perjantai 15. heinäkuuta 2022

MERKILLISTÄ

 

Heräsin aamuyöllä kärpäsen surinaan. Kärpänen pörräsi ja pomppi ikkunalla, ja sitten se surahti hermostuneille kierroksille huoneeseen, kävi melkein naamalla. Olin liian uupunut noustakseni jahtaamaan sitä. Makasin hiljaa silmät kiinni ja yritin kestää. Tulikin hiljaista. Huokaisten yritin taas  nukkua. Mutta kärpänen palasi. Se oli vain välillä vähän huilannut patterin takana tai käynyt katossa kävelemässä. Sama despoottinen surraaminen jatkui.
       Silmät kiinni ajattelin Emily Dickinsonin runoa:



 Luin ensimmäisen kerran amerikkalaisen Emily Dickinsonin (1830-1886) runoja 18-vuotiaana. Kotikaupunkini kirjakaupassa (jota ei enää ole) oli alakerta ja siellä vähän myymättömämpien käännöskirjojen vierellä laari, josta sai parilla kolmella markalla vieraskielisiä runoniteitä ja vihkosia. Aarrearkku. Siitä alkoi monta vuosikymmentä kestänyt vetoni Emily Dickinsonin runoihin. Ovathan ne aivan erityisiä. Merkillisiä. Merkitseviä. 
      Ensimmäisten opiskeluvuosien aikana luin niin paljon Dickinsonia, että aloin pitää sitä jo epäterveellisenä itselleni. Runoista huokuva outo kalman tunne oli sittenkin hyvin vierasta sisimmälleni. 
      Mutta innostus jatkui ja ymmärrys syveni.
Nelikymppisenä matkoilta ostin toisenkin valikoiman Dickinsonin runoja. Pehmeäkantinen Selected Poems on aivan kupruinen. Alkulehdelle olen lyijykynällä kirjoittanut ostettu Cambridgestä 1.7.95. Kastui matkalaukussa lentokentän sateessa. 
     Pari vuotta myöhemmin ystäväni lähetti Englannista Dickinsonin The Complete Poems, 1775 runoa ja 716 sivua. Olin haltioissani, ja edelleen lahjasta kiitollinen. 

Emily Dickinson on runoilija, jota pitäisi ehdottomasti lukea alkukielellä. Hänen briljantti, kaikkia konventioita kaihtava tyylinsä ei käänny ; siinäkin suhteessa hän on erityinen.
     Huolestutti nähdä 2003 jyväskyläläisen Kopijyvän julkaisema käännösvalikoima Dickinsonin runoja. Kansiteksteistä alkaen ja niteen sisältöä silmäillessäni tulin ihan huonovointiseksi tämän tätimäisen linjauksen ja runoiluvimman takia. En ymmärrä, miksi tuotos on yhä hyllyssäni, olinhan jo purkanut  turhautumiseni mustalla tussilla vähän lapsellisesti sen kanteen.  
     Merja Virolaisen käännösvalikoima Golgatan kuningatar (Tammi, 2004) on sentään säällinen, vaikka siitäkin puuttuu  Dickinsonin arvoituksellinen lumo. On myös sovinnaista litistää suuri runoilija vain kapeasti kuoleman ja kärsimyksen kuvaajaksi. 

Sillä Emily Dickinsonin runous on yhtä aikaa ahdistavaa ja puoleensavetävää, selkeää ja verhottua, leikkisää ja kolkkoa, lakonista ja lehteilevää, veitsenterävää ja avaamatonta.  
Se on ehdottoman omaehtoista ja ainoaa laatuaan. 
     Suurten taiteilijoitten lailla häntä ei voi jäljitellä. Eikä hänen elämäntarinaansa tulisi liittää arvailuja, luuloja, muodikkaita tulkintoja ja romantisointia.