lauantai 4. marraskuuta 2017

SEN NIMINEN SE


Mistään ja kenestäkään ei tiedä oikein mitään, ellei tiedä mikä sen nimi on.
Muistatte vanhan saksalaisen sadun, jossa kuningatar joutuu tekemään vastasyntyneestä lapsestaan sopimuksen paholaisen kanssa. Jos määräpäivään mennessä kuningatar ei tiedä, mikä on tuon hirveän pikku ukkelin nimi, hän menettää tälle lapsensa. No, kuningatar saa kuin saakin nimen selville, ja kun hän kohtalon yönä lausuu ääneen sanat: Onko sinun nimesi Tittelintuure? " ukko vajoaa maahan vyötäisiään myöten, tarttuu vasempaan jalkaansa, rääkäisee, ja repäisee itsensä kahtia".
     Tämä Tittelintuure-ilmiö pätee ihmisen elämässä kyllä. Mitä enemmän asiat (pahat asiat) piiloutuvat pimeään, sitä suurempi valta niillä on meihin. Emme saa niistä otetta ennen kuin sanomme ääneen, mistä on kyse, eli puhu asioista niitten oikeilla nimillä.
      Kirjoillekin täytyy keksiä nimi, vaikka siinä olisi vyöry kertomuksia ja niitten sivupolkuja. Mitä abstrakteimmat runot on nivottava yhteen nimeen. Kukaan ei voisi ostaa tai lukea kirjaa, jolla ei ole nimeä. Kustannustoimittajakin, joka saa eteensä läjän paperia eli käsikirjoituksen, tietää ja näkee että sillä on vähintään 'työnimi'.
Nimi on kirjan nahka ja parhaimmillaan se on koukku ja viehe sisältöön. Hyvä nimi saa lukijan kääntelemään kirjaa käsissään, ja ehkä seuraavaksi kääntelemään sivuja eli lukemaan.
      Mietin tässä kerran kävellessäni romaanille tai runokokoelmalle annetun hyvän nimen - siis nimen, itse kirjan ei tarvitse olla erityinen - ainesosia. Mieleeni tuli:
Ikään kuin vastauksia kysymyksiin, joita lukija ei ole esittänyt, vaikka ne häälyvätkin hänen mielessään (ja nyt hän vasta huomaa, että ne häälyvät) ; jotain ikään kuin omakohtaista, mikä herättää lisäkiinnostusta, jopa samastumisenhalua. Esimerkiksi Kaikki mitä rakastin (Siri Hustvedt). En tiedä, vastaako romaanin hustvedtimäisesti hieman paperinmakuinen ja korostetun oppinut sisältö lukijoitten vakavimpia odotuksia, mutta nimenä romaanille se on niin hyvä, niin myyvä, että uskon kirjan super-bestselleriyden perustuvan juuri tähän nimeen. Kotimaisista 2000-luvun kirjoista parhaimmin romaanimuodolle sopiva on Missä kuljimme kerran (Kjell Westö). Epämääräinen, valpastuttava lause, koskettaa emootioita heti kuin hyvä laulu. Tulee ajatus: Täytyy lukea siitä lisää.
Nuo kummatkin nimet voisivat olla lauseita runosta. Tai ne sopisivat myös runokirjojen nimiksi. Aivan kuten Päivä jonka saamme elää (Hannu Mäkelä), joka on runokokoelma. Päivä jonka saamme elää voisi olla myös hartauskirjan nimi. Profaanissa yhteydessä se saattaa tuntua jopa tuoreemmalta, herättää kiinnostusta. Ja kun kiinnostus on herännyt, lukija lukee, sai sitten siitä mitä sai, tai jäi ilman.
       Mäkelä toimi pitkään kustantamossa ja siinä työssä loitsitaan myös nimiä kirjoille. Kaikki kirjailijat eivät sitä taitoa osaa itse, osa osaa. Ja onpa sellaisiakin, jotka ryhtyvät kirjoittamaan kirjaa "johonkin nimeen".  Muistan myös itse sekä tietokirja- että kaunokirjallisen osaston toimittajana nimitalkoita. Varsinkin tietokirjapuolella tahkottiin joskus pitkään osastokokouksessa hankalaa nimeä. Kaunokirjallisella osastolla nimi oli useimmiten syntynyt tai synnytetty ennen "tittelin" esittelyä. Kerran nuorena piipitin kokouksessa, että Saarikosken uudelle runokokoelmalle ei voi antaa nimeä Tanssiinkutsu (1980), koska Mikko Kilpi on jo julkaissut viisi vuotta sitten samannimisen runokokoelman. Haavikko ohitti mitään sanomatta Kilven. Nythän oli sentään kyse Saarikoskesta. Hmm...
     Kirjan nimi ei saa olla 'valmis', sen on vasta herätettävä mielikuvia ja kiinnostusta. Se ei saa olettaa lukijasta mitään. Hyppäyksenä muinaisen lapsuuden kirjoihin muistan erään täydellisen epäonnistuneen kirjan nimen, joka herätti minussa suorastaan vihaa. Sain 9-vuotiaana kirjan nimeltä Raijan hauska leiriseikkailu. Tarkastelin kannen piirroshahmoa, reipasta tyttöä, joka kantoi hiukset tuulessa hulmuten sylillistä nuotiopuita. En pitänyt tästä Raijasta. En uskonut, että hän kokisi mitään oikeaa seikkailua. Enkä missään nimessä uskonut, että se olisi hauska. Luin kirjan kuitenkin, ja se oli yhtä huono kuin antoi olettaa. Joskus on siis koiraa karvoihin katsominen, lajissa kuin lajissa.
     Samoin kuin kirjan nimi, myös kertomuksen henkilöt saavat eri kirjailijoilla eri tavoin nimensä. Joskus jotkut nimet särähtävät 'taiteellisuudellaan', outoudellaan. Niitä on selvästi kovasti mietitty. Irrotetaanko tarina sillä keinoin arkitodellisuudesta, tästä kauhean epätaiteellisesta ja nolosta kotimaisuudesta? Eikö hahmo nimeltä Erkki tai Pirkko oikein lähde lentoon? Onko vaikea kuvitella rakastavaisia, joitten nimet olisivat Kaisa ja Veli-Matti?  Silloin tilalle keksitään joskus synteettisiä uusmuodosteita tai nimet otetaan ranskasta ja englannista. Ruotsalaisissakin nimissä tuntuu olevan enemmän swingiä ja tyyliä.
     Toisinaan taas hahmot tulevat tarinaan nimi edellään. He vain tulevat ja yhtäkkiä ovat siinä, täyttävät täysin paikkansa ja herättävät kirjailijassakin ihastusta omapäisyydellään. Moni kirjailija tietää tämän hämmästyttävän hetken: "Mistä tuo tähän tuli?"
      Eräässä facebook-ryhmässä tuli kerratuksi vanhoja opettajien nimiä. En tiedä, onko tasa-arvoistetussa koulumaailmassa enää vuosikymmeniin annettu niin paljon nimiä opettajille kuin tehtiin vielä 60-70-lukujen autoritatiivisessa koulussa. Tai ei tehty, vaan nimet periytyivät, olivat joskus syntyneet "tyhjästä", noin vain, ja kestivät sukupolvelta toiselle. Tietämäni opettajien nimet ovat Hämeenlinnan tyttölyseosta ja lyseosta (poikakoulu) sekä yhteiskoulusta:
Mursu, Vety, Golgatan Olga, Ankka, Maammelaulu, Nytky, Mutka, Kurppa, Viulu, Mopsi, Lössö, Nalle, Peippo, Tantta, Mosse, Mätkä, Unetus, Tipu, Pölli. Jonkinlaisia "lempinimiä" olivat neutraalimmat Aksu, Osku, Marja, Unski, Kalle, Ellu. Täytyy muistaa, että siihen aikaaan ei opettajia sinuteltu. Jotkut vaativat puhuteltaessa jopa tittelin maisteri tai lehtori sukunimensä eteen.
       Vielä muutama vuosikymmen sitten otettiin vastasyntyneelle nimeä miettiessä myös huomioon, "ettei lapsi joutuisi koulussa nimensä takia kiusatuksi". Nykyisin ei tällaista huolta taida enää olla, maailma on tullut suvaitsevaisemmaksi. Eksoottisia ja outoja, hyvin vanhanaikaisiakin nimiä on paljon, ainakin Helsingissä. Aikoinaan Lapissa asuessamme ja joitakin varsin reheviä nimiä kuullessamme mieheni sanoi, että "tuon nimisenä Helsinkiin kouluun tuleminen olisi vielä 70-luvun alussakin ollut itsemurha".
       Joten ehkäpä myös ne keinotekoiselta tuntuvat romaanihenkilöitten nimet, jotka silloin tällöin ovat häiritsevästi hypänneet silmille, eivät enää kaikenlaisiin nimiin tottuneita kiusaa. Nimistähän ei aina enää arvaa edes sukupuolta.