torstai 21. lokakuuta 2021

KODITON



Viime viikonloppuna "vietettiin" Asunnottomien päivää. Asunnottomat tosin viettävät sitä aina. Tarkoitus erikseen nimetylle päivälle on silti hyvä: "Kiinnittäkää huomiota siihen, että jotkut ovat asunnottomia". Ja ennen kaikkea tarkoitus on hyvä, jos ihmiset myös tahtovat auttaa, tukevat auttavia tahoja ja jopa itse tilaisuuden niin sattuessa majoittavat/ruokkivat jonkun, joka on jäämässä taivasalle ja/tai yksin. Suomessa kun ei nukuta palmun alla ja syödä hedelmiä puista. 

Muistan kymmenen vuoden takaa pienen lehtijutun, jossa kerrottiin Helsingin silloisen Pääpostin seinustalla olevasta ritilästä, jonka puhaltamaan lämpimään ilmavirtaan aina joku asunnoton istuu lämmittelemään. Tai viime vuosilta: asunnoton päihteiden käyttäjä kertoo kiitollisena Hietaniemen hautausmaasta, jossa hän voi rauhassa nukkua haudoilla ilman että vartijat tulevat häntä potkimaan ja hätyyttämään.

Voi kuulostaa hurskastelulta, mutta silti tunnustan, että usein syksyllä ja talvella tuulen ulvoessa yöllä katolla tai kun sataa kaatamalla ja on kova pakkanen, ajattelen onnettomana: joku on nyt ulkona. Vaikka en koskaan ole ollut itse koditon , enkä yhtäkään yötä elämäni aikana vailla majapaikkaa, tunnen usein ihmettelevää kiitollisuutta, että minulla on katto pääni päällä. Aivan kuin "oikeasti" kuuluisin ulos, ulkopuolelle. Ehkä se on vain jokin kauan sitten sisäistetty kodittomuuden tunne.   

Viime viikolla YLE-uutisten digiversio kertoi Kulkuri-Jussista eli ruotsalaisesta Johan Sigurd Högbergistä, joka oli yksi Suomen viimeisistä kulkureista. Lokakuun 16.päivänä 1999 hän kuoli yllättäen keskisuomalaien maalaistalon pihapiiriin. Pääasiassa yksinäinen vaeltaja liikkui pohjoisessa Lapissa, ja yhä utsjokelaiset häntä lämpimästi muistavat ja muistelevat. On hämmästyttävää että vielä niinkin myöhään kuin 1900-luvun taittuessa 2000-luvuksi täällä kulki "ammattimainen kulkuri".

Kulkuri-Jussista mieleeni tuli Harry Martinsonin hieno romaani Vägen till Klockrike (1948, suom. 1953 ja 1964), jonka suomenkielinen nimi käännöksessä on mielestäni hieman epäonnistunut 'Kulkijan pilvilinnat'. Kirja kertoo Martinsonin vaellusvuosista. Kuin hiljaisena vastalauseena koneellistuneelle, mekaaniselle kilpailuyhteiskunalle hän valitsi vuosikausiksi kulkurin epävarman elämän. Koditon kulkija Martinson oli toisaalta ollut aina. Lapsuudessa hänet huutokaupattiin huutolaislapseksi ja 13-vuotiaana hän karkasi merille. Merimiehenä maailmaa kolutessaan hän hankki monipuolisen kielitaidon, ja kulkurina kulkiessaan jatkoi itsensä sivistämistä niin elämän kuin lukeneisuuden suhteen (eläköön kunnankirjastot!). Kaikki hänen kirjansa ovat täynnä syvällisiä, koskettavia kuvauksia ihmisten elämästä ja kohtaloista, ne ovat eloisan runollisia ja mieleen painuvia. Vägen till Klockriken jälkeen 45-vuotias Martinson kutsuttiin Ruotsin Akatemiaan sen nuorimmaksi jäseneksi. Ulkonaisesti pitkä ja poikkeuksellinen tie aina jollain tavalla yhteiskunnan ulkopuolella pysytelleelle pohdiskelijalle. 

Vastoin kuin elokuvissa usein, elävässä elämässä kulkurin elämä ja sen tuoma "vapaus" ei ole romanttista. On myös ihmisiä, jotka ajautuvat ja/tai eivät edes myöhemminkään halua takaisin yhteiskuntaan ja sen kontrolliin. He ovat useimmiten päihdeongelmaisia miehiä, jotka asuvat esim. metsässä ja kaduilla ja käyvät avustuspisteissä vain hakemassa ruokaa ja vaatteita. 

Täysin omanlaisensa on sen sijaan kirja Vaeltajan kertomukset (Valamon luostari 1991, uusintapainioksia viime vuosiin asti). Se on yksi suosituimmista ortodoksista hengenelämää kuvaavista teoksista. Siinä koditon, rampa mies, virsut jalassa ja reppu selässä (repussa korppuja, Raamattu ja Filokalia) vaeltaa ympäri laajaa Venäjänmaata aina Siperiaa myöten. On 1800-luvun puoliväli. Kulku kaikenkarvaisen väen, pappien, sotilaitten, kauppiaiden ja rosvojen parissa on miehelle pyhiinvaellusta, hänen ammattinsa ja elämäntehtävänsä. Hän kulkee rukoillen ja rukousta oppien, hengellisesti kilvoitellen. Kun aloin lukea tätä pientä kirjaa, ajattelin sen kertovan yhdestä sellaisesta "Jumalan hullusta", joka kuuluu vanhaan venäläiseen traditioon. Ehkä niinkin. Mutta kummallisesti kertomukset iltalukemisena rauhoittavat ja ilahduttavat mieltä. Kodittomalta mies ei tunnu ollenkaan, hänellä on aina hyvä siinä, missä hän on, ja oli yösija sitten pellonreuna, majatalon penkki tai satunnainen lämmin tupa vieraanvaraisten ihmisten luona, metsä, kiviportaat...Aina ja kaikessa miehellä on Jumalan rauha ja luottamus sydämessään. 

Ehkä kipein kodittomuuden kokemus tulee monelle, myös ns. hyväosaiselle, ulkopuolisuudesta ja yksinäisyydestä. Siinä ei varallisuudella, taloilla ja osoitteilla ole merkitystä. Tietäen tai tiedostamatta ihminen kaipaa elävää yhteyttä toisiin ihmisiin - ja Luojaansa.