" Mikä ihmeellinen kirja Villi iiris onkaan, ilmestyessään tämän vuosisadan lopussa, kukkien kielellä
kirjoitettuna", hämmästyy yhdysvaltalainen kriitikko Helen Vendler The New Republic-lehdessä 1992.
Samoin minäkin, heti kokoelmaa sieltä täältä silmäiltyäni, tunnen halua huudahtaa runoilija Louise
Glückin nimeä mukaillen: Ich bin so glüklich dieses Buch gefunden zu haben!
Toki tiesin, että tämä amerikkalainen runoilija voitti kirjallisuuden Nobel-palkinnon 2020, mutta
sellainen ei minusta koskaan ole ollut syy kiirehtiä lukemaan jotain. Asenteeni on kuin " kissa, joka
kiertää kuumaa puuroa". Luen uutuuksia ja palkintokirjoja "jäähtyneinä" joskus myöhemmin, jos luen
- jos ne sattuvat tulemaan vastaan, kuten tämä Villi iiris onnekkaasti tuli.
O'Keeffe New Mexicossa ja Ester Helenius
Suomessa), Louise Glück loihtii kasvikunnasta
metaforista alustaa sanottavalleen. Hänen
retoriikkansa on niin selkeää ja tunteensa
intensiivisyys syvää, ettei yhdenkään runon tai
säkeen kohdalla tule tunnetta sommittelusta ja
ajatuksen keskeneräisyydestä. Mestarin ote on
helpon oloinen; kuin näpertelyn ja peittelyn sijasta
avaisi yksinkertaisesti puhtaan kämmenesä: Katso, tässä se on.
Ottamatta esimerkkejä Glückin runoista, turvaudun Helen Vendlerin lausumaan: " Hänen runoutensa
on...saavuttanut poikkeuksellisen tason, jolla se ei ole sen enempää 'tunnustuksellista' kuin
'intellektuaalistakaan' sanan tavallisessa merkityksessä, joita usein pidetään vastapuolina runouden
elämässä".
Ja David Biespiel The Washington Postissa: " - - runoille on ominaista pakoton hallinnan tuntu ja
ilmaisun selkeys, joka skalpellin tavoin viiltää halki utuverhon toivon ja tuskan väliltä."
Juuri niin.
Mutta suuren, arkitason kuvia nostavan runouden äärellä tunnen halua paeta ja hylkiä analyysejä, jotka
ovat kuin tulli- ja tarkastuspisteitä matkalla uuteen, ihmeelliseen, koskettavan tuttuun maahan.
Louise Glück,
VILLI IIRIS / The Wild Iris, 1992,
suom. Anni Sumari,
Enostone 2022,
