Edmund de Waal,
Jänis jolla on meripihkanväriset silmät.
Kätketty perintö.
Suom. Virpi Vainikainen, Schildts & Söderströms, 2013.
Sunnuntainen Hesari (11.6.) oli tuttuun tapaansa kesälomien alkajaisiksi laatinut Dekkarikesä-esittelyn, jolla - niin ikään tuttuun tapaan - annettiin ymmärtää, että dekkarit ovat Niitä Kirjoja Joita Kesällä Luetaan. "Kun on loma", kuuluu tuttu linjaus, " luetaan jotain kevyttä kesälukemista".
Näsäviisas kysymys: milloin on aikaa lukea jotain vähän vaativampaa? Ehkä vähän antoisampaakin kuin kertalukemisella selvät dekkarit?
Tosin dekkareita vinkitetään ja esitellään myös joulun alla - elikä oikeastaan pitkin vuotta. Dekkarit valtaavat kirjallisuutta kuin vuohenputket ja vesiheinä puutarhaa.
Lehden tuttu antisemitistinen linja Israel-uutisoinnin sanavalintoineen kiinnitti sekin taas huomiota.
Haluan siis ehdottaa kesälukemiseksi kirjaa, joka
ei ole dekkari, ja joka koskee juutalaisuutta Euroopassa.
Edmund de Waalin
Jänis jolla on meripihkanväriset silmät on kirja, jonka voi valita vaikka ainoaksi kirjaksi, jonka kesän aikana lukee. Siinä riittää antia. Ja vaikeaa sen jälkeen on heti uuteen kirjaan tarttuakaan. Vähän täytyy jäähdytellä, ettei jokin uusi luettava tunnu - aiheettomasti - juuri luetun rinnalla keinotekoisen kaunokirjalliselta.
Jänistä ei voi myöskään sulloa vain yhteen kirjallisuudenlajiin, sillä se on historiallinen dokumentti, erittäin kiehtova kertomus, sukutarina, ja moniulotteinen taideteos. Kuten The New Yorker luonnehti kirjan ilmestyttyä 2010:" Sukutarina, joka on kerrottu niin viehättävästi ja vaatimattomasti, että se antaa miltei väärän käsityksen sisällön laaja-alaisuudesta: Proust, Rilke, japanilainen taide, toisen maailmansodan aikainen Wien... Mitä ihastuttavin historian oppitunti."
"Ihastuttava oppitunti"? Kyllä, ilman muuta paikka paikoin, mutta ennen muuta vaikuttava, järkyttäväkin. Kerroksellisuudellaan huimaava. Ja "historian oppitunti" : kyllä!
Tarina on vaatinut vuosien valtaisan taustatyön. De Waal on tehnyt sen mitä huolellisimmin ja täsmällisimmin. Ammatiltaan hän on keraamikko, joka valmistaa esineitä työkseen. Sitä, millä tarkkuudella ja antaumuksella hän on perehtynyt sukunsa tarinan kirjaamiseen, hän vertaa ammattimoraaliinsa:" Kuinka esineitä käsitellään, käytetään ja luovutetaan eteenpäin ei ole minulle vain laimean pohdinnan aihe, vaan kysymysten kysymys. Olen valmistanut tuhansia ja taas tuhansia astioita. -- Muistan jonkin tietyn ruukun painon ja tasapainon, kuinka sen pinta ja tilavuus toimivat yhdessä. Tunnen, onko esine tehty nopeasti vai huolellisesti. Onko siinä lämpöä."
Kaikki lähtee liikkeelle netsukeista, pikkuruisista japanilaisista esineistä, joiden kokoelman, 264 kpl, de Waal perii Tokioon muuttaneelta isosedältään. Se, miten nuo kastanjasta, jalavasta ja norsunluusta veistetyt historialliset aarteet ovat säilyneet suvulla halki aikojen ja maailmansotien, on pieni sivukertomus, joka kuitenkin pujottelee mukana näitten ihmisten kohtaloissa. Myös teokselle nimen antanut jänis on netsuke.
Viimeiseksi kertomuksessa vieraillaan Odessassa, mistä suvun tarina alkaa. Ukrainan mustan mullan alueelta tulleet juutalaiset Ephrussit alkoivat vaurastua siellä viljakaupalla, perustivat juutalaisen orpokodin ja koulun, rakennuttivat taloja, aloittivat pankkitoiminnan. Jopa Mark Twain kävi ihmettelemässä ja kirjoittamassa Odessan nopeasta noususta ja modernista, kiireisestä elämänmenosta. 1860-luvulle tultaessa Ephrussit olivat jo maailman suurimpia vehnänviejiä. Nykyistä rähjäistä Odessaa katsoessa on vaikea kuvitella, millainen edistyksellinen maailmannapa ja viljakaupan keskus se on ollut.
Ephrussit osasivat jo silloin myös verkostoitumisen taidon. Pääsuunnitelma oli rakentaa kontaktiverkostoa ja ryhtyä rahoittamaan pääomaa vaativia projekteja: siltoja Tonavan yli, rautateitä Venäjän ja Ranskan halki, telakoita, kanavia. Raaka-ainemarkkinoilla menestyneestä Ephrussi & Cien kauppahuoneesta tehtiin kansainvälinen finanssitalo. " Ja jokainen hyödyllinen sopimus jonkin valtion kanssa, jokainen yhteisyritys jonkun köyhtyneen arkkiherttuan kanssa, ja jokainen asiakas joka jäi kiitollisuudenvelkaan suvulle, oli askel kohti entistä arvostetumpaa asemaa mahdollisimman kaukana Ukrainan kitkuttavista vehnävankkureista."
Ephrussit olivat siis nousukkaita. Mutta he olivat menestymisessään erittäin energisiä ja taitavia.
Odessasta he alkoivat jo 1850-luvulla siirtyä Pariisiin ja Wieniin ja perustivat menestyksekkään pankkitoiminnan Eurooppaan. Suku vaurastui vaurastumistaan. Juutalaiset hallitsivat Euroopan pankkimaailmaa. Rotschildtit ja Ephrussit solmivat keskenään myös avioliittoja. Katsottiin, että lasten oli määrä palvella perhettä joko pankkitoiminnassa tai naimalla sopiviin juutalaisdynastioihin. Upporikkaat juutalaissuvut asuttivat palatseillaan Wienin Ringstrassen, jota happamasti nimitettiin Zionstrasseksi, ja juutalainen raha näkyi myös Pariisin rue de Monceaulla. Tuo kukkula oli täydellinen paikka Ephrusseille, kuten myös muille juutalaisille tulokasperheille, joita Pariisi veti puoleensa Venäjältä. "Näistä kaduista tuli lähestulkoon oma siirtokuntansa, jossa asukkaita yhdistivät avioliitot, kiitollisuudenvelat ja uskonnollinen yhteenkuuluvuus."
Kuvaukset näitten rahaylimystöön kuuluvien juutalaisten avioliittomoraalista, perhesuhteista ja seurapiirielämästä ovat varsin mielenkiintoista luettavaa.
Euroopassa 1880-luvun taidemaailmaa villitsi japonismi. Pariisin gallerioissa maksettiin huimia summia pikkuruisista taidokkaista netsukeista. Ephrussit hankkivat kokoelman. He mesenoivat ja omistivat muutenkin arvotaidetta. Kun natsit toisessa maailmansodassa tehokkaasti ja asiantuntevasti ottivat haltuunsa juutalaisten asuinpalatsit kaikkine aarteineen ja maallisine rikkauksineen, Ephrussien netsuket kuitenkin selvisivät. Se oli pieni hullunkurinen ihme, neuvokkaan palveilijan tekemä temppu. - Ne harvat suvun jäsenet, jotka hekin ihmeen kaupalla jäivät henkiin, saattoivat sen sijaan myöhemmin nähdä perheensä jalokiviä ja taideaarteita myytävänä kansainvälisissä taidehuutokaupoissa, tai museoitten vitriineissä.
Historiaa lukenut tietää, että juutalaiset ovat menestymisellään ja pelkällä olemassaolollaan herättäneet pahaa verta jo vuosituhannen verran. Aina on ajateltu, että he vievät jotain pois muilta. Jopa se, mikä heille kuuluu, kuuluukin antisionistien mukaan muille. Vihalla ja yleisellä nyreydellä on vanhat mystiset juurensa. Waal ei kuitenkaan hienossa kirjassaan julista ja polemisoi, vaan toteaa tapahtuneita asioita rauhallisen asiallisesti. Kirja on historiantietämyksen lisääjänä, kulttuurissaan, kansainvälisyydessään ja kiehtovissa henkilöhahmoíssaan vertaansa vailla. Ei ihme, että jo Marcel Proust aikanaan kiinnostui tapaamistaan Ephrusseista ja teki yhdestä heidän merkkihenkilöstään, Charles Ephrussista, oman kirjallisen merkkihenkilönsä, Charles
Swannin.
