maanantai 9. huhtikuuta 2018

KERTOA JA KUVATA




Jokin pani minut tässä eräänä myöhäisenä iltahetkenä etsimään esille tämän vanhan melkein haljenneen valokuvan. Ilahduin että se oli yhä olemassa, ja jälleen ihmettelin, miten kummassa se on otettu. Varmaan pelkkä koelaukaisu isän uudella kameralla?
Kuva saa minut muistamaan tilanteen. Olen 6-vuotias ja mansikkamaalla kotiapulaisemme Tyynen kanssa. Tyyne on tapansa mukaan ärtynyt ja harmistunut minuun ja hän on kiukkuinen myös mansikkamaalle, joka on hoidon puutteessa lähtenyt kurittomasti rönsyilemään. Tyyne kiskoo ja katkoo rivakasti työhön tottuneella kädellään mansikan rönsyjä. Minä kiedon pois heitettyjä rönsyjä vyötärölleni ja päähäni ja esitän Tyynelle "mansikka rönsyää"-tansseja. Pian kuvan ottamisen jälkeen Tyyne suuttuu minuun tosissaan ja antaa pitkin kinttuja. Jätän hänet rauhaan ja menen pois. Tottakai tiedän että olen kamala. "Rehurastas" kuten äiti sanoo.
      Suomessa ei aikoinaan ole ollut helppoa olla eloisa. Ei ainakaan siinä etelä-pohjalais-hämäläisessä ilmapiirissä, jossa kasvoin. Toisaalta: myöhemmin, varhaisteininä, sain äidistä parhaan kuuntelijan kuvaamisilleni. Tuttu tilanne toistui: myöhäinen arki-iltapäivä, perunat kiehuvat ja äiti tekee vauhdikkaasti kastiketta, minä seison hellan vieressä huoneeni ovella ja esitän opettajia. "Kuinka saksanopettaja astuu luokkaan" oli bravuurini, äiti nauroi sille aina, ja olin onnessani. Kerta toisensa jälkeen pääsin myös vauhtiin saadessani kuvata kaupungin merkkihenkilöitä, joita olin nähnyt koulumatkalla torilla tai vaikka "tuulen piekseminä" porhaltamassa ylös Raatihuoneenkatua. Äidin naurattaminen oli noina lapsuuden ja teiniajan viimeisinä vuosina elämäni suurimpia iloja.
Albert Edelfelt, Pyykinpesijät 1893. Maalauksessa näkyy,
miten sekä kertoja että kuulija nauttivat. Ehjä hetki!




Kuvaaminen kääntyy myös sisäänpäin.
Kirjoittaminen on mitä introverteinta puuhaa.
Harrastin sitä jo hyvin pienenä tietämättäni. Minulla oli tiettyjä paikkoja kotona sekä kesällä ulkona, joihin vetäydyin välillä "muistelemaan" eli istumaan hiljaa itsekseni. Katselin siellä äänettömästi ajatuksiani, kaikenlaista mitä olin nähnyt, yksityiskohtia, sekä muistelin mitä olin kuullut ja kuvailin niitä asioita itselleni sanattomasti, syvennyin. Tajusin jo aika pienenä, että piirtämisessä, lukemisen kuuntelemisessa, leikkimisessä ja näyttelemisessä on kyse samasta kummallisesta asiasta. Joskus näistä riemuista
seurasi riehaantuminen, joskus pelko, tai tyynnyttävä kyynelehtiminen. Mutta tärkeintä oli sopivan hetken tullen saada olla yksin ja keskittyä tekemiseensä.

Kirjoittava ihminen ei - halutessaankaan - saa rauhaa kuvaamiseltaan. Hän kuvailee huomaamatta ja vastentahtoisestikin kaikkea kaiken aikaa. Hän jopa muokkaa ja stilisoi ilmaisua itselleen. Näin jopa äärimmäisissä tilanteissa. Lohdukseni luin jo vuosikymmeniä sitten parinkin kirjailijan tunnustuksen - toinen heistä taisi olla Camus - että he ovat istuneet rakastamansa lähiomaisen kuolinvuoteen äärellä ja jo huomanneet ammatillisen kylmästi ja ulkopuolisesti kirjoittavansa mielessään kuvausta tapahtuvasta. Toinen - "inhimillinen"? - puoli heistä on ollut kärsivä, ahdistunut, itkuun valmis.

Niin, osa meistä kertoo ja kuvaa, osa ei. "Ei ole mitään kertomista", on kuvailijalle käsittämätön lause. Sitä kuulee usein. On vaikea uskoa, että kukaan eläisi niin suuressa deprivaatiossa.  Ehkä silloin on käsitetty, että kertomisen arvoisten asioitten tulee olla samaa luokkaa kuin puoli yhdeksän uutiset? Että muut asiat, varsinkin pienet sattumukset, ovat niin merkityksettömiä, ettei niissä ole mitään kerrottavaa, ja siksi ne ovatkin jo oikeastaan unohtuneet?

Margaret Abramshe, ' Release', tilkkutyö, art quilt, Yhdysvallat 2017.
"Thoughts, like the small birds portrayed, fly in and out of consciousness."