Olen huomannut viimeisen vuoden aikana sellaisen hauskan seikan, että muutama (3-4) 40-50-vuotias on lehden syntymäpäivähaastattelussa ilmoittanut, ettei harrasta mitään. Ilahduttavaa epäsovinnaisuutta. Vai lieneekö turhamaisuutta ihmisiltä, joilla on "varaa" sanoa noin, koska heidän "näyttönsä" (työ)elämässä on jo niin hyvä, ettei heidän enää tarvitse päteä millään lailla esittelemällä aktiivisuuttaan.
Itsetietoisena aikuisena voi päästä rauhaan harrastus-kuulusteluilta.
Harrastuksistahan saa tehdä tiliä alle kouluikäisestä hamaan eläkkeelle siirtymiseen.
Vanhemman vastuulla on, että lapsi harrastaa, ja eteenpäin pyrkivä nuori tietää, että hakemuskaavakkeissa ja haastatteluissa on sujuvasti osattava kertoa kiitettävistä harrastuksistaan.
Itsellinen aikuinen taas voi ajankulukseen tai päähänpistosta ryhtyä harrastamaan vaikkapa kieliä, mutta kun innostus lopahtaa alkeiskurssi 2:ssa, ei kenellekään tarvitse - lasten ja nuorten lailla - tehdä tiliä, miksi lopetti.
Uskon että monikin - jos olisi rehellinen - voisi tunnustaa ettei harrasta mitään. Eihän esimerkiksi liikunta ole harrastus, koska ihmiselle on luontaista liikkua, ellei sairaus estä.
Monenlaista ajanvietettä nimitetään harrastukseksi.
Eikö esimerkiksi teatterissa, konserteissa ja matkoilla käynti ole ennemminkin viihdettä?
Toisaalta, ajoin kerran Oopperalta taksikyydissä, jossa kuski tiesi niin paljon Wagnerista, että hän todella harrasti Wagnerin musiikkia. Onneksi matka kiersi Ruoholahden kautta kauas Itä-Helsinkiin, niin sain pitkään kuunnella, mitä hän innostuneena ammensi tietopankistaan.
Ranskan kielen harrastaja, amateur, juontuu sekin verbistä rakastaa. Amatööri siis rakastaa, antautuu kokosydämisesti mielenkiintonsa kohteelle.
Toisaalta amatööri on vähättelevä ilmaisu. Jos joku on amatööri, esim. taiteessa, hänen tasonsa on matala, 'harrastelijamainen'.
Osuin kerran vahingossa kuuntelemaan esitystä, jota eräs lasitaiteilija, nainen, piti ateljeessaan tilausryhmälle (sairaanhoitajia). Esityksensä jälkeen hän loi alentuvan herttaisen katseen yleisöön ja kysyi: "Entä onko täällä mukana joku amatööri?"
Huh, kukaan ei ainakaan uskaltanut tunnustaa.
Amatöörin tunsi myös Tove Jansson pikkutyttönä, kasvoihan hän taiteilijakodissa. Muistelmassaan Kuvanveistäjän tytär (1968) hän kertoo hirveästä mustasukkaisuudesta, jota tunsi kesävierasta kohtaan. Niinpä hän huusi tälle kiven takaa pahimman tietämänsä loukkauksen: "Amatööri! Amatööri!".
Harrastuksia ajatellaan yleensä lokeroivasti. Ne kuuluvat vapaa-aikaan. Vapaa-aikana mennään johonkin harrastuslokeroon. Muu aika on työtä ja velvollisuuksia, sekä kiirettä. Harrastukseen lähdetään tavallisesti kodin ulkopuolelle. Usein harrastetaan ryhmässä. Tietyt päivät, tietyt kellonajat kuuluvat aikaan harrastuslokerossa. En halua vähätellä sellaisen arvoa vaikken itse olekaan ryhmä- ja harrastusihminen. Toki harrastan, olen aina harrastanut, mitä milloinkin. Mutten nimitä niitä asioita harrastuksiksi. Ne ovat vain osa elämää(ni), hauskoja ja iloa tuovia tekemisiä ja oppimisia.
Juttelin kauan sitten Budapestissä vanhan juutalaisen arkkitehdin kanssa. Hän puhui tästä samasta asiasta: kertoi, että hänen elämässään työ ja vapaa-aika limittyvät ja lomittuvat toisiinsa kuin korin punos. Että niin hän on aina halunnut sen olevan ja niin se on aina ollut. Kaikki on samaa.
