KIRJAKAUPASSA

Kustantaja ja kirjakauppa ovat tiiviissä liitossa keskenään. Juhlasaleissa ja kulttuurista keskusteltaessa kustantaja kuitenkin loistaa ja esiintyy kuin henkilö, joka ei tunnusta puolisonsa olemassaoloa. Kotona arjessa liitto on kuitenkin pysyvä, arkinen, ja hyödyltään täysin välttämätön, sillä kauppapuoliso elättää hurmaavaa kustantajakeikariaan. Toisaalta kaupalla ei olisi millä elättää, ellei kustantaja tarjoaisi työn mahdollisuutta onnistuneilla satsauksillaan.
     Vuosi vuodelta kustantaja, ainakin hieman mahaa ja arvovaltaa saanut, tekeekin sijoituksiaan - myös erittäin vähäisiä - yhä enemmän pelkkä kauppa mielessään.
      Kustantaja puhuu ulkona kavereitten kanssa muuta mitä puolisonsa kanssa.
      Kirjailijat, nuo pienet turhamaiset muurahaiset, rientävät kustantajan luokse kuin kuninkaan linnaan ja ylivirittyvät ajattelemaan, että heillä voisi olla jokin ikuisesti kestävä kiintymys- tai peräti rakkaussuhde keskenään. He eivät tiedä (kunnes tietävät), että kustantaja kysyy aina seinän takana puolisoltaan kaupalta, mitä mieltä tämä on tekijästä. Kun kauppapuoliso pudistelee päätään ja näyttää muistiinpanojaan - tai hymyilee tyytyväisen ilkikurisesti ja näyttää muistiinpanojaan, kustantaja tietää, miten toimia. Joissakin tapauksissa hän voi esittää vaivihkaisia huomautuksia ja kehotuksia muurahaiselle, jopa kannustaa uuteen ponnistukseen, jos murkku on muuten mukava ja muskeliltaan lupaava, mutta toisissa tapauksissa taas kustantajan on täräytettävä suoraan, että suksi matkoihisi, sillä et ole kantanut riittävästi kortta ja sokeria kekoon. Kirjailijalle kustantaja puhuu myös kaupasta; kirjailija tietää ettei koskaan voisi tulla näitten kahden väliin, ei muuta kuin tuomalla kuormakaupalla kortta ja sokeria kummankin mielihyväksi. Omasta osuudestaan kirjailija ei voi olla muuta kuin tyytyväinen, vaikka se aina onkin pienempi kuin kustantajan, ja huomattavasti pienempi kuin kaupan.
      Tämä oli pieni sanaleikki tuosta onnea tavoittelevasta kolmiapilasta kirjailija, kustantaja, kauppa.

 Mutta sitten kirjakaupasta erilaisessa - ja nyt kustantajasta irrotetussa - ideaalisessa ja idealistisessa mielessä, jopa muistoina.
Olen joutunut miettimään,kuinka kauan kirjakauppoja ylipäätään enää on konkreettisina rakennuksina ja huoneistoina, joihin asiakkaat astuvat ulkoa kadulta tai tieltä. Itsekin kalastelen kirjojani netti-antikvariaateista ja Amazon-virralta. Ehkä suurin osa kaikista kaupparakennuksista katoaa? Tulevat sukupolvet hämmästyvät kuullessaan, että joskus ihmiset ovat menneet ulos kotoaan kauppoihin esimerkiksi sovittamaan siellä päällensä vaatteita verhon takana, sen sijaan että mallaisivat niitä itselleen virtuaalisesti yms. ruudulta tms. Ja että he ovat selailleet ja hypistelleet ja kosketelleet ja käpälöineet konkreettisia tavaroita jossakin asunnon tai muun yhteyspisteen ulkopuolisessa myyntitilassa.
Viime viikolla hain lahjapaperia Suomalaisesta Kirjakaupasta, joka on jo kauan ollut lähinnä paperi- ja krääsäkauppa, mutta nyt näin että sieltä saisi myös tossuja ja huopia. Akateeminen kirjakauppa, tuo viimeinen toivon linnake, on nykyisin kuihtunut ja vieras versio entisestään, todellakin köyhtynyt kuin maansa myynyt.
        Miksi suhtaudun tunteella ja kaiholla kirjakauppaan?
Siksi että kirjakauppa on ollut/oli halki elämän samanlainen tärkeä lukemisen mekka kuin kirjasto. Kummassakin tuoksuivat kirjat, kirjojen ja painomusteiden paperiset, pähkinäiset aromit. Kummassakin löysi aarteita, kumpikin paikka teki joskus onnelliseksi.
         Ensimmäiset kirjakauppa-muistoni ovat varhaisesta lapsuudesta Knuuttilan kirjakauppa Urjalan asemalla ja isoisäni kirjakauppa Lopella. Knuuttilassa kävin säännöllisesti potkulaudallani jo ennen kuin osasin lukea, sillä kirjakaupan ystävällinen arvokas setä antoi tiskin alta ilmaiseksi vanhoja tilivihkoja piirustuspaperiksi. Kirjahyllyt tuntuivat nousevan korkealle kuin kirkkosalissa. Se oli kiinnostusta herättävä paikka, jossa olisin viihtynyt pitempään kuin ymmärsin olevani oikeutettu.
     Lopella isoisäni, opettaja, piti lisätienistinään kirjakauppaa rahoittaakseen viiden lapsensa koulunkäynnit Helsingissä. Muistojeni aikaan sitä hoiti jo naimattomaksi jäänyt tätini, jonka seurassa sain oleilla päiväkausia kaupassa. Kauppa oli vaalea puurakennus rotkomaisen rinteen reunalla, tien poskessa. Olen harmissani, ettei siitä ole valokuvaa. Miksi ihmiset eivät ota kuvia työpaikoistaan, ulkoa ja sisältä? Itsestään siellä? Ne olisivat myöhemmin paljon kiinnostavampia ja arvokkaampia kuin kuvat lyhyiltä lomamatkoilta vieraissa maisemissa.
    Käytin tuota muistoissa myyttiseksi muuttunutta vanhaa kauppaa "tapahtumapaikkana" saturomaanissani Kultaraha nurkan alla (Tammi, 2000). "Anni autteli myös mielellään Sulevia kirjakaupassa, myi vihkoja ja viikkasi ruusupaperiarkkeja valmiiksi lahjoja varten. Kirjoista Anni piti paljon, ja koska asiakkaita kävi harvoin, hän sai kaiken päivää istua tikapuilla kirjoja ahmimassa. Hän ehti viikossa lukea monta hyllymetriä". Tosielämässä tapahtui vain ruusupaperiarkkien taittelu ja tikapuilla istuskelu. Jotakin kirjaa sain luvan pyydettyäni kurkistella varovasti, mutta en avata aukeamaa kunnolla luettavaksi. Ja varsinkin isoisä tarkisti, että olin ennen mihinkään koskemista pessyt pikku kätöseni. Tikapuilla istuin korkeuksissa ja seurasin kaupan tapahtumia. Kun täti laski postimerkkikassaa, en saanut hiiskua sanaakaan, ja minua nauratti kun hän höpötti itsekseen:" kaksköt...kolköt...nelköt..."
Kaupan takana oli pieni kamari ja keittiö, jonka raollaan olevasta ikkunasta oravien sallittiin tulla rotkosta ja metsästä keittiöön juoksentelemaan ja korppuja syömään. Siellä oli myös kirjoja ja lehtikasoja joita sain rauhassa lueskella. Sekä saksalaisia Stern-lehtiä, joita isoäiti halusi piilottaa minulta, koska niissä oli kuulemma epäsiveellisiä kuvia. "Jos katselet niitä, sinun tekee mielesi mennä sen jälkeen kylpyyn", isoäiti sanoi, ja vaikken ymmärtänyt, miksi  ihmeessä, ymmärsin että kauppatavaran kanssa liikutaan myös kielletyillä vierailla vesillä.

  Opiskeluaikana olin joulun ruuhka-apulaisena maineikkaassa Rytkösen kirjakaupassa Hämeenlinnassa. Se oli suuresti nautittavaa ja hauskaa ja hyödyllistä aikaa, eikä minua ihmeekseni lainkaan haitannut kassakoneen kilinä aattona joulurauhan julistamisen jälkeen. Rytkösellä näin ihmisten "heppoisen maun" ja koin ilahtumisen hetkiä "hyvän maun" edustajien kanssa. Pari vanhaa sotaveteraania suuttui, kun ehdotin heille sotakirjaa. " Kuule tyttö, ne asiat on nähty oikeasti".
Rytkösen kellarissa oli myyjien pieni taukotila ja siellä pölyisissä pahvilaatikoissa mm. Lewis Carrollia (hurmaantuminen siihen aikaan), Gustave Doréta, ranskalaisia ja venäläisiä klassikoita ym. hintaan 1-2 markkaa/kpl. Suomalaisia runoniteitä 50-,60-,70-luvuilta sai 20:llä tai 50:lla pennillä. Homma sopi hyvin ritisevän tiukkaan budjettiini ja luin pimeät illat kotona töitten jälkeen varastoon hylättyjä ja sieltä ostamiani kirjoja.

         Myöhemmin olen kokenut itkettävän ihania kirjakauppa-näkymiä Oxfordissa ja Pariisissa. Kummassakin on kirjakauppoja jotka ovat kirjakauppoja yhtä suuressa määrin kuin verotoimisto on veroasioita varten eikä irtokarkkimyymälä. Oxfordissa pitopöydät notkuvat yhtä aikaa kaikkien vuosikymmenten, jopa vuosisatojen kirjallisuutta. Siellä kirja ei kaupassakaan elä vain syksystä jouluun.
Pariisissa pääsin sellaiseenkin kirjakauppaan, jossa oli lukijalle vuode lojumista varten (kuva keväältä 2005).
En toki tarkoita että täälläkin pitäisi altistua luteille kirjakaupassa, mutta eläkööt kaikki kirjakaupat, jotka eivät alennu tossuihin ja tuoksukynttilöihin ja vain kiiltokantisiin yhden kauden 'bestsellereihin'.