sunnuntai 2. elokuuta 2020

PIANO


Huoneessa on nyt tyhjä seinä. Piano on poissa. Hullu Muurahainen-niminen soittimien siirtoon erikoistunut firma kantoi sen pois. Lahjoitin klaveerin sinne, missä se pääsee arvoiseensa käyttöön: soimaan.
       Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni kun asun kodissa, jossa ei ole pianoa.
       Kävin lapsena ja nuorena musiikkiopistoa. Kurssi- ja kevättutkinnot olivat merkittäviä tapahtumia, joihin ei ilman sydämen jyskytystä menty. Niistä kuitenkin selvisi. Toisin olivat teoriatunnit tentteineen. Taisi koko opiskeluni lopulta kaatua siihen, ei yksinkertaisesti älli riittänyt. Eikä tavoitteellisessa opetuksessa ollut sijaa pelkälle ns. soittamisen ilolle. Opettajinani teoriassa olivat nuoret säveltäjät Jarmo Sermilä ja Erkki Jokinen, joka myöhemmin siirtyi Sibelius-Akatemiaan lehtoriksi ja professoriksi. Paikka oli Hämeenlinnan vanha musiikkiopisto, röttelö, jonka joka huoneessa soi, ja jonka katepillarit myöhemmin lanasivat maan tasalle. Tuntia odotellessani katselinkin joskus ulos ikkunasta seinän takana heinikossa juoksevia rottia. Tauno Marttinen, kansainvälisesti tunnettu säveltäjä, oli rehtorina. Hän oli isällinen ja lämmin hahmo.
Romaanissani Jonakin toisena päivänä (Otava 1994) on nimiä mainitsematon kuvaus Marttisesta ja kurssitutkinnosta. Kurssitutkinnot pidettiin usein yliopettajan, pianisti Aino Kurki-Suonion kulttuurikodissa. Vallitsi arvokas, hiiskahtamaton jännitys ja hiljaisuus. Pianonsoiton lisäksi kuului vain aika ajoin kitinä, kun valppaat soitonopettajat riensivät säätämään pianotuolin korkeutta oppilaalleen sopivaksi. Marttisen leppoisuuden tasosta pääteltiin, miten kenenkin kappale oli mennyt.
" Nojatuolissa lepäävä rehtori oli ottanut itselleen omenan vieressään pienellä pöydällä olevalta vadilta - se oli kuulemma aina hyvä merkki - ja haukannut siitä. Yliopettaja oli hänkin vaikuttanut kerrottua vähemmän hermostuneelta, ja hattuhan hänellä oli aina päässään, ei lähdön merkiksi vaan herkkyydestä ja tyylitajusta."
      Isäni vanhempien kodissa oli upeasti soiva Steinway & Sons, jonka norsunluisilla koskettimilla vanhemman veljeni ja minun piti aina vuosittain antaa soittotaidon näyte isoisälle. Pelasimme varman päälle ja soitimme saman kappaleen kuin kevättutkinnossa, sitähän oli hiomasta päästyä hiottu. Isoisä kuunteli viereisessä huoneessa. "No niin", hän saattoi nyökätä lopuksi hyväksyvästi.

Kaikki tällainen kuuluu ja kuulostaa kaukaiselta maailmalta. Ovatko pianot kodeissa menneisyyttä? Ovatko kirjahyllyt kodeissa menneisyyttä?
Ensin myytiin piano on Merete Mazzarellan kirjasarjan ensimmäinen osa vuodelta 1979. Piano siis myydään rahavaikeuksissa ennen mitään muuta? Onko piano ollut silloin vain porvarillinen koriste?
      Kirjailija Harry Martinson määrittelee pianot ja kodit:
"Keskiluokkaa on neljänlaista: 1) sivistys ja piano, 2) sivistys, mutta ei pianoa, 3) ei sivistystä, mutta piano, 4) ei sivistystä eikä pianoa." (Nokkoset kukkivat, suom. 1975.)

Kun pianomme on päässyt uuteen paikkaansa, se viritetään. Niinhän täytyy aina tehdä, jos soitinta on järkytetty siirrolla ja lämpötilojen vaihtelulla.
Pianonvirittäjän kutsuminen on vähän kuin hammastarkastus. Millä tolalla asiat ovat?
Pianonvirittäjät saapuvat laukkuineen ja äänirautoineen. Kirjoitin siitäkin kerran. Pikkutyttö on kotona toipilaana:
"Herätessään hän kuuli merkillisen yksitoikkoista soittoläksyä seinän takaa. Hän seurasi ja kuunteli, mutta ei voinut käsittää, kuka soitti. Sehän ei ollut edes sormiharjoitusta! Oli oikein kidutusta kuunnella tuollaista jääräpäistä kilkutusta. Hän nousi istumaan ja sängystä lattialle. Väliköstä näkyi huoneeseen, jossa pianonvirittäjä touhusi pianon kimpussa. Pianonvirittäjä oli soittotaidottomin ja ikävystyttävin henkilö, jonka hän tiesi. Aivan kuin lääkäri, pianonvirittäjäkin ilmestyi paikalle arvaamatta. Mutta hän viipyi paljon pitempään eikä puhunut mitään, ei ainakaan lapselle. Eikä hänelle saanut puhua, koska hän keskittyi. Mihin? Mukava toipuminen keskeytyi nyt pianonvirittäjän seuraamiseen ja kuuntelemiseen.
Olisi tullut mieluummin vaikka nuohooja!"  (novelli kokoelmasta Olen nähnyt sellaisen, Tammi 1999.)

Hän, joka osaa, ja hän, joka kaikessa on vielä salaisuus.