Olin pari viikkoa sitten Italiassa pienessä kylässä ohrapeltojen keskellä. Näin siellä kummallisen unen. Kävelin öistä hiekkatietä lehtevien puitten alla. Jostakin ikkunasta tai ovilampusta tuikahti pari kertaa valoa polulleni hämärään. Sitten näin puitten verhoaman kivisen harmaan talon, jonne nousi muutama harmaa kiviporras. Pysähdyin katsomaan talon kapeaa korkeaa ikkunaa, josta näin huoneeseen ja siellä ystäväni. Hän istui lukemassa kirjaa pöytälampun valossa. En ollut tavannut häntä vuosikymmeniin, vain harvoin ohimennen ajatellut. Mutta nyt olin hänen luonaan ja sanoin: "Olen nyt Italiassa, älä pelästy. Vaikka olen siellä, olen nyt täällä. Älä pelästy. Näin voi olla".
Unen kummallinen, ei surullinen, ei iloinen, tunnelma jäi mieleeni käsittämättömänä ja merkillisenä.
Se toi mieleeni Maria Jotunin ajatelman:
"Usein me luulemme olevamme yksinämme ja sanomme niin; kuitenkin meidän rakkaittemme menetys näyttää meille, miten sydämemme on tulvillaan toistemme elämää ja on aina heidän asuinsijansa."
