuttamaan ohitse. Mutta hiekkakin, ja tienvarren rikkaruohostot, tuoksuivat vahvasti kesältä. - Täällä Helsingissä tuoksut puuttuvat, mutta bongasinpa heinäkuussa vilkkaan ajoväylän viertä jalkakäytävää kävellessäni n. puolen kilometrin matkalla 31 eri "vanhaa ystävää" eli ns. rikkaruohoa kukintoineen. 

"Ennen kaikkea meillä ei ole varaa olla elämättä nykyhetkessä", Henry David Thoreau sanoo hauskassa pikku kirjassaan Kävelemisen taito (engl. Walking, 1862), suom. Markku Envall, Jack-in-the-Box, 1997. Hän on myös sitä mieltä, että "tullakseen kävelijäksi on saatava erivapaus Taivaasta. Millään varallisuudella ei voi ostaa tarvittavaa joutilaisuutta, vapautta tai riippumattomuutta, jotka ovat tämän ammatin pääoma. Sen saa vain Jumalan armosta. On synnyttävä Kävelijöiden sukuun. Ambulator nascitur, non fit." Kävelijäksi synnytään, ei tulla. 

Oma tärkeä merkityksensä on minusta myös pienillä, lyhyillä kävelyillä, joita harrastetaan jonkun seurassa. "Lähdetäänkö vähän kävelemään?" on minusta aina hauska ja hyvä pyyntö. Lähden mielelläni. Kävellessä jutellaan, ajatuksia syntyy ja niitä vaihdetaan. Moni ystävyys lujittuu kävellessä. - Kun näen joidenkin kävelevän tuppisuina, en pidä heitä ystävinä keskenään. Olen ihan onneton, jos näen vaikkapa avioparin, joka totisena marssii puhumatta vierekkäin. Ei, se ei ole luonnollista kävelyä, se on vain mekaanista suorittamista, jalkatyötä. 

                                                               

Käveleminen tuo sydämelle apua väsymyksessä ja huolissa, se antaa ratkaisuja pohdintoihin ja virikkeitä mielenvireen latteuteen, se purkaa kiihtymystä ja rauhoittaa levottomuutta, se tarjoaa iloa ja hyväntuulisuutta, se näyttää yllättäen jotain innoittavaa ja ainutlaatuista. Kävellessä voi kohdata jonkun ihmisen. Tärkeintä on, että käveleminen ei sisällä mitään paineita, koska se ei aseta tavoitteita eli vaatimuksia. Kävely on vapautta.   

Ihminen kävelköön myös tyhjän panttina. 

"Ja ihmiset käyvät kävelyllä 

vaatteissansa soratiellä huojahdellen

tämän suuren taivaan alla,

joka kaukaisien kumpareiden takaa

kaartuu kaukaisien kumpareiden taakse."

Franz Kafka

(Kertomuksen 'Erään taistelun kuvaus' alkuruno. Suom. Aarno Peromies.)

MIETTEITÄ VIIKOLTA

Syksy paljasti, että sireeniaitamme keskellä kasvaa Mantsurian jalopähkinä. Opin pari vuotta sitten kaukana kotipihastamme tunnistamaan tämän kasvin, ja nyt: se on täällä. Muistin taas, miten paljon elähdyttävämpää on oikea elämä kuin kerrottu tai kuviteltu elämä. Tosin olen itsekin kuvitellut ja kertonut siemenen merkillisestä matkasta maailmassa kertomuksessa Hedelmä on matkalaukku (Olen nähnyt sellaisen, Tammi 1999).

                                                                                 ______

Eilen aamukahvilla selasin Hesarin Nyt-liitteen. Huomion kiinnitti pieni jutunpätkä otsikoltaan "Taiteen yliannostus". Toimittaja Jose Riikonen siinä palauttaa muistiin tai jakaa tiedoksi ns. Stendhal-syndrooman, joka on saanut nimensä ranskalaiskirjailija Henry Beylen (1783-1842). kirjailijanimeltään Stendhal, mukaan. Riikonen nimittää Beyleä kirjailija-wannabeksi. 

  On tainnut Jose-pojalle olla liian suuri voimanponnistus hankkia ja tarkastaa tietoja. 

  Stendhalia pidetään modernin psykologisen romaanin edelläkävijänä ja hän on yksi Ranskan 

kirjallisuuden ensimmäisistä realisteista. 

     Luin ahmien aikoinaan Stendhalin romaanin Punaista ja mustaa (1830). Se oli kesätyöpaikassani kirjoituspöydn ylälaatikossa valmiina heti kun ruokatunti tai muu lukemisen mahdollistava hetki koitti.

     Huomaan että romaanista on nykyisin saatavilla myös e-kirja. Jos kirjaa luetaan ja siitä otetaan uusia painoksia vielä parisataa vuotta ilmestymisensä jälkeen, voi sanoa että klassikon kriteerit täyttyvät.

Wannabe-kirjailijat eivät ole kirjoittaneet klassikkoja, he eivät ole kirjoittaneet mitään. 

                                                                           ______         

                                                                       

 Nyt kun syksy kiitää kohti talvea, mietin, kummasta me oikein olemme kotoisin, kesästä vai talvesta. Onko kesä vain kaunis uni ja unelma, josta meidän on palattava takaisin kotiimme talveen. Vai onko meidän kotimme kesä, josta meidän on vain aina välillä pakko lähteä pitkälle vaivalloiselle matkalle halki talven - jotta taas pääsisimme takaisin kotiimme kesään.

     Hans Ruinin romaanista Kotiin kesäksi (1960) on oikeastaan jäänyt mieleeni vain nimi. Mahdoinko edes kokonaan lukea kirjaa? 

  "Kotiin kesäksi" on kaunis, syvälle sydämeen käyvä lause. Pitkään unelmoin siitä. Sehän tarkoitti kaikkea, mikä on vapaata, huoletonta, rakastavaa, iloista, kaunista, levollista ja loputtoman hyvää, lohduttavaa. 

Onneksi se kaikki voi sisältyä myös talveen. 

KAREN BLIXEN

 Hämmästyn, etten ollut koskaan maailmankirjallisuuden merellä rantautunut suurelle ihmeelliselle mantereelle nimeltä Karen Blixenin kertomukset. 

Nyt olen. Ja viime yönä huomasin, että jopa unennäkööni liittyi selostus "Karen Blixenin kielellä" - tai jollain sen tapaisella, Blixeniähän ei voi jäljitellä.

Lausahtihan Dagens Nyheterinkin arvostelija 1950-luvulla: "Karen Blixen ei muistuta ketään aikamme kirjailijaa - näin voi sanoa, eikä hänellä ole edes yhtään lähellä olevaa edeltäjää. Sopii toivoa, ettei hän myöskään saa seuraajia. Ylenmäärin persoonallista ei pidä jäljitellä eikä sitä v o i jäljitellä, koska se ei ole täydellisesti järjellä tavoitettavissa."

Minulla oli myös vääriä käsityksiä Karen Blixenistä, oik. paronitar Karen Christiane von Blixen-Fineckestä, s. Dinesen, 1885-1963. Kirjailijanimenään hän käytti myös miehen nimeä Isak Dinesen, saadakseen paremmin uransa alussa, 1900-luvun ensi vuosina, tekstejään läpi kustantajalta. - Luulin hänen saaneen Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Ei saanut, vaikka läheltä liippasi. Hemingway sai, 1954, ja totesi että Blixen olisi ansainnut sen paremmin.  - Luulin että hän kuoli Afrikassa mieheltään saamaansa kuppaan (tietolähde: amerikkalainen elokuva vuodelta 1985). Ei kuollut. Suolistosairauden vuoksi tehty leikkaus epäonnistui  ja Blixen alkoi riutua fyysisesti ja lopulta itse asiassa nääntyi nälkään. 

Kävin kauan sitten Blixenin Tanskan kodissa, Rungstadtlundisssa lähellä Kööpenhaminaa. Se oli hänen äitinsä suvun maatila, jossa Blixen asui lähdettyään lopullisesti Keniasta Tanskaan vuonna 1931. Perhetausta oli yläluokkaista, värikästä ja arroganttia. Opas kertoi, että kun Blixenin isä löydettiin yläkerrasta hirttäytyneeenä, vaimo kuittasi uutisen hymähtämällä: "Upseerina hänen olisi pitänyt ymmärtää ampua itsensä."

Kun aloitin kokoelmasta Seitsemän salaperäistä tarinaa ja siitä umpimähkään kertomuksella Uneksijat, häkellyin kerronnan suggestiivisuudesta, aistimusvoimaisuudesta ja sadun kaltaisesta salaperäisestä loistosta. Niin, sadun. Blixen kuuluu tarinankertojien ikiaikaiseen heimoon (ovatko he jo kuolleet sukupuuttoon?). Sadun keinojahan ovat käyttäneet myös niin Gogol kuin Kafka, sekä lukuisat runoilijat ja kuvataiteilijat. Aidon sadun voima (lumous & pelottavuus) on se, että se näyttää, unien lailla, välähdyksiä todellisesta sisäisestä maailmasta.  - Karen Blixen fabuloi kuin itämainen sadunkertoja, mutta toisessa kertomuksessa hän on jo siirtynyt jonnekin vallan muualle, ajassa ja paikassa. Hänellä on kyky terävään ja syvältä leikkaavaan ihmiskuvaukseen, mutta samanhetkisesti hänen tarinansa välkähtelee niin leikkisästi ja jopa seikkailullisesti, ettei kertomus koskaan pysähdy mihinkään pitkästyttävään ja vain puoliksi ajateltuun. Blixen on aina selväpiirteinen ja määrätietoinen. Hän höystää tarinoitaan mystiikalla, symboliikalla ja filosofialla, mutta niin, että kaikki yhdessä tuottaa lukijalle paitsi henkistä, myös esteettistä mielihyvää. 

Jonkin juoksutuksen kohdalla minua huvitti, miten veitsenterällä hän vie kertomustaan: pienikin lipsahdus, niin oltaisiin banaalin viihdekirjallisuuden kuvastossa. Mutta ei, vähäisintäkään lipsahdusta ei tapahdu. Mikä uhkarohkeus ja varmuus! Ja huumorintaju - myös tässä?

Kertomukset alkavat usein ikään kuin jonkun toisen suulla: "Mira Jama kertoi tämän tarinan" --",  "Muuan vanha aateliasnainen kertoi tämän tarinan--", "Tanskalaiset kertovat monia kauniita tarinoita pienestä Hirschholmin kaupungista--", "Keskustelun kuluessa vanha paroni von Brackel kertoi minulle seuraavan tarinan--". Tai joskus suoralla puhuttelulla: " Hyvät lukijat, minä en halua houkutella teitä lukemaan mitään sellaista, mikä voisi myöhemmin tuottaa teille pettymyksen."

Houkutteleva vetäisy tarinaan voi olla myös alkukuva: " Vuonna 1863 oli muuan dhow matkalla yöllä täysikuun aikaan Lanusta Sansibariin ja se purjehti rannikon suuntaisesti meripeninkulman päässä mantereesta." Tai:" Augustus von Schimmelmann, raskasmielisyyteen taipuvainen nuori tanskalainen aatelismies, oli kirjeenkirjoituspuuhissa myllynkivestä tehdyn pöytänsä ääressä."

Eniten - ehkä koko ajan - Blixen kirjoittaa rakkaudesta, rakkaudesta ja kuolemasta, ja ehkä erityisesti kuolemasta, vaikkei koskaan suoraan, vaan toisinaan vasta kertomuksen viimeisissä kappaleissa. Kuolema on väliseinä, josta jokainen kohtalonsa omaisesti astuu: joko odotettuun elämän toteen käymiseen ilossa ja rakkaudessa (esim. Babetten pidot ja Kummitushevoset) tai levottomuuteen ja täyttymättömään kaipaukseen (Erakot).

Suomennoksina (tanskasta ja englannista) Blixenin kertomuksia on 1900-luvun alussa kirjoitetuista 60-luvulle. Pidän antoisimpina 1950-luvun tarinoita. Sen sijaan postuumina 1963 julkaistu Blixenin viimeinen kirjoitustyö Ehrengard on minusta hämmentävän hajanainen ja rakenteeton. Taikka sitten en ole ymmärtänyt. Sanoihan kirjailija itsekin: "On kertomukselle eduksi, ettei sitä ymmärretä kuin puoliksi."

  

KAUPASSA

Ainakin ennen korona-aikaa ja ruokaostosten nettitilauksia joittenkin älykköinä pidettyjen ihmisten kuuli puhuvan alentuvaan sävyyn ruokakaupassa käymisestä. Kolumnissaan tai muussa mielipiteen ilmaisussaan he saattoivat mainita tämän banaalin kärsimyksensä. Tuli selväksi, että esimerkiksi automarkettien maanalaiset parkkihallit ja ostoskärryjen työntäminen eivät lainkaan sopineet yhteen heidän älyllisen kapasiteettinsa kanssa.

Minusta taas ruokamarket on mitä antoisin psykologinen, sosiologinen, kulttuurinen ja jopa esteettinen kokemuskenttä. Minulla on ollut paljon mielenkiintoisia kohtaamisia marketissa. Unohtumattomiin tietysti kuuluu mm. tilanne, jossa kiinalainen pyytää minulta apua riisin valitsemiseen ja japanilainen tiedustelee voiko täältä ostaa kalanpäitä. Amerikkalainen on tuskaillut minulle maitohyllyllä, mikä ihme kaikista "kermoista" on ihan tavallista normaalia peruskermaa?! Keski-ikäinen afgaanimies lähestyi minua kerran yllättäen (hätkähdin luumusoseitten äärellä) kysyäkseen erittäin kohteliain sanakääntein, voisinko neuvoa hänen vaimoaan (seisoi kauempana hymyillen), miten joulutorttuja tehdään. Olen kurotellut ja kavunnut ojentaakseni vanhoille hauraille lyhyille ihmisille ylähyllyiltä kananmunia, mehupulloja ja pesupulveria. Hedelmäosastolla joku on aloittanut keskustelun appesiineista lähtien niitten makueroista ja päätyen poliittiseen pohdiskeluun siitä, mistä maista appelsiineja nykyisin tuodaan ja miksi isaraelilaisia jaffoja ei enää näy kuten ennen.
Pikkukaupungin supermarketissa seurasin haltioituneena 12-13-vuotiasta ryhdikästä tukevaa mustalaispoikaa, joka oli heti sisään astuessaan niin loisteliaan itsetietoinen ja karismaattinen, että siirsin hänen soinnukkaalla äänellä myyjille huudahtelemansa käskyt, eleet, kävelytavan, koko hänen persoonansa suoraan erääseen novelliini (kokoelmassa 'Matka joka aina taitttui'). Niin, voisin jatkaa kertomalla market-elämyksiäni ja havaintojani melkein loputtomiin. - Joskus myös tunnen esteettistä mielihyvää, kun näen, miten kauniisti mustat kiiltävät munakoisot on ladottu suureksi rattaaksi, jonka sisälle kapeat vihreät purjot on aseteltu kuin vinhasti pyörivät kellonviisarit. Ihmettelen yltäkylläisyyttä, jossa elämme. Joskus kärryavainta lukkoon työntäessäni ajattelen, että on hienoa, että minulla on aina rahaa ostaa ruokaa.

Niinpä tällaisena täysin oppineena ruokaostoksilla kävijänä tartuin mielelläni japanilaisen Sayaka Muratan  menestysromaaniin Lähikaupan nainen, suom. Raisa Porrasmaa, Gummerus 2020.

Se on pieni hauska, taitavasti kirjoitettu kirja. Se on myös virkistävän lyhyt, 126 sivua, mikä on harvinaista nykyisin. Kuitenkaan se ei ole mikään taiteellinen kikkara, joka on onnistuttu pakertamaan vähän yli satasivuiseksi. Ei, Lähikaupan nainen on teeskentelemätön ja kompakti arjen kuvaus yhteiskunnan - niin japanilaien kuin vaikka suomalaisenkin - urakeskeisestä työkulttuurista ja naisiin kohdistuvista odotuksista.
Päähenkilö Keiko on jo 36-vuotias ja edelleen opiskeluaikojensa osa-aikatyössä samassa lähikaupassa, konibinissa, jossa hän on ollut edelliset 18 vuotta. Kuitenkin Keiko on akateemisen koulutuksen saanut. Miksei hän ole koulutustaan vastaavassa työssä ja luo uraa? Miksei hän ole naimisissa? Naisellahan on kaksi vaihtoehtoa: ura tai avioliitto. Kummatkin hyödyttävät yhteiskuntaa.
    Paineita Keikon ympärillä kasvatetaan. Vaikka jo kertomuksen alussa kuvaillaan Keikon autistisia piirteitä, hänellä on, vastoin kuin autisteilla yleensä, kaiken keskellä kyky havaita muitten tunnetiloja ja sosiaalisia vihjeitä.

Lisää kuvateksti

Keiko on henkeeen ja vereen sitoutunut muitten mielestä mitättömään ja yksitoikkoiseen työhönsä pienessä konibinissa. Myyjien selkeät ja kaavamaiset toimintaohjeet, täytettyjen hyllyjen suorat rivistöt ja paistopisteen tapahtumat ovat hänen elämänsä selkärankaa. Maailmassa jossa "höpistään kauniita sanoja elämäntyylien moninaisuudesta" Keikon elämäntapa on perheelle ja tuttaville kuitenkin jatkuva säälin ja ihmetyksen aihe.

    Vaikka kirjaa äkkiseltään voi joku pitää "hyvin japanilaisena" (kuten takakansiteksti), sen kysymykset ovat minusta aivan yleismaailmallisia. 

Japanin merkittävimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Murata (s.1979) on itsekin ollut osa-aikatyössä tokiolaisessa lähikaupassa. Häneltä on ollut terävä ja omaperäinen oivallus kuvata yhteiskuntaa tuon mitättömänä pidetyn työn ja sille omistautuneen työntekijän kautta.     

PUOLUKOITA

Olin eilisen päivän puolukassa. On hauskaa etttä suomessa voi olla puolukassa, mustikassa, vadelmassa, sienessä ja kalassa - mutta markettiin mennessään ei kuitenkaan ole ruuassa.
     Puolukoitten takia joutuu yleensä samoamaan metsässä vähän kauemmas kuin mustikoita poimiessaan. Valoisa metsäkangas korven reunstamine laakeine kallioineen, metsähiljaisuuksineen, tuulen kohahduksineen ja sinisine taivaineen on virkistyksen ja rauhan tyyssija. Jäkälässä näin törröttävän pitkän ruskearaitaisen haukan sulan.

Poimiessani ajattelin lapsuuteni lukuelämystä, kirjaa Pako Lapin erämaassa (kirj. Vilho Rantanen, Kustannusosakeyhtiö Päivä, 1967). Se on tosipohjainen kertomus inkeriläisperheen (neljä lasta, joista nuorin 6-vuotias, ja äiti lisäksi raskaana) uhkarohkeasta pakomatkasta Mursmanskista kohti Petsamon valtatietä Suomen puolelle. Eletään 1930-lukua. Eksyminen, sairaus, yhdeksän vuorokauden taival ilman leipää, Lapin lukuisat virrat, suuret asumattomat selkoset...vaellus tuntuu välillä toivottomalta, mutta ihmeitä kuitenkin koetaan. Rohkea toivon mieli, elävä usko Jumalaan, antaa voimia silloinkin kun niitä ei enää ole. Eläydyin perheen nälkään ja uupumukseen niin, että taisin hakea leipäpalan varmuuden vuoksi illalla tyynyni alle. Perheellähän ei ollut syödäkseen muuta kuin puolukoita. 

Paljonkin merkitystä ja myyttisyyttä näkyy liittyvän puolukkaan. Merkityksistä suurin on tietysti puolukka ravintona. Sitä on kerätty viljan jatkeeksi ja saatu leipää ja marjamämmiä, tehty mehua ja puuroa ja piirakkaa ja survosta, joka bentsoe-happonsa ansiosta säilyy loistavasti ilman kallisarvoista sokeria. Itse asiassa puolukassa itsessään on enemmän sokeria eli energiaa kuin missään muussa suomalaisessa marjassa. Vielä pari vuosikymmentä sitten puolukasta käytettiin arkipäiväistä ja hiukan vähättelevääkin määritelmää 'talousmarja'. Nykyisin puolukka on aateloitu 'super foodiksi'. Kiitollinen puolukka.

Kalevalassa puolukka hehkuu myyttisyyttä. Koko eepos päättyy runoon neito Marjatasta ("Neitsyt Maria"), jolle syntyy poika puolukasta. Poika on Karjalan kuningas ("Kristus"), jonka voiman edessä Väinämöinenkin on heikko. Niinpä mahtimies Väinämöinen suuttuu ja lähtee pois, ennustaen kuitenkin, että häntä vielä kerran kaivataan uutta sampoa, kanteletta ja valoa kansalle laittamaan; hän laskee vaskisella veneellä maan ja taivaan väliin, "jossa vieläkin lienee". Kanteleen ja suuret laulunsa hän jätti kansalle perinnöksi. Mahtava puolukka.

Varsin usein muistuu puolukkametsässä myös mieleen vanha kauhutarina, jonka ruotsalainen kirjailija Harry Martinson kertoo kirjassaan Nokkoset kukkivat (Nässlorna blomma, 1935. Suom.1974).
Maalaistalon väki kokoontuu mielellään tarinoimaan. Vakavana kerrotaan paikallisista aaveista ja kummituksista kolmen, jopa neljän sukupolven ajalta. "Kaikki haamut nimettiin ja kuolinvuosista ja sellaisesta oltiin hyvin tarkkoja. Ei haluttu puhua tyhjään ilmaan".
     Haamujen joukossa on kirouksen alainen pikku akka, joka kummittelee kädellään. Käsi on laiha, kalmanvalkoinen ja täynnä puolukoita. Selitys on yksinkertainen. "Hän oli myynyt sielunsa itselleen Paholaiselle Holjen metsässä." Setsemänkymmenen vuoden täyttyessä sielunvihollisen piti saada hänet haltuunsa.
"Vaatija tuli määräpäivänä. Eukko ei ollut kotosalla, mutta Paholainen etsi hänet käsiinsä Ljungtavanin nummelta, jonka liepeiltä vanhus haeskeli puolukoita.
  - Sissa, ota huomioon, nyt minä olen tässä.
Mutta Sissa turvautui ruikutukseen:
  - Herra, eikö ole mitään apua?
Paholainen naurahti.
  - Onpa yksi keino, hän sanoi.
  - Mikä niin? kysyi Sissa.
Paholainen raapi syyliään ja virkkoi:
  - Minä luen kolmeen. Ennen kuin sanon kolme, pitää sinun kylpeä marjamurskassa, muutoin muutut tuuleksi.
   Sissa vinhasti noukkimaan marjoja, mutta mättäissä oli niukasti. Vaikka Paholainen ei pitänyt kiirettä, akka ei kuitenkaan ennättänyt.
   Kun Paholainen sanoi kolme, akka seisoi saaliinaan vain kourallinen marjoja ja katosi. Ainoastaan puolukoita pitelevä käsi oli jäljellä, vain oikea käsi oli murskan peitossa. Hyvinä marjavuosina saattaa nähdä sen kiitävän mättäältä mättäälle ja poimivan puolukoita, jotka se sitten karistelee maahan."

AMMATTEJA

Kirjallisuuden klassikoissa puhutaan salaneuvoksista, kotiopettajista, seuraneideistä, kamariherroista, sekundanteista ja imettäjistä.

(Marcus Collin, Ajureita, 1931.)

Heitä ei enää ole.
Vuonna 2015 Etla julkaisi tutkimuksen yli viidestäkymmenestä ammatista, jotka tulevat katoamaan Suomesta. (Nyt luettelo olisi varmaan pitempi.)
Silmät pyöreinä luin: " - -, kirjastotyöntekijät, koristemaalarit, kultasepät, arkistotyöntekijät, kioski- ja torimyyjät, tarjoilijat, sepät, verovalmistelijat ja -tarkastajat (!), myyjät, farmaseutit, - -".
      Eipä aikaakaan kun Helsingissäkin oli vielä raitiovaunun rahastajia, hissityttöjä ja vedenneitoja. Hämmästyin, kun kuulin menestyneen oloiselta helsinkiläismieheltä 60-luvun lopulla, että hän on reikäkortin lävistäjä. Turhaan hymyilytti. Hänhän oli edelläkävijä.

Kun painun ajatuksissani vielä syvemmälle 1900-lukuun, peräti 50- ja 60-lukujen maaseutuelämään, jonne lapsuusvuoteni osuvat, muistan ammatteja ja ihmisiä, joita ei voisi enää kuvitella olevan olemassa.
    Ensimmäisenä silmiini nousee kulkukauppias.
Hän ilmestyi aina joskus keittiöön. Hän istui tuolilla hellan edessä, suurikokoinen murheellinen hahmo, joka minusta muistutti hiukan Aku Ankan Mustaa Pekkaa. Paitsi että hän oli hidasliikkeinen ja puhumaton - ja ilmiselvästi murheellinen. Hänen toinen kätensä roikkui rinnan päällä polion surkastuttamana. Eteensä lattialle hän oli avannut laukkunsa, jossa näkyi kanttinauhaa, neppejä, nappeja, pinnejä, vetoketjuja, hakasia, karhunlankaa... Äiti osti aina jotain. Sitten mies nousi, heilautti ison laukun toiselle, terveelle olalleen ja lähti jatkamaan matkaa. Näin joskus hänen pää painuksissa etenevän tallustavasti kohti Forssaa, Humppilaa...sinne minne maantie kaarsi. Äidiltä kuulin, että kulkukauppiaalla oli elätettävänään suuri perhe.

Pitokokki oli tomera, toimelias ja arvostettu naisihminen maaseudulla. Pitokokit olivat emäntiä tai itsellisiä ja he saapuivat taloon suurten juhlien alla. Osaava pitokokki oli korvaamaton. Paistit, syltyt, räätingit, loorat, aladoopit, sillit, rosollit, juustot, kiisselit, kakut, kranssit, pikkuleivät, hedelmäsalaatit, kaikki pitokokki loihti esiin. Hän pyöräytti kahdella puulastalla voista suitsait voipallopyramidit tarjolle pöytään, hän teki omat kahvisekoituksensa ja itse jopa sinapin. Näin pitokokkeja usein, kynnyksen takaa, sillä keittiöön ei lapsilla ollut asiaa, kun pitokokki apuvoimineen touhusi.  Kun kodissani pidettiin piispantarkastus, pitokokkeja oli useita. Keittiö höyrysi.

Läheistä sukua pitokokeille olivat lapsuuteni martat, jotka lähes kaikki olivat entisiä lottia ja loput ns. pikkulottia. Sain tuta heidän toimeliaisuutensa ja tarmokkuutensa kesällä 1965, kun tein heidän kanssaan linja-autolla pariviikkoisen kesälomareissun Etelä- ja Pohjois-Karjalan halki Kainuuseen ja Lapin porteille. Yövyimme kovin vaatimattomissa retkeilymajoissa kivikovilla muhkurapatjoilla lattialla tai hetekoissa, mutta joillakin paikkakunnilla meidät jaettiin paikallisten marttojen sydämellisiin koteihin. Ennen marttakotiin astumista heläytettiin pihamaalla yhdessä marttalaulu.
Ruokaa riitti aina, siitä nämä super-käytännölliset naiset pitivät huolen. Muonitus pelasi. Jos ei syöty marttakodissa, linjurin perästä vedettiin esiin suuret padat. Melkein siinä samassa tuli jo paloi patojen alla jonkin järven rantahietikolla. Toisessa padassa tuli soppaa, toisessa kuohui ruskeavaahtoinen kahvi. Nisulettejä, mehua ja korppuja ilmestyi auton perästä simpsalapim. Martat olivat reissulla iloisia. Hiekkateitä mennessä laulettiin. Heidän seurassaan oli hauskaa ja turvallista. Ystävystyin monen kanssa niin, että kävin vielä joskus matkan jälkeenkin tervehtimässä näitä 'tätikavereitani'.

Keittiöhommissa uurastaviin naisiin kuuluvat myös kotiapulaiset. He myös asuivat toimipaikassaan, keittiön takana olevassa pienessä kapeassa huoneessa, jota jotkut nimittivät 'palvelijanhuoneeksi'. Kotonani ei koskaan sanottu 'palvelija'. Tyynet, Astat, Kyllikit, Martat ja Tuulat olivat 'apulaisia'. Heitä oli kaikenlaisia, vaihtuvana joukkona; jotkut olivat 'ilkeitä', jotkut 'kilttejä'. Apulaiselta saattoi saada päin korvia, kun vanhemmat eivät olleet näkemässä, joku taas otti sunnuntaina mukaansa pyöräretkelle ja salli käydä huoneessaan katsomassa ristipistotyön etenemistä. Äitini kotona oli yksi ja sama apulainen rippikouluikäisestä lettipäästä vanhuuteen asti. Kun lastenlapsia syntyi muualla päin Suomea, Mamma lähetti tämän uskollisen apulaisensa vuodeksi tai pariksi auttamaan, sitten hän taas palasi asemapaikkaansa Pohjanmaalle.

Toisella isoäidilläni oli suuri perhe ja kasvattilapsiakin, mutta ei koskaan apulaista. Hän oli lempeä hurskas ihminen, syntynyt 1890. Kun kerran olin hänen ja isoisän luona 60-luvun lopulla, kuulin isoäidin huudahtavan ilahtuneena ikkunalta: "Pesumuija tulee!" Vanhuudessaan hän oli ottanut vähän pyykkiapua. Pesumuija-nimitys ei hänen suustaan ollut hiukkaakaan alentava. Olihan hän minullekin kerran tokaissut ystävällisesti: "Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Myös mustalaiset."

Aino Saari oli lapsuuteni tärkeä ja rakas ihminen. Hän oli ratavartija. Aino istui pienenpienessä kopissa radan vieressä ja aina vähän ennen kuin Turun juna pyyhälsi ohi, hän kävi laskemassa puomin tien eteen. Sain istua Ainon kopissa ja katsella kun hän kutoi minulle revontulipuseroa viittä eri väriä käyttäen. Kello raksutti hyllyllä, sen viisareita tarkattiin. Sillä kun Turun juna oli tulossa, Aino hääti minut pois. Aino teki työtä myös postissa, hän kuljetti rattailla isoja postisäkkejä asemalle ja heitteli niitä tavarajunaan. Välillä hän pelotteli, että panee minutkin säkkiin ja heittää junaan, mutta tiesin, ettei niin kävisi, sillä Aino oli - vastoin kuin muut aikuiset - aina tasainen ja taatun luotettava.

Ällistytin joskus kouluvierailulla lapsia kertomalla, että kun olin heidän ikäisensä, maalla kaikkialla kulki hevosia. Kirkon, aseman ja postin edessä oli pitkiä hevospuomeja, joihin hevoset sidottiin suitsista siksi ajaksi kun käytiin hoitamassa jokin asia. Hevoset kalusivat puomeihin kuoppia. "Sä oot kyllä hirveen vanha!", sanoi joku poika vähän epäuskoisena. "Ootko sä sata?"
No, vuona 1956 Suomessa oli kuulemma vielä yhtä paljon hevosia kuin traktoreita. Ja kotipaikkakunnalleni tuli sotien jälkeen paljon siirtokarjalaisia, heille varsinkin hevonen oli kuin auto meille. Erityisesti muistan karjalaismiehen nimeltä Hesekiel Lius, hän oli hevosmies, sillä aina kun hänet näin, hän seisoi miehekkäänä rattailla ja ajoi hevostaan. Hän, kuten muutkin hevosmiehet, päästi huuliltaan hienon viheltävästi vingahtavan ja terävän maiskauksen lähtökäskyksi hevoselle. Se oli aivan toista vaikeusastetta kuin pysähdys-ptruuu. Harjoittelin kumpaakin. Sen lähemmäs en hevosia uskaltanutkaan, sillä hevospuomien luona miehillä oli tapa huomauttaa: "Kakarat kauemmas. Jos kuljette hevosen turvan alta, se kiskaisee teiltä päänahan irti."

(sukulaistalon hevosmiehiä)

Eräs luokkatoverini asui pikku talossa suuren maalaistalon lähellä. Talossa oli ikkunaluukutkin kuin satukirjassa. Koska he olivat juuri muuttaneet, kysyin miksi he olivat muuttaneet. "Meidän isä on tossa talossa renki", sanoi tyttö. Menin jotenkin hämilleni, sillä kotimaisista elokuvista olin oppinut, että rengit ovat filmitähtiä ja nuoria ja rakastuneita.

Muutama vuosi myöhemmin asuin kaupungissa ja olin mennyt oppikouluun. Heti syksyllä luokanvalvoja nostatti jokaisen vuorollaan pystyyn ja tämän tuli ilmoittaa kuuluvalla ja selkeällä äänellä isänsä nimi ja ammatti. Opettaja kirjoitti isät ja ammatit kirjaansa. Yksi tytöistä sanoi, ettei hänellä ole isää. "No entä äiti?" luokanvalvoja kysyi kärsimättömästi, kynä valmiina kirjoittamaan. "Hän on kadunlakaisija", tyttö sanoi. Tunsin sääliä tyttöä kohtaan, mutta hävetti tuntea sääliä, koska sellainen oli ylpeyttä. Toivoin kovasti, ettei tytön äiti joutuisi tulemaan luudan kanssa juuri koulun kohdalle, vaan että hän lakaisisi katua jossain kauempana. "Miten ihmiset oikein elää? Miten ne oikein pärjää?" mietin tuskaisesti. Ehkä siitä pitäen halusin aina kirjaakin lukiessa tietää, mikä ammatti kullakin henkilöllä on. Jos ei kerrottu ammatteja, koko juttu oli mielestäni hölynpölyä. 

Vasta paljon myöhemmin huomasin, että kirjallisuus - ns. korkeakirjallisuuskaan - ei suinkaan aina kerro ammatteja ja taustoja. Pahimmillaan henkilöhahmot ovat kaikesta irti leikattuja kuin paperinuket, joita siirrellään.   

 

PIANO

Huoneessa on nyt tyhjä seinä. Piano on poissa. Hullu Muurahainen-niminen soittimien siirtoon erikoistunut firma kantoi sen pois. Lahjoitin klaveerin sinne, missä se pääsee arvoiseensa käyttöön: soimaan.
       Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun asun kodissa, jossa ei ole pianoa.
       Kävin lapsena ja nuorena musiikkiopistoa. Kurssi- ja kevättutkinnot olivat merkittäviä tapahtumia, joihin ei ilman sydämen jyskytystä menty. Niistä kuitenkin selvisi. Toisin olivat teoriatunnit tentteineen. Taisi koko opiskeluni lopulta kaatua siihen, ei yksinkertaisesti älli riittänyt. Eikä tavoitteellisessa opetuksessa ollut sijaa pelkälle ns. soittamisen ilolle. Opettajinani teoriassa olivat nuoret säveltäjät Jarmo Sermilä ja Erkki Jokinen, joka myöhemmin siirtyi Sibelius-Akatemiaan lehtoriksi ja professoriksi. Paikka oli Hämeenlinnan vanha musiikkiopisto, röttelö, jonka joka huoneessa soi, ja jonka katepillarit myöhemmin lanasivat maan tasalle. Tuntia odotellessani katselinkin joskus ulos ikkunasta seinän takana heinikossa juoksevia rottia. Tauno Marttinen, kansainvälisesti tunnettu säveltäjä, oli rehtorina. Hän oli isällinen ja lämmin hahmo.
Romaanissani Jonakin toisena päivänä (Otava 1994) on nimiä mainitsematon kuvaus Marttisesta ja kurssitutkinnosta. Kurssitutkinnot pidettiin usein yliopettajan, pianisti Aino Kurki-Suonion kulttuurikodissa. Vallitsi arvokas, hiiskahtamaton jännitys ja hiljaisuus. Pianonsoiton lisäksi kuului vain aika ajoin kitinä, kun valppaat soitonopettajat riensivät säätämään pianotuolin korkeutta oppilaalleen sopivaksi. Marttisen leppoisuuden tasosta pääteltiin, miten kenenkin kappale oli mennyt.
" Nojatuolissa lepäävä rehtori oli ottanut itselleen omenan vieressään pienellä pöydällä olevalta vadilta - se oli kuulemma aina hyvä merkki - ja haukannut siitä. Yliopettaja oli hänkin vaikuttanut kerrottua vähemmän hermostuneelta, ja hattuhan hänellä oli aina päässään, ei lähdön merkiksi vaan herkkyydestä ja tyylitajusta."
      Isäni vanhempien kodissa oli upeasti soiva Steinway & Sons, jonka norsunluisilla koskettimilla vanhemman veljeni ja minun piti aina vuosittain antaa soittotaidon näyte isoisälle. Pelasimme varman päälle ja soitimme saman kappaleen kuin kevättutkinnossa, sitähän oli hiomasta päästyä hiottu. Isoisä kuunteli viereisessä huoneessa. "No niin", hän saattoi nyökätä lopuksi hyväksyvästi.

Kaikki tällainen kuuluu ja kuulostaa kaukaiselta maailmalta. Ovatko pianot kodeissa menneisyyttä? Ovatko kirjahyllyt kodeissa menneisyyttä?
Ensin myytiin piano on Merete Mazzarellan kirjasarjan ensimmäinen osa vuodelta 1979. Piano siis myydään rahavaikeuksissa ennen mitään muuta? Onko piano ollut silloin vain porvarillinen koriste?
      Kirjailija Harry Martinson määrittelee pianot ja kodit:
"Keskiluokkaa on neljänlaista: 1) sivistys ja piano, 2) sivistys, mutta ei pianoa, 3) ei sivistystä, mutta piano, 4) ei sivistystä eikä pianoa." (Nokkoset kukkivat, suom. 1975.)

Kun pianomme on päässyt uuteen paikkaansa, se viritetään. Niinhän täytyy aina tehdä, jos soitinta on järkytetty siirrolla ja lämpötilojen vaihtelulla.
Pianonvirittäjän kutsuminen on vähän kuin hammastarkastus. Millä tolalla asiat ovat?
Pianonvirittäjät saapuvat laukkuineen ja äänirautoineen. Kirjoitin siitäkin kerran. Pikkutyttö on kotona toipilaana:
"Herätessään hän kuuli merkillisen yksitoikkoista soittoläksyä seinän takaa. Hän seurasi ja kuunteli, mutta ei voinut käsittää, kuka soitti. Sehän ei ollut edes sormiharjoitusta! Oli oikein kidutusta kuunnella tuollaista jääräpäistä kilkutusta. Hän nousi istumaan ja sängystä lattialle. Väliköstä näkyi huoneeseen, jossa pianonvirittäjä touhusi pianon kimpussa. Pianonvirittäjä oli soittotaidottomin ja ikävystyttävin henkilö, jonka hän tiesi. Aivan kuin lääkäri, pianonvirittäjäkin ilmestyi paikalle arvaamatta. Mutta hän viipyi paljon pitempään eikä puhunut mitään, ei ainakaan lapselle. Eikä hänelle saanut puhua, koska hän keskittyi. Mihin? Mukava toipuminen keskeytyi nyt pianonvirittäjän seuraamiseen ja kuuntelemiseen.
Olisi tullut mieluummin vaikka nuohooja!"  (novelli kokoelmasta Olen nähnyt sellaisen, Tammi 1999.)

Hän, joka osaa, ja hän, joka kaikessa on vielä salaisuus.

OMISTAMISESTA

(Helmi Kuusi, Onnea)

Mietin joskus, miksi ihmiset - joku ihminen - ottaa koko ajan valokuvia. Miksi hän ei lähde edes ulos luontoon kävelylle ilman että metsästä kaiken aikaa kuvia makroputkeensa.

      Kuvia on monella yksityisellä ihmisellä tallenteina jopa tuhansia. Mitä hän niillä tekee? Katseleeko hän niitä myöhemmin? Urbaaneja vieraita näkymiä, ikkunapieliä, kaupunkien siluetteja, drinkkilaseja, merta, museoitten sisäänkäyntejä..?

      Olen ollut ulkomailla häissä, joissa ei juuri ehditty juhlia ja seurustella, koska koko ajan keskityttiin loputtomaan kuvaamiseen ja poseeraamiseen. Valokuvista tehtiin hienoja kirjoja. Niitä katseltiin jälkeenpäin. Niitten myötä oltiin häissä ja elettiin häät. Häät ikään kuin omistettiin kuvien kautta. 

Kirjoittajana tiedän, että kun jostain asiasta kirjoittaa, sen samalla menettää. Asia tulee rajatuksi, kuvatuksi, käsitellyksi, määritellyksi - ikään kuin omistetuksi - ja saman tien se haihtuu ja katoaa. Siitä on tehty symboli, kuva, kirjain. 

Väitänpä, että tallentaminen edistää unohtamista. 

Paul Auster puhui tästä kirjoittaessaan isästään kirjan Yksinäisyyden äärellä (1982, suom.2005)."En tiedä, haluanko haudata isäni kirjoittamalla, vai pysyttää hengissä". 'Hengissä pysyttäminen' oli kaiketi yritystä määritellä isä - omistaa tästä kuva - ja saada sen kautta itselleen rauha.

Toisaalta, onko kuva omasta lapsuudesta paljolti valokuvien linkittämä?

Unohtuisivatko jo kuolleitten läheisten kasvot, ellei heistä olisi tuttuja kuvia?

Jottei kadottaisi, vaan omistaisi, täytyy olla kuvia ja mielikuvia.Niitä valikoidaan ja vakiinnutetaan. 

Olen miettinyt, mitä ihmiset tarkoittavat onnellisuudella. Perustuuko onnellisuuden tavoittelu ajatukseen, että jos elämä olisi toisin, se olisi mieluisampaa ja mukavampaa? Vapaampaa ja huolettomampaa? Olotilaa täydessä terveydessä ja vauraudessa?

       Ehkäpä sekin pohjimmiltaan olisi juuri omistamista, elämän täyttä omistamista? Sen rajaamista kiinnostavaksi ja mieluisaksi, sen omaehtoista linjaamista ja hallintaa?

Yleensä puhutaan onnellisuudesta, vaikka voitaisiin puhua tyytyväisyydestä ja ilosta ja (jopa) kiitollisuudesta. 

Onni, onnellisuuden kokemus, ei minusta voi olla kuin yllättävä ja hetkellinen. Sitä ei edellä mikään pyrkimys tai pyyde. 

Arkisella tasolla tulee mieleeni Kari Saviniemen runonsäe: ' -- hänen silmiään minä rakastan, sitä valoa, hänen on kirkkaus, hän itse pehmeys, mutta ovessa kerran vain pyörähti hän'.

Onni ei jää omistettavaksi, se vain pyörähtää ja välähtää.

Harvinainen on räpäyksen kestävä syvimmän onnen kosketus, ja ehkä hyvä niin. Sillä: 

 ' Onni haavoittaa meitä '(Michel de Montaigne (1500-l.)  

 

SALAINEN ASIAPAPERI

Hyttysen tyttärien täytyy kaikkien ryhtyä laboranteiksi.
Ne eivät saa valita. Vaikka joku niistä haluaisi siivouspäälliköksi ja toinen vapaaksi taiteilijaksi, ne eivät saa tehdä tahtonsa mukaan. Niitten pitää oppia imemään verta ja varastoimaan ja käsittelemään koeputkia. Kilinä ja ininä ja marina ja moite säestää hyttysneitien harmaata nuoruutta. Ei tule kuuloonkaan, että ne pukisivat päälleen muita kuin harmaita työkaapuja. Hyvin pian niillä kaikilla on huono ryhti, koska niitten on joka hetki oltava kumartuneena työnsä ääreen. Vapaa-aikaa ei ole silmänräpäystäkään. Monet tosin lintsailevat ja roikkuvat seinillä tai haahuilevat ilmassa. Mutta silloinkin ne kuulemma odottavat vain asiakkaita.
      Hyttysistä eivät pidä kuin linnut, jotka syövät niitä, mutta lintujenkin mielestä hyttysiä on liikaa. Ei kai kukaan aina jaksa syödä hyttystä, kyllä välillä tekee mieli muitakin makuja.
       Hyttysen poikien ei tarvitse ryhtyä laboranteiksi. Niille ei ole tarjolla mitään ammattia. Linnut nielevät niitä hajamielisyyksissään kuin ilmaa.
       Enemmän kuin mistään, hyttyset pitävät ihmisistä. Missä vain ihminen kulkee, sinne rientävät hyttysetkin pistovälineineen.
       Niitten työ on haastavaa, antoisaa ja vaarallista. Se vaatii täydellistä tilannetajua, hienotunteisuutta ja ripeyttä. Kuka tahansa koppakuoriainen ei siihen pystyisi, edes koulutettuna. Hyttyset eivät myöskään ole karkeita ja huonokäytöksisiä kuten paarmat, jotka siekailematta käyttävät veitsileukojaan; eivätkä hyttyset yhtäkkiä nouse puolustussotaan ihmisiä vastaan kuten mehiläiset ja ampiaiset. Ei, hyttyset työskentelevät kärsivällisesti ja tulosvastuullisesti. Niitten tarkoitus on olla huomaamattomia, hiljaisia ammattilaisia, jotka haluavat vain rauhassa tehdä työtään.
       Huitaise hyttystä niin se perääntyy. Mutta tulee pian takaisin. Läimi sitä kämmenin, lehtirullin, kärpäslätkin, koivuhaloin, niin se pöllähtää jonnekin kuin katoaisi. Mutta tulee pian takaisin. Hyttystä ei ole helppo suututtaa. Sillä ei ole hermoja. Mutta sillä on paljon sisaruksia. Ja jos yksi kuolee työtehtävissään, toinen, kolmas tulee tilalle, taikka kokonainen parvi. Varsinkin iltaöisin hyttyset suosivat ihmisen seuraa. Niitten työhymni soi hämärässä, hyttynen antaa hyttyselle ääntä, ininä värjyy, kohoaa, pysyy yllä. Kuulet sen varmimmin korvanjuuressasi, hyvin lähellä, mutta silti taustalla, näkymättömissä.
      Jos kavahdat istuallesi lavitsallasi, käännyt äkkiä, sytytät valot, et näe hyttystä. Se oli tässä, mutta nyt se on poissa. Laskeudu siis taas pitkällesi, paina pääsi tyynyyn ja anna unen tulla. Tuutilullaa. Hyttyset laskevat sekuntikelloistaan, milloin niitten kanattaa palata luoksesi.
       Nukkuva ihminen on niin paljon miellyttävämpi asiakas kuin levoton ja tempoileva. Usein on kärsä, anteeksi instrumentti, mennyt lyttyyn ja hyvä verinäyte läikkynyt sivu suun, kun käsi tai jalka on alkanut heilua tai työtä on tultu rapsutuksin häiritsemään niskaan tai tukkaan. Ihminen on tuottoisa ja mieluinen, mutta kovin vaativa ja hallitsematon työkohde.
       Hyttyset leijuvat innosta pörhöllään takaisin. Mutta voi, taas liian aikaisin! Aina niitten kello heittää muutaman sekunnin, johtuu ehkä lämpimästä ilmavirrasta, jonka unen lähestyminen tuo huoneeseen. Ihminen ei nukukaan vielä sikeästi. Hän havahtuu. Hän virkistyy. Hän hyppää sängystä ja vaanii hyttysparkoja yön hämärässä tiukka, hullunvalpas ilme kasvoillaan. Hän lätkii ja huitoo, harppoo ja pyörii pitkin huonetta. Hyttysen ei auta kuin paeta ja yrittää kohta uudelleen, aina uudelleen. Onneksi ne ovat tottuneet siihen. Ne tietävät, että lopuksi ne kuitenkin palkitaan.
        Yön hiljaisuudessa on viimein tarjolla mehevä korvanlehti, lämmin käsivarsi, peiton alta pilkistävä polvi. Hyttyset työskentelevät ystävällisen ripeästi ja ammattitaitoisesti, ja kun ne ovat valmiit, ne tekevät tilaa uusille joukoille.
         Vastoin luuloja, hyttyset pitävät myös valosta ja auringosta.
         Kun kauniina kesäpäivänä marssit ystäviesi kanssa iloisena, kylmälaukut kourissa lammen rannalle piknikille, tapaatte siellä toisenne. Hyttyset ovat jo valmiina odottamassa teitä. Ja yhä uusia juhlijoita liitää muassanne paikalle. Kutsu kiirii, myös hyttyset ovat innoissaan. Ne tanssivat pöydän ympärillä, kun puratte sille makoisia retkieväitänne. Vielä ette huomaa toisianne, tahdikkaasti hyttyset odottavat otollista hetkeä.
          Hetki koittaa, kun olette istuneet aloillenne, ruoka on lautasella ja kohotatte maljaa retken, yhdessäolon ja kesän kunniaksi. Silloin hyttyset laskeutuvat yllenne kuin harmaa, soiva huntu. Ne niin pitävät teistä! Ja kuvitelkaa: joistakin teistä ne pitävät vielä enemmän kuin toisista! Luuletko,että juuri sinä kuulut heidän suosikkilistalleen? Voi olla, ehkä. Voit tehdä asiasta tiedusteluja luonnossa.
          Nämä tiedot kokosin selailemalla vain yhtä hyttysten ammattiliitosta kertovaa asiapaperia. 

KULTTUURIAIHEINEN LUONTOVISA

Juhannusviikolle trivial pursuitia. Laadin näitä kysymyksiä korona-ajan ensi huumassa.



1.) Mistä perhosesta Sibelius erityisesti piti?

2.) Mitä kalaa Mannerheim kieltäytyi syömästä?

3.) Mikä oli Eero Järnefeltin lempikukka?

4.) Minkä linnun metsästyskiellosta ja hengissä säilymisestä saamme kiittää Yrjö Kokkoa?

5.) Mitä eläintä Ilmari Kianto yritti kesyttää (turhaan)?

6.) Mikä hyönteinen menee Topeliuksen sadussa lääkäriin?

7.) Mitä puita Joseph Brodsky koti-ikävässään katseli Suomessa, kun Venäjälle häntä ei päästetty?

8.) Minkä jyrsijän Maija Karma liitti usein signeeraukseensa?

9.) Mitä nimitetään Kalevalassa 'metsän kultaiseksi omenaksi'?

10.) Mikä lintu tuo mieleen Veikko Huovisen?

11.) Mitä maa- ja kivilajeja Lauri Viita ja Sirpa Kähkönen ovat käyttäneet romaaniensa nimissä?

12.) Mikä luontokappale hukkaa Hannu Mäkelän romaanissa silmälasinsa?

13.) Mikä on Suomen kansallishyönteinen?

14.) Mikä eläin on Hämeen vaakunassa?

15.) Mistä vuodenajasta Eino Leino sanoi nähneensä unta?

Ylimääräinen jokerikysymys:

16.) Missä osoitteessa sijaitsee Helsingin Vuosaaren taiteilijatalo (rak.2003)?

Oikeat vastaukset:
1.)  sitruunaperhonen  2) hauki 3) rentukka 4) laulujoutsen 5) hirvi 6) muurahainen 7) koivuja 8) hiiri 9) karhu 10) hiirihaukka 11) moreeni ja graniitti (Moreeni, Graniittimies) 12) hevonen 13) seitsenpistepirkko 14) ilves 15) "Näin unta kesästä kerran".
16.)  Juhannusruusunkujalla.

PUHETTA YÖSSÄ

Jatko-osa eiliseen (27.5.) blogiin Korituoli:


PUHETTA  YÖSSÄ

                (vinjetti Virpi Talvitie) 

Sohva puhuu pimeässä huoneessa:

   - No niin, tässä me olemme koko perhe:

sohva, pöytä, kaksi nojatuolia ja ratiseva korituoli. Älä ratise niin kauheasti, korituoli.

    Korituoli nurkasta: - Pakko ratista. Tein töitä koko illan ja nyt ratisuttaa. 

    Nojatuoli sohvan viereltä: - Hanki pehmusteita. 

    Toinen nojatuoli: - Jos myötäilee ja on hiljaa, istujat viihtyvät eikä tuolin tarvitse myöhemmin vääntelehtiä. 

    Korituoli päästää räjähtävän ratinan, aivan kuin joku taas istuutuisi sen syvään punottuun syliin. Sohva ja nojatuoli puhisevat.

    - Sano sinäkin jotain, pöytä, että tässä päästään nukkumaan! sohva käskee. 

    Kuun valo paistaa pöydän tummaaan lasiseen pintaan, pöytä nukkuu.

    - Tyyny huomisesta alkaen korituoliin niin pauke loppuu! sohvaa määrää. 

    Tyyny huutaa toisesta nojatuolista: - Minua ei heitellä!

    Korituoli höristää kuuloaan. Tyyny ei ole tainnut ennen huutaa. Ääni tuntuu tulevan kaukaa, mutta on silti voimakas, kuin joutsenen tai hanhen töräys järven selältä. Hän ei ole meikäläisiä, korituoli tuuma. Mutta en minäkään mikään tomppeli mööpeli ole. Minut on sentään tehty pajusta. 

    Ajatellessaan pajua, äitiään, ja puronvartta, kotiaan, korituolin on pakko päästää aivan tolkuton ritinä ja ratina, se ihan keikkuu hetken. 

    - Toivottavasti tuo häirikkö siirretään mahdollisimman pian vintille tai kirpputorille, sohva jupisee. 

     Nojatuoli opettaa:

    - Kun on yö, täällä ollaan hiljaa, korituoli. Katso maalauksia, mattoa ja kirjahyllyä, arvokasta jalkalamppua ja meitä, perhettäsi sohvaryhmää, me kaikki olemme siivosti ja liikkumatta. Olemme pelkät möhkäleet. Ei täällä heilu kuin kuun valo. Päivisin voimme hillitysti narista, pölytä tai kolahtaa, jos meitä nostetaan, mutta emme koskaan, koskaan rätise ja räjähtele omia aikojamme!

    Korituoli vetäytyy punoksiinsa. Sen ei tarvitse kuunnella niitä, jotka on tehty sahanpurusta, lumpusta, vietereistä ja polyesteristä. 

    Tyyny yltyy puhumaan:

    - Ajatelkaa, että minä olin kerran lintu! Elin meren luodolla untuvina, höyheninä, sulkina ja unelmina. Lensin! Siitä minun ihana ilmantäyteyteni, johon lapsikin voi painaa päänsä hymyillen, silmät raollaan, ja nukahtaa. 

    Nojatuolit ja soha mulkaisevat toisiaan pöydän ylitse.

    - Hän on runollinen, sohva kuuluttaa. 

    Mutta tyyny jatkaa korituolille:

    - Olen minäkin nukkunut, en keksi muuta selitystä elämälleni: kaikki päiväni ovat muuttuneeet uneksi. Korvalliseni on täynä muistoja unista. Ilot ja surut uppoavat tyynyyn, hiki, veri ja kyyneleet. Onneksi en ole kova ja litteä, vaan olen möyheä höyhenistä. Tuuli puhaltaa yhä untuvissani, ja sulat ratisevat hellästi, kun niihin puskee pään. Sen kuulee, kun tyyntyy, tyynystyy, siis tyynyyn syvällisesti tutustuu. 

    Korituoli on kuunnellut tyynyä hiiskumatta. Se rasahtaa:

    - Vaikka olen juureton enkä enää tee lehteä, ymmärrän luonnollisen puheesi, se kiittää ystäväänsä. 

- On minussakin vielä jotain puronvarresta, tuulesta ja auringosta, hangen säihkeestä ja veden solinasta. Luulen että minussa on ollut joskus linnunpesä, siis pajukossa, joka ennen olin, se kertoo. 

    - Muokattuja tässä olemme kumpikin, tyyny sanoo.

    Nojatuolit, sohva ja pöytä tuijottavat toisiaan piirissä. Ne eivät ymmärrrä, mitä paukkuva pajukorituoli ja pöllyävä tyyny keskenään puhuvat. Kuun keila siirtyy matolle. Sohvakalusto jää täyteen pimeään. 

    Mutta äkkiä näkyy, että tyyny hyppii valoläikän poikki kohti korituolia. Ei kuulu ääntäkään, kun se pomppaa punottuun tuoliin. 

    Korituoli mennä vaappuu nyt kohti verantaa. Se keikahtaa laidalta laidalle ja etenee. Arvoitukseksi jää, miten se yhdessä tyynyn kanssa saa lukitun oven auki. 

    Verannalle ne kaksi kuitenkin pääsevät ja sinne jäävät. Siellä on mukavaa rempseän räsymaton ja leppoisan puusohvan kanssa. Kaikki tyynyt verannalla ovat käsinkirjailtuja, tomuisia ja runsaan höyhenisiä. Ikkunat ja ovi ovat usein auki ja päivä paistaa sisään lehtevän puun läpi. Linnut pulisevat räystäällä. Talvella pakkanen ritisee laseissa ja syksyllä ja keväällä valuvat sateet ja tuuli musisoi peltikatolla. Korituoli ja tyyny istuvat sylityksin, niillä riittää juttua. Joskus tuoli ratisee kuin hytkyisi naurusta. Kesällä ne riehaantuvat ja mennä keikkuvat ulos heinikkoon omenapuitten alle. 

    Sellaisesta eivät sohva, nojatuolit ja raskas kiiltävä pöytä tiedä mitään. Tuskin ne edes uskoisivat, jos kuulisivat. 

(kokoelmasta Siitä ei kukaan tiedä, Tammi 2005.)      

KORITUOLI

Aina joskus, useinkin, on tässä vuosien varrella tullut antologioitten ja oppikirjojen tekijöiltä julkaisuluvan pyyntöjä joihinkin jo julkaistuihin teksteihini. Niin taas viime viikolla, pitkästä aikaa, tupsahti viesti, että mm. kertomustani Puhetta yössä  (kokoelmasta Siitä ei kukaan tiedä, Tammi 2005) haluttaisiin käyttää jossakin.
    Kesti hämmästyttävän monta sekuntia ennen kuin muistin tuon jutun. (Olen aina kovasti ihmetellyt kirjailijoita, jotka kehuskelevat "etteivät muista mitä ovat kirjoittaneet".) No, vaikken todellakaan kirjoittamisiani aktiivisesti muistele, toki kaiken muistan kuitenkin.Olenhan joskus seurustellut tekstien, itsekunkin, kanssa yhtä antautuneesti kuin keskustelisin ihmisen kanssa.

Pikku kertomuksen keskeinen hahmo on korituoli.

Minulla oli kerran korituoli. On se vieläkin, pienen vinttihuoneemme nurkassa. Vieraat voivat heittää sen syliin vaatteensa kun käyvät nukkumaan. Entiseen vetreään ja vireään hahmoonsa verrattuna korituoli on nykyisin hiljainen ja haalistunut. Se on vanhentunut, myös.
   
Huomasin muistelevani  korituolia yöllä valvoessani.
     Ostin sen yllättäen ja yhtäkkiä - mutta iloisin ja varmoin mielin - 18-vuotiaana, heti ensimmäisenä syksynä kun olin lähtenyt opiskelemaan. Investointi oli uhkarohkea, sillä vuosittain pankista anottu valtion takaama opintolaina venyi 'pakollisten kulujen' jälkeen lähinnä ruisleivän, maidon ja kaurapuuron ostoon.
     Kävelin halki Turun pajutuoli selässäni kuin suuri punottu koppakuoriainen. Koska tuoli näytti muodoltaan entisaikojen alumiiniselta istuinkylpypunkalta, rupesin sanomaan sitä kuhnepunkaksi.

     Kuhnepunkka on nähnyt kaikki asuinhuoneeni ja kotini, ja siinä ovat istuneet kaikki nuoruuteni ystävät, myös poikaystävät (tämän seikan panin aikoinaan merkille), sekä myöhemmin kaikki lapseni, vauvaiästä alkaen.

     Aina kesiksi meidän oli kuhnepunkan kanssa lähdettävä opiskelukämpästä. Kävelin korituoli selässäni taas koppakuoriaisena kohti rautatieasemaa ja järjestin meille kummallekin kyydin, eri vaunuissa. "Tänne vaan!" rahtipuolella huudettiin. Punosten välistä pujotettiin rautalanka ja vanerilappu HÄMEENLINNA, ja punkka siirtyi sujuvasti  tavaravaunuun. Siellä se "istui" pimeässä ja teki matkaa. Sitten vanerilapussa luki jälleen TURKU - ja pari vuotta myöhemmin HELSINKI. Niin mutkatonta oli tavarankuljetus 70-luvulla. Nykyisin ei taitaisi tulla kuuloonkaan että tärkeä ja halpa homma hoituu rautalangan pätkällä ja käsin kirjoitetulla vanerin palalla.

Korituolillani oli/on aivan omat erityiset "tapansa". Se piti meteliä. Parikymmentä ensimmäistä vuotta olivat suorastaan räjähtävän ratisevia. Heräilin aina välillä öisin, kun pajupunokset palautuivat poikkeuksellisen kuuluvasti päivän rasituksista. Joskus tuoli oikein heilui. Joku ystävistäni kysyi, eikö minua kammota, "kun tuntuu niin kuin joku istuisi siinä". Kumma kyllä, vaikka olen ylivarustettu mielikuvituksella, korituolin öiset (ja päiväisetkin) "kohtaukset" olivat minusta vain aivan luonnollisia ja asiaankuuluvia.

Kun kirjoitin Puhetta yössä, tuskin ajattelin omaa korituoliani. Ja ajattelin tietysti. Aiheita kun syntyy myös päähänpistoista. Ne varsinkin ovat hauskoja: päähänpisto tuolista - päähänpisto kertomuksesta.
   Huomenna siis tähän, tämän öisen pulinan päätteeksi, lukemiseksi: Puhetta yössä:

ÄITI

Kun äiti kuolee, hänestä kirjoitetaan kirja. Äiti on silloin ikään kuin "valmis". Tytär kirjoittaa, poika kirjoittaa. Äidistä kertoessaan he (ehkä) huomaamattaan kirjoittavat eniten itsestään, asenteestaan elämään ja toiseen ihmiseen.
Pari viikkoa sitten äitienpäivänä mieleeni tuli äskettäin ilmestyneitä kirjoja, joissa avoimesti tunnustetaan, että äitiä on ikävä, aina hetkittäin, joskus, ja taas uudelleen.
Kaikista käy ilmi, että ymmärtääkseen itseään, on ymmärrettävä äitiään. Ote ei ole populaaripsykologinen, vaan henkilökohtaisesti rakastava. Kiitollisuus ja ikävä nousevat elämän kaikki värit näkevästä rakkauden tunteesta.

Eero Huovinen (Äitiä ikävä, WSOY 2019) menetti äitinsä jo 9-vuotiaana. Hän on kirjaansa varten tutkiskellut paitsi lapsuudenmuistojaan, myös vanhempiensa välistä kirjeenvaihtoa ja äitinsä päiväkirjoja.

Samannimisen kirjan, Äitiä ikävä, on julkaissut Pia Ingström (Schildts, 2010). Ingström kirjoittaa hauskasti ja älykkäästi, mutta kertomansa taustaksi ja pohjaksi hän vyöryttää niin paljon ajankuvaa, että itse fokus, äiti, hukkuu välillä laverteluun tai jää kokonaan sivuun. Ingström kuvaa turhankin paljon itseään (esimerkiksi pitkä I osa (kuvaavalta) nimeltään Minä itse). Hän kirjoittaakin: "Halusi tai ei, kaikesta mitä on tehnyt irrottautuakseen omasta äidistään, - - , muodostuu vain kehä hänen ympärilleen". Ingström on saanut  rikkaat eväät äidiltään, ja niitä hän katselee ja pohtii.

Äidin, oman ja ainoan laatuaan olevan, saattelusta vanhuuteen ja kuolemaan asti, kertovat arvostavasti ja rakastavasti kirjoissaan Merete Mazzarella, Juhlista kotiin (Tammi 1993) ja Hannu Mäkelä, Äiti (Otava 1999).

Varsinkin Mazzarellan kirja on jäänyt erittäin hyvänä lukukokemuksena mieleeni. Voi kertoa yksityisestä niin, että se säteilee ja lämmittää valollaan myös perheen ulkopuolista lukijaa.


Kun kirjoitetaan äidistä, kirjoitetaankin mitä henkilökohtaisimmasta aiheesta ja henkilöstä. Kuitenkin vain subjektiivisesti koetusta voi kirjoittaa niin, että se nousee yleispäteväksi ja koskettaa myös lukijoita ja näitten tunteita ja kokemuksia.
Tässä on hyvän kirjallisuuden, hyvän ilmaisutaidon, sisäistämisen, kypsyyden, ja kirjoittamisen voiman paikka.

Löysin joitakin vuosia sitten onnekseni antikvariaatista Eila Pennasen tutun runokokoelman Kiitos harhaluuloista (WSOY 1970).
En voi lakata ihailemasta sen karua ja lämmintä rehellisyyttä. Pennanen ei ole kirjoittanut runoja "kirjoittaakseen runoja", vaan hän on kirjoittanut runot jotka elämä on hänelle elämisellä antanut. Ne ovat niin "yksinkertaisia", niin selkeitä ja syviä, että silmäni yhä kostuvat, kun niitä vuodesta toiseen luen, aina joskus, tarvitsen. Runot ovat otsikoimattomia. Lähes viimeisin runo puhuu äidistä:

Kaipaan luoksesi, äiti.
Sinä otat minut vastaan.
Et torju.
Annat levätä.
Sinun luonasi minun ei tarvitse enää
soittaa puhelimella,
ei juoda viiniä, 
ei pyydellä,
ei mennä, ei tulla, ei ottaa vastaan,
ei esittää mielipiteitä
(ei suullisesti eikä kirjallisesti)
ei tarvitse istua kirjoituskoneen ääressä.
Sinä vartioit untani,
painajaiset eivät pääse sisään.
Ja hitaasti, sävyisästi,
ruumiini hajoaa 
takaisin sinuun,
takaisin maahan ja elämään. 



                                                                           

KYNÄ JA KÄSIALA

Alkon myyjä oli juttutuulella ja kertoi minulle "luottamuksellisella äänellä", kuinka hän oli tässä kysynyt joltain pojalta henkilöllisyyspaperit ja "kaveri näytti ajokorttiaan, jonka taakse oli raapustanut nimensä tikkukirjaimilla." Keskustelimme käsialasta ja sen katoamisesta noin puoli tuntia (ei muita asiakkaita). Mies kertoi harrastavansa kaunokirjoitusta ja tekstaamista. Kun kysyin, osasiko hän myös fraktuuraa, hän katsoi minua hyvin tyytyväisenä saadessaan vastata kysymykseen. Puhuimme fraktuurasta ja mustekynänteristä pitkään. Päivittelimme, osaavatko tulevat sukupolvet enää lukea kirjeitämme ja muuta käsinkirjoitettua. Kun kerroin lukeneeni, että Pariisin suuret muotihuoneet kirjoituttavat edelleen kutsukorttinsa käsin, että joku suomalainenkin nuori nainen on päässyt sinne kirjoittamaan tietynlaista hienosti kaareutuvaa kaunokirjoitusta, mies näytti unelmoivalta. Comme c´est élégant!

Kun mietiskelin kyniä ja käsin kirjoittamista, koko elämäni kulttuurihistoria tulvi mieleen.
Rupesin kirjoittamaan 5-6-vuotiaana (mm. kopioimaan kohtia lehdistä ja kuvakirjoista ja kirjoittamaan postikortteja Mikki Hiiren veljenpojille Mortille ja Vertille, joista käytin mielikuvitusnimeä 'Merkkilän pojat'). Myös sitä ennen minulla oli joka päivä jonkinlainen kynä tai liitu kädessäni, sillä rakastin piirtämistä. Kirjoitin sekaisin tikkukirjaimia, tekstausta ja haparoivia kaunokirjaimia, yritin olla nopea. Ärsyynnyin, kun äiti huomautti, että pitelen kynää väärin. Kynä ei saanut kulkea nimettömän ja keskisormen välistä, kuulemma, vaan sen piti olla "näin" (äiti näytti).
"Tämä asia sinun täytyy oppia ennen kuin menet kouluun. Ei saa tottua pitämään kynää väärin."
    Myönnän, että nykyisin minua karmii, kun näen nuorten ja mm. erilaisten virkailijoitten kirjoittaa mökeltävän kynä lähes nyrkissä. Näyttää sivistymättömältä. (Saako nykyisin enää edes sanoa, että jokin on 'sivistymätöntä'?)

Koska kävin oppikoulun neljä ensimmäistä luokkaa erittäin vanhoillisessa tyttölyseossa, sain runsaasti kaunokirjoituksen opetusta. "Kaunista käsialaa" harjoiteltiin kaksi tuntia viikossa. Sain jatkuvasti moitteita. (Jo kansakoulussa sain käsialasta kärpäs-leiman, kun moni muu sai sinikellon, jopa kaksi tai kolme sinikelloa; minä taas jopa kolme kärpästä.) Todistukseen tuli 'kaunosta' kuutonen tai seiska. Ymmärsin, ettei käsiala (tytöillä ja naisilla!) saanut ola persoonallista (vaikka olisi ollut selkeää), vaan sen piti olla "siistiä" eli sovinnaista ja persoonatonta. Inhosin kaunokirjoitusta melkein yhtä paljon kuin käsityötunnilla taidepaikkausta ja muurahaisenpolkua.

Kymmenvuotiaana sain oman mustetäytekynän. Rakkaustarinamme kesti 32 vuotta. Sitten kerran, kimpaantuneena kun muste ei juossut, vaikka olin nuolaissut terää ja ravistanut kynää kevyesti, iskin terän kärjen päistikkaa paperiin. Terä meni lyttyyn. Muste purskahti käsilleni. Hyppäsin järkytyksestä seisaalleni: Olin tappanut oman rakkaan kynäni! Se oli hirveä, hirveä menetys. Mitään niin henkilökohtaista esinettä ei minulla koskaan ole ollut.
Hyvässä mustetäytekynässä on sama ominaisuus kuin sellossa: sitä saa soittaa vain omistaja.
Kynä oli ollut niin paljon kädessäni lapsuudesta halki nuoruuden ja opiskeluaikojen pitkälle aikuisuuteen, että yhä muistan tunteen sillä kirjoittamisen nopeudesta ja keveydestä. Aikoinaan oikean käteni keskisormen vasemmassa reunassa, ensimmäisen nivelen kohdalla, oli pysyvästi sininen patti, kynän pitelyn jättämä kovettuma.

Teen yhä muistiinpanoja kynällä. Pitkään kirjoitin kirjankin aina ensin käsin, pari liuskaa kerrallaan ja sitten sama stilisoiden koneella: "miltä näyttää?". Laatikossa on pino lehtiöitä, vihkoja ja paperinippuja, joihin olen luonnostellut kirjojani. Lauseenpätkien, tekstikatkelmien, avainsanojen, ajatusten ja "jäsentelyn kelaamisen" keskellä ja seassa on mietteissä tehtyjä piirrelmiä sekä  ornamentteja ja suuria numeroita, joista kasvaa jokin toinen kuva. Samaa piirtelyä harrastan tahallani tai huomaamatta, jos on meneillään pitkä ja tärkeä puhelu.

             Siirtyminen kirjoittamiseen "pelkällä tekstinkäsittelyohjelmalla" kävi aikoinaan lyhyen sähkökonevaiheen kautta. Ensin oli outouden tunnetta ja vieroitusoireita; epäilin ettei ajatus kulje yhtä sujuvasti ja luontevasti "koneen kanssa" kirjoittaessa kuin käsin ; pelkäsin etten pääse "ytimeeni" muuten kuin käden, kynän ja paperin kautta. No, kaikkeen tottuu. Isoäitini oli pakottanut itsensä vispaamaan kuuden munan kakkua yhtä hyvin oikealla ja vasemmalla kädellä. "Kun oikea väsyy, vasen jatkaa samaan tahtiin".


Ollessani (kauan sitten) töissä Otavassa, ilostuin kun kuulin esimieheni sanovan, että hän tykkää lyijykynästä enemmän kuin mistään muusta kynästä. Juttelimme hetken lyijykynän mukavuudesta ja tuttuudesta. Sekä siitä, että paras lyijäri on 8-10 cm pitkä. Kyllä, edesmenneen kynärakkauteni, ikioman mustetäytekynäni lisäksi, minulla on ollut aina vankkumaton ystävyyssuhde vanhaan kunnon lyijykynään, ei liian pitkään, muttei myöskään liian lyhyeen, ei liian kovaan, muttei pehmeäänkään. Kun olin pieni, isä teroitti minulle kynät puukolla. Hänellä oli kirjoituspöytänsä ylälaatikossa punakultaisessa kaksoistupessa eteläpohjalainen perinnepuukko, se jossa iso puukko on - kuten sanonta kuuluu -  "miesten tappamista varten, ja pikkupuukko pikku poikain kutittelua varten". Puukolla opin vuolemaan pian itsekin. Värikyniin sai sillä hyvät terät; lyijykyniin hommasin kaupasta teroittimen kun menin kouluun ja alkoi lyijykynän teroituspurun hajuinen kouluelämä. 

ERAKKOUS

Joskus lehdessä on juttu 'yksinäisestä ihmisestä'. Mietin, miten hän on 'yksinäinen', jos hänestä on tehty juttu. Hänellähän täytyy olla kontakti johonkin ihmiseen, tai jopa ihmisiin, jotka tietävät ja tuntevat hänet. Todella, konkreettisesti yksinäisen ihmisen olemassaolosta ei kukaan tiedä voidakseen tehdä hänestä juttua.

Ainakin eksistentiaalisesti me kaikki olemme yksinäisiä. "Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin. / Yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot" (V.A.Koskenniemi).

Kun puhutaan erakkoudesta 'elämäntapana' vedetään raja yksinäisyyteen päin. "Erakkous on vapaaehtoista", "Erakko ei kärsi yksinäisyydestä". Erakko siis nauttii jatkuvasti siitä 'hyvästä yksinäisyydestä', jota me ei-erakotkin aina silloin tällöin tai vähän väliä kaipaamme ja tarvitsemme.

Näin talvella ohikävellessäni asematunnelissa Rosebudin ikkunassa kirjan Erakot (Milla Peltonen, Erakot. Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita, Into 2020). Menin ja ostin sen. Luinkin sen. Enkä enää usko erakkoihin.

        Yksikään kirjassa kuvatuista henkilöistä ei ole mielestäni erakko. Onpa mukana joitakin, joita pidän huomattavasti sosiaalisempina, liikkuvampina, aktiivisempina ja ihmisten parissa oleilevampina kuin itseäni, Helsingissä tavanomaisesti asuvaa kirjoittavaa ärmättiä (vanha erakon synonyymi, etenkin merkityksessä 'pahansisuinen'.) (Erakoita on siis pidetty pahansisuisina?!).
       Eräs näistä "erakoista" jopa maailmanmatkailee aina välillä, kun elämä syrjässä ja Suomessa alkaa rassata. Perhettä käy kylässä.
       Harvinaisen yksinkilvoittelun etuoikeuden saanut ortodoksinen erakkomunkki Valtimolla tapaa kesäkautena paljon vierailijoita ja matkailijoita, jotka tulevat pihapiiriin kahvittelemaan ja katsomaan ikoninäyttelyä. Vuoden ympäri hän kirjoittaa blogia. Bloggaaminen, some-yhteys, on nyky-erakoiden tapa olla yksin - sekä yhdessä, kukaties mahdollisimman monien kanssa.
       Kertomukset menneiden aikojen Lapin kultaerakoista ja muista erämaassa yksin pikku tuvissaan tai turvemajassaan selviytyvistä ja elelevistä miehistä eivät nekään oikeastaan kerro erakoista. Miehet puuhastelevat ja viihtyvät itsekseen syrjässä, "oman itsensä herrana", mutta ilahtuvat satunnaisesta juttuseurasta ja joku heistä soutaa useinkin metsän kätköistä vierailulle mukavaan maalaistaloon, jossa rupatella ja saa kahvia ja pullaa. Heitä käydään haastattelemassa ja heistä kirjoitetaan lehtijuttuja.
     Se, mikä näitä ns. erakoita yhdstää, on asuminen syrjässä. Kaikki nyky-erakot tosin asustelevat maantien kupeessa. Aina pääsee omalla tai naapurin autolla kylille kauppaan tai uimahalliin pesulle.
'Kausierakoksi' itseään nimittävä asuu talvet vaimonsa kanssa Helsingissä, kesät hän kirjoittelee ja bloggaa yksin Lapissa. Herää kysymys: Eivätkö kaikki kirjailijat sitten ole erakoita? Jopa vuoden ympäri, myös talvisin?!

Ajattelen, että täysi, täydellinen erakkous, ei ole vapaaehtoista. Se on jotain hirvittävän rankkaa, johon voi ajautua tai suistua vaiklapa mielenterveyden häiriön takia. Muistan japanilaisen sotilaan, joka piileskeli viidakossa 40 vuotta, koska hän luuli maailmansodan yhä jatkuvan.

Ihmiselle on enemmän tai vähemmän vahingoksi olla ypöyksin. Harva sitä kestää. Isäni tapasi sanoa, että "epätyydyttäväkin seura on parempi kuin ei seuraa ollenkaan". Yksinäisyys välillä on hyväksi ja hyvää, mutta jos se vain jatkuu jatkumistaan, se alkaa murentaa ihmistä.

Halu eristäytyä maailmasta ja linnoittautua kotiinsa tuo taiteen parista mieleeni esimerkiksi amerikkalaisen runoilijan Emily Dickinsonin (1830-1886) ja suomalaisen taidemaalarin Einar Ilmonin (1880-1946).
Ilmoni palasi taideopintojensa jälkeen Helsingistä vanhempiensa taloon Kangasalle, missä hän asui sisarensa Ainon kanssa kuolemaansa asti, taloudellisesti niukoissa oloissa. Mutta eikö hänellä sittenkin ollut kaikki tarpeellinen: taide, luonto, rakas läheinen sisar, hiljainen rauhallinen elämä? Eikö sellainen olekin jollekin ihmiselle, juuri jollekin, riittävästi, jopa yllinkyllin?!

HYGIENIAA

Vielä pari viikkoa sitten saimme lehdissä ja uutisissa jatkuvaa tietoiskua käsihygienian välttämättömyydestä. Ihan hämmästytti, että vuonna 2020 pitää kansaa opettaa käsien pesemisessä, saippuoinnissa, huuhtomisessa ja kuivaamisessa, ja että jokaisella tulee olla oma pyyhe. Sekä että pyyhkeitä pitää vaihtaa puhtaisiin.

Tästä perustavanlaatuisesta puhtauskasvatuksesta tuli heti mieleeni kätilö Bertta Valtonen, jonka mainio elämäkerta 'Kätilönä Karjalassa ja vähän muuallakin' ilmestyi vuonna 1977. Siinä tämä tarmokas ja eloisa kätilö kertoo hersyvän hauskasti työstään ja tapaamistaan ihmisistä mm. Laatokalla, Äänislinnassa ja lopulta Muhoksellakin. Hänen suorat ja kekseliäätkin keinonsa opettaa puhtautta, ehkäisyä, hoitaa synnyttänyttä, ja koettaa päästää ihmisiä näitten taikauskosta, tuo mieleen sairaanhoitajien työn Afrikan takapajuisimmilla mailla.
Petroskoissa Bertta ryhtyy rakennuttamaan ihmisille huusseja ja opettaa niissä asiointia. Hänen on itse näytettävä, miten reiälle istutaan ja käsissä pehmitetyllä paperilla pyyhitään takapuoli tarpeenteon jälkeen.

Käymäläkulttuurin asiaa yritti jo 1700-luvulla edistää Suomenlinnassa linnoitustöiden johtaja, sotamarsalkka, kreivi Augustin Ehrensvärd (1710-1772), joka "aina kantoi huolta alaistensa oloista". Hänkin rakennutti huusseja sivummalle rakennuksista. Rahvashan oli tottunut paskomaan pitkin pihaa.

Arkeologi-seuran painamattomista lähteistä luin, miten huussi on suomalaisen pihapiirin nuorimpia tulokkaita. Yhä 1930-luvulla (jolloin Bertta Valtonenkin oli Karjalassa), maassamme oli alueita Itä- ja Keski-Suomessa ja Pohjanmaalla, joilla huussit olivat harvinaisia. Kuusamon korkeudella käymälöitä ei ollut lainkaan. Maaseudulla oli tärkeää saada oma lanta omalle pellolle maata rikastuttamaan, ei siis ollut tarvetta huusseille. Kakkahädän tullessa käytiin kyykkimässä pellon reunassa, pihamaalle kaivetuilla kuopilla, tunkiolla, riu'ulla, navetassa tai tallissa. Miehet, lapset ja vanhukset virtsasivat porraspäässä, naiset kävivät navetassa.
        Länsirannikon säätyläiskoteihin ja pappiloihin rakennettiin 1700-luvulta alkaen 'salaiseksi huoneeksi' nimettyjä käymälöitä eteisen perälle. Läheskään aina niissä ei kuitenkaan käyty, vaan viileää tilaa käytettiin ruokakomerona. Vasta 1800-luvun loppupuolelta käymälät yleistyivät. Käyttöönotossa oli kuitenkin suuria alueellisia ja sosiaalisten luokkien välisiä eroja.
        Helsingissä ensimmäisiä vesiklosetteja rakennettiin samaan aikaan, kun muualla Suomessa vasta opeteltiin käymään ulkohuussissa. Suomen ihka ensimmäinen vesiklosetti hankittiin Suomen Pankkiin 1883.

Arkeologisesta näkökulmasta käymälöistä on verraten niukasti tietoa. - Mietinkin, tuleeko kaunokirjallisuudesta mieleeni yhtään käymälässä/vessassa käynnin kuvausta tai tuosta tärkeästä pikku paikasta kertomista. Ainoa, joka tupsahtaa, on Ingmar Bergmanin muistelmateoksessa Laterna magica (1987) kerrottu tieto, että Dramatenin johtajana Bergman vaati teatterin joka kerrokseen, lähelle itseään, vessat, sillä hän kärsi suolisto-ongelmista, minkä vuoksi hänen oli välillä montakin kertaa päivässä päästävä siinä silmänräpäyksessä pöntölle.