Opin aikoinaan lukemaan ruvetessani päivittäisessä toimettomuudessani selaamaan pöydällä olevaa Forssan lehteä. Etsin kuvia, erityisesti vihkikuvia, mutta yhtäkkiä huomasin hämmästyksekseni osaavani lukea kuolinilmoituksen. Sama taito jatkui, kun siirsin katseeni hiukan sivuun, ja pienen ihastuneen huilaamisen jälkeen lehden perässä oleviin sarjakuviin. Tuntui melkein yhtä hyvältä ja ihmeelliseltä kuin oppia ajamaan isoa naisten pyörää.
Olen lukenut kuolinilmoituksia lapsesta asti. Halki kouluvuosien, nuoruuden, aikuisuuden, tähän päivään asti ja toivoakseni tästä eteenpäinkin loppuun asti. Omaa mahdollista kuolinilmoitustani en näe, mutta kyllä minä olen mielessäni miettinyt mitä siihen haluaisin. Onko turhamaista laatia valmiiksi omaa kuolinilmoitustaan? Ei muuten, mutta tuon värssyn osalta.
Minua ovat aina kiinnostaneet ihmisten nimet, ammatit, elinaika ja ne lauseet, jotka kaikesta maailman tekstivirrasta on poimittu heidän muistokseen.Olen huomannut, että raamatunlauseet ovat vähentyneet, samoin ristin, ylösnousemuksen ja elämän merkin käyttö. Sama ilmiö alkoi kuulemma Ruotsissa jo toistakymmentä vuotta sitten: auringonlaskua, lintusia, purjevenettä ja ruusunoksaa käytetään muittenkin kuin kirkosta eronneitten kohdalla.
Runositaatit ja muut 'käyttörunouteen' kuuluvat kauniit säkeet toistuvat aika samoina. Ehkä hautaustoimistoilla on niistä koostettu vihkonen, jota käytetään apuna? Claes Andersson on lisännyt suosiotaan, samoin Helena Anhava. Lassi Nummea näkee silloin tällöin, samoin Eeva Kilpeä ja Sirkka Turkkaa; virsirunoilijoitten puolelta Anna-Maija Raittilaa, Annamari Kaskista ja Niilo Rauhalaa. Iskelmänikkareilta on myös tuttuja säkeitä, samoin pätkiä rock-biiseistä. Joskus tekstinä (usein pitkänä) on vainajan itsensä eläessään kirjoittama runo. On säkeitä lastenvirsistä, harvinaisina myös säkeistöjä hienoista virsistä (yleensä pappien ja kanttorien kuolinilmoituksissa). Psalmeista käytetyin on Psalmi 23. Keskeisimpiä raamatunlauseita on kyllä edelleen silloin tällöin, väkevänä esimerkiksi kesällä 2016 kuolleen kirjailija Antti Hyryn ilmoituksessa: Job 19:25: ' Mutta minä tiedän Lunastajani elävän, ja viimeisenä Hän on seisova multien päällä'.
Muistaakseni tässä joskus pohdittiin, pitäisikö kirjailijoitten saada rahallista korvausta tekstiensä käytöstä kuolinilmoituksissa. Asia ei toivoakseni edistynyt? Sanoisin: Pientä rajaa, kiitos.
Kiinnostus kuolinilmoituksiin kuulunee sarjaan 'inhimillistä uteliaisuutta' ('Human interest'). Samat ihmiset jotka lukevat kuolinilmoituksia kiertelevät myös mielellään hautausmailla katselemassa hautakiviä, niin Suomessa kuin ulkomailla. Hautausmaat kertovat kulttuurista - ja seurakunnan talouden tilasta, kuten pappisisäni sanoi.
Kuolinilmoitusten lukeminen saattaa myös kulkea sukuperintönä, siis ikään kuin geeneissä. Isäni katsoi aina kuolinilmoitukset, eikä sitä selitä pelkästään se että hän oli pappi ja vanhuuteensa asti hyvin suosittu siunauspappi. Äidinpuoleinen isoisäni, joka myös oli pappi, ei lukenut kuolinilmoituksia, eikä kukaan muukaan äidin perheessä. Eivät ainakaan sellaisella intohimolla kuin isän suku, jonka kuulin useinkin rapistelevan sanomalehtiä tältä osin, ja juttelevan saamistaan tiedoista keskenään. Joskus 60-70-lukujen taitteessa kuulin isän naurahtavan äidille (jota asia ei ilmeisestikään kiinnostanut), että "onneksi se kaikkein puhkikulunein värssy on nyt kadonnut". Nimittäin: Paljon kärsit, paljon kestit, viimein rauhan saavutit. "Paremmin sopii hevoselle kuin ihmiselle", hän hymähti.
Mieleeni on jäänyt myös nuoruudesta kerta, jolloin luin yli 90-vuotiaana kuolleen miehen muistovärssyn: " Kun vilja on kypsää,/ei voi kuin kiittää,/ kun viikate nousee ja niittää". Sanat kauhistuttivat minua, ne valinneet omaiset kauhistuttivat minua. Eivät enää, eivät pitkään pitkään aikaan, päinvastoin.
Olen iloinen että kuolinilmoituksia yhä laaditaan ja julkaistaan. Vielä on sellaista välittämistä ja yhteisyyttä, linkkejä ja viestejä toisilta toisille. Olen liikuttunut monesta vieraasta ihmisestä muistuttavan pienen lehti-ilmoituksen äärellä, eritoten jos tämä on kuollut hyvin nuorena. Pari kolme suomen- tai ruotsinkielistä muistosäettä on koskettanut niin, että olen leikannut ne irti ja pannut talteen jonkin muistivihkoni väliin.
Olen myös iloinen, että edelleen on hautausmaita eikä kaikkien tomumaja lennä vain tuhkana tuuleen. Vaan on konkreettisia paikkoja, missä käydään katsomassa kiveen hakattuja rakkaita nimiä. Siinä ohessa näkee myös silmänkantamattomiin muita nimiä ja vuosilukuja, joilla täällä maan päällä on joskus ollut merkitys.
