Huomaan olevani kuin 2-vuotias: kyselen itseltäni, mitä sana tarkoittaa?
Viimeksi mietin sanaa velvollisuusvierailu. Se tulee hämmästyttävän usein vastaan ns. laatukirjallisuudessa; ei sanana, vaan kuvauksena. Romaani kertoo, miten aikuinen - useimmiten tytär - tekee vierailun vahempiensa - useimmiten äitinsä - luo. (Kiinnostava ohimennen tuo suomen sana 'vierailu', kantasanaltaan 'vieras'.)
Tavanomaisin tapa kuvata tätä vierailua on kuvata sitä velvollisuuskäyntinä. En taida muistaa romaaneista heti yhtäkään tällaista vierailua, josta kerrottaisiin moniulotteisesti ja myönteisesti. Sen sijaan mieleen tulvii monia, joissa kertojan asenne on apea, väsynyt ja torjuva, jopa ylimielinen. Jos päähenkilö on mies, hän tapaa yleensä molemmat - turhauttavat - vanhempansa.
Mietin: miten usein kyynisyyttä erehdytäänkään pitämään älykkyytenä. Ja miten salakavalasti sellainen myrkky vaikuttaa turhamaisessa ihmisessä.
En tiedä, miksi mikään vierailu olisi velvollisuus sanan yleisesti käytetyssä kielteisessä mielessä. Vaikka se tehtäisiin ns. virallisesti, esimiehen tai työtoverin luo, tutun, vieraan, ikävän ja rasittavan tuntuisen ihmisen luo, se on aina kuitenkin inhimillinen kohtaaminen ja mahdollisuus.
On hyvä pyrkiä tiettyyn naiiviuteen, puhtauteen, asioiden ja käsitteiden suhteen; ottaa oppia 2-vuotiaasta.
Käsite elämänkaari on suuresti ärsyttänyt minua jo vuosikymmeniä, siitä hetkestä alkaen, jolloin sen ensi kerran kuulin. En ole sitä koskaan purematta niellyt,enkä niele. Enkä koskaan käyttäisi moista ilmaisua.
Teesini: elämä ei ole kaari, joka nousee, etenee, ja laskee alas. Elämä ei ole kaava. On hyvin pinnallista ajatella elämää niin. Sanoisin: se on pelkästään lihallinen kuva ihmisestä, kaava lihan kasvamisesta ja kuihtumisesta.
Se on myös henkisesti harhaanjohtava käsite. Ihmisen henkinen ja hengellinen kasvu, "nousu", ei suinkaan välttämättä osu ja asetu odotuksenmukaiselle 'Gaussin käyrälle'.
Tämän näkemykseni mukaan ihmiselämä ei myöskään koskaan katkea "kesken", vaikka se inhimillisesti ajatellen tuntuisi siltä.
Juliana Norwichlainen (1342 - n.1416) kirjoittaa myös tästä teemasta. Aikaa ei tule nähdä suorana, jota pitkin ihminen vaeltaa, sillä Jumala jatkuvasti luo aikaa hetki hetkeltä ja ojentaa jokaisen hetken erikseen ihmiselle tiettyä tarkoitusta varten. "Aika on luotu ihmistä varten eikä ihminen aikaa varten. Sen tähden Jumala, joka on kaiken luodun hallitsija, ei halua aikoja antaessaan kiirehtiä ihmisen luonnollisten sielunliikkeiden edelle, koska ne pystyvät ottamaan vastaan vain hetken kerrallaan."
Miten kallista ihmisen osakseen saama aika onkaan.
'Elämänkaari'-sanan aiheuttama ensireaktio, ärsyyntyminen, on protestillaan johtanut kohdallani vakavampaan pohdiskeluun kuin pelkkään luonnostaan nousseeseen harmistumiseen.
Sana kotiäiti kuuluu 1980-luvun alusta periytyviin leimaaviin sanoihin. Jäin ensimmäisen kerran äitiyslomalle 1982 ja vähitellen pois säännöllisestä palkkatyöstä. Tuo hyvin lässyttävästi ja säälivästi käytetty ilmaus sai karvani pystyyn. Mikä sanan sisältämä merkitys, rooli, oli?
Vuonna 1989 Maria-Liisa Nevala (toim.) julkaisi kirjan, jonka nimi oli vavahduttavan tosi ja osuva:
Sain roolin johon en mahdu: suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja.
Toden totta, miten ahtaaseen rooliin nainen ulkoapäin tungettiin ja miten ahtaasti hänet nähtiin (nähdään), jos hän oli (myös) äiti. Aivan kuin 'kotiäiti' (lue: ei mene aamulla toimistoon viisastumaan) olisi jokin yhtenäinen naisjoukko, jolla ei ole muuta henkistä ja fyysistä sisältöä ja liikkumatilaa kuin banaali kodin piiri.
Suvaitsevaisuus on sana, jonka oikea, alkuperäinen merkitys on kadonnut. Sen epäpoliittista puhtautta ei ikään kuin enää kuule ja ymmärrä. Mutta kun oikein kaivan korvistani sinne juntatun poliittisen propagandavaikun ja teroitan muistiani, muistan suvaitsevaisuuden joskus vapaan ajattelun aikana merkinneen rentoa, vähän läpi sormien katsovaa, anteeksiantavaa, muitten heikkouksia ymmärtävää mieltä, tyyneyttä.
Ja sitten - niin monien kriittistä tarkastelua odottavien ja jopa merkitykseltään käsittämättömien sanojen suuresta joukosta - loihen vielä lausumaan jotakin myyttisestä sanasta taiteilijaelämä.
Mielestäni se on käsite, joka sopii romanttishakuisiin elämäkertoihin ja elokuviin - taikka jolla puolustellaan holtitonta, muista piittaamatonta elämäntapaa. Mutta mitä aivan todella tarkoittaa sana taiteilija ja elämä, taiteilijaelämä?
Saadakseen ideoilleen jonkin ilmiasun, taiteilija työskentelee, tekee omanlaistaan työtä, jopa kurinalaisesti ja säntillisesti. Useimmiten hän näyttää ulospäin hyvin tavalliselta ja arkiselta ihmiseltä. Esim. kirjailijoista J.R.R.Tolkienin sanoo: " Kirjailijan elämä paljastaa hyvin vähän hänen mielensä toiminnasta."
Ajatus palaa esimerkilliseen 2-vuotiaaseen. Hän astelee rauhallisesti pihapolkua, mutta huomaa oitis ruoholla suuren ruskean käpristyneen lehden. Hän menee sen luo ja kyykistyy, tutkiskelee sitä kiinnostuneena katseellaan. Sitten hän taas kävelee tuulessa pihapolkua. Taivaalla näkyy jotain. Hämmästyneenä hän pysähtyy, katsoo, kohottaa kätensä ja huutaa ihastuneena:" Pimmi kiitää!"
Kyllä. Tuuli ajaa valkoisia pilvenriekaleita vinhaa vauhtia. Sellaisen näkevät jotkut runoilijat ja jotkut lapset. He ovat samanlaisia. Heille kaikki on uutta.
