László Krasznahorkai,
Az ellenállás melankóliája, 1989.
Suom. Minnamari Pitkänen 2022
Kustannusosakeyhtiö Teos.
The New Yorkerin mukaan László Krasznahorkain romaani Vastarinnan melankolia on maailmanlopun komedia. Jotain sellaista, kyllä.
Määrittelemättömässä pikkukaupungissa, jossa katulamput ovat sammuneet eivätkä puhelinlinjat toimi tai asuntoja saada enää lämmitetyksi, eletään ulkopuolelta tulevan väkivallan ja tuhon painostavassa odotuksessa.
Kaduilla on kaiken aikaa öinen tunnelma ja siellä täällä seisoskelevien tuntemattomien miesjoukkojen läheltä kulkeminen on uhkaavaa, ainakin kaupunkiin sukulaistensa luota myöhäisellä junalla palaavasta pelokkaasta rouva Pflaumista.
Henkilöitä romaanissa on oikeastaan vain muutama; rouva Pflaumin lisäksi jonkinlaisessa kosmisessa hurmoksessa elävä traaginen postinkantaja Valuska, vallanhimoinen mörssäri rouva Eszer, tämän sängynpohjalle ja höyrypäisiin musiikintutkimuksiinsa uponnut herra Eszer - sekä nimettömät, pahaenteisesti esitellyt raakalaiset - sekä tankissa kuljetettava valaan raato, jonka sirkus raahaa paikalle väen tuijotettavaksi.
Ei mitään "normaalia", kuten eri-ikäisiä ihmisiä, lapsiakin, autoja, liikennettä, ääniä, sadetta ja kirkasta päivänvaloa.
On vain poikkeuksellisen , purevan pakkasen kylmentävä lumeton ja outo kaupunki erilaisine ihmisasumuksineen, "pesineen". Merkillisiä, hallitsemattomaksi koettuja maailmoja kuvataan päähenkilöitten tajunnanvirtaa seuraamalla. Jokainen tuntuu ponnistelevan oman olemassaolonsa oikeutuksen puolesta - mutta mitä vastaan? Omaa tai muitten luhistumista? Kaaosta, joka sekin tosin on eräälle henkilölle mieluista, toiselle yhdentekevää.
Romaanista puuttuvat kappalejaot, mikä voi kokemattomasta lukijasta tuntua vaikealta. Virkkeet ovat tolkuttoman pitkiä ja polveilevia, jopa sivun mittaisia. Ne ovat nautittavan taitavia, mutta vaativat keskittymistä. Kuin jäisi kuuntelemaan sujuvaa ja pitkäkestoista puhetta, kuulijasta piittaamatonta yksinpuhelua, sen hypnoottista virtaa. Lyhytlauseiseen tekstiin tottunut voikin uupua tämän erityislaatuisen romaanin runsauteen.
Helsingin Sanomissa Ville Hytönen (15.5.) nimitti Vastarinnan melankoliaa "häpeilemättömän elitistiseksi". Tosi lukijalle se voi olla suositus; mutta mitä 'elitistinen' tässä siis tarkoittaisi? Ei ainakaan missään nimessä tarkoituksellisen vaikeaselkoista tai keinotekoista, ei! Krasznahorkai on mestarillinen kirjoittaja, hänellä on yhtä aikaa kylmä silmä ja ihmisluontoa tunteva sydän. Siksi hänen tekstinsä on yllättävästi hauskaa. Pimeitten, groteskien maailmojen kuvauksessa on yksityiskohtien huumoria. Ja sitten: jotain karmeaa - karmein - rävähtää äkkiä - tai viimein - esiin.
Vastarinnan melankoliasta on tehty elokuvakin, ohjaajanaan unkarilainen Béla Tarr vuonna 2000. Lukiessani en vielä tiennyt elokuvasta, mutta hämmästelin, miten niin vahvasti verbaalisuuteen perustuva romaani voikin samalla näyttäytyä mielessä elokuvakohtauksina.
Sirkuksen esittelemää kuollutta valasta jäin vähän mietimään. Ehkä se romaaniin tarvittiin, sellainen absurdi ja jopa surrealistinen ilmestys. László Krasznahorkai näkyy syntyneen vuonna 1954. Samanikäisenä on minullakin lapsuudesta hämärä muisto tankissa kuljetetusta, sirkuksen tai tivolin tuomasta kuolleesta valaasta, jota raahattiin Suomessakin pitkin maaseutuja. Olin niin pieni, etten päässyt katsomaan esittelyä, mutta vanhempi veljeni kävi, ja hänen kertomansa perusteella minustakin tuntuu kuin olisin nähnyt kaiken. Joka tapauksessa: haiseva sinivalas yhtäkkiä kylän pienellä urheilukentällä oli yli ymmärryksen menevä tapahtuma.
