VÄLIKOHTAUS VÄLIPÄIVÄNÄ

Tämä on pieni kirjallinen välipala, jonka aihe tulee tositapahtumista. Näin on nimittin  käynyt talossamme ennenkin - ja jopa eri talossa kuin nykyinen. Ja aina joulun aikaan.
     Unkarilainen kirjailija István Örkény (1912-79) on  kirjannut samankaltaisen tapahtuman Budapestissa 1967, siitä edempänä.
      Jo toistamiseen tämä asia tapahtui kodissamme yllättäen ja aamuyöllä, tai aamun varhaisina tunteina, silminnäkijöitä ei ole. Aamuyöhän on kummallista aikaa, silloin kuulemma usein lapsetkin syntyvät, ja toisaalta vanhat kuolevat. Aamuyöllä aineenvaihdunnallemmekin kaiketi tapahtuu jonkinlainen "kellojen" siirto. Tahaton herääminen kello kolmen ja neljän välillä on harvoin mukavaa, poikkeuksena vain esimerkiksi kaunis toukokuun aamu ja innostunut lähtö linturetkelle. Kuulemani mukaan yökyöpeleinä kirjoittavat kirjailijatkin vääntäytyvät nukkumaan viimein kolmen maissa. Ja virkuimmat heräävät tuottamaan taas pari tuntia myöhemmin.
      Mutta se maaginen aamuyön hetki, jota jotkut nimittävät jopa suden hetkeksi. Silloin tapahtuu. Edellisellä kerralla en herännyt, mutta viime yönä rysäys sai minut heti avaamaan silmäni. On hämmästyttävää, miten unenpöpperöisenä ja herätettynäkin on samantien arvaavinaan, mistä ääni tulee: a) murtomies kohloaa, b) taulu on pudonnut, c) astiankuivauskaapin hylly petti, d) lintu lensi ikkunaan (ei, ei yöllä joulukuussa), e) kristallikruunu rysähti alas (ei, hurjempi räiske ja kilinä kuin nyt). Ja niinpä niin - jälleen kerran - paljastui että amaryllis (amaryllis belladonna) (kuvassa) oli yön pimeydessä heittäytynyt alas ikkunalaudalta. Se retkotti suuressa hatussaan pitkin pituuttaan, kasvot vasten harmaita lattialankkuja. Mikäli kyseessä oli itsemurhayritys, se oli tällä kertaa jäänyt yritykseksi, sillä kukkavana oli edelleen ehjä ja juuret olivat pysyneet  multapaakussa. Edellisellä kerralla sen sijaan itsetuhoinen joulukukkamme heittäytyi alas sellaisella vimmalla, että aamulla nähtävillä oli vain murskautunut kasvi ja säpäleiksi mennyt, multaa yltympäriinsä singonnut ruukku. Tapahtumapaikka eristettiin teipeillä ja uhrin ääriviivat piirrettiin liidulla lattiaan. Tehtiin tutkinta, oliko amaryllis kenties työnnetty alas hyllyltä (sen vieressä majaili aggressiivisen oloinen kaktus) vai oliko kukkaparka päättänyt itse päivänsä. Ilmeisesti oli (päättänyt itse).
        István Örkény´illä on ainutlaatuisessa todistusaineistossaan, kokoelmassa Minuuttinovelleja (suom. Juhani Huotari, Atena 2002) noin puolentoista sivun selonteko Jakomielinen tulppaani. Se alkaa tutun tuntuisesti: " Kukapa olisi uskonut?/ Se ei koskaan valittanut ja sitä oli siunattu hyvällä terveydellä; sen sipuli työnsi jo seitsemättä vuotta kukkaa eläkeläisopettajan ikkunalla. Se oli juuri täydessä kukassa ja oli edellisenä iltana vielä kunnolla pölyttänyt eminsä ja käynyt rauhallisena levolle. Viideltä aamulla - kukat heräävät varhain - se heittäytyi viidennen kerroksen ikkunasta alas kadulle." 
Tässä tapauksessa poliisi lähtee olettamuksesta, että joku on heittänyt tulppaanin ruukkuineen  alas surmaamistarkoituksessa, ja kuulustelee opettajapariskuntaa, joka kuitenkin vakuuttaa syyttömyyttään. Hehän olivat päinvastoin ihailleet ja rakastaneet kukkaansa! Jopa naapuri, everstiluutnantti, todistaa pariskunnan puolesta. "Itsetuhoinen tulppaani oli karmiininpunainen, sulkeutunut luonne, joka eli naapurien mukaan vain itselleen, joten pettymyksille tai mielenjärkytyksille se ei ollut alttiina. Miksi se siis halusi luopua elämästä?" Asia selviää vasta muutaman viikon kuluttua, kun everstiluutnantin rouva siivoaa parvekettaan ja löytää sieltä tulppaanin jäähyväiskirjeen, johon on horjuvalla käsialalla kirjoitettu: " Kun luette tämän kirjeen, en ole enää elävien kirjoissa. Herra opettaja, hyvä Irma-täti, antakaa anteeksi. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. En halua enää olla tulppaani." 

JOULU JA KUUSEN KYNTTILÄT

Kerrotaan, että Martti Luther ensimmäisenä keksi panna kynttilöitä kuuseen. Tähän hän oli saanut idean taivaltaessaan joulukuisena iltapimeänä kotiin Wittenbergiin ja katsellessaan, miten taivaan tähdet näyttivät tuikkivan kuusten latvoissa.
      Kuusen sisälle kantaminen jouluna oli vanha saksalainen tapa, mutta Lutherin innovaatio oli sitoa puun oksille kynttilöitä palamaan. Voin hyvin kuvitella tämän kaiken tapahtuneeksi tältä rehevältä ja sovinnaisuuksista vapaalta energiapakkaukselta, joka rakasti myös leikkiä ja perhe-elämää - ja aikalaistensa, mm. oppilaittensa kertoman mukaan " tuli sitä iloisemmaksi, mitä lähemmäksi joulu, Jumalan Pojan syntymä, tuli".
      Sittemmin protestantit omaksuivat joulukuusen (kynttilöineen) joulunviettoonsa, mutta katolilaiset pitäytyivät seimiasetelmissa. Luterilaisia jopa moitittiin 'joulukuusiuskonnoksi', ja amerikkalaiset puritaanit pitivät joulukuusta syntisenä, koska se vei ajatukset pois joulun varsinaisesta sisällöstä.

Luther perheineen joulunvietossa, Carl Schwerdgeburthin painokuvaa vuodelta 1845 

Joulusta iloitseva Luther ideoi perheelleen myös joulukuvaelman, jossa lapset esittivät paimenia ja enkeleitä, ja pienin, kuusiviikkoinen Magdalena, sai Joulun Lapsen osan. Näin syntyi vuonna 1534 Lutherin kirjoittama Enkeli taivaan- jouluvirsi (Vom Himmel hoch), Luukkaan evankeliumin 2:8-16 pohjalta. Sävelmän Luther otti saksalaisesta piirileikistä. Tämä kuuluisa virsi soi edelleen, on soinut halki vuosisatojen, ympäri maailmaa luterilaisissa kirkoissa, mutta myös muut kristilliset kirkkokunnat katolilaisia myöten käyttävät sitä.
    1800-luvulla silloinen virsikirjatyöryhmä uudisti virren käännöstä, kaikki 15 hienoa säkeistöä suomennettiin. Elias Lönnrotin kynästä oli esimerkiksi 11. säkeistö:
Samettina, silkkinä / sull'  on tukko heiniä / mut niissä loistat kuitenkin / kuin taivahassa ainakin. 
     Kirkolliskokoukset ovat kuitenkin halunneet pysyä virren lyhennetyssä ja arkisemmassa versiossa. Niinpä myöskään vuosien 1974-1984 virsikirjakomitea ei saanut tahtoaan lävitse, kun se yritti palauttaa Lutherin Enkeli taivaan herkän kauniit kuvat kokonaisuutena  virsikirjaan. Tuolloin esim. Niilo Rauhala runoili (kuten oli jo Lönnrotkin koettanut):
On kapalosi karhea, / et loista kultavaatteissa. / Vaan eivät nekään arvoas / vastaisi, Kristus kuningas. 
Virren ydin - kumartaminen Vapahtajan seimen äärellä - painuu toki kuitenkin nykyisen "lyhyenkin" (10 säkeistöä) virren myötä sydämiin.
 
Kuusta koristavien kynttilöiden säihketta katsellessa voi siis todeta, että sen lisäksi, että Lutheria on ollut tapana syyttää ihmiset loppuun ajavasta "luterilaisesta työmoraalista" (mitä ihmettä sillä sitten tarkoitettaneenkin), niin nyt häntä voi syyttää myös jouluhössötyksestä!

Hyvää ja armorikasta joulujuhlaa kaikille! 

ITSENÄISYYSAINEITA

Tänään Hesarissa oli juttu "Maalaistyttö poseerasi kuvaajille". Siinä kerrottiin Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlan kunniaksi 1967 järjestetyn valtakunnallisen kirjoituskilpailun erään sarjan voittajasta, kymmenvuotiaasta loimaalaisesta kansakoululaisesta Mirja Rautavuoresta. Otsikko on hämmästyttävän vanhanaikainen, kuin vuodelta 1967 sekin.
     Juhlavuoden kirjoituskilpailuun osallistui/osallistutettiin 900 000 Suomen koululaista. Sarjat olivat kansakoulun ala-aste/ kansakoulun yläaste / kansalaiskoulu / keskikoulun ala-aste / keskikoulun yläaste / lukio / muut ammatilliset oppilaitokset , kuten kauppakoulut, ammattikoulut, maatalouskoulut, metsäkoulut, kotiteollisuuskoulut ym. vastaavat/ keskikoulupohjaiset ja ammattikoulupohjaiset teknilliset koulut, sairaanhoitajaopistot ja - koulut, lääkintävoimistelijakoulut, laboratorio- ja röntgenhoitajakoulut, merenkulkukoulut, ammattiopistot, maa- ja metsätalousopistot sekä kotitalousopistot / kansankorkeakoulut ja kansanopistot. Huhhuh, oli siinä joukkoa kumartumassa lyijykynineen pulpetin ja paperin ylle.
     Sata parasta ainetta julkaistiin kirjana nimeltä Juhlavuoden itsenäisyysaineita (WSOY

1968), mistä tulee melkein mieleen 'Juhlapöydän konvehdit'. Asialla oli neuvottelukunta, puheenjohtajanaan Johannes Virolainen. Lehtikuvassa reipas Mirja-tyttö istuu iloisena juhlamekossaan Virolaisen polvella. Toisella polvella hymyilee toinen menestyjä, kansakoulun yläluokkia edustava Monica Stenström (från Bromarv), josta toimittaja(t) ei kuitenkaan mainitse mitään, tuo hankala toinen kotimainen varmaan ongelmanaan.
     Osallistuin itsekin tuohon kirjoituskilpailluun, olinhan 12-vuotias tyttölyseolainen Hämeestä. Kaikki me osallistuimme. Oman sarjani (keskikoulun alaluokat) aiheita näkyvät olleen mm. Kotiseutuni nähtävyyksiä / Sankarihaudalla / Äitini/isäni ammatti. Kirjoitin isäni ammatista, ja menestyinkin niin, että tekstini otettiin mukaan kirjaan. Se oli hyvin hämmentävää. Häpesin juttuani, koska tajusin kirjoittamisesta jäähdyttyäni että se oli tekopirteä ja yliampuva ja tyhmä ja liian paljastava. Se oli lapsellinen. Tuota 'lapsellisuuden' tajuamisen häpeää syvensi se, että vanhempani hyrisivät sille tyytyväisen huvittuneina. Yleensä ja koskaan muulloin he eivät kiinnittäneet mitään huomiota koulunkäyntiini eikä se kiinnostanut heitä tippaakaan. Isäni oli pappi, eikä hän koskaan laulanut kotona liturgiaa, vaikka jutussani juttu lentää siihen suuntaan. "Isä tuli kotiin, söi kananmunia, joi teetä ja lauloi liturgiaa niin että raikui".  Mietin myös, oliko sittenkään ollut sopivaa puhua häätalon iloisten naisten "avokaulaisista puvuista", kun juuri olin edellisessä hengenvedossa kynä sauhuten syventynyt vainajan hautaansiunaamiseen ja omaisten itkunnyyhkeeseen. Ehkä se oli sopimatonta (?) siitä huolimatta, että viekas juoneni oli ollut luoda  äkkikäännöksillä vastakohtia, joita papin työ ja työpäivä sisältää. Ehkä juoni onnistui ja se juuri palkittiin. Mutta mitään "julkaisemisen iloa" tuo kirja ei todellakaan tuottanut. Se oli ollut, ainakin minulle, ja uskon että valtaosalle, vain koululaisen ulkokohtaista roolia ja pakkotyötä.
      Kirjoitustehtävän aiheet olivat erittäin suuntaa antavia ja neuvottelukuntamaisia. Esimerkiksi: Isäni on ollut sodassa / Mistä leipäpuu / Kotipaikkakuntani kehittäminen / Kunnioittamani suomalainen / Suomen maatalouden tulevaisuus / Ennen oli elämä ankaraa / Kerron suvustani (Mirja Rautavuoren aihe) / Lapsuuteni maisema / Miten luonto on muovannut Suomen kansaa / Maailmanrauha ja isänmaallisuus / Itsenäisyyden lihapadoista. 
      Julkaistun kirjan lopussa on myös osio nimeltä 100 hupaisinta. Niitä lueskellessa täysikasvuinen voi nauraa hyristä tai jopa hohottaa lasten tokaisuille. Sellainen huvittelun muotohan on aina ollut suosittua. Enää ei esim. elokuvissa ehkä naureta kompastuvalle tai pyörällä kaatuvalle lapselle, mutta sanalliset pinnistelyt ovat edelleen monen mielestä hassuista hassuinta. Onhan nykyisinkin televisiossa aina joskus ohjelmien välipalana hupailu lasten sananselityksistä. Siinä pienet päiväkoti-ikäiset vilpittöminä pinnistelevät ja ponnistelevat antaakseen selvityksen esim. sellaisille käsitteille kuin ilmastonmuutos, tasa-arvo, vuorokausi, napapiiri, presidentti. 

KIRJAKAUPASSA

Kustantaja ja kirjakauppa ovat tiiviissä liitossa keskenään. Juhlasaleissa ja kulttuurista keskusteltaessa kustantaja kuitenkin loistaa ja esiintyy kuin henkilö, joka ei tunnusta puolisonsa olemassaoloa. Kotona arjessa liitto on kuitenkin pysyvä, arkinen, ja hyödyltään täysin välttämätön, sillä kauppapuoliso elättää hurmaavaa kustantajakeikariaan. Toisaalta kaupalla ei olisi millä elättää, ellei kustantaja tarjoaisi työn mahdollisuutta onnistuneilla satsauksillaan.
     Vuosi vuodelta kustantaja, ainakin hieman mahaa ja arvovaltaa saanut, tekeekin sijoituksiaan - myös erittäin vähäisiä - yhä enemmän pelkkä kauppa mielessään.
      Kustantaja puhuu ulkona kavereitten kanssa muuta mitä puolisonsa kanssa.
      Kirjailijat, nuo pienet turhamaiset muurahaiset, rientävät kustantajan luokse kuin kuninkaan linnaan ja ylivirittyvät ajattelemaan, että heillä voisi olla jokin ikuisesti kestävä kiintymys- tai peräti rakkaussuhde keskenään. He eivät tiedä (kunnes tietävät), että kustantaja kysyy aina seinän takana puolisoltaan kaupalta, mitä mieltä tämä on tekijästä. Kun kauppapuoliso pudistelee päätään ja näyttää muistiinpanojaan - tai hymyilee tyytyväisen ilkikurisesti ja näyttää muistiinpanojaan, kustantaja tietää, miten toimia. Joissakin tapauksissa hän voi esittää vaivihkaisia huomautuksia ja kehotuksia muurahaiselle, jopa kannustaa uuteen ponnistukseen, jos murkku on muuten mukava ja muskeliltaan lupaava, mutta toisissa tapauksissa taas kustantajan on täräytettävä suoraan, että suksi matkoihisi, sillä et ole kantanut riittävästi kortta ja sokeria kekoon. Kirjailijalle kustantaja puhuu myös kaupasta; kirjailija tietää ettei koskaan voisi tulla näitten kahden väliin, ei muuta kuin tuomalla kuormakaupalla kortta ja sokeria kummankin mielihyväksi. Omasta osuudestaan kirjailija ei voi olla muuta kuin tyytyväinen, vaikka se aina onkin pienempi kuin kustantajan, ja huomattavasti pienempi kuin kaupan.
      Tämä oli pieni sanaleikki tuosta onnea tavoittelevasta kolmiapilasta kirjailija, kustantaja, kauppa.

 Mutta sitten kirjakaupasta erilaisessa - ja nyt kustantajasta irrotetussa - ideaalisessa ja idealistisessa mielessä, jopa muistoina.
Olen joutunut miettimään,kuinka kauan kirjakauppoja ylipäätään enää on konkreettisina rakennuksina ja huoneistoina, joihin asiakkaat astuvat ulkoa kadulta tai tieltä. Itsekin kalastelen kirjojani netti-antikvariaateista ja Amazon-virralta. Ehkä suurin osa kaikista kaupparakennuksista katoaa? Tulevat sukupolvet hämmästyvät kuullessaan, että joskus ihmiset ovat menneet ulos kotoaan kauppoihin esimerkiksi sovittamaan siellä päällensä vaatteita verhon takana, sen sijaan että mallaisivat niitä itselleen virtuaalisesti yms. ruudulta tms. Ja että he ovat selailleet ja hypistelleet ja kosketelleet ja käpälöineet konkreettisia tavaroita jossakin asunnon tai muun yhteyspisteen ulkopuolisessa myyntitilassa.
Viime viikolla hain lahjapaperia Suomalaisesta Kirjakaupasta, joka on jo kauan ollut lähinnä paperi- ja krääsäkauppa, mutta nyt näin että sieltä saisi myös tossuja ja huopia. Akateeminen kirjakauppa, tuo viimeinen toivon linnake, on nykyisin kuihtunut ja vieras versio entisestään, todellakin köyhtynyt kuin maansa myynyt.
        Miksi suhtaudun tunteella ja kaiholla kirjakauppaan?
Siksi että kirjakauppa on ollut/oli halki elämän samanlainen tärkeä lukemisen mekka kuin kirjasto. Kummassakin tuoksuivat kirjat, kirjojen ja painomusteiden paperiset, pähkinäiset aromit. Kummassakin löysi aarteita, kumpikin paikka teki joskus onnelliseksi.
         Ensimmäiset kirjakauppa-muistoni ovat varhaisesta lapsuudesta Knuuttilan kirjakauppa Urjalan asemalla ja isoisäni kirjakauppa Lopella. Knuuttilassa kävin säännöllisesti potkulaudallani jo ennen kuin osasin lukea, sillä kirjakaupan ystävällinen arvokas setä antoi tiskin alta ilmaiseksi vanhoja tilivihkoja piirustuspaperiksi. Kirjahyllyt tuntuivat nousevan korkealle kuin kirkkosalissa. Se oli kiinnostusta herättävä paikka, jossa olisin viihtynyt pitempään kuin ymmärsin olevani oikeutettu.
     Lopella isoisäni, opettaja, piti lisätienistinään kirjakauppaa rahoittaakseen viiden lapsensa koulunkäynnit Helsingissä. Muistojeni aikaan sitä hoiti jo naimattomaksi jäänyt tätini, jonka seurassa sain oleilla päiväkausia kaupassa. Kauppa oli vaalea puurakennus rotkomaisen rinteen reunalla, tien poskessa. Olen harmissani, ettei siitä ole valokuvaa. Miksi ihmiset eivät ota kuvia työpaikoistaan, ulkoa ja sisältä? Itsestään siellä? Ne olisivat myöhemmin paljon kiinnostavampia ja arvokkaampia kuin kuvat lyhyiltä lomamatkoilta vieraissa maisemissa.
    Käytin tuota muistoissa myyttiseksi muuttunutta vanhaa kauppaa "tapahtumapaikkana" saturomaanissani Kultaraha nurkan alla (Tammi, 2000). "Anni autteli myös mielellään Sulevia kirjakaupassa, myi vihkoja ja viikkasi ruusupaperiarkkeja valmiiksi lahjoja varten. Kirjoista Anni piti paljon, ja koska asiakkaita kävi harvoin, hän sai kaiken päivää istua tikapuilla kirjoja ahmimassa. Hän ehti viikossa lukea monta hyllymetriä". Tosielämässä tapahtui vain ruusupaperiarkkien taittelu ja tikapuilla istuskelu. Jotakin kirjaa sain luvan pyydettyäni kurkistella varovasti, mutta en avata aukeamaa kunnolla luettavaksi. Ja varsinkin isoisä tarkisti, että olin ennen mihinkään koskemista pessyt pikku kätöseni. Tikapuilla istuin korkeuksissa ja seurasin kaupan tapahtumia. Kun täti laski postimerkkikassaa, en saanut hiiskua sanaakaan, ja minua nauratti kun hän höpötti itsekseen:" kaksköt...kolköt...nelköt..."
Kaupan takana oli pieni kamari ja keittiö, jonka raollaan olevasta ikkunasta oravien sallittiin tulla rotkosta ja metsästä keittiöön juoksentelemaan ja korppuja syömään. Siellä oli myös kirjoja ja lehtikasoja joita sain rauhassa lueskella. Sekä saksalaisia Stern-lehtiä, joita isoäiti halusi piilottaa minulta, koska niissä oli kuulemma epäsiveellisiä kuvia. "Jos katselet niitä, sinun tekee mielesi mennä sen jälkeen kylpyyn", isoäiti sanoi, ja vaikken ymmärtänyt, miksi  ihmeessä, ymmärsin että kauppatavaran kanssa liikutaan myös kielletyillä vierailla vesillä.

  Opiskeluaikana olin joulun ruuhka-apulaisena maineikkaassa Rytkösen kirjakaupassa Hämeenlinnassa. Se oli suuresti nautittavaa ja hauskaa ja hyödyllistä aikaa, eikä minua ihmeekseni lainkaan haitannut kassakoneen kilinä aattona joulurauhan julistamisen jälkeen. Rytkösellä näin ihmisten "heppoisen maun" ja koin ilahtumisen hetkiä "hyvän maun" edustajien kanssa. Pari vanhaa sotaveteraania suuttui, kun ehdotin heille sotakirjaa. " Kuule tyttö, ne asiat on nähty oikeasti".
Rytkösen kellarissa oli myyjien pieni taukotila ja siellä pölyisissä pahvilaatikoissa mm. Lewis Carrollia (hurmaantuminen siihen aikaan), Gustave Doréta, ranskalaisia ja venäläisiä klassikoita ym. hintaan 1-2 markkaa/kpl. Suomalaisia runoniteitä 50-,60-,70-luvuilta sai 20:llä tai 50:lla pennillä. Homma sopi hyvin ritisevän tiukkaan budjettiini ja luin pimeät illat kotona töitten jälkeen varastoon hylättyjä ja sieltä ostamiani kirjoja.

         Myöhemmin olen kokenut itkettävän ihania kirjakauppa-näkymiä Oxfordissa ja Pariisissa. Kummassakin on kirjakauppoja jotka ovat kirjakauppoja yhtä suuressa määrin kuin verotoimisto on veroasioita varten eikä irtokarkkimyymälä. Oxfordissa pitopöydät notkuvat yhtä aikaa kaikkien vuosikymmenten, jopa vuosisatojen kirjallisuutta. Siellä kirja ei kaupassakaan elä vain syksystä jouluun.
Pariisissa pääsin sellaiseenkin kirjakauppaan, jossa oli lukijalle vuode lojumista varten (kuva keväältä 2005).
En toki tarkoita että täälläkin pitäisi altistua luteille kirjakaupassa, mutta eläkööt kaikki kirjakaupat, jotka eivät alennu tossuihin ja tuoksukynttilöihin ja vain kiiltokantisiin yhden kauden 'bestsellereihin'. 
   

KOHTALOTOVEREITA

Dorothee Sölle,

Raamatun vahvat naiset,
Nemo 2004
(Gottes Starke Töchter,
2003)

Luin tämän kirjan jo kolmetoista vuotta sitten, mutta muistan yhä väkevästi sen antaman  uuden, sytyttävän näkökulman, vapautuksen ja terapeuttisen voiman.
     Kirja sopii myös lukijalle, joka ei katso olevansa kiinnostunut Raamatusta, vaan naisen elämästä ja historiasta yleensä.  Siinäkin mielessä tämä on mitä sivistävin teos.
     Kirjaansa Sölle on poiminut kolmenkymmenen naisen tarinan Vanhasta ja Uudesta testamentista.
      Naisen silmin luettuna Raamattu on erilainen kuin miehen. Tajusin, mitä olin tajunnut hämärästi ja hämmentyneesti jo tyttönä. Jumala ei ole patriarkka. Jeesus ei uhoa androsentrismiä, mieskeskeisyyttä. Jumala näkee tytön, Jumala näkee naisen, Jumala näkee äidin. Aivan kuten autiomaahan karkotettu ja nöyryytetty Hagar nimittää enkelinsä lähettänyttä Herraa nimellä El-Roi, 'Jumala joka minut näkee´.  Hagar kohtaloineen vertautuu myös nykymaailman hyväksikäytettyihin naisiin, ihmiskaupan uhreihin.
       Söllen mukaan naisten, jotka asettuvat tietoisesti yhteyteen kristillisen perinteen kanssa, on tärkeää oppia erottamaan toisistaan perinteen alistavat ja naisvihamieliset piirteet ja sen vapauttavat piirteet. Sukupuolten hierarkinen ajattelu edistää aina naisten halveksuntaa, naurettavaksi tekemistä ja mitätöintiä. Kuitenkin jo Raamatun alkuilmoituksen mukaan molemmista, miehestä ja naisesta, heijastuu Jumalan kuva. Se, millaisen asenteen kirkollista ja kristillistä valtaa pitävät miehet ovat naisiin ottaneet - tai ottavat -, ei ole välttämättä sama kuin Jumalan asenne.
       Monet Vanhan testamentin kirjat käsittelevät perustavia elämänkysymyksiä ja suorastaan tyrkyttävät kohtalotoveruutta. Söllen kirjassa näitä kohtalotovereita on. Eeva, Saara, Hagar, Rebekka, Raakel, Lea, Tamar, Potifarin vaimo Suleika, Rahab, Debora, Jiftakin tytär, Delia, Ruut... Silmiä aukaiseva ja ajatteluttava on mm. Jeesuksen ystävien Martan ja Marian "analyysi". Jeftan tytär, Tuomarien kirjan paloiteltu nainen ja Potifarin vaimo ovat kauhukertomuksia, jotka mies ehkä kykenee hyväksymään ja tulkitsemaan Jumalan tahtomiksi kohtaloiksi, mutta jotka naiselle ovat raskaita tai kestämättömiä. Näistä naisista ei myöskään käytetä mitään nimeä. Se on nykypäivään asti yksi osa naisen kohtaloa. "Runoilijan tytär", "filosofin äiti", "tunnetun kirurgin rakastettu", "rouva", tämä usein toistuva muotoilu kieltää naiselta hänen oman nimensä ja persoonansa, ja pitää häntä täydentävänä osana sille, millä on oikeasti väliä, Sölle huomaa ja huomauttaa.

SEN NIMINEN SE

Mistään ja kenestäkään ei tiedä oikein mitään, ellei tiedä mikä sen nimi on.
Muistatte vanhan saksalaisen sadun, jossa kuningatar joutuu tekemään vastasyntyneestä lapsestaan sopimuksen paholaisen kanssa. Jos määräpäivään mennessä kuningatar ei tiedä, mikä on tuon hirveän pikku ukkelin nimi, hän menettää tälle lapsensa. No, kuningatar saa kuin saakin nimen selville, ja kun hän kohtalon yönä lausuu ääneen sanat: Onko sinun nimesi Tittelintuure? " ukko vajoaa maahan vyötäisiään myöten, tarttuu vasempaan jalkaansa, rääkäisee, ja repäisee itsensä kahtia".
     Tämä Tittelintuure-ilmiö pätee ihmisen elämässä kyllä. Mitä enemmän asiat (pahat asiat) piiloutuvat pimeään, sitä suurempi valta niillä on meihin. Emme saa niistä otetta ennen kuin sanomme ääneen, mistä on kyse, eli puhu asioista niitten oikeilla nimillä.
      Kirjoillekin täytyy keksiä nimi, vaikka siinä olisi vyöry kertomuksia ja niitten sivupolkuja. Mitä abstrakteimmat runot on nivottava yhteen nimeen. Kukaan ei voisi ostaa tai lukea kirjaa, jolla ei ole nimeä. Kustannustoimittajakin, joka saa eteensä läjän paperia eli käsikirjoituksen, tietää ja näkee että sillä on vähintään 'työnimi'.
Nimi on kirjan nahka ja parhaimmillaan se on koukku ja viehe sisältöön. Hyvä nimi saa lukijan kääntelemään kirjaa käsissään, ja ehkä seuraavaksi kääntelemään sivuja eli lukemaan.
      Mietin tässä kerran kävellessäni romaanille tai runokokoelmalle annetun hyvän nimen - siis nimen, itse kirjan ei tarvitse olla erityinen - ainesosia. Mieleeni tuli:
Ikään kuin vastauksia kysymyksiin, joita lukija ei ole esittänyt, vaikka ne häälyvätkin hänen mielessään (ja nyt hän vasta huomaa, että ne häälyvät) ; jotain ikään kuin omakohtaista, mikä herättää lisäkiinnostusta, jopa samastumisenhalua. Esimerkiksi Kaikki mitä rakastin (Siri Hustvedt). En tiedä, vastaako romaanin hustvedtimäisesti hieman paperinmakuinen ja korostetun oppinut sisältö lukijoitten vakavimpia odotuksia, mutta nimenä romaanille se on niin hyvä, niin myyvä, että uskon kirjan super-bestselleriyden perustuvan juuri tähän nimeen. Kotimaisista 2000-luvun kirjoista parhaimmin romaanimuodolle sopiva on Missä kuljimme kerran (Kjell Westö). Epämääräinen, valpastuttava lause, koskettaa emootioita heti kuin hyvä laulu. Tulee ajatus: Täytyy lukea siitä lisää.
Nuo kummatkin nimet voisivat olla lauseita runosta. Tai ne sopisivat myös runokirjojen nimiksi. Aivan kuten Päivä jonka saamme elää (Hannu Mäkelä), joka on runokokoelma. Päivä jonka saamme elää voisi olla myös hartauskirjan nimi. Profaanissa yhteydessä se saattaa tuntua jopa tuoreemmalta, herättää kiinnostusta. Ja kun kiinnostus on herännyt, lukija lukee, sai sitten siitä mitä sai, tai jäi ilman.
       Mäkelä toimi pitkään kustantamossa ja siinä työssä loitsitaan myös nimiä kirjoille. Kaikki kirjailijat eivät sitä taitoa osaa itse, osa osaa. Ja onpa sellaisiakin, jotka ryhtyvät kirjoittamaan kirjaa "johonkin nimeen".  Muistan myös itse sekä tietokirja- että kaunokirjallisen osaston toimittajana nimitalkoita. Varsinkin tietokirjapuolella tahkottiin joskus pitkään osastokokouksessa hankalaa nimeä. Kaunokirjallisella osastolla nimi oli useimmiten syntynyt tai synnytetty ennen "tittelin" esittelyä. Kerran nuorena piipitin kokouksessa, että Saarikosken uudelle runokokoelmalle ei voi antaa nimeä Tanssiinkutsu (1980), koska Mikko Kilpi on jo julkaissut viisi vuotta sitten samannimisen runokokoelman. Haavikko ohitti mitään sanomatta Kilven. Nythän oli sentään kyse Saarikoskesta. Hmm...
     Kirjan nimi ei saa olla 'valmis', sen on vasta herätettävä mielikuvia ja kiinnostusta. Se ei saa olettaa lukijasta mitään. Hyppäyksenä muinaisen lapsuuden kirjoihin muistan erään täydellisen epäonnistuneen kirjan nimen, joka herätti minussa suorastaan vihaa. Sain 9-vuotiaana kirjan nimeltä Raijan hauska leiriseikkailu. Tarkastelin kannen piirroshahmoa, reipasta tyttöä, joka kantoi hiukset tuulessa hulmuten sylillistä nuotiopuita. En pitänyt tästä Raijasta. En uskonut, että hän kokisi mitään oikeaa seikkailua. Enkä missään nimessä uskonut, että se olisi hauska. Luin kirjan kuitenkin, ja se oli yhtä huono kuin antoi olettaa. Joskus on siis koiraa karvoihin katsominen, lajissa kuin lajissa.
     Samoin kuin kirjan nimi, myös kertomuksen henkilöt saavat eri kirjailijoilla eri tavoin nimensä. Joskus jotkut nimet särähtävät 'taiteellisuudellaan', outoudellaan. Niitä on selvästi kovasti mietitty. Irrotetaanko tarina sillä keinoin arkitodellisuudesta, tästä kauhean epätaiteellisesta ja nolosta kotimaisuudesta? Eikö hahmo nimeltä Erkki tai Pirkko oikein lähde lentoon? Onko vaikea kuvitella rakastavaisia, joitten nimet olisivat Kaisa ja Veli-Matti?  Silloin tilalle keksitään joskus synteettisiä uusmuodosteita tai nimet otetaan ranskasta ja englannista. Ruotsalaisissakin nimissä tuntuu olevan enemmän swingiä ja tyyliä.
     Toisinaan taas hahmot tulevat tarinaan nimi edellään. He vain tulevat ja yhtäkkiä ovat siinä, täyttävät täysin paikkansa ja herättävät kirjailijassakin ihastusta omapäisyydellään. Moni kirjailija tietää tämän hämmästyttävän hetken: "Mistä tuo tähän tuli?"
      Eräässä facebook-ryhmässä tuli kerratuksi vanhoja opettajien nimiä. En tiedä, onko tasa-arvoistetussa koulumaailmassa enää vuosikymmeniin annettu niin paljon nimiä opettajille kuin tehtiin vielä 60-70-lukujen autoritatiivisessa koulussa. Tai ei tehty, vaan nimet periytyivät, olivat joskus syntyneet "tyhjästä", noin vain, ja kestivät sukupolvelta toiselle. Tietämäni opettajien nimet ovat Hämeenlinnan tyttölyseosta ja lyseosta (poikakoulu) sekä yhteiskoulusta:
Mursu, Vety, Golgatan Olga, Ankka, Maammelaulu, Nytky, Mutka, Kurppa, Viulu, Mopsi, Lössö, Nalle, Peippo, Tantta, Mosse, Mätkä, Unetus, Tipu, Pölli. Jonkinlaisia "lempinimiä" olivat neutraalimmat Aksu, Osku, Marja, Unski, Kalle, Ellu. Täytyy muistaa, että siihen aikaaan ei opettajia sinuteltu. Jotkut vaativat puhuteltaessa jopa tittelin maisteri tai lehtori sukunimensä eteen.
       Vielä muutama vuosikymmen sitten otettiin vastasyntyneelle nimeä miettiessä myös huomioon, "ettei lapsi joutuisi koulussa nimensä takia kiusatuksi". Nykyisin ei tällaista huolta taida enää olla, maailma on tullut suvaitsevaisemmaksi. Eksoottisia ja outoja, hyvin vanhanaikaisiakin nimiä on paljon, ainakin Helsingissä. Aikoinaan Lapissa asuessamme ja joitakin varsin reheviä nimiä kuullessamme mieheni sanoi, että "tuon nimisenä Helsinkiin kouluun tuleminen olisi vielä 70-luvun alussakin ollut itsemurha".
       Joten ehkäpä myös ne keinotekoiselta tuntuvat romaanihenkilöitten nimet, jotka silloin tällöin ovat häiritsevästi hypänneet silmille, eivät enää kaikenlaisiin nimiin tottuneita kiusaa. Nimistähän ei aina enää arvaa edes sukupuolta.

 

ON THE ROAD

   

Michael Zadoorian,
Viimeinen loma,
suom. Virpi Kuusela,
HarperCollins Nordic, 2017.

Anne Tyler,
Hengitysharjoituksia,
suom. Saara Villa,
Otava 1989.

James Salter,
Leikkiä ja ajanvietettä,
suom. Ilkka Malinen,
Tammi 1988.


Sitten Jack Kerouacin kulttiromaanin On the road (1957) Yhdysvallat on tuottanut valtavan määrän matkalla-aiheisia romaaneja ja elokuvia. Ne ovat mitä amerikkalaisin genre.
      Eivätkä heikäläiset taita romaaneissaan matkaa ainoastaan mantereensa itärannikolta länsirannikolle, vaan he elävät on the road myös vaikkapa Ranskassa.
       Valitsin oheiset kolme kirjaa sattumanvaraisesti, ne kun sattuivat kaikki olemaan hyllyssäni. Yhdistävänä tekijänä on, että henkilöt ovat pariskuntia ja heistä kerrotaan on the road.  Pariskunnat "edustavat" nuoruutta, keski-ikää, ja vanhuutta. Mietin myös, miksi heitä kuvataan tien päällä eikä esimerkiksi asunnossaan.

Palkitulta James Salterilta (1925-2015) ei ole suomennettu kuin kaksi romaania: Leikkiä ja ajanvietettä 1988 (A Spot and a Pastime, 1967) ja Kiitävät vuodet (Light Years, 1975). Salteria pidetään modernin amerikkalaisen kirjallisuuden sofistikoituneimpana kirjoittajana. Mielestäni hänessä ei kuitenkaan ole käsitteen 'taiteellisuus' rasitetta. Salter ei pelaa kielellä itsetarkoituksellisesti. Mutta eihän hän mitään lukuromaanien peruskauraakaan ole. Ja hyvä niin. Jopa käännöksissä, jotka aina tuppaavat maistumaan niin kovin käännöksiltä, Salter erottuu tavallisista romaaneista edukseen.
      Viehätyin aikoinaan vastentahtoisesti avioliittoromaanista Kiitävät vuodet. Huomasin lukevani sen muutaman vuoden jälkeen peräti uudestaan. Sen kuvaaman elämän onttoudessa on samaa kuin Leikissä ja ajanvietteessä, vaikka kertomusten puitteet ovat toiset. Mietin jopa, onko onttous Salterilla edes tiedostettua - vaiko vain hänen sisin elämänkäsityksensä? Hänen 'tyylikkyytensä' ilmentymä?
      Leikkiä ja ajanvietettä kuvaa nuoren amerikkalaisen kaverin, Deanin, joutilaisuutta ja ajanvietettä 1960-luvun Ranskassa. Päivät ja viikonloput kuluvat ajellessa avoautolla pikkukaupungista ja kylästä toiseen. Ja tietenkin autossa mukana on nainen. nuori konttorityttö, joka halukkaasti harrastaa seksiä miehen kanssa. Outoa kyllä, heidän aktejaaan kuvataan Deanin amerikkalaisen valokuvaajakaverin kuvittelujen kautta, niitä ei kerro Dean itse.  Tarina on banaaliuteen asti tavanomainen: lopuksi automatkat saavat jäädä, Dean palaa kotiin, ja tyttö, Anne-Marie jää.
      Miksi niin monet vanhemmat amerikkalaiset mieskirjailijat sijoittavat hillittömän ihanat seksimuistonsa nimenomaan Ranskaan? Miksei esimerkiksi Tanskaan tai Ruotsiin, joita pidettiin 60-luvulla seksuaalisesti vapaimpina maina? Ranska on klishee. Tätä klishettä, fantasiaa, nämä miehet eivät kirjoittaneet ollessaan nuoria, vaan vasta harmaiden hapsiensa myötä. Olla Ranskassa, on olla ulkomailla, olla vapaa. Ja olla tien päällä, on the road, on irtiottojen irtiotto.
        Anne Tyler kuvaa kaikissa romaaneissaan parisuhteita ja perhettä. Hänen tarinansa ovat kuin maistuvia aterioita, joilla aina ilmestyy nenän alle jotain uutta hyvää suuhunpantavaa. Niinpä niin, kuvaavaa että ruokapöytävertaus tupsahti mieleeni. Tylerhän kirjoittaa arkisesta elämästä, toki amerikkalaisesta, mutta silti yleispätevästi. Henkilöillä on aina realistinen, uskottava kontekstinsa. Ihmisten ammatit kerrotaan (tästä seikasta nautin kirjoissa erityisesti!), käydään pesulassa, ruokaostoksilla, autokorjaamolla, lapsia syntyy ja lähtee maailmalle, pariskunnilla on ristiriitoja ja ymmärtämystä toisiaan kohtaan, seuraavia ja edeltäviä sukupolvia kohtaan  - elämä on epädramaattista ja silti täynnä draamaa, se on elävää ja mielenkiintoista. Tyler kuvaa käsitteitä tilanteiden kautta. Hän on näppärä, hauska ja tosi.
       Romaanissa Hengitysharjoituksia kaksikymmentäkahdeksan vuotta naimisissa olleet Maggie ja Ira lähtevät kotoaan Marylandista Pennsylvaniaan tuttavansa hautajaisiin. Ajomatka ei ole päivien ja viikkojen pituinen, mutta sen aikana tulee kuvatuksi paljon, heidän keskinäistä ihmissuhdettaan, lastensa valintoja, mieleen muljahtavia elämän ilon, kaipauksen, tuskastumisen ja hämmästyksen aiheita. Autossa kukaan ei tule keskeyttämään, ei ole muita töitä ja tekemisiä, auto sulkee heidät pois kaikesta ja siksi siinä on tilaisuus ajatella kaikkea. On the road again, he laulavat yhdessä. "Ira hoiti rummut: "Bum-pa-pa, bum-pa-pa, bum! bum!" Maggie vastasi melodiasta:" Ota vihje varteen, äitisein, älä itke enempää!" hän lauloi. Puhelinpylväät näyttivät vilahtelevan tahdissa ohi. Maggie tunsi olonsa liikkuvaiseksi, vapaana harhailevaksi. Hän kallisti päänsä taaksepäin selkänojaa vasten ja naputti rytmiä toisella jalallaan."
Se mikä on mahdollista tien päällä, ei niin vain tapahdu kotona. Ihmisiä ja suhteitaan näihin voi tarkastella ikään kuin lasin läpi näkyviä maisemia.  Tuttu tie tuo muistoja eri vuodenajoilta ja vuosilta - ja se muuttuu yksityiskohdiltaan niin kuin elämäkin.
      Tylerin Maggiella ja Iralla on vielä elämää elettävänään, mutta Michael Zadoorianin romaanissa Viimeinen loma Ella ja John, kuusikymmentä vuotta naimisissa ollut pariskunta, lähtee viimeiselle lomalleen ja viimeiselle matkalleen. Eikä matka ole enempää ja vähempää kuin Yhdysvaltain mantereen ylitys. Melkoinen tehtävä vanhuksille. Vaikka asuntoautoa ajava John olisi ollut ikänsä ammattikuski - mitä hän ei ole ollut - niin silloinkin tuntuisi hiukan epäuskottavalta, että hän pystyisi moiseen: olemaan koko ajan ratissa. Hän kun sairastaa jo pitkälle edennyttä Alzheimerin tautia eikä hetkittäin tunnista vaimoaankaan, eikä koskaan sitä, onko pysähdyspaikka 'koti' vain leirintäalue jossakin. Myös Ella on huonossa kunnossa. Voimakkaitten syöpäkipujen ja -lääkkeitten takia lääkärit eivät olisi päästäneet häntä matkaan. Myös aikuiset lapset ovat poissa tolaltaan. Parissa lyhyessä puhelussa matkan varrelta kuuluu heidän huolensa, suuttumuksensa ja lopulta alistumisensa siihen, että vanhemmat - äiti - on päättänyt uhmata kaikkia kehotuksia ja kieltoja. Ella sanoo haluavansa "santsata elämää", etsivänsä heidän omia muistojaan - mutta ehkäpä hän haluaa vain irrallisuutta ja liiketttä.
     Tieksi he ovat halunneet tutun Route 66:n, vaikka suurin osa siitä on jo suljettu tai jäänyt uuden moottoritien alle, vähän niin kuin heidän elämänsäkin. Vähän väliä heidän on poikettava tutun reitin jäljellä olevilta pätkiltä uusille valtateille. Ella lukee karttaa.
    Pysähdellessään leirintäalueilla he istuvat toisinaan telttatuoleilla ja katselevat projektorilla vanhoja diojaan. Joskus joku nuori perhe tai pariskunta pysähtyy hetkeksi katsomaan niitä heidän kanssaan. Satunnaiset ihmiset, tienvarsien jättiläismäiset mainokset ja valotaulut, räikeät turistirysät, "turistihelvetit", ja pikaruokapaikat ja kuppilat, vieraus, kivut, särkynyt rengas, jopa (epäuskottava) selviytyminen ryöstön yrityksestä, uuvuttavat sairaita vanhuksia. Yltiöpäisen sisukkasti he silti jatkavat on the road. Joitakin muistoja Ella voi vielä hetkittäin jakaa miehensä kanssa, yllättävästi tämä saattaa joskus jopa muistaa enemmän kuin hän, he puhelevat ja viihtyvät pienen tovin - kunnes nääntymys ja lääkkeet taas tainnuttavat heidät asuntoauton kapealle vuoteelle jollakin nimettömällä leirintäpaikalla. Ella on yksin ajatuksineen, muistoineen lapsista, päätöksineen. Viimein, määränpäähänsä Kaliforniaan päästyään, he kokevat vielä jopa viimeisen lemmenleiskahduksen miehenä ja vaimona. Pieni, merkittäväksi tarkoitettu kohtaus tuntuu kuitenkin päälleliimatulta ja epäuskottavalta. Ehkä siinä on jotain elokuvista tuttua kaavaa ja "pakollisuutta"? Vaikka kyllä ilman sitäkin olisi käynyt ilmi, että heidän pitkä liittonsa on ollut intohimoinen ja hyvä.
       Zadoorianin romaanista onkin tehty (tekeillä?) elokuva, jota tähdittävät itse Helen Mirren ja Donald Sutherland.  Kirjaa on suositeltu "kenen tahansa luettavaksi". Sitä on mainostettu "humoristiseksi, sydäntäsärkeväksi ja kerta kaikkiaan unohtumattomaksi roadtrip-romaaniksi". Mene tiedä. En löytänyt siitä humoristisuutta enkä sydämen särkymistä. Minusta tarina oli lohduton kuvaus elämän hiipumisesta ja vieraudesta maailmassa.  Vaihtuvien maisemien ja vaikutelmien kuvailu antoi kehykset ja sisältöä kertomukselle. Eikö sellainen olisi onnistunut kotioloista, ns. tavallisesta elämästä, käsin?
       Zadoorian päättää kertomuksensa kannanottoon eutanasiasta. Kirja kieltää ketään muuta sanomasta asiasta enempää. "Teillä ei ole tässä mitään sanansijaa".

OMISTUSKIRJOITUS

Perin Jussi-paapaltani muutaman vanhan 1800-luvulla painetun kirjan, ja luulin että eräs niistä oli hyvinkin arvokas: ensipainos J.L.Runebergin Hirvenhiihtäjistä. Mutta kun kysyin asiasta kerran Helsingin kirjamessuilla eräältä penseän oloiselta bibliofiililtä, joka siellä seisoksi ständillään, tämä vastasikin heti lyhyesti ja happamasti, ettei Runebergin ensipainoksilla ole mitään arvoa.
     Turhaan olin siis intoillut lapsilleni, että "älkää heittäkö tätä pientä kirjaa kuolemani jälkeen menemään, sillä se on arvokas Runebergin Hirvenhiihtäjien ensipainos!". Miekkonen kuitenkin loihe vielä lausumaan ja soi minulle sellaisen tiedon, että merkkihenkilön omistuskirjoitus vanhassa kirjassa sen sijaan tekee kirjasta kuin kirjasta arvokkaan.
Ahaa! hytkähdin jälleen, sillä läpyskässä joka hyllyssäni nojasi tiiviisti tähän toiseen, Runebergin läpyskään, oli merkkihenkilön nimikirjoitus. Rääkkäsin vielä muutaman sekunnin bibliofiiliä lisäkysymyksellä, ja hän nyökkäsi kuin nyökkäsikin minulle hyväksyvästi.

     Nimikirjoitus nimittäin kuuluu isäni sedälle eli
isosedälleni majuri Väinö Mikkolalle (1890-1920), joka oli Suomen ensimmäinen ammattilentäjä, ja ns. alppilentäjä, jonka kone miehistöineen putosi Alpeille Sveitsissä 7.9.1920. Onnettomuutta luultiin pitkään sabotaasiksi, ja kuulemma sellainen huhu kiertää vieläkin, mutta syynä olivat tekniset viat, mm. potkurin repeytyminen ja murtuneet siivet. Kuolinpäivästä tuli Ilmavoimien vainajien muistopäivä, ja edelleen vuosittain Ilmavoimat laskee 7.syyskuuta seppeleen Väinö Mikkolan ja hänen lentäjätovereittensa, suomalaisten Carl-Erik Leijerin ja Äly Durchmanin haudalle Helsingin Hietaniemessä. Heille on pystytetty muistomerkit myös Suomen Uttiin ja Sveitsin Zollikoniin.
       Suvussa 'Väinö-setä' on tietysti sankari - mutta muistan myös kuulleeni, kuinka isoisäni Edvard paheksui "hulivili veljensä" "kevytmielistä elämää", johon ilmeisesti kuului mm. naisseikkailuja.

Sähköinsinööriksi opiskelemassa ennen lentouraa.

       Kirjanen, johon tämä historiallinen merkkihenkilö on kolmetoistavuotiaana raapustanut mustekynän terällä omistuskirjoituksensa, on nimeltään Pieni helmivyö, alaotsikoltaan Suomen runoja koulunuorisolle, WSOY 1899.
Ensimmäisissä runoissa näkyykin tehdyn merkintöjä (kaikki adjektiivit alleviivattu), mikä viittaa läksyntekoon. Takakannen mukaan tässä Lyyrillisessä sarjassa saivat erillisillä runokirjoillaan äänensä kuuluviin myös Z.Topelius,  Ilmari Cajanus, Eino Leino, ja Niilo V. Wainio.

  







Joissakin isoäitieni kirjoissa on ystävättärien tekemiä kauniita kiehkuraisia omistuskirjoituksia. Itse sain isoisän kookkaalla vinolla käsialalla vetäistyn, kannustavaksi tarkoitetun omistuskirjoitustekstin kirjaan, jonka isovanhempani lähettivät kuultuaan että olin päässyt oppikouluun. Kirja oli suuri, painava, liitupaperille painettu juhlateos, kannessa kullanvärisin kirjaimin Parasta Topeliusta. Kirja oli silloin minusta tylsyyden huippu, enkä koskaan olekaan sitä lukenut. Mutta mukana se kulkee, onhan siinä minulle osoitettu omistuskirjoitus. Vanhempi veljeni, joka taas sai isoäidiltä, hartaalta lukijalta, ylioppilaslahjaksi Lääkäri Tähkän muistelmat I-II , ei ollut yhtä lojaali kuin minä, ja nauroimmekin yhdessä lahjalle aivan katketaksemme, ja sitten veljeni hävitti tai häivytti kirjat jonnekin.
     Kerran tässä sain antikka.netistä tilaamani runokirjan, jossa oli nuoren miehen kirjoittama omistuskirjoitus tyttöystävälle/morsiamelle/nuorelle vaimolle. Päivämäärä oli jokin merkityksellinen ja vuosi 1977. Mietin, miksi kirja oli divarissa. Olivatko he eronneet? Oliko runokirjan saanut kuollut vai oliko hän piittaamaton? Toivoin melkein, että nimet ja kirjoitus olisi leikattu pois, kuten usein divari-kirjoissa näkee.
      Yhden sortin huippua on ollut myös se, kun eräs kirjailijatuttuni löysi divarin hyllystä kaikki omat kirjansa, joissa oli hänen kälylleen tekemänsä omistuskirjoitukset. Käly eli kyllä ja oli hyvissä voimissa. Voi olla että yhteydenpito viileni.
      Itse en ole kirjoittanut yleensä omistuskirjoituksia muihin kuin itse kirjoittamiini ja lahjaksi antamiini kirjoihin. Olen ajatellut, että on sitten helpompi viedä divariin, jos haluaa. Tätä pidemmälle on mennyt eräs tuttuni, jolla on tapana ojentaa joulukortitkin kädestä käteen niin, että kuori kortteineen ovat puhtaan kirjoittamattomat, "koska toinen voi sitten halutessaan käyttää ne vielä ja lähettää eteenpäin."
      Romaanien alussa tietysti pistää silmään, jos kirjailija on "omistanut" kirjansa jollekulle tai joillekuille. Jos kirja kertoo jonkun jo menehtyneen - traagisesti menehtyneen- ihmisen koskettavan ja poikkeuksellisen elämäntarinan, ymmärrän että koko tarina "omistetaan"  kunnianosoituksena hänen muistolleen. Mutta entä ne tapaukset, joissa romsku tai novellikokoelma on omistettu puolisolle tai koko joukolle etunimeltä mainittuja kavereita? (Ei kai kukaan sentään kustannustoimittajaa..?)  Sellaiset omistukset herättävät joskus ristiriitaisia tunteita. Vähän kuin olisi kuokkimassa sisäpiirin juhlissa? Kuitenkin: kirjahan on julkaistu. Se makaa myyntipöydillä odottamassa ketä tahansa.  Siinä vaiheessa, kun käsikirjoitus on kansien välissä, kirjailijan ja hänen tekstinsä välinen napanuora on katkaistu, ja kirja on lähetetty "kaiken maailman ihmisten" käsiin ja omistukseen. Mielessään kirjailija voi tietysti edelleen tietää ja ajatella mitä vain - kuten monet kirjailijat tekevätkin.

HULLUNKURISET PERHEET

Joskus luullaan että sadut jäävät lapsuuteen, mutta höpsistä, satuilu ei lopu koskaan. Se on kuin vilisevän suuri määrä mikroskooppisia sieniä, joita elää kaikkialla ihmiskehon pinnoilla ja joista jotkut ovat terveydelle hyväksi, jotkut yhdentekeviä, ja jotkut hyvin haitallisia ja jopa vaarallisia.

        On esimerkiksi hämmästyttävää, että nykyisin jotkut uskovat satuun nimeltä 'kuninkaallinen perhe'. Näitä uskojia on paljon, enkä tarkoita niitä insituution kannattajia, joitten toimeentulo perustuu kuninkaallisilla tehtävään viihdebisnekseen tai jotka itse ovat olemassaolossaan välittömässä riippuvuussuhteessa monarkiseen järjestelmään. 

        Siitä, millaisia kuninkaat ja kuningattaret olivat todellisuudessa valtansa päivinä maa-alueittensa ja kansojensa yksinvaltiaina ja despootteina - usein arvaamattoman väkivaltaisina - on tultu kauas. Yhtä kauas kuin merirosvoista, noista tappajien ja raakalaisten ryöväysjoukoista nykyajan lastenkutsujen hauskoiksi satuhahmoiksi ja rosvoleikeiksi. Pelko, alamaisuus ja kauhu muuttuu historian kuluessa saduksi.

       'Kuninkaallisten', näitten hullunkuristen perheitten ylellistä ylläpitoa nauttiva joukko alkaa olla jo melkoisen laaja. Ihmisikä on huomattavasti pidentynyt, päitä ei enää putoile, lapsia syntyy ja pysyy hengissä, "valta" (lue: elinikäinen asema) ei vaihdu - ei muuta kuin ns. taviksille, joita naidaan yli säätyjen keskiluokasta suoraan kuninkaallisiin. Vielä 1970-80-luvuilla sellainen ei niin vain onnistunut, kuten tiedämme Ruotsin, Norjan, Tanskan, Brittein, Alankomaitten ja Espanjan hoveista. Nyt ollaan mutkattomia ja mielellään 'tavallisia'.  Nuorin sukupolvi korostaa tämän tästä 'tavallisuuttaan'. Hovin pr- ja viestintäpuolikin varmasti kantaa kortensa tämän yleisölle tarjottavan sokeroidun ja ambivalentin mielikuvan luomiseen. Häät, pukeutuminen, vauvat, sisustus, niistä syntyy vahvaa tarinaa. 

       "Yleisö tai katsojat - ja aina kun kuningatar on jossakin mukana kaikki ovat katsojia - tietävät että kyse on esityksestä, vaikka sanovat mielellään itselleen ettei ole, ei ihan, ja uskovat kaikesta näyttelemisestä huolimatta näkevänsä välähdyksiä käyttäytymisestä, joka on "luonnollista", "aitoa"--." Tai esitystä, tai sirkusnumeroa, voisi ehkä sanoa normaalin käyttäytymisen näyttelemiseksi, ja se on yhtä teennäistä kuin kaikkein muodollisin julkinen esiintyminen, vaikka ne jotka näkevät ja kuulevat sen omin silmin ja korvin luulevat seuraavansa kuningatarta ja hänen perheenjäseniään, kun nämä ovat inhimillisimmillään ja luonnollisimmillaan", todetaan näytelmäkirjailija Alan Bennettin hykerryttävän hauskassa kirjassa Epätavallinen lukija (2007, suom. 2016). Tämä kirjallinen ja poliittinen satiiri on ollut suuri arvostelu- ja myyntimenestys kaikkialla missä se on julkaistu. Eikä ihme,  älykäs kirja paitsi hauskuttaa myös koskettaa ja oivaltaa, ja se on lyhyt, taidokkaan tiivis. 

      Kertomuksessa kuningatar tutustuu aivan yllättäen corgejaan ulkoiluttaessa palatsin sisäpihalle pysähtyneeseen kirjastoautoon, kirjoihin, lukemiseen. Hänestä tulee lukutoukka! Samalla tarmokkuudella jolla hän hoiti velvollisuuksiaan hän ryhtyy nyt tutustumaan maailmankirjallisuuteen, paikkaa tietämättömyytensä aukkoja, innostuu innostumistaan, lukee lukemistaan, ja lukee aina kun vain voi: istuessaan autossa, junassa, vaunuissa, tuolilla, vuoteessa,  ja mikäli hän ei lue, odottaa malttamattomasti pääsyä jatkamaan, ja yhden kirjan päätyttyä uppoutuu uuteen. Hovi ei katso kuningattaren lukemista hyvällä. Prinssi Philip tulee entistä ärtyisämmäksi. Lukeminen ei kuulu kuningattaren tehtäviin, se ei ole velvollisuus, ja kuningatarhan on ihminen, jolla "velvollisuus asettuu aina mielihyvän edelle." Peruskivien muuraamiset ja laivojen laskemiset vesille näyttävät nekin sujuvan kuningattarelta vähemmällä tarmolla ja kiinnostuksella kuin ennen, sillä "hänellä on aina kirja kesken". 

         Kuningatar nauttii lukijan anonyymiydestä, "siitä että kirjat eivät taipuneet kenenkään tahtoon" ja hän saattoi kuin kulkea tuntemattomana väkijoukossa muitten seassa. Vähitellen, ja aika piankin, kuningatar uskaltautuu sanomaan, että lukeminen ei ole velvollisuus, vaan se on nautinto. Siitä on tullut hänen elämänsä keskipiste. Hän myös huomaa, että romaanit jotka alussa olivat tuntuneet hänestä pitkäveteisiltä, tuntuivat nyt virkistävän iskeviltä, kuivilta mutta kirpakalla tavalla. "Lukeminen oli siis kaiken muun ohella lihas, jota hän oli ilmeisesti kyennyt kehittämään. Hän kykeni lukemaan romaanin helposti ja nauttien, nauramaan huomautuksille joita hän ei ollut aikaisemmin edes havainnut".  Kuningatar alkaa päivittäin kirjoittaa muistiinpanoja ja arvioita lukemastaan. Sekin valpastuttaa hovin vastuunkantajat. Aletaan puhua majesteetin sairastumisesta Alzheimerin tautiin. Miksi muuten hän kirjoittaisi itselleen muistiinpanoja?  

        Kuningatar itsekin pysähtyy pohtimaan omaa muutostaan. "Muutamia vuosia aikaisemmin hän ei olisi huomannut mitä Norman teki tai kukaan muukaan, ja nytkin hän kiinnitti siihen huomiota vain koska tiesi ihmisten tunteista enemmän kuin ennen ja saattoi asettua jonkun toisen asemaan." Hän myös tulee tulokseen, että lukeminen on passiivista, mutta hän itse loppujen lopuksi toiminnan ihminen. Itsetutkiskelujen päätteeksi kuningatar kutsuu koolle pääministerin ja "kaikki ne joilla oli ollut kunnia toimia hänen neuvonantajinaan, eli valtakuntaneuvoston johon jäsenet nimitettiin eliniäksi ja joka sen tähden oli suuri ja tehoton elin." 

Kuningatar ilmoittaa ryhtyvänsä kirjoittamaan kirjaa. Hän ei enää vain passiivisesti lue vaan on aktiivinen ja kirjoittaa. Uutinen herättää suurta kummastusta, muka väärinymmärrystä, ja vastustelua. Mutta vielä tulee todellinen pommi: kuningatar aikoo mitä ilmeisimmin....luopua kruunusta...?! Hän on jo - ehkä lukiessaan - päättänyt niin. 

        Kuvittelu (ja huvittelu) monarkian kaatumisesta ja kuninkaallisen perheen muuttumisesta oikeasti tavisperheeksi, on ollut aiheena Sue Townsendilla, poskettomista Adrian Mole-kirjoistaan tunnetulla humoristilla. Romaaneissa The Queen and I  (1992) ja Queen Camilla (2006) kuninkaalliset eivät kuitenkaan tartu kirjoihin, vaan heidän on muutettava kunnan vuokrataloon ja koetettava pärjätä kuka mitenkin. Kuningattaren on opeteltava mm. napin ompelu ja vetoketjun kiinnitys ja hänen on kestettävä istuminen terveyskeskuksen odotushuoneessa. Corgeista on luovuttava. Prinssi Philip menettää ruokahalunsa ja on aivan poissa tolaltaan. Prinssi Charles ei voi ymmärtää, miksei hän voi pitää talon pihalla hevosiaan. Hevosistakin on luovuttava. Onnekseen Charles kuitenkin muistaa rakkaan harrastuksensa puutarhakasvien hoidon. Diana viihtyy naapureissa. Pojille Williamille ja Harrylle kaikki uusi on vielä hauskaa seikkailua. Vanha kuningataräitikin, joka vielä elää, jatkaa vedonlyöntiään hevosista, kunnes kuolee. Naapurit surevat mummelia ja järjestävät hänelle halvat mutta tunteelliset hautajaiset. 

         Jatko-osassa Queen Camilla, 2006, asutaan edelleen lähiössä . Graham Cracknall niminen kaveri ilmestyy paikalle kertomaan, että hän on Charlesin ja Camillan avioton poika vuodelta 1965. Adoptiovanhemmat olivat pitäneet kaiken salaisuutena hautaan asti, mutta testamentti paljasti totuuden. Perheen inhoama Cracknell vaatii kruununperimysjärjestyksen muuttamista niin, että hän on Williamin sijaan heti seuraava Charlesista. Kuningashuone on tällä välin

lakkautettu ja People´s Republic Party vallassa, mutta pikapuoliin ajat muuttuvat ja monarkistit pääsevät taas valtaan. Vaikeuksien kautta voittoon. Charlesista tulee kuin tuleekin kuningas ja Camillastakin lopulta Queen Camilla. Muitten velvollisuudentuntoisten kuninkaallisten perheenjäsenten tavoin Camilla viettää osan päivästä palatsin puutarhassa rupatellen turistien kanssa. 

        En oikein ymmärrä, miksei näitä Townsendin hupailuja ole suomennettu. Vai olisiko tuo kaikki hieman  vierasta niille suomalaisille ihailijajoukoille, jotka seuraavat lehtien värikkäistä kuvista kuninkaallisten perheitten päivänpaisteista elämää?  

No, sen ainakin haluaisin tietää, mitä kuningatar Elisabet on ajatellut Bennettin Epätavallisesta lukijasta. Miltä tuntuu lukea fiktiota henkilöstä, jonka elämäkin on fiktiota - ainakin meille jotka olemme yleisöä.     

                                                                                             P.s. Ohhoh, sainkin selville, että 'The Queen and I "  onkin suomennettu, nimellä KENKÄÄ  KUNINGATTARELLE, Otava 1993. Siinä tosin lähiön nimi on Kukkaketo eikä Hell Close kuten alkup. kirjassa. 
 

LEHTORIN SUURI YKSINPUHELU

Dag Solstad, 

Ujous ja arvokkuus.

Suom. Tarja Teva, Teos 2014.


Ensinnäkin: soisin ettei romaaneissa olisi esipuheita eikä jälkisanoja, joissa joku henkilö ottaa asiakseen antaa autoritatiivisen tulkintansa teoksesta. Blogeissa ja lehtikritiikeissä voi kertoa katsantokantansa ja osua naulan kantaan tai vähän ohi sekä puhua läpiä päähänsä, mutta itse kirjan kansien väliin tunkeutumisen voisi jättää. Usein nämä tulkitsijat ovat puolivillaisia kirjoittajia, suomentajia tai totta tosiaan jopa opettajia. Aniharvoin olen näissä ainekirjoituksissa saanut lukeakseni mitään merkitsevää ja oivaltavaa. Puolivillaisten kirjoittajien joukossa on kuitenkin joskus ollut - eikä vuosikymmenellä ole väliä - myös 'täysvillaisia' kirjoittajia, kirjailijoita tai tutkijoita, joitten teksti on ollut terävää ja ajatuksia rikastuttavaa. Mutta nekin on ollut syytä lukea vasta sen jälkeen, kun on itse lukenut kirjan ja ajatellut sitä.
       M.o.t. joka tapauksessa: Kirjan kansien väliin ei kuulu muu kuin kirjailijan oma teksti. Höpötykset ja hienotkin analyysit muualle, olkaa hyvä. Kunnioitusta kirjailijalle - kunnioitusta lukijalle. Silmäni pyöristyivät, kun luin  Dag Solstadin romaanin lopussa suomentaja Tarja Tevan itsekehun, että hän "suomentajana, tekstin lukemattomia kertoja lukeneena - kuinka monta, sitä harvoin edes muistaa, poikkeaa lukijana ja tulkitsijana muista lukijoista" koska "hänen silmänsä avautuvat yhä uusille vivahteille"... "jne".... (s.148).


No niin. Ja sitten oppitunnille Fagerborgin lukioon Osloon, missä äidinkielen opettaja Elias Rukla pitää oppilailleen intohimoista yksinpuhelua Henrik Ibsenin Villisorsasta. Luokka ei ole pelkästään kuollakseen pitkästynyt, vaan vihamielisen pitkästynyt, eikä Elias Rukla voi olla kuulematta mielenosoituksellisia huokailuja, jotka viiltävät hänen muutenkin paineistettuja hermojaan.
      Solstad kirjoittaa vailla kappale- ja lukujakoa. Aluksi, Ruklan esitelmöidessä Villisorsasta, henkeä vetämätön tekstin ladonta koettelee lukijankin kärsivällisyyttä ja siirtää hänet kuin samaan rintamaan oppilaitten kanssa, joitten on kestettävä jäseniä kiduttava pulpetissa paikallaan pysyminen ja läsnäolo. Romaanin edetessä kappale- ja lukujaon puuttuminen ei enää haittaa. Ruklan yksinpuhelu vie mennessään kuin tie halki maisemien.
     Oma sisäinen yksinpuhelu - jota Rukla on jo tosin pitkään harrastanut istuksiessaan iltahämärissä olohuoneessaan akvaviittia ja olutta ryypiskellen -  saa lähtölaukauksensa  Ruklan hermoromahduksesta, tai arkisemmin sanoen kilahduksesta koulun pihalla. Tapahtuma olisi hyvinkin voinut johtaa askeleet joko pubiin tai psykiatrille, tai kumpaankin, mutta Rukla säntää kuumeiselle kävelylle, jonka aikana hän tekee itsensä ja maailman kanssa henkistä prosessointia. 
      Elias Rukla on omayväinen haaveilija. Sitä voi olla koko elämänsä, kunnes vuosien karttuessa tutut kompensaatio- ja suojautumiskeinot eivät enää päde. Rukla on havahtunut ikääntymiseensä.
       Rukla ei myöskään tiedä, mitä tekisi kaikella sivistyksellä, jota on tunnollisen opiskelijan tavoin mättänyt päähänsä koko elämänsä ajan. Hänestä tuntuu taakalta olla 'oppinut', yläpuolella muita. 'Maailma' ei arvosta häntä. 'Maailma' ei tarvitse häntä. 'Maailma' ei enää kiinnosta häntä. 'Maailma' on hänelle vieras. Oppilaat ovat hänelle vieraita. Kaikki ovat hänelle vieraita. Kukaan ei tunne häntä. Kukaan ei tunne hänen arvoaan. Kukaan ei näe hänen mielenkiintoisuuttaan. Ainoa toivo olisi kirjailija Thomas Mann, joka voisi valita hänet päähenkilöksi johonkin romaaniinsa, Rukla ujosti ja arvonsa tuntien haaveilee. Mutta ei, ympärillä olevat ihmiset ovat kaikki tyynni tyhmempiä kuin Mann. 
       Tuntuu hiven liioitellulta sanoa - kuten jotain lehtikritiikkiä on siteerattu - että Elias Ruklan kysymykset olisivat eksistentiaalisia. Ne eivät ole kovin suuria. Ammatinvalintaansa ja elämänsä varovaisia käänteitä pohtiessaan Rukla painii tavanomaisten, ikääntymisen myötä tulevien turhamaisten pulmien kimpussa. Eikö hänestä olisi ollut johonkin suurempaan?  Eikö hän osannut valita oikein? Oliko hänellä sittenkään ikinä mitään selviä tavoitteita tai käsityksiä mistään?
         Ja mikä pahinta - ja mitä Rukla ei edes kysy, vaan ennemmin toteaa: hänellä ei ollut aikoinaan innostavassakaan seurassa mitään sanottavaa. Ainakaan hän ei sanonut mitään. Hän vetäytyi. Eikä hän sano nytkään. Hän ei koskaan aloita ajatustenvaihtoa tai keskustelua kenenkään kanssa, koska pelkää olevansa "teennäinen". Hän vetäytyy. Hänellä ei kertakaikkiaan ole mitään sanottavaa. Ei, vaikka hänen päänsä kiehuu suuttumusta ja turhautumista nykymaailmaa ja sen ihmisiä ja ilmiöitä kohtaan. 'Maailma', 'hengetön maailma', on pettänyt hänet. Ympäröivä yhteiskunta ei piittaa hänen uskollisesta sitoutumisestaan siihen. Eikä hän enää sitoudu! Sillä häntä ei kiinnosta enää mikään! Ei mikään!
        Elias Rukla melkein kokee hetken vihan virkistävää, kokoavaa voimaa. Mutta hän puhuu taas vain itselleen, eikä ahdistus hellitä.
        Elias Rukla on loppuunpalanut haaveksija, sivustaseuraaja, odottaja, nyhverö humanisti, jolle koululaitos on tarjonnut tähän mennessä hyvän suojatyöpaikan. Kunnes oppilaat ovat alkaneet röyhkeän äänekkäästi huokailla ja siirrellä kyllästyneesti koipiaan. Kunnes 'maailma' on alkanut loukata häntä.
        Ehkä mielenkiintoisinta ja paljastavinta tarinassa on Elias Ruklan avioliiton kuvaus.
Rukla on "perinyt" itselleen vaimon, "sanoinkuvaamattoman kauniin Eva Linden", entiseltä opiskelutoveriltaan, suuresti ihailemaltaan Johan Corneliussenilta, joka ei Ruklan lailla ole sitoutunut kovin velvollisuudentuntoisesti vastuualueisiinsa. Corneliussen häipyy New Yorkiin ja jättää kuin käki "Ruklan huolettavaksi" vaimonsa ja pienen tyttärensä. Hissukasta lehtorista ja tarkan markan miehestä tulee yhtäkkiä aviomies ja isäpuoli. Oudon tuntuisessa avioliitossa ylläpidetään sovinnaisen herttaista ja muodollista tunnelmaa. Eletään babbitt-elämää, sitä kuuluisaa keskiluokkaista, sovinnaista elämäntyhjyyttä. Rukla ihailee vaimonsa "sanoinkuvaamatonta kauneutta" ja hän puhuttelee tätä aina nimellä Eva Linde.  "Sanoinkuvaamattoman kaunista" hoetaan romaanissa niin pitkään, että se kuulostaa vitsiltä. Kenelle tai mitä siinä sitten naureskellaan? Flegmaattisen ja tyhjäpäisen oloiselle kaunottarelleko, jota ei voi luonnehtia muuten kuin ihastelemalla tämän sanoinkuvaamatonta kauneutta? Eva Linde on myös usein poissa, nukkumassa makuuhuoneessa (kun Rukla istuu, ryypiskelee ja mietiskelee olohuoneessa) tai muuten unenomaisessa ja äänettömässä kaunotar-tilassa. Camilla-tyttärestä lukja kuulee sen verran, että Rukla esittäytyy vaimoaan viisaammaksi kasvattajaksi, koska hän ei vaimonsa lailla katso "omistavansa" lasta, vaan ainoastaan antaa tälle silloin tällöin neuvojaan. Rukla pitää etäisyyttä lapseen. Hän pitää etäisyyttä vaimoonsa. Hän pitää etäisyyttä ystävällisiin appivanhempiinsa. Hänen mielestään etäisyys ihmisten kesken on viisautta.
       Elias Rukla ei anna kenellekään mitään itsestään.
       Eva Linde ei kuitenkaan ole pelkästään "sanoinkuvaamattoman kaunis". Kerran hän jopa äkisti särkee heidän yksitoikkoisen keskinäisen rauhansa ja sähähtää: "Saakelin kitupiikki!" Rauha kuitenkaan palaa taas. ja heti.
Mutta Eva Lindekin ikääntyy. Se on shokki Elias Ruklalle, aviomiehelle. Hänen oma hohtonsa on ollut riippuvainen Eva Linden hohdosta, ohikulkevien miesten hämmästyneistä katseista, kun on käynyt ilmi, että hän, Elias Rukla, on saavuttanut, saanut omakseen, sanoinkuvaamattoman kauniin vaimon. Ei vain kaunis, vaan sanoinkuvaamattoman kaunis vaimo, on ollut Elias Ruklan saavutus.
       Mutta elämän huomaamatta kuluessa Eva Linden laatusana muuttuu muotoon "pyöristynyt nainen", "tyylikäs, joskin hieman lakastunut ja pyöristynyt kohta viisikymmenvuotias nainen", "vartaloltaan rapistunut, pullea, turpea, pyöristynyt nainen", ja "sulokkuutensa kadottanut pyöristynyt nainen".
       Elias Rukla on kauhuissaan vaimonsa ulkonaisesta muutoksesta. Miten sellainen on mahdollista niin suuresti henkisiä arvoja vaalivalle miehelle? Rukla myös kaipaa vaimonsa entistä "teeskentelyä". Hänelle kauneus ja teeskentely kuuluvat samaan pakettiin. Mutta vaimo itse ei piittaa kauneutensa katoamisesta, vaan hänestä tulee uusi ja vapautunut. Hän on vapautunut kauneuden tyranniasta, kauneuden vankilasta. Se järkyttää Ruklaa. "Kun kauneus oli hylännyt hänet, hänestä saattoi tulla luonnollinen. Ei teennäinen nainen, vaan luonnollinen ihminen. Hän saattoi näyttäytyä reippaana ja mutkattomana aikuisena naisena, joka teki vaikutuksen rohkeudellaan ja tahdollaan --"
       Elias Rukla katsoo, että kauneuden katoaminen on vaikuttanut ikävästi myös vaimon luonteeseen. Paitsi että tämä vaihtaa toimistotyön sosiaalialan opiskeluun Norjan sosiaalikorkeakoulussa ja aikoo vielä, lähes viisikymmenvuotiaana, suunnata aivan uusille urille, muutakin hämmästyttävää ja ikävää ilmenee. Rukla näkee ahneuden Evan silmissä. Hän näkee himon ja ahneuden, kun Eva katselee antiikkiliikkeen ikkunan takana kauniita esineitä. Vaikka tämä ei voi koskaan saada niitä itselleen, hän himoitsee niitä. Ruklaa inhottaa ja kauhistuttaa. Häneltä itseltään on viety pois hieno kaunis esine nimeltä "sanoinkuvaamattoman kaunis Eva Linde".
       Olisi turhan ylevää sanoa, että Elias Rukla on elänyt 'elämänvalheessa' ja nyt heräämässä siitä. Ei hän ole elänyt missään valheessa, vaan on valinnut elämän, joka on ollut hänelle helpoin ja joka on hänelle lahjana langennut. Paitsi että hän ei ole omaa varautuneisuuttaan ja sovinistista penseyttään osannut nauttia lahjastaan. Nyt on vain tullut aika tehdä tiliä elämästään, ja kenellepä se olisi helppoa. Sitä, viisastuuko Rukla, kirjailija ei kerro, vaan jättää tämän ahdistuneeseen pohdiskeluunsa. Turhamaisuuttaan Ruklalla on taipumus paisutella persoonaansa, niin myös juuri tapahtuneessa katastrofissa, jossa hän on koulun pihalla hakannut rikki sateenvarjonsa ja huutanut törkeyksiä tuijottavalle oppilaalle. Ehkä hän siksi ylpeyttään - tai uupumustaan - irtisanoutuu työstään. Jonkinlainen sovinto itsensä ja 'maailman' kanssa hänen on silti tehtävä. Toisin kuin Dag Solstadilla, Rukla paralla ei ole huumorintajua, siksi hän on suojaton ja itsekeskeinen. Hänellä ei ole mitään valtaa kehenkään. Hänen vaimonsakin, entinen hauras kaunotar, on osaava ja itsenäinen ihminen. Rukla on aivan omillaan. Niin kuin jokainen meistä. Se jos mikä huimaa, eksistentiaalisesti.

MAAN LAULU

                                                                                                                                    

Musiikkitalon viime perjantainen konsertti (Helsingin juhlaviikot/HKO) sai sunnuntaisessa (20.8.) Helsingin Sanomissa ylistävän arvostelun: "Mahlerin Maan laulu oli järisyttävä kokemus".  Mahler piti vähän ennen kuolemaansa säveltämäänsä teosta omakohtaisimpana. Siinä vuodenajat kulkevat käänteisessä järjestyksessä ja elämä vilisee silmien ohi, kunnes on aika päästää irti ja hyväksyä kuolema.
        Arvostelua lukiessani muistin, että olen itsekin kauan sitten kirjoittanut runon nimeltä Maan laulu. En tuntenut Mahlerin laulua, enkä ajatellut kirjoittaessani kuolemaa. Lämpimän, "korkeimman kesän" tunnelmat toivat säkeet mieleeni. Tunsin, että pian kesä kääntyy.
        Samaa ilmaisua käytti Merete Mazzarella kirjoituskokoelmassaan Kun kesä kääntyy (2000). Mazzarella siteeraa Hans Ruinia:
        "Yksi kesän viikoista on aivan omanlaisensa. Se on heinäkuun puolenvälin viikko. Silloin kesä kääntyy akselinsa ympäri. Silloin kaikki muuttuu muutamassa päivässä."

                                                           
                                                                     Maan laulu 



Maan laulua vie lämmin tuuli yli pellon metsään,

niitylle, ja radan varteen, missä kivitaskulla on pesä

murtuneessa portaassa.

Puitten alla huminoi

rauhoittava laulu peuran nisistä, joita vasa

hapaoiden imee,

maan säveliä helähtelee oksilta

metisinä terttuina, ja

niitä kiirii yli kuuman mullan metsään.

Metsän luolassa

kuuntelevat yhteen painautuneet karvakerät hyräilyä,

pelästyttämättömästi käy hyvä ääni juuri auenneissa

korvissa.

Läpi heinän ja marunan, katkuisten pietaryrttien ja

ratakiskojen

pyyhkii laulu kaipaavana, etsivänä.

Löydettyään kivitaskun, se jää portaan halkeamaan

niin kuin varovainen kosketus.
      
        Eikä siinä kaikki. Maa laulaa tuolla kukkulallakin;

sen syvä humina käy juuri tässä, mihin heittäydyin,

käsi, poski maata vasten, ensin itkinkin. 



(Ison kiven juureen, Tammi 2001.)

SIINTÄVÄT VUORET

Veikko Huovinen,

Siintävät vuoret, 
WSOY 1959.


Huovisen Siintävät vuoret vaikuttaa himmentymättömältä helmeltä.
Se on mielestäni suomalaisen kirjallisuuden huomaamatonta parhainta satoa, ja sen luonnonkuvaus puhuttelevinta ja elävintä, mitä suomalaisista salomaista on kirjoitettu.
Vuoden 1981 painoksen esittelyteksti luonnehtii tätä hienoa pientä kirjaa paremmin kuin ensipainoksen aika lailla banalisoiva määritelmä "romanttinen tarina alusta loppuun".

"Siintävät vuoret on kuulas ja kirkas tarina Reiman ja sinipukuisen tytön vaellusretkestä yli kaukaisten vuorten Pohjolan luonnon elokuisessa upeudessa. Se on kuvaus nuoruuden herkistä mielenliikkeistä, unelmista ja pettymyksistä, etelän ja pohjoisen, kaupunkilaisen ja maaseudun kasvatin maailmojen erilaisuudesta ja kosketuskohdista. Se on ylistyslaulu suomalaisen erämaan vuosituhantiselle jylhyydelle ja sen sisukkaiden asukkien työlle ja elämälle."

Olen lukenut kirjan peräti kolme kertaa ja mielenkiintoisesti hyvin erilaisissa elämänvaiheissa. Ensin joskus 15-vuotiaana, sitten lähellä keski-ikää, sekä vihdoin nyt kesällä 2017.
     Teinityttönä luin kirjan kertomuksen yksinomaan tytön näkökulmasta ja vain odotin, "tapahtuuko niitten välillä siis mitään?". Muistan myös, että tarinan loppu teki minuun hienoisesta pettymyksen tunteesta huolimatta vaikutuksen ja ajattelin: "Tämä on totta, tällaista on elämä, näin se menee."
      Toisella kerralla keskityin kertomuksen poikaan. Omien, aikuisuuden kynnyksellä olevien poikieni myötä olin oppinut ja herkistynyt asioille, joita vielä kypsymätön tyttö-keskeinen ajatusmaailma  ei tunne.
       Nyt viimeisellä kerralla osasin lukea hienon ja rikkaan kertomuksen kokonaisuutena. Vaikutuin Huovisen taidoista.

       Monitasoisessa tarinassa on hienoja kuvia elämän arvoituksellisuudesta, menneitten aikojen ihmisistä taivaltamassa samaa vuoret ylittävää reittiä, metsämaitten loputtomuudesta ja ihmisen hukkumisesta mittakeppeineen maisemaan. Lyhyenä väläyksenä näyttäytyvät luontokappaleet:
        "Kolme hiirihaukkaa tulee leijailemaan heidän ylleen. Hetken aikaa ne ovat aivan heidän päällään varsin matalalla. Tällöin näkee selvästi siipien ilmeikkäät, herkät liikkeet, kun ne ottavat tuulta alleen. Siipien ja pyrstön juovat, kynnet, pään liikkeetkin ovat nähtävissä. Tämä on elämää, jota ihminen ei voi käsittää. Säilyttäen salaperäisyytensä linnut katoavat juuri sopivan nopeasti, niin että mieleen jää arvoitus haukasta ja haukan sielusta."

Huovinen sanoi käsikirjoituksensa mukana kustantajalle lähettämässään kirjeessä, että kertomusta "ei saisi paikallistaa mihinkään". Voihan sen lukea Lapin, Kainuun tai Pohjois-Karjalan luonnon kuvauksena, mutta sellainen olisi vain yksi kirjan tasoista. Keskeistä ovat nuorten mielenliikkeet ja ajatukset; uskon että niihin voi nyt puolen vuosisadankin jälkeen ajatteleva lukija täysin samastua. Kirjan draama ei ole kliseinen ja tuttu, ennemminkin sen teho on ulkoisessa hiljaisuudessa.
      Elokuvaohjaaja Markku Pölönen sanoi lehtihaastattelussa talvella 2015, että "vielä haluaisin tehdä elokuvan Siintävistä vuorista". Hän oli ehtinyt neuvotella asiasta jo Veikko Huovisenkin kanssa. Elokuvaa ei ole tainnut vielä tulla tai olla työn alla? Mietin, miten tämäntyyppinen hiljainen kirja saataisiin draamallisia käänteitä vaativaan elokuvamuotoon, mutta kyllä uskon senkin hyvissä käsissä onnistuvan. Onhan tässä niin paljon "kaikenlaista". Ja luontokuvaajanahan Pölönen on pistämätön, kuten on nähty hänen elokuviensa pohjoiskarjalaisista vaaramaisemista.

TUOMARIN PAKEILLA

Kuten tiedämme, aika on armoton tuomari. Mitä me pidämme kestävänä, sen aika pyyhkii pois, ja mikä nyt myy ja kiinnostaa, siitä ei välttämättä pian kukaan piittaa.
Mikä olisi kirjalle vaarallisempaa kuin rakentua pelkkään "ajankohtaisuuteen"? Tai suosioon?
"Todellinen taiteilija ei välitä yleisöstä. Yleisöä ei hänelle ole olemassa, sen hän jättää suositulle taiteilijalle", sanoo Oscar Wilde.
      Kirja voi täyttää kaikin tavoin tarkoituksensa, mutta jäädä silti vain oman aikansa tuotteeksi kuin ohikiitävästä ikkunasta nähty kaukainen, jo pian kadonnut maisema. Useimmille - hyvillekin - kirjoille käy näin. Eivätkä klassikotkaan ole täysin turvassa. Toki ne ovat jo läpäisseet monen sukupolven seulan, eli niissä on jotain 'ajatonta' - mutta taas vain niin kauan, kun joku ne "keksii uudelleen". Näitä hengissä pitäjiä ovat tehokkaimmillaan elokuvat. Kustantajat rientävät sitten heti perässä uusin painoksin.
      Parinkymmenen vuoden välein suomalaiset kustantajat (ainakin tähän mennessä) toki ovat pyrkineet täyttämään kansalaisvelvollisuuttaan ja julkaisseet uudelleen jonkin osan tai jopa korukantisen sarjan omista vuosisadan takaisista merkkiteoksistamme. En tiedä, menevätkö kaupaksi nämä ns. hiljaisen myynnin nimikkeet. Poikkeuksena vain Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Katsoin viime joulun alla Akateemisessa, monesko painos on menossa, mutten enää muista mikä - ainoastaan että järjestysluku oli Suomen oloissa selälleen lennättävän suuri. Vuonna 2008, 63 vuotta ilmestymisensä (1945) jälkeen suomalaiset äänestivät Sinuhen rakkaimmaksi kirjakseen. Sillä on siis varmimman kirjan asema suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.
     Maailmankirjallisuudesta tiedämme, että täysin tuoretta ja pölytöntä luettavaa voi tulla vuosisatojen takaa. Muistaakseni vanhempieni huushollissa oli kirja tai kirjasarja nimeltä Elävä maailmankirjallisuus. Sepä se, kertomusten ihmiset luonteineen, puheineen ja tunteineen elävät, viis puitteista. Siihen on vaadittu kirjailijalta syvällistä ja sivistynyttä silmää, yhtä aikaa lämpimän sydämellistä ja kylmän älyllistä ihmisluonnon tuntemusta, sekä tietysti briljanttia ilmaisukykyä ja jonkinlaista taikaotetta. Pelkällä tendenssillähän kirja jää päiväperhoseksi.
 

 Aloin joskus 70-80-luvun taitteessa odotella Juhani Ahon ja Joel Lehtosen uutta buumia. Buumiin nyt ei toki päästä, koska BBC ei ota tuotantoonsa brittitaidolla tehtyä elokuvaa tai TV-sarjaa omasta Rouva Bovarystamme eli Ahon Papin rouvasta (1893) tai sitä edeltävästä Papin tyttärestä (1885). Mutta ilokseni huomaan nettiä selatessani, että kyllä Ahoa edelleen luetaan ja siitä kirjoitetaan ihastuneesti blogeissa. Kannattaakin. Aho on pääteoksissaan hieno kirjailija. Ja merkille pantavaa on sekin, että aikana jolloin realismin kauden kirjailijat kirjoittivat uutena asiana naisen asemasta, Aho oli jo heitä edellä ja kirjoitti ensimmäisenä miehen tunteista. Toki hänet tunnetaan myös hienovireisenä naisen sielunelämän kuvaajana. Toisin sanoen Aho kirjoitti ihmisestä. Se ei tunnu olevan hallinnassa oikein vielä tänäkään päivänä Suomessa; poteromaisista mies-/nais-näkökulmista ei tunnuta pääsevän. Aho oli myös ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija ja ainoa kansainvälinen kirjailija. Hänen teoksiaan käännettiin monille Euroopan kielille. Hänen vahvuuksiaan ovat avoin, terävä itsetutkiskelu, rohkea elämänkysymysten asettelu ja herkkä luonnontunne. Kaupunkikuvaukset Helsingistä ja Pariisista ovat eloisia ja kiinnostavia. Myöhäisteos Muistatko? (1920) sen sijaan on jo aika pitkäveteistä, rutinoitua piirtelyä.
        Ahoa parikymmentä vuotta nuoremmassa Lehtosessa (1881-1934) yhtyvät samat realistiset ja lyyriset kirjailijapiirteet, ja myös hänessä on - ehkäpä Ahoa enemmän - tarttumapintaa ja särmää nykylukijalle. Kyynisyyden varjo Lehtosella on kyllä välillä kylmäävä hänen muuten niin täyteläisessä elämäntunteessaan. Myös Lehtosta luetaan hissuksiin pinnan alla, mutta kirjojen uusintapainokset näyttävät aika lailla jääneen 1900-luvun puolelle.
        Kansankuvaus ja kansankuvaaja ovat suomalaisessa kirjallisuudessa raskaalla kädellä lyötyjä leimoja. Lehtonen - kuten Ahokin - on kuitenkin myös muuta kuin kansankuvaaja. Lehtosta ei pidä liittää vain Putkinotkoon, eikä Ahoa pelkkään Rautatiehen. Suomi on valitettavasti koulukirjamaisten yksinkertaistusten ja stereotypioiden maa.

Klassikkojen "päivitys nykyaikaan" on kuin äärimmäisen uhkarohkea leikkaus, jonka jälkeen potilas kuolee tai muuttuu tunnistamattomaksi. Klassikko-arvonhan saa olemalla juuri sellainen kuin itsessään on. Olen nähnyt teatterissa ' päivityksen'  Tsehovin Lokista: 70-luvulle sijoitetun kännäys- ja riitelydraaman suomalaisessa halvan näköisessä kesämökissä. Nyt kesällä näin Savonlinnassa Kullervon oopperana, sekavan kaoottisen koosteen, jossa Kullervo saapasteli pitkin lavaa kuin heavy metal stara ja muu väki hillui 1700-luvun ranskalaisissa hovivaatteissa tai kuoron körttiasuissa. Jne. Kaikkea mahdollista. Älytöntä mättöä. Ja uudelleen tulkittu pöhkö 'kirous' eikä edes loppuhuipentumaa, macbethmäistä kohtausta, jossa Kullervo puhuu miekalleen ja miekka vastaa - ja surmaa. Säpäleiksi menevät tekstit kun niihin tartutaan olevinaan "kiinnostavammasta tulokulmasta".

Sotien jälkeiseen aikaan tullessa kirjalliselle kentälle tulee enemmän tungosta eikä kaikista vielä tiedä, ovatko he jo kuolleet vai vielä elvytettävissä. Hämmentää, kuinka suuri määrä 50-,60-,70-,80-lukujen tunnetuista nimistä tuntuu jo unohdetuilta ja taakse jääneiltä "oman aikansa lapsilta". Varmaan toista on joskus oletettu?
      Huovisen (1927-2009) ja Haanpään (1905-1955) kohdalla olen miettinyt, että he ovat viimeiset,
jotka ovat todellisesti tunteneet Suomen metsät ja niitten asukkaat ja osanneet kirjoittaa kummastakin. Onko se taakse jäänyttä aikaa ja maailmaa? Onko tulevilla sukupolvilla - tai edes meillä - edes kapasiteettia oikealla tavalla ymmärtää? Esimerkiksi kummankin veijari-hahmot, vieläkö ne huvittavat tuttuudellaan?

Pentti Haanpäästä tuli minulle, kaupunkilaistytölle, nuoruudessani suuri kirjallinen sankari. Saatoin 21-vuotiaana mieluummin viettää illan vuokrahuoneessani Haanpäätä lukien kuin mennä treffeille tai osakunnan bileisiin. Varsinkin Haanpään (vasta 1976 julk., julkaisemattomaksi tarkoitettujen) Muistiinmerkintöjen huumori, älykkyys - ja yksinäisyys - merkitsivät ja antoivat minulle paljon, myös huvin ja lohdun kannalta. Luin koko hänen tuotantonsa, kaikki pasifistiset ja terävästi elämää leikkaavat ja sovinnaisuuksien yläpuolella olevat, omia polkujaan kulkevat romaaninsa ja 'juttunsa'.
     Haanpäätä on julkaistu kiinnostavaa kyllä viime vuosiin asti. Useimmat hänen kirjoistaanhan julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen, sillä jo vuonna 1928 hän joutui vaikeuksiin ja kirjalliseen paitsioon realistisella ja yleistä mielipidettä loukkaavalla tarinakokoelmallaan Kenttä ja kasarmi. Myöskään pääteoksenaan pitämäänsä Noitaympyrää (1931) hän ei saanut julkaistuksi, jälleen mielipiteittensä ja pasifististen ajatustensa takia. Kirjallista pannaa kesti 40-luvulle asti. Vuonna 2005 julkaistuissa Haanpään Kirjeissä todetaan takakansitekstissä: " Haanpäätä luultiin oppimattomaksi jätkäksi, mutta hänen kirjeensä tuovat esiin terävän intellektuellin. " Kyllä kyllä. Haanpää myös itseopiskeli englantia (jota harva tuohon aikaan osasi) ja luki James Joycea, jota ei vielä tunnettu Helsingin kirjallisissa piireissä. Haanpäällä oli älliä kuin toisella kouluja käymättömällä sivistyneellä intellektuellilla Harry Martinsonilla, ja jotkut hänen mietteensä ovat tuoneet yllättävästi mieleeni Franz Kafkan lauseet.

Mutta ketkä meidän aikanamme elävät tai eläneet kirjailijat jäävät historiaan? En usko, että Haavikko jää, vaikka häntä on povattu. Haavikko on liian hybridi ja arrogantti. Ajatus hakee ja sukkuloi sinne tänne sotien jälkeisissä runoilijoissa ja prosaisteissa, enkä uskalla veikata ketään. En muita kuin hänet, jonka uskon - tai toivon - jäävän: Bo Carpelan.