Kävin lapsen kanssa Sea Lifessa (Merimaailmassa) ja siellä näimme hummerin.
Hummeri oli suurensuuri. Se pilkisti esiin jonkinlaisesta laivanhylkyyn kuuluvasta sylinteristä.
Valtavat ruskeat sakset olivat levollisesti ristissä toinen toisensa päällä kuten ainakin arvonsa tuntevalla puheenjohtajalla.
Työntekijä, biologi, pysähtyi ohimennessään kertomaan meille, että hummeri viihtyi oikeastaan koko elämänsä täsmälleen samassa paikassa. Se ei ollut vaihtelunhaluinen.
Muistin rupisammakon, jonka olin kohdannut (kesäyönä kuutamossa!) saunapolun varrella - keskellä saunapolkua.
Rupisammakoistakin luin, että ne elävät koko elämänsä - esimerkiksi 50 vuotta - samalla paikalla, esimerkiksi vaikka jonkin saunapolun pätkällä.
Muutamat eläimet osoittavat ihailtavaa luonteenlujuutta; niistä huokuu omanlaistaan syvämietteistä arvokkuutta.
Ihmisistä ajattelen taiteilijoita, tutkijoita, mietiskelijöitä, rukoilijoita. He kaikki keskittyvät johonkin, mikä avaa heille kokonaisia maailmoja, Heidän paikallaanolonsa hedelmiä voivat parhaassa tapauksessa muutkin nauttia.
Vincent van Gogh ei sairaala-aikanaan aina päässyt ulos maalaamaan, mutta hän maalasi sen näkymän, mikä avautui hänelle pienestä kapeasta ikkunasta: vihreä tuleentumaton ruispelto ja sen yllä kaarteleva kiuru.
Se, mitä on, on aina riittävää.
Ikkunoista puhuu myös runoilija Eeva Heilala kokoelmassaan Ikkunasta avautuu maailma (Tammi, 2012):
" Kun olin nuori / ystävällinen nainen neuvoi: / Älä vain mene / piiaksi kenenkään navettaan. / == /Hyvä oli että menin / opin ainakin sen / että pienistä ikkunoista / on parempi nähdä maailma suurena / kuin kuvitella omat ikkunansa suuriksi / ja nähdä maailma pienenä."
Toki ihminen, aina jossain mielessä levoton, myös iän myötä - jos niin käy - tyytyy siihen mitä hänellä on, sillä hän ymmärtää että elämä antaa ja on jo antanut enemmän kuin hän käsittää.
Kirjallisuudentutkija Humphrey Carpenter kertoo J.R.R. Tolkienista kirjoittamassaan elämäkerrassa (suom.Kustannusosakeyhtiö Nemo, 1998):
" Keski-ikäisenä hänen mielikuvituksensa ei tarvinnut enää kiihokkeita kokemuksista, tai pikemminkin se oli saanut tarvittavan kiihokkeen varhaisempina tapahtumien ja vaihtuvien maisemien vuosina. Keski-ikäisenä hänen mielensä pystyi ruokkimaan itseään muistoista, Näin Tolkien itse selitti asiaa kuvatessaan Sormusten herran luomista".
Muistan hämärästi katkelman jostain hyvin kauan sitten näkemästäni suomalaisesta dokumentista, jossa kaksi keski-ikäistä sukulaismiestä istuu saunassa. Toinen on kiertänyt ikänsä meriä, toinen asunut maata viljellen kotitilallaan. Merimies tunnustaa kadehtivansa toisen eheää, tasapainoista elämää. Maanvilelijä hämmentyy; hän taas on, varsinkin nuorena, ihaillut merille lähtenyttä. "Mutta etkös sinä ole paljon nähnyt elämää?" Merimies hymähtää. Tuntuu, ettei tässä kummankaan elämä ole voinut olla toista rikkaampi.
Jukka Viikilä kirjoittaa loistavassa romaanissaan Akvarelleja Engelin kaupungista (Otava, 2016):
" Seikkailijoissa loukkaa eniten heidän paatuneisuutensa, he ovat uskotelleet itselleen, että jokin epämääräinen kokeneisuus oikeuttaa yliolkaisen suhtautumisen tutummasta löytyviin arvoituksiin. Muistan arabivaatteisiin pukeutuneen uroksen patsastelemassa yliopiston valmistujaisjuhlassa. Kaikesta näki, ettei hän uteliaiden piiritykseltä ollut edes huomannut rakennustani."
Saman ajatuksen suuntaista olen kirjoittanut muistiinpanoihini (yksi monesta rispaantuneesta vihosta) näköjään vuonna 1992:
LUSIKKA JA MUNA
Tottuminen, saati mieltyminen pieniin rajattuihin asioihin kuten
keitetyn munan keltuaiseen, järveen ja pikkukaupunkiin, on varmaan
suruhupaisaa sen rinnalla, että rakastaisi merta, suurkaupunkeja ja
mutkikasta ruuanlaittoa,
mikä tietysti hymähdyttää kun ajattelee, että joku on purjehtinut
nälkäkuoleman partaalla maapallon ympäri, tuntenut miljoonakaupunkien sykkeen
omakseen muttei ole antanut minkään arkipäiväisyyden pysäyttää
aina kaukaisuuteen tähyävää mieltään,
mille voi vain kohauttaa olkaansa syventyessään
munankeltuaiseen, järveen ja pikkukaupunkiin, joista tuskin yhtäkään
voi loppuun asti käsittää.