Tänään Hesarissa oli juttu "Maalaistyttö poseerasi kuvaajille". Siinä kerrottiin Suomen itsenäisyyden 50-vuotisjuhlan kunniaksi 1967 järjestetyn valtakunnallisen kirjoituskilpailun erään sarjan voittajasta, kymmenvuotiaasta loimaalaisesta kansakoululaisesta Mirja Rautavuoresta. Otsikko on hämmästyttävän vanhanaikainen, kuin vuodelta 1967 sekin.
Juhlavuoden kirjoituskilpailuun osallistui/osallistutettiin 900 000 Suomen koululaista. Sarjat olivat kansakoulun ala-aste/ kansakoulun yläaste / kansalaiskoulu / keskikoulun ala-aste / keskikoulun yläaste / lukio / muut ammatilliset oppilaitokset , kuten kauppakoulut, ammattikoulut, maatalouskoulut, metsäkoulut, kotiteollisuuskoulut ym. vastaavat/ keskikoulupohjaiset ja ammattikoulupohjaiset teknilliset koulut, sairaanhoitajaopistot ja - koulut, lääkintävoimistelijakoulut, laboratorio- ja röntgenhoitajakoulut, merenkulkukoulut, ammattiopistot, maa- ja metsätalousopistot sekä kotitalousopistot / kansankorkeakoulut ja kansanopistot. Huhhuh, oli siinä joukkoa kumartumassa lyijykynineen pulpetin ja paperin ylle.
Sata parasta ainetta julkaistiin kirjana nimeltä Juhlavuoden itsenäisyysaineita (WSOY
Osallistuin itsekin tuohon kirjoituskilpailluun, olinhan 12-vuotias tyttölyseolainen Hämeestä. Kaikki me osallistuimme. Oman sarjani (keskikoulun alaluokat) aiheita näkyvät olleen mm. Kotiseutuni nähtävyyksiä / Sankarihaudalla / Äitini/isäni ammatti. Kirjoitin isäni ammatista, ja menestyinkin niin, että tekstini otettiin mukaan kirjaan. Se oli hyvin hämmentävää. Häpesin juttuani, koska tajusin kirjoittamisesta jäähdyttyäni että se oli tekopirteä ja yliampuva ja tyhmä ja liian paljastava. Se oli lapsellinen. Tuota 'lapsellisuuden' tajuamisen häpeää syvensi se, että vanhempani hyrisivät sille tyytyväisen huvittuneina. Yleensä ja koskaan muulloin he eivät kiinnittäneet mitään huomiota koulunkäyntiini eikä se kiinnostanut heitä tippaakaan. Isäni oli pappi, eikä hän koskaan laulanut kotona liturgiaa, vaikka jutussani juttu lentää siihen suuntaan. "Isä tuli kotiin, söi kananmunia, joi teetä ja lauloi liturgiaa niin että raikui". Mietin myös, oliko sittenkään ollut sopivaa puhua häätalon iloisten naisten "avokaulaisista puvuista", kun juuri olin edellisessä hengenvedossa kynä sauhuten syventynyt vainajan hautaansiunaamiseen ja omaisten itkunnyyhkeeseen. Ehkä se oli sopimatonta (?) siitä huolimatta, että viekas juoneni oli ollut luoda äkkikäännöksillä vastakohtia, joita papin työ ja työpäivä sisältää. Ehkä juoni onnistui ja se juuri palkittiin. Mutta mitään "julkaisemisen iloa" tuo kirja ei todellakaan tuottanut. Se oli ollut, ainakin minulle, ja uskon että valtaosalle, vain koululaisen ulkokohtaista roolia ja pakkotyötä.
Kirjoitustehtävän aiheet olivat erittäin suuntaa antavia ja neuvottelukuntamaisia. Esimerkiksi: Isäni on ollut sodassa / Mistä leipäpuu / Kotipaikkakuntani kehittäminen / Kunnioittamani suomalainen / Suomen maatalouden tulevaisuus / Ennen oli elämä ankaraa / Kerron suvustani (Mirja Rautavuoren aihe) / Lapsuuteni maisema / Miten luonto on muovannut Suomen kansaa / Maailmanrauha ja isänmaallisuus / Itsenäisyyden lihapadoista.
Julkaistun kirjan lopussa on myös osio nimeltä 100 hupaisinta. Niitä lueskellessa täysikasvuinen voi nauraa hyristä tai jopa hohottaa lasten tokaisuille. Sellainen huvittelun muotohan on aina ollut suosittua. Enää ei esim. elokuvissa ehkä naureta kompastuvalle tai pyörällä kaatuvalle lapselle, mutta sanalliset pinnistelyt ovat edelleen monen mielestä hassuista hassuinta. Onhan nykyisinkin televisiossa aina joskus ohjelmien välipalana hupailu lasten sananselityksistä. Siinä pienet päiväkoti-ikäiset vilpittöminä pinnistelevät ja ponnistelevat antaakseen selvityksen esim. sellaisille käsitteille kuin ilmastonmuutos, tasa-arvo, vuorokausi, napapiiri, presidentti. 
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti