Lehdissä on nykyisin tämän tästä juttua yhä pikkuisemmiksi käyvistä taloista, sellaisista 15-20 neliön kopeista, joihin pääkaupunkiseudun ihmiset voisivat muuttaa asumaan ja viihtymään. "Oma tupa, oma lupa" on lause, josta suomalaisten tiedetään tykkäävän.
Hesarissa on jo kahteen eri kertaan nyt talvella myös kerrottu laajalla sivuaukeamalla kansalaisista, jotka järjestyssääntöjä uhmaten ovat muuttaneet ympärivuotisesti, siis salaa, asumaan siirtolapuutarhamökkiinsä - tai jotka rientävät sinne vaikka halki lumikinosten joka viikonloppu.
 |
"Muistan kuulleeni kehräystä viimeksi isoäitini
köyhässä kodissa!"
poliisikissa selitti tassu sydämellä. |
Mieleeni muistui, että olen käyttänyt tätä pienen pesän ideaa jo ihka ensimmäisessä kirjassani, lastenkirjassa
Köpi Käpälämäki (Otava, 1979). Tarinassa päähenkilöt, Köpi Käpälämäki ja Musti Mustonen, joutuvat vangeiksi vauraaseen Kissalaan. Pois päästäkseen heidän olisi maksettava suuret summat rahaa, joilla Kissalaan rakennettaisiin asukkaita viihdyttävä ja levottomuutta vähentävä huvittelukeskus. Kissat näet tuntevat olonsa "ahtaaksi ja ikävystyttäväksi ultramoderneissa asunnoissaan", joissa niillä ei ole mitään tekemistä. Talot on rakennettu pelloille ja "ne olivat monikerroksisia, sementtisiä ja ikävän näköisiä. Niitten välissä puikkelehti opasteilla varustettuja kulkuteitä". Kaveruksilla ei ole lunnasrahoja, mutta he keksivät tehdä kissoille pahvilaatikoista pieniä majoja puihin ja pensaisiin. Kissat muuttavat joukolla mukavuuksilla varustetuista tilavista lukaaleistaan pahvilaatikoihin; ne saavat itse repiä niihin ikkunoitakin kynsillään, ja ovat kaikesta puuhailusta aivan innoissaan. Kerrostalot tyhjenevät. Huvittelukeskusta ei tarvita. Kissoista on mukavaa viettää aikaa ahtaissa ja puutteellisissa oloissa. Tyytyväinen kehräys kaikuu pikku moduleista.
Majan, leikkimökin, pikku kodin ja salapaikan idea on tuttu lapsuudesta ja monen monista lastenkirjoista. Pieni oma tila tuottaa iloa ja turvallisuudentunnetta.
Kirjailija
Maarit Verronen on kuvannut tätä nautintoa aikuisen kohdalla: " Tunsin omituista riemua tuosta kaikesta: tavasta olla, elää, liikkua ja majoittua. Se oli minun maailmani. Pienet rakoset, joihin mahtui sopivasti yksi tällainen ihminen". (
Pieni elintila, romaani, Tammi 2004.)
Verrroselta on ilmestynyt myös pieni (!) hauska kirja
Pieni kumikanoottikirja, Tammi 2011, jossa maailmaa katsellaan turvapesästä nimeltä Hemmo kumikanootti.
Jostakin Verrrosen romaanista tai novellista on mieleeni jäänyt myös unenomainen ja siksi kiehtova kohtaus, jossa päähenkilö löytää pienenpienen asuinhuoneensa yläpuolelta yllättäen toisen pienen tyhjän huoneen, eräänlaisen lepopaikan, salapaikan. Hän kiipeää sinne muistaakseni vessasta kattoluukun kautta?
