sunnuntai 16. toukokuuta 2021

OHIKIITÄVÄT HETKET

 

Moni suomalainen runoilija, vanhemmista lähes kaikki, on kirjoittanut keväästä. Täällä pohjoisessa, Suomessa, kevät on aina ihme. Pimeys ja kylmyys vaihtuu valoon ja lämpöön, routaan lukittu maa sulaa jäästä ja alkaa kasvaa uutta elämää, ruohoa, lehtiä, kukkia, puita hedelmineen! Se kaikki on kuin pieni kuva ylösnousemuksesta. Talven kolkkoudessa on vaikea uskoa, että maa kukkisi ja olisi lämmin. - Toisaalta heinäkuun auringossa on melkein mahdoton kuvitella saman maiseman muuttuvan lumipeitteiseksi ja jäätäväksi talven pimeydeksi. 

Suuret vastakohdat ovat kummallisesti kuin vierekkäin, jopa päällekkäin. Syntymässä ja kuolemassakin on jotain hätkähdyttävän samankaltaista.  - Samoin runoissa ilo keväästä voi sävyttyä katoavaisuuden tuntoon:


Pimeä laskeutuu varhain, / monet haluavat elää valoisaa elämäänsä. / Mutta katoavaisuus lähettää viestin: / vaikka et olisikaan sitä pyytänyt / lahjoitan sinulle vielä yhden kevään. 

                                             Bo Carpelan


-- Kielot, ennen juhannusta / varjoissa odottamassa. / Linnut laulavat yhtä laulun silkkiä. / Lumenvalkoiset marjat, kuin / vihkiäiskorut, / kuoleman marjat.             

                                                                                                          Anne Hänninen 

Mun keväimeni - / joko viimeiseni?/ Ole auki aivan nyt, sydämeni. / Ota kukkaset vastaan / ja laulut rastaan / kuin suvi ois tuutiva kummilastaan, / sinitaivas yllä, / maat hymyilyllä, / puol'sulanut niihin jo lienen kyllä, / ja puoliksi mennyt. / Mihin? / Tiedä en nyt. / Vain riemuitsen: olen puoliksi mennyt.

                                                                                                                   Aaro Hellaakoski

Valo on runoissa ilon symboli. Johanna Venhon kokoelmassa ' Yhtä juhlaa' on osa elämän aamut, jossa nuoren äidin riemu lapsesta tuo mieleen kevään kirkkauden ja elämisen onnen:

Oi valo / hulahtaa hopeapadasta! / - - / Oi sula hopea / valona meidän yli kuin siunaus / lattioita pitkin, lattianrakoihin / joka aamu, jokainen aamu. 


Hurmioon kevään aloittamista luonnon antimista puhkeaa Risto Ahti hymneissään ('Hymen, O Hymenae!):

Voi! Keväällä suopursut kukkivat ja kukkii hilla, karpalot - / Syksyllä, kuin uni, tuulessa ja sateessa kukkii niittyvilla. / Hedelmiä tulvillaan on tämä uuvuttava niitty, puolukoita, karpaloita, / mesimarjoja, sudenmarjoja ja mustikoita. 


Keväällä pysähdyn päivittäin katsomaan puita. Niin entisessä kotikaupungissani Hämeenlinnassa kuin täällä nykyisellä kotitielläni Helsingissä, koivut puhkeavat lehteen Snellmanin päivänä 12. toukokuuta. Niin tänäkin vuonna. Ja tänään, 16.5.2021, on aurinko loistanut läpi vaahteroitten vihreänkeltaisten, runsaitten kukkalatvojen. - Kesäkuun alussa koivujen rivistöstä korkealta kuuluu tuulen puhaltaessa voimakas suhina, tuttu, iloinen! Se tuo aina mieleeni lapsuuden - ja ikuisuuden.  

Kokoelmassani 'Ison kiven juureen' on runo keväisestä kaupungin puistosta:

Melkein astuin auton alle, / kun näin kadun tuolla puolen / puun yhtäkkiä / täynnä hohtavia kynttilöitä,/ siellä kukki puistossa / hevoskastanja, / yksinään / muitten puitten välissä / kuin kaunis tuntematon ryhmäkuvassa. / Ihmiset, / jotka niin kuin myyrät kyyryssä / kiirehditte puiston käytävää, / katsokaa! Vaikkei kuulu soittoa, / täällä juhlitaan! / Puukin täynnä kynttilöitä. 


Gösta Ågren runossaan '20.toukokuuta':

Ja lehdet irtoavat taas / koivujen violetista / kivusta. Niittyjen yllä / linnunlaulun katedraali. / Etelätuuli on lempeä kuin / leninki. Ei ole mahdollista / puolustautua hyväilyn /väkivaltaa vastaan. Multa on niin / mitään vaatimattoman pehmeä, että jyvien / on pakko itää. 



   -- Kohtsiltään syttyy nurmikot / ranunklein kultatuohuksiin / ja kaikki kolkot kalliot / ne peittyy kukkasiin.

Mut sydän vartoo, vaikenee, / vain hiukan hymähtää / - se kuuntelee, se katselee, / mut mitään ei se nää.

Kuin tuhatvuodet paikallaan/ se todistanut ois / kun vuodet tuuppii toisiaan / ja häipyy ohi, pois.

Kuin totta vain ois sittenkin / sen oma kaipaus, / sen verenlyönti tulisin, / sen rohkein aavistus,  

kun yksinäisin hetkin käyt / yli kuiluin syvimpäin, / kun ohjaavat sua untes näyt / sun kohtaloitas päin. 

                                                                                                            Aaro Hellaakoski (Kevätruno)