OMISTAMISESTA

(Helmi Kuusi, Onnea)

Mietin joskus, miksi ihmiset - joku ihminen - ottaa koko ajan valokuvia. Miksi hän ei lähde edes ulos luontoon kävelylle ilman että metsästä kaiken aikaa kuvia makroputkeensa.

      Kuvia on monella yksityisellä ihmisellä tallenteina jopa tuhansia. Mitä hän niillä tekee? Katseleeko hän niitä myöhemmin? Urbaaneja vieraita näkymiä, ikkunapieliä, kaupunkien siluetteja, drinkkilaseja, merta, museoitten sisäänkäyntejä..?

      Olen ollut ulkomailla häissä, joissa ei juuri ehditty juhlia ja seurustella, koska koko ajan keskityttiin loputtomaan kuvaamiseen ja poseeraamiseen. Valokuvista tehtiin hienoja kirjoja. Niitä katseltiin jälkeenpäin. Niitten myötä oltiin häissä ja elettiin häät. Häät ikään kuin omistettiin kuvien kautta. 

Kirjoittajana tiedän, että kun jostain asiasta kirjoittaa, sen samalla menettää. Asia tulee rajatuksi, kuvatuksi, käsitellyksi, määritellyksi - ikään kuin omistetuksi - ja saman tien se haihtuu ja katoaa. Siitä on tehty symboli, kuva, kirjain. 

Väitänpä, että tallentaminen edistää unohtamista. 

Paul Auster puhui tästä kirjoittaessaan isästään kirjan Yksinäisyyden äärellä (1982, suom.2005)."En tiedä, haluanko haudata isäni kirjoittamalla, vai pysyttää hengissä". 'Hengissä pysyttäminen' oli kaiketi yritystä määritellä isä - omistaa tästä kuva - ja saada sen kautta itselleen rauha.

Toisaalta, onko kuva omasta lapsuudesta paljolti valokuvien linkittämä?

Unohtuisivatko jo kuolleitten läheisten kasvot, ellei heistä olisi tuttuja kuvia?

Jottei kadottaisi, vaan omistaisi, täytyy olla kuvia ja mielikuvia.Niitä valikoidaan ja vakiinnutetaan. 

Olen miettinyt, mitä ihmiset tarkoittavat onnellisuudella. Perustuuko onnellisuuden tavoittelu ajatukseen, että jos elämä olisi toisin, se olisi mieluisampaa ja mukavampaa? Vapaampaa ja huolettomampaa? Olotilaa täydessä terveydessä ja vauraudessa?

       Ehkäpä sekin pohjimmiltaan olisi juuri omistamista, elämän täyttä omistamista? Sen rajaamista kiinnostavaksi ja mieluisaksi, sen omaehtoista linjaamista ja hallintaa?

Yleensä puhutaan onnellisuudesta, vaikka voitaisiin puhua tyytyväisyydestä ja ilosta ja (jopa) kiitollisuudesta. 

Onni, onnellisuuden kokemus, ei minusta voi olla kuin yllättävä ja hetkellinen. Sitä ei edellä mikään pyrkimys tai pyyde. 

Arkisella tasolla tulee mieleeni Kari Saviniemen runonsäe: ' -- hänen silmiään minä rakastan, sitä valoa, hänen on kirkkaus, hän itse pehmeys, mutta ovessa kerran vain pyörähti hän'.

Onni ei jää omistettavaksi, se vain pyörähtää ja välähtää.

Harvinainen on räpäyksen kestävä syvimmän onnen kosketus, ja ehkä hyvä niin. Sillä: 

 ' Onni haavoittaa meitä '(Michel de Montaigne (1500-l.)