OLLA JA KATSELLA

Sain joulumyyjäisissä käteeni Vantaan museon mainoksen. Se on kortti vanhasta valokuvasta, jossa mies istuu kalliolla katsomassa tuttua kotimaisemaansa. Maisemassa ei tapahdu mitään. Tutut talot, pellot ja metsäsaarekkeet ovat paikoillaan. On nätti ilma. Mies istuu hiljaa ja katselee. Nyt ei tehdä ja toimiteta muuta kuin katsellaan.

Maaseudulla asuneena muistan jo lapsuudestani nämä hiljaiset katselemisen hetket. Joskus katseltiin yksin, joskus yhden tai kahden seuralaisen kanssa. Katsellessa ei puhuttu, vaan oltiin rauhassa ja levossa. Samaa tyyntä istumista ja katsomista harrastin aikuisena ison koirani kanssa talomme takaisella metsärinteellä mäntyjen ja kivien keskellä, tuulen hiljaa puhallellessa. Istuimme toisiamme vasten painautuneina, huokuen lepoa ja olemassaolon rauhaa.

Katsottavat maisemat eivät ole "maailmanperintökohteita" tai virallisia nähtävyyksiä - ne ovat rakkaita. Isoäitini Lopella kehotti tai komensi minua aikoinaan nousemaan välillä vieressä olevalle Santa Pirjon mäelle " istumaan, katselemaan ja rauhoittumaan" (so. päästämään hänet hetkeksi huilaamaan). Hän teki kuulemma itsekin niin ollessaan levoton. Kävin mäellä tottelevaisesti, mutta tulin melkein heti takaisin. Maisema ei ollut tuttu.

Kotona varsinkin yhdeksänvuotiaana lähdin kuitenkin välillä pakottavasta tarpeesta "Sasin kalliolle". Se oli samannimisen maalaistalon vieressä oleva pieni näki, jonka laki oli sileää kalliota. Menin pienen aittarakennuksen taakse kalliolle ja istuin sormet keltaisissa kuivissa maksaruohon kukkasissa. Katselin viljapeltoa. Tähkät lakosivat välillä tuulen sivalluksista. Katsoin tuttua tummaa metsänrajaa, tuttua suurta mäntyä kaukana pellolla, katsoin niin kauas kuin silmä kantoi, aivan taivaanrajaan asti. Sydämeni täyttyi olemassaolon kivuliaasta mielihyvästä, kuin jostain ihanasta salaisuudesta. Sasin kallion hetkissä oli sama henki kuin luovassa voimassa. Myös lapset tarvitsevat hiljaisuutta.

Edelleen maaseudulla jotkut osaavat hitaan, mitään puhumattoman ja kommentoimattoman katselemisen taidon. Opiskeleva poikani kertoi vierailleensa hämäläisessä maalaistalossa, jossa lauantai-illan viihdykkeenä oli mennä katsomaan järveä pienelle sillalle. Sillalla seistiin kauan. Katsottiin vaiti järvenselkää, kaukana siintävää saarta. Sitten hurautettiin autolla pieni matka takaisin kotiin. Ei siinä sen kummempaa. Kaikilla oli rauhaisa olo.

On tietenkin myös istumista ja uteliasta katselemista, jossa silmät elävät sinne tänne ja tekevät uusia mielenkiintoisia havaintoja. Aikoinaan juuri nämä myyttiset "maalaiset" menivät kuulemma heti Helsinkiin tultuaan ensin vähäksi aikaa puistoon istumaan ja katselemaan kaupunkilaisia. Kaiketi tuon ajan (50-60-luku) kulttuurishokki vaati tällaista tasaantumista ennen muita koitoksia (Linnanmäki, kaupunkilaisserkut, kerrostaloasunnot, näyteikkunat..?).

Vantaan museon korttia katsoessani ajattelen hienoa suomalaista erityistaitoa: sielun silmin katselemista, ihmistä omassa maisemassaan, vaatimatonta kykyä levätä hetkinen. Miehestä on otettu kuva, se on erikoista. Nämä hetkethän eivät normaalisti kuule kameran rapsahdusta. Katsottu kuva talletetaan vain sydämeen. 

MARRASKUU

MARRASKUU

Puu katulampun alla
on vesipisaroissaan täynnä helmiä.
Sen oksistossa pyörii valon kultakehrä
kuin seitti maaginen tai ratas tivolin.
Katson sitä ihmetellen
kesken kulkuni.
On kuin jotain hyvää tapahtuisi,
aivan kohta, nyt.
Vai uskonko
satuun joka houkutellen kääriytyy
yön tummaan tihkuviittaan,
samettiin,
jolla silmut kimaltaa? En
tiedä, silti hymyilen
kulkiessani
katulampun alta.

BLUETS - älyllisyyden häkki

Maggie Nelson,

Bluets,

Wave Books, New York 2009.


Maggie Nelson (s.1973) yhdistää kirjoittaessaan runoa ja esseetä. Vuonna 2015 julkaistu Argonauts (suom. Argonautit, S&S, 2018), Nelsonin läpimurtoteos, "queer-manifesti", on noussut lähes kulttimaineeseen ja tullut käännetyksi useille kielille.
Bluets on menestystä edeltävää tuotantoa, ja olisi tietysti ollut mielenkiintoista olla ollut lukenut Argonautitkin, jotta olisi nähnyt kuinka Nelsonin kuva täydentyy tai onko Argonauts kukaties Bluetsin laajempi, vapautuneempi variaatio. Ilmeisesti se on väljempi ja henkilökohtaisempi.

Maggie Nelson on erittäin tietoinen ja oppinut kirjoittaja. Runouden puolella hänen viimeistelty kireytensä tuo ohimennen mieleen Sylvia Plathin, toisaalta joissakin lyhyissä lausahduksissa käväistään kuin Emily Dickinsonin kylmissä toteamuksissa.

Bluets on kirja yksinäisyyden surusta.
Sen Nelson myöntää. Toisaalta, minkään myöntäminen ei ole hänelle helppoa. Jos hän sanoo jotain, hän ottaa myöhemmin sanansa takaisin. Jopa alun rakkaudentunnustus siniseen väriin kielletään. Kirjoittaja miettii, onko hän sittenkään edes kiinnostunut sinisestä ja sen sävyistä. Hän kieltää monta kertaa lukijaa assosioimasta sinisiin esineisiin tai puhumasta sinisen "kauneudesta". Kirjan pääosain arrogantti sävy piti ainakin minut lukijana paitsi valppaana myös varautuneena. Kirjallinen keimailu on Nelsonilla ilmeistä. Toisaalta hänen arroganssissa virkistää. Hän pyristelee ja on pyristellyt itsensä vapaaksi tutuista tavoista kirjoittaa omista tunteistaan.

Sen sijaan - ja juuri siksi - hän haalii ympärilleen tuhottomasti lainattua kirjallista sälää, antiikin filosofeista alkaen. Platonia, Goethea, Miltonia, Newtonia, Novalis'ta, Mallarméta, Casalis'ta, Wittengsteinia, Thoreauta, Duras'ta  ym. ym. ym. siteerataan runsain mitoin Leonard Coheniin, Billie Holidayhin ja Mikki Hiireen asti.  Käydään neurologisia pohdintoja näköaistin ja patologisen tunnetilan yhteydestä. Kiinnostavaa, mutta pohdinnat johtavat vain kysymystenasettelun toistamiseen.

'Käsitteellisyys, älyllistäminen, huumatkaa minut tunteiden kivulta', tuli mieleeni kahlatessani sitaattien ja lainausten virtaa.

Suru on Nelsonille seksin ja elämäntunteen menetyksen ahdistusta. Hän miettii:" Am I already dead?". Tuskaa kirjataan myös Vincent van Gogh-sitaattien ja onnettomuudesta hitaasti toipuvan ystävän tarkkailun kautta.

Tiedän olevani täysin epätrendikäs, epäkorrekti ja varmasti nelsonilaisittain tökerö, kun kysyn, johtuuko tämä suru siitä, että Maggie Nelsonin puoliso Harry Dodge on muuttamassa - tai 'korjaamassa' kuten nykyisin kuuluu sanoa - sukupuoltaan miehestä naiseksi? Bluetsin kirjoittamisen aikaan prosessin on täytynyt jo olla vireillä tai ainakin päätetty. Vaikea aihe kenelle tahansa vaimolle, myös älykölle.
Argonautteihin mennessä "Bluetsin prosessi" lienee jo helpottunut.
     
Maggie Nelson päättää kirjansa mottoonsa tai toiveeseensa:
"All right then, let me try to rephrase. When I was alive, I aimed to be a student not of longing but of light".
Kuitenkin hän näyttää päättäneensä myös olla " A servant of sadness".

Suora, väistelemätön kysymys: Mitä tarkoittaa tuo "light" ?  Suurensuuri, lähes valtavin sana, jonka synonyymiksi en itse kelpuuttaisi 'toiveikkuutta'. Nelson turvautuu jälleen sitaattiin: Simone Weil: "Love is not consolation. It is light".
Hämmästyn, kuinka monin kääntein Nelson teoretisoi 'surun'. Sellainen ei kosketa. Vain jokin konkreettinen, vähän kömpelö, inhimillinen, koskettaa.
Todennäköisesti hän ei haluakaan koskettaa. Ehkä tässä palvellaankin vain sanoja? Not a servant of sadness, but of words.

Sentään, kuitenkin, hän viimeisellä sivulla, kääntää  omat kasvonsa rakastettunsa puoleen ja puhuttelee tätä, tunnustaa suoraan: " I want you to know, if you ever read this, there was a time when I would rather have had you by my side than any of these words;I would rather have had you by my side than all the blue in the world." .

     

LAHJA

 

Lopulta elämä antaa meille kaikesta huolimatta tolkuttomasti,
tänään ja tästä eteenpäin! Syytää kaikessa hiljaisuudessa aamuja ja
iltapäiviä, sarastuksia, tähdet, puitten painavan tuoksun, joen
vihreät aallot, valon heijastumisen erään ihmisen silmistä, yksinäisyyden ja
melun! Miten paljon elämä antaakaan, ja kuinka rikas minä olen. Lahjoihin hukutettu.
Mikä runsaus päivästä päivään, joka hetki! Se on lahja, ihastuttava lahja. Kiitän
kumartamalla maahan saakka.

Sándor Márai

MINNE MIKIN KUULUU?

Järjestys on hyvä asia, ja itsekin tuumin usein kuten Mikko Mallikkaan isä:"Kaikki paikalleen ja paikka kaikelle!" (Gunilla Bergström, Vad sa pappa Åberg? Raben&Sjögren, 1989.)

On kuitenkin asioita, joitten ei pitäisi olettaa kuuluvan tai joita ei pitäisi pyrkiä panemaan vain tiettyyn fakkiin.
Yksi ihmiselämän kaavoittamisen keino on ikärasismi.  En tiedä kuka tai mikä holhoava taho keksi 90-luvulla määritelmän "elämänkaari", mutta järkyttävän hyvin monet näkyvät sen omaksuneen ja siihen aivopeseytyneen. Kun kuulin termin ensimäisen kerran, tiesin heti että tuon kaltaista asennekasvatusta en purematta niele. Ei elämä ole kaari, jolle ihminen sijoitetaan kuin nuppineula havainnetauluun.
      Kuullessani tässä kesällä, että Burt Bacharach, 90v, tuli Pori jazziin esiintymään, hymyilin ihailevasti ajatukselle, että "amerikkalaisille tuollainen on mahdollista". Pahoin nimittäin pelkään, että erittäinkin lahjakas 90-vuotias muusikko olisi Suomessa ilman muuta jo ajat sitten asenteellisesti tainnutettu ja sijoitettu elämänkaari-ajattelulla viettämään leppoisia ja virkeitä vanhuusvuosia kotioloihinsa. Toki häntä saatettaisiin haastatella syntymäpäivinä Helsingin Sanomiin, mutta ammatillisesti hänen ikäisensä katsottaisiin jo kuuluvan muualle tassuttelemaan kuin esiintymislavalle touhuamaan.

Ikärasismista siirryn toiseen vastenmieliseen aiheeseen: kirjallisuusrasismiin.
Vastoin kuin vanhassa kirjallisuuden sivistysmaassa Iso-Britanniassa, taikka ihan meitä lähellä Ruotsissakin, Suomessa on hyvin tarkkaan blokitettu, minkä ikäiset lukevat mitäkin kirjoja. Täällä kulkee sähköistetty piikkilanka-aita esimerkiksi lastenkirjallisuuden ja ns. aikuistenkirjallisuuden välissä. Tämä rajavalvonta, jota olen sekä sisältä kustantamosta että kirjailijana seurannut jo 40 vuotta, ansaitsisi aivan oman tarkastelunsa, mutta nyt tässä kotipihalla helteen lyömänä tunnen tarvetta vältellä henkistä ponnistusta.
Vain lyhyesti: Lastenkirjallisuudessa on - harvinaisena mutta sitäkin arvokkaampana kuten helmiä - myös runoutta, jonka tulisi saada liikkua vapaasti yli rajojen ja tulla legitimoiduksi kaunokirjallisuudeksi. Ns. aikuiskirjallisuuden puolella, suomalaisittain sanottuna "oikeitten" kirjailijoiden puolella, valtaosa kirjoista on heppoisten nuorisokirjojen tasoa.
Onneksi hyvät lukijat, he joitten vuoksi kirjailija ei vaivu täyteen epätoivoon, aina lukevat vain 'kirjoja', ulkoapäin tulevista ohjeistuksista piittaamatta.

Kolmannen rasismin muodon keksin vasta tänä kesänä. Kasvirasismi.
Onko ilmaisu 'rikkaruoho' kasvirasistinen?
Ymmärrän että maanviljeilijä haluaa häätää viljapelloiltaan luvattomat multaantunkeutujat, jotka vievät kasvutilaa viljalta eivätkä tuota mitään. Mutta entä minä, pelkkä hemmoteltu kukkapuutarhan pitäjä, joka ihan vain leikilläni kasvatan myös jotain pientä kivaa suuhunpantavaa, olenko kasvirasisti kun katson karsaasti ja kitken juolavehnää, savikkaa, peltolemmikkiä, hiirenvirnaa, maahumalaa, vuohenputkea, poimulehteä, voikukkaa, keltanoa, ohdaketta, takiaista, hevonhierakkaa, horsmaa, nokkosta, saunakukkaa, ynnä muuta litulatua ja kietoutujaa?

Kompostillamme kasvava kaunotar

Valtaosa noista 'rikkaruohoista' myös kukkii. Monella kukka on vain pieni tihru, mutta oman värisensä ja luonnon suuri ihme. Jopa kaunis, kun katsoo. Luonnollisuuttaan kukat ovat pieniä, eivät suuria ja loistavia kuten puutarhan istutetut, korskeat hybridit.
     Peltokierrosta, tuosta kasvien viheliäisestä "kuristajakäärmeestä" ja puutarhurin kiusankappaleesta, olen kuitenkin aina ollut samaa mieltä kuin raju maalari Georgia O'Keeffe, joka näki myös kukkien abstraktion ja mystisyyden: peltokierto on kukkiessaan fantastinen! (Niinpä niin, onnekkaita kasvit jotka kukkivat ihmisten mielestä kauniisti, ne saavat suosion.)

Jimson weedistä ovat O'Keeffen lisäksi inspiroituneet myös muut maalarit. Kuvia näistä, sekä O'Keeffen hienon näyttelyn 2012 Helsingin taidemuseossa, olen nähnyt vasta viime vuosina. Lapsena kuitenkin jo katselin tätä upeaa rikkaruohoa, kasvimaailman ' vapaata sielua', joka ilmestyi minne mieli ja otti paikan haltuunsa.

Blue morning, O'Keeffe.

Joskus 90-luvulla keräsin matkan varrelta joutomaan poikki kulkevalta polulta valkoisia peltokiertoja seppeleeksi ja painoin tyttäreni pitkille tummille hiuksille. Olimme menossa Hämeen vanhaan Linnaan keskiaikaisen musiikin konserttiin. Tilanahtauden vuoksi istuimme eri riveillä, ja kun miellyttävän musisoinnin rauhassa katselin hartaana tytön seppelöityä päätä edessäni, näin muhevien toukkien lähteneen mönkimään pitkin hänen selkää valuvaa tukkaansa ja harteita. Tiesin etten voisi heti puuttua peliin, sillä hieno intiimi konsertti ei voisi katketa 10-vuotiaan kirkumiseen. Niinpä ajattelin "taiteellisesti": Näkyhän oli kuin 1700-luvun maalauksesta, jossa ajan tavan mukaan hedelmä- ja kukka-asetelmissa kuului jonkin kuoriaisen tai muun hyönteisen, raatokärpäsenkin, vaeltaa halki canvaksen, jotta kaiken nautinnon ja kauneuden keskellä muistaisimme kuolevaisuuttamme. Memento mori.
 

Jimson weed, Dave Barnett, 1932.

Georgia O'Keeffe

LYSEOLAISIA

Tänään, runon ja suven päivänä, ajatus viivähtää kuuliaisesti Eino Leinossa.
Kaivan esiin vanhan sinapinruskean mapin, jonka lehdille olen sekä kirjoituskoneella että omalla  sotkuisella käsialallani, mustetäytekynä näköjään välillä vuotaen, tehnyt muistiinpanoja Eino Leinon kouluajoista Hämeenlinnassa.
     Kaavailin joskus nuoruudessani tekeväni sivulaudaturtyön Larin-Kyöstistä, olinhan Hämeenlinnan tyttö ja pannut merkille Larin-Kyöstiin liittyviä muistolaattoja kaupungissa. Vastaanotollaan aina ankarasti tupakoiva professori Annamari Sarajas kutenkin torppasi savupuhallustensa takaa heti ideani. Larin-Kyösti yksinään oli hänen mielestään "aivan liian köykäinen aihe". Minun olisi otettava mukaan Leinon veljekset Kasimir ja Eino ja keskityttävä heidän aikaansa kaupungissa. Kehotus oli varmasti hyödyllinen. Ainakin sillä linjauksella pääsi professorin päätelmään: Leino merkityksellinen, Larin-Kyösti mitätön.
    Nyt kun selailen Gösta Larssonin, Larin-Kyöstin, runokuvia ja ennen kaikkea ajattelen hänen elämäänsä, aihe kasvaa ja saa painavuutta. Miten hän oli omanlaisensa, suomalaistunut ruotsalainen, miten liittyy runoilijoitten konventioon. Ulkopuolinen katselija, yksinäinen, kulkuri, innostuja, ristiriitainen, sisäisesti avuton ja hätääntynyt lapsi, pinnistelijä, välitön laulaja, ikuinen sivullinen... Larin-Kyöstissä yksinään olisi kyllä ollut aihetta.
    Myös hänen Hämeenlinnan runoudestaan välittyy edelleen harvinaisen elävä visuaalisen kokemisen voima ja ilo. Hän suorastaan ahmii silmillään pienen kaupungin näkymiä, sen kokonaissiluettia, sen ihmisten kasvoja, ilmeitä, vaatetusta, valoa, liikettä, ääniä. Hän loihtii näkyville torin ja syrjäkadut, ukot sortuukeissaan mennä heilumassa, lääninkanslistit kirkon puistikossa ja pyykkärit rannalla. Larin-Kyöstin runot ovat kuin hyvin tehtyjä raportteja, täynnä välitöntä todellisuuden kokemusta. On kuin avaisi ikkunan ja huomaisi katsovansa suoraan edellisen vuosisadan vaihteeseen. Usein runoilija avaa näkökulman kaupunkiin öisin, katulyhdyn valossa, lumen hiljaa putoillessa,tai kesäöitten lämmössä, juhannusyössä.
     Larin-Kyösti palasi myöhemmin usein Hämeenlinnaan. Kaupunki säilytti hänen kirjoituksissaan kaksoisvalaistuksensa: toisaalta halveksunnan ja ironian, toisaalta haikeuden ja rakkauden.

Larin-Kyösti istuu edelleen kesät talvet Hämeenlinnan
kirkkopuistossa patsaana.    

Siirtyminen Larin-Kyöstin runoista Leinoon on kuin astuisi kyökistä ja eteisestä runouden korkeakattoiseen juhlasaliin.
      Eino Leinon tuloon Hämeenlinnaan oli arkinen syy: koulu. Hämeenlinnassa asui Leinon veljeksiä jo entuudestaan. Vuoteen 1900 lyseon saksan opettajana toiminut kielentutkija Oskar Lönnbohm ja Kasimir Leino (Lönnbohm), joka toimitti Hämeen Sanomia 1885-1890. Lehtityötä jatkoi vielä hänen jälkeensä veli Antti Lönnbohm. Veljeksistä Kasimir otti 12-vuotiaan pikkuveljen Einon asumaan luokseen koulukortteeriin.
    Eino poika vaikuttaa olleen innoissaan päästyään Oulusta, "Pohjolan ahtailta aloilta", etelään. Heti tultuaan, 1890, hän jo julkaisee ensimmäisen runonsa, Hämeen Sanomissa tottakai.
      Muistelmassaan Elämäni kuvakirja  (Otava 1925) Leino kuvaa: " Hämeenlinnan hymyilevä ympäristö ja luonto olivat kainuulaisiin vertauskohtiinsa nähden suorastaan troopillisia. Siksi en muistakaan talvisia kuvia sieltä, vain syksyisiä ja keväisiä, lämpimästi läikähtäviä vedenselkiä, korkeina pilaristoina kohoavia puistokujia, minulle outoina ojentuvien kukkien ja hedelmien runsautta, kellertäviä viljavainioita, varallisuutta, iloa ja ihmisiä!"
     "Täällä kohtasivat minua kokonaaan toiset olot ja kokemukset. Jo itse ilmasto ja luonto oli toinen, lempeämpi, lauhkeampi ja ikään kuin inhimillisempi. Samalla vaikutti se minuun satukirjalta, jonka joskus olin lasna lukenut. -- Ihmiset, vieläpä uudet luokkatoveritkin, tuntuivat epäilyttävän ystävällisiltä, talttuneilta ja niin sanoakseni kesyttyneiltä. -- Se oli kaikkien arvojen uudelleen arvioimista. Täytyi koettaa itsekin ihmistyä eikä päästää Barrabasta irti, jos mieli tulla toimeen toisten kanssa tällä Tyynenmeren saarella, joka vaikutti kuin luodulta onnellisempia ja lempeämpiä oloja varten."
     Ansioksi Hämeenlinna-ajalleen Leino ilmoittaa, että
siellä "kehittyi maakuntakieleni todelliseksi kirjakieleksi. Täällä karisi minusta pois jotenkin tarkkaan myös se nurkkapatriotismi, jolla on yhtä vähän tekemistä todellisen kotiseuturakkauden kuin kiihkokansallisella natsionalismilla syvemmän ja inhimillisemmän isänmaanrakkauden kanssa. "
 
Toisiinsa Eino Leino ja Larin-Kyösti tutustuivat lukiossa. Larin-Kyösti ihaili luokkatoveriaan, joka merkitsi hänelle henkistä tukea ja kirjallista innoittajaa pikkukaupungin ummehtuneessa koulumaailmassa. Larin-Kyöstin ystävä Aarne Orri arvelee myös, että Leinon vaikutuksesta täysin ruotsinkielisten vanhempien pojasta Gösta Larssonista tuli suomenkielinen kirjailija.
       Larin-Kyöstin ystävyys Leinoon oli vilpitöntä ja hän kuvaa heidän toveruuttaan lujaksi. Viettivätpä koulutoverukset yhdessä peräti kuukauden "Robinson Crusoe-elämää" Aulangon metsissä ja järvellä. He saivat asuttavakseen pienen maitokamarin, jossa Eino levitteli ikkunan eteen pikku pöydälle papereitaan ja aloitteli Runeberg-käännöksiä, mutta Gösta, "huoleton hulivili", oli ottanut mukaansa kanteleen, joka kainalossaan kiipeili lähikukkuloille soittamaan ja laulamaan.
"Miltei päivittäin" kertoo Larsson käyneensä Leinon veljesten kortteerissa runoja lukemassa, omiaan Kasimirilla arvioittamassa, keskustelemassa, leikkiä laskemassa ja korttia pelaamassa.
Kuitenkaan Leino itse ei mainitse Larin-Kyöstiä Hämeenlinna-muistelossaan, jossa muuten huolellisesti ja nimi nimeltä luettelee tuonaikaisen ystävä- ja toveripiirinsä. Niinpä niin: Larin-Kyösti, taas tässäkin sivullinen, ulkokehäläinen. - Toisaalta, Jean Sibelius, myös Eino Leinon koulutoveri Hämeenlinnan lyseosta, ei voinut silloin eikä myöhemminkään sietää Leinoa ystävä- ja tuttavapiirissään eikä sallinut tälle pääsyä sinne.

Leinon ja Larin-Kyöstin ajan Hämeenlinna tarjosi yllättäen kirjallisen virikkeen myös Kuopion mahtinaiselle Minna Canthille.
Lyseossa oli tuolloin parikin opettajaa, 'maisteria', jotka olivat paitsi poikien tarkkailussa, myös aiheuttamassa kumpikin tahollaan oikeudenkäyntiä vaativan skandaalin. Skandaaalit pitivät pikkukaupungin pitkään virkeänä - varsinkin toinen, joka oli peräti murha.
Lehtori Sainio kuoli. Huhuttiin että hänen oma vaimonsa oli hänet yöllä strykniinillä myrkyttänyt. "Asia herätti aamulla koulussa hirveän hämmingin. Kerrottiin että lehtori oli huutanut niin kauheasti, että se kuului naapuritaloihin asti." (Larin-Kyösti, Kotoisilta kujilta, 1934). Sekava juttu järkytti lyseolaisia, mutta he "kraappasivat" koulusta ja painelivat raastupaan seuraamaan oikeudenkäyntiä. Erääksi motiiviksi 21-vuotiaan murhaajattaren tekoon epäiltiin eroottista suhdetta Sainioilla asuvaan lyseolaiseen, Lenniin. Oikeudenkäynti oli pitkä. Lopulta rouva Sainio tunnusti tekonsa ja hänet vietiin Hämeenlinnan naisvankilaan.
Seuraavana vuonna, 1893, Minna Canth julkaisi näytelmänsä Sylvi, johon hän oli saanut aiheen tästä lehtori Sainion murhasta. Canth käsitteli rikostapauksen kuitenkin dramaatikon vapaudella ja käänsi lukijan myötätunnon murhaajaan.
Sainion tapaus herätti huomiota myös ulkomailla, Pietarissa, Pariisissa ja jopa Italiassa. Ranskalaisten ja  italialaisten lehtiuutisten mukaan rouva Sainio oli oikeudenkäynnin päätteeksi poltettu roviolla; suomalaisten keskiaikaiset tavat pöyristyttivät sikäläisiä.
        Toinen skandaali tapahtui hieman aikaisemmin, maisteri, "maishteri" Collinin jouduttua oikeuteen siveettömästä käytöksestä. Pikkukaupunki tarvitsi jutunaiheita ja maisteri Collinia oli jo pitkään tarkkailtu ja päivitelty. Tiedettiin hänen pitävän kevytkenkäisistä naisista, jopa ahdistelevan näitä, ja kun hänet oli todistetusti tavattu iltayöstä "huligaanisilla" alueilla Myllymäessä ja Punaportilla, sekä liehitelleen myös "Siionin tytärtä", juutalaisen lihakauppiaan Krapiffskyn tummatukkaista ja säihkyväsilmäistä kaunotarta, skandaali oli valmis. Moraaliton lehtori erotettiin virasta. Perusteluksi oikeus ilmoitti, että Collinilla oli turmiollinen vaikutus  lyseolaisiin.
       Ylioppilaaksi päästyään Larin-Kyösti yritti "ymmärtämyksellä syventyä Collinin rikkinäiseen ja erakkomaiseen sielunelämään". Tutkiskellessaan tuota ränstynyttä virkaheittoa, joka kulutti aikansa kehnossa kapakassa sikarinpätkää sauhutellen, Larin-Kyösti tapaa samoja väsähtäneitä tunnelmia, jotka myöhemmissä muistelmissa ovat hänelle itselleen ominaisia. 

KIMALAISIA, MEHILÄISIÄ

Kuulemma kimalaisia ei enää näy. Ei pidä paikkaansa. Postilaatikolla juhannusruusussa käy nyt huumaava pörinä. Unikot auringossa eivät saa hetken rauhaa näiltä työteliäiltä hyönteisiltä, ja kun menin kasvihuoneelle, ohitseni surahti tuulenvireessä kiire nimeltä kimalainen. Avasin sille heti oven selkoselälleen: Tervetuloa!  
Vuosi sitten sateessa ja kylmässä kävin siveltimellä läpi tomaatin- ja mansikan kukkia, jonkinlaista keinopölytystä siis, mutta nyt voin jättää homman ammattilaisen hoidettavaksi.

Kimalaisen - ehkä mehiläisen - voisi nimetä meidän runoilijoitten suojeluhyönteiseksi. Se ei "vain lennä kukasta kukkaan" missään alhaisessa ja kevytmielisessä merkityksessä, vaan heittäytyy elämään, pikku siivilleen, keräten mettä aamusta illan tuloon, elämäänsä epäilemättä.
   
Seurasin kerran vanhan puuhuvilan seinänrakoon kiipeäviä kimalaisia, joitten takajalkojen "vasut" olivat kukkuroillaan siitepölyä. Iltamyöhään ne lensivät pois ja tulivat takaisin, jopa selllainen kimalainen, jolla oli vain yksi vasu. Kirjoitin siitä sadun 'Mehiläisen sydän' (kokoelmassa Kiitollinen sammakko, Tammi 2009). Siinä mehiläinen - tunnollinen lääkäri - tulee kesken kiireittensä katsomaan kimalaista:
" - - Mehiläinen surahti kimalaisten taloon. Se osui mesivasujen lastaussillalle, kovaan tungokseen, mutta pääsi silti nopeasti Iso-kimalaisen kansliaan, missä poikakin lepäsi.
   - Jalka on murtunut, mehiläinen sanoi tunnusteltuaan tuntosarvellaan varovasti nuoren kimalaisen vasujalkaa. - Ja poika vaikuttaa muutenkin ylirasittuneelta. Hänen värinsä ovat haalistuneet ja siivistä on kadonnut kiilto.
    - Ei voi pitää paikkaansa! Iso-kimalainen huudahti hämmästyneenä. - Poikahan tekee yhdellä vasullaan vain puolet siitä työmäärästä, mitä me muut kahdella!
--
    - Mutta ehkä hän juuri siksi tekee kaksinverroin töitä teihin muihin verrattuna, mehiläinen sanoi. - Ehkä hänen on pidettävä enemmän kiirettä , ehkä hänen on vaikeampi lentää, kun vasut eivät ole tasapainossa."
     
        Keskittymistä vaatineen, pitkän työpäivänsä jälkeen uuras mehiläinen, se kuvitteellinen, josta me emme tiedä mitään, kuitenkin katoaa hetkeksi muilta näkymättömiin:
" -- niin kuin tuuli olisi temmanut sen mukaansa.
       Illan valossa se lensi yli salmen ja seurasi jokea, jonka laskeva aurinko kultasi. Rannoilla puut kallistelivat kohti vettä ja isot kivenjärkäleet kohosivat töyräiltä kuin mammutit, kuuset metsässä tummuivat. Mutta pienen mehiläisen sydän täyttyi auringosta, veden välkkeestä, kurjenmiekoista, kaukaisen niityn tuoksusta ja jokien pyörteestä. Se lensi pois, tavoittamattomiin, hetkeksi ennen kuin aamu taas heräisi rantakivillä ja uusi päivä olisi alkanut, ja sitä tarvittaisiin."

Kimalaista on sanottu runoilija Emily Dickinsonin hyönteiseksi, mutta hänen kootuistaan, The Complete Poems (Faber & Faber, 1975) en löydä 1775:n runon joukosta yhtään bumblebee-mainintaa, sen sijaan bee tulee vastaan aina silloin tällöin. Esimerkiksi:

Bee! I´m expecting you!
Was saying Yesterday
To Somebody you know
That you were due - 

The Frogs got Home last Week -
Are settled, and at work -
Birds, mostly back -
The Clover warm and thick - 

You´ll get my Letter by
The seventeenth; Reply
Or better, be with me -
Yours, Fly. 

NIITYILLÄ JA PUUTARHOISSA

NIITYILLÄ JA PUUTARHOISSA
kasveja, ihmisiä ja historiaa


Teija Alanko,
Malva ja mulperi,
SKS 2018.


Edith Holden,
Nuoren naisen päiväkirja
luonnontapahtumista 1906,
Otava 1977.
(The Country Diary of an Edwardian Lady,
@Webb&Bower, 1977.)

Edith Holden,
Luontopäiväkirja 1905,
Otava 1989.
(The Nature Notes of an Edwardian Lady,
Webb&Bower, 1989.)


Jos ei ole ollut taipumusta luonnontieteitten teoreettiseen opiskeluun, botaniikan ystävä saa tällaisista kirjoista suurta mielihyvää.
Toinen keskittyy kasviarkelogiaan (mikä kiehtova, huima oppiala, josta tuskin olin ennen kuullut), toinen kirjapari runouteen, maalaustaiteeseen ja suureen luonnonrakkauteen ja
-tuntemukseen. Kumpaakin kirjoittajaa - vaikkakin aivan eri aikakausien ja maailmojen ihmisinä, toinen kamera kaulallaan, toinen maalaustarvikkeet kainalossaan - yhdistää kokosydäminen omistautuminen aiheeseensa.

FT Teija Alanko, kasviarkelogi ja -biologi, on tutkinut suomalaisten hyötykasvien ja puutarhojen historiaa halki vuosisatojen. Varhaisimmat arkeologiset siemenlöydöt

) 

(esim. nokkonen) ovat peräti kivikautisilta asuinpaikoilta (1700 eKr.).
Pääpainoi kirjassa on kiehtovalla ja monin tavoin mullistavalla 1700-luvulla, hyödyn ja valistuksen aikakaudella.

Puutarhojen historia on ihmisen luontosuhteen historiaa, erilaisten paikkojen ja tyylisuuntien historiaa, taidehistoriaa ja kasvihistoriaa. Se on myös puutarhoissa vaikuttaneiden ja niiden kanssa työskennelleiden yksittäisten ihmisten henkilöhistoriaa.

Malva ja mulperi ei todellakaan ole kuivakiskoinen kasvihistoriikki, vaan elävä kuvaus erityisesti 1700-luvun tarmokkaista ihmisistä, jotka puuhasivat uusien keksintöjen (mm. peruna) ja kokeilujen (mm. riisi ja silkintuotantoon tarvittava mulperi) parissa.
Lukija seuraa mielihyväisellä kiinnostuksella, miten vaikkapa Hans Henrik Boije, tuo opportunisti, juonittelija ja Kustaa III:n suosima poliitikko, häärää Kaisaniemen 'plantaasillaan' kasvattaen rahakkaita toiveita herättävää perunaa ja mulperia, hedelmäpuita, tupakkaa (ilman lupaa), sekä uuden mantereen hyötykasvina tunnettua okahulluruohoa.

Silkkiäistoukka valkomulperin lehdellä.
J.W.Weinmann, Kansalliskirjasto

- Tai kuinka Kokkolassa lääkärintointa harjoittanut kirkkoherra Anders Chydenius ja apteekkari Gustaf Libeck kasvattavat unikkoa valmistaakseen siitä oopiumia. Chydenius aloittaa kokeilun, Libeck innostuu ja tulee mukaan. He toteavat rohdoksensa ulkomaisen veroiseksi tinktuuraksi. Myös raparperi-kokeiluja kirkkoherra-lääkäri harrastaa.
- Turun Brinkhallissa moniosaaja Gabriel von Bonsdorff, luonnonhistorian professori, lääketieteen professori, arkkitehti, rakennusmestari ja antiikin historian tuntija, valistaa kansaa puutarhakasveista, viljelymenetelmistä ja terveistä elämäntavoista ja kasvien lääkekäytöstä. Tässä vain muutama esimerkki. Lukuisa joukko merkittäviä henkilöitä vilahtelee kirjan sivuilla kasvinlehtien seassa.
Kirja on runsaudensarvi. Suomiensa tietojen vuoksi moni tuttu paikka, etenkin Turun ja Helsingin seudulla, saa aivan uutta mielenkiintoisuutta.

Oopiumunikko (Papaver somniferum),
J.W.Weinmann
1737, Kansalliskirjasto.

Puutarhahistoria linkittyy siis suuresti lääke- ja taloustieteen sekä farmasian historiaan. Myöhemmin tulevat mukaan henkiset ja kauneusarvot (englanninkielinen termi: pleasure garden).
Ihmiset puutarhoissaan vaikuttivat puutarhojen historiaan yhtä lailla kuin maailma ja muutokset heidän ympärillään. Koko 'puutarha'-käsite on vaihtunut aikojen saatossa.
Oletettavasti puutarhoissa hääri entisaikaan monenlaisia ihmisiä ikään, sukupuoleen, säätyyn tai yhteiskunnalliseen asemaan katsomatta. Silti useimmiten vanhaan puutarhakulttuuriin liitettävät henkilöt, ne jotka kirjallisuus tuntee, edustavat ylempiä säätyjä, akateemisia, pappeja, aatelisia tai opportunistisia porvareita, ja ovat enimmäkseen miehiä, jotka ahersivat palstoillaan muitten toimiensa ohella. Toisaalta voidaan olettaa, että puutarhoissa työskennelleet ihmiset olivat jopa ennemminkin naisia, aina viikinki- ja keskiajasta alkaen.

Hienosti kuvitettu teos esittelee luostaripuutarhat, linnapuutarhat, apteekkipuutarhat, akateemiset puutarhat ja koepuutarhat, pappilapuutarhat, kartanopuutarhat, orangerit ruutanalampineen, kaupalliset puutarhat, kaupunkitonttien puutarhat (mm. C.L. Engelin talvipuutarha lämmitettävine uuneineen), kaupalliset puutarhat ja kasvitieteelliset puutarhat. Lisäksi kerrotaan yli 50:stä hyötykasvista, joita on käytetty ravintona, mausteena, lääkkeenä ja väriaineena.

Hauska on myös lukea, mitä suomenkielisiä kasvien nimiä meille ovat antaneet 1500-luvulla Mikael Agricola, 1600-luvulla Elias Tillandz, ja 1800-luvulla Elias Lönnrot. Murteellisten kasvinimien luettelo on pitkä ja värikäs.


Edith Holden (1871-1920), englantilainen kirjankuvittaja,
kirjoitti ja kuvitti hienot luontopäiväkirjansa Warwickshiressä maaseudulla. Päivittäisillä kävely- ja pyöräilyretkillään hän pysähtyi kasvien, lintujen ja hyönteisten äärelle ja tallensi näkemäänsä.
    Muistiinpanojensa lisäksi hän kirjoitti talteeen englantilaisen talonpoikaiskulttuurin elämänviiisauksia.
     Runovalinnat osoittavat, kuinka suuresti hän arvosti rauhallista, eristäytynyttä elämäänsä.
     Holdenin kauniit, luonnonrakkautta sädehtivät kuvitetut päiväkirjat löytyivät kuin sattumalta 1976 ullakolta, jossa ne olivat vuosikymmeniä lojuneet. Onneksi ne esiteltiin kustantajalle, joka heti ymmärsi niitten arvon.
       Vaikka Edith Holden rakasti yli kaiken maaseutua, hän muutti myöhemmin Lontooseen avioiduttuaan kuvanveistäjän kanssa. Hänen elämästään ei tullut kovin pitkä. Hän hukkui Thamesiin 49-vuotiaana ollessaan keräämässä kukkivia kastanjan oksia.

'Laulu', R.L. Stevenson 

IHMISTÄ TUNTEMASSA

Juhani Mattila,

NÖYRYYTYS,

Arvokkuuden kokemuksen
menettämisestä ja
uudelleen löytämisestä.
Kirjapaja 2017.


Kavahdan populaaripsykologisia kirjoja, joita ovat kirjoittaneet kaikenkarvaiset terapeutit ja humanistit. Niitten mustavalkoisuus ja valmis asenteellisuus tekee lukemisesta ahdistusta ja levottomuutta herättävää ja pahimmillaan nostattaa syyllisyyden ja voimattoman epäluottamuksen tunteita niin perhe-elämää kuin kaikkea sosiaalista kanssakäymistä kohtaan.
       Sattumalta käsiini sattunut Juhani Mattilan kirja on kuitenkin aivan toista maata.
Kokeneen lääkärin rauhallisuudella Mattila käärii auki erilaisia elämän sideharsotukkoja ja tarkastelee alta paljastuneita haavoja, märkiviäkin, ammatillisella tyyneydellä ja ystävällisyydellä. Hän menee juuri sinne, missä kipu on, mutta 'potilas' (=lukija) on sittenkin vain helpottunut päästyään asiantunteviin ja osaaviin käsiin. Kiinnostuneena ja luottavaisena hän kuuntelee lääkärin sanoja ja tuntee olonsa keventyneeksi ja kiitolliseksi. Nyt puhutaan vaikeista asioista ymmärtäväisesti ja tuomitsematta.
       Juhani Mattilalla on takanaan monikymmenvuotinen ura psykiatrina ja psykoterapeuttina. Pelkkä pitkä työura ja potilaiden virta ei kuitenkaan sinällään vielä kerro mitään ammattiauttajasta. Teoreettisen oppineisuuden lisäksi hyvällä lääkärillä on viisautta, totunnaisuuksista vapaata kriittistä ajattelukykyä, ja lämmintä myötätuntoa. Hän elää elävässä elämässä silmät ja korvat avoinna. On hieno asia, että Mattila on myös julkaissut kirjoja käsittelemistään syvästi inhimillisistä aiheista. Niin lukijakin pääsee ikään kuin hänen vastaanotolleen.
Ahmin nöyryytyksistä kertovaa - vapauttavaa - kirjaa niin kotona kuin metromatkoilla. Juuri ennen nukkumaan menoa päätin olla lukematta, sillä helppolukuinen mutta sisällöltään tavattoman rikas teksti aktivoi kovasti ajatuksia, ei pian uni tule silmään. Mieleeni nousee lukiessa tulvimalla muistoja sekä omasta että tuntemieni ihmisten elämästä. Säälin tai itsesäälin sijasta huomaan tarkastelevani valtaosaa mietteistäni kiinnostuksella, tekisi mieli sanoa kunnioituksella ja lempeydellä.
        Uutta oivallusta tarjoavasti Mattila esimerkiksi avaa käsitettä itsetunto. On tullut tavaksi puhua vahvasta tai heikosta itsetunnosta. Mutta asiaa voi ajatella myös toisin. Vahvan tai heikon sijaan itsetunto olisikin reagoimaton tai herkkä. Jännittäminen esimerkiksi ei tarkoittaisi huonoa vaan pikemminkin herkkää itsetuntoa. "Jos itsetunnon reagoivuus loppuu ja jumittuu johonkin asentoon, joko ylös ylemmyyteen tai alas alemmuuteen, tarkoittaa se koko tunne-elämän jähmettymistä. Ihminen saa vakautta mutta luopuu samalla aidosta ja elävästä itsestään.
       Joidenkin ihanteiden mukaan ihmisen pitäisi olla ainakin ulospäin vakaa; hänen mielialansa pitäisi pysyä tasaisen leppoisana ja tyytyväisenä riippumatta olosuhteista. Se ei kuitenkaan voi olla tavoiteltava normi, joka sopisi kaikille. Tällainen hyvä itsetunto saattaa olla merkki tunneherkkyyden puutteesta ja joustamattomuudesta. - - Vakauden vastakohta ei siis ole epävakaus, vaan herkkyys."
      Häpeä, shokki, lamaannus, raivo, pettymykset, suru, pelot, varautuneisuus - monenlaista "tulikärpästä" pyörii nöyryytysten ympärillä. Ne kaikki on syytä tehdä näkyviksi, kohdistaa niihin ajattelun ja keskustelun valoa. Ei ole syytä peitellä mennyttä. Usein puhutaan reipastelevaan tai patistelevaan sävyyn vain "eteenpäin katsomisesta". Ei ole mitään "eteenpäitä", jos takana on paljon haavoittavaa sotkua. Samoin "positiivista ajattelua" ei synny tyhjästä, jos kielteistä ei ole uskallettu tunnustaa. "Tikulla silmään, joka vanhoja muistaa" on sekin mielestäni mitä typerin sananparsi - varsinkin jos jotakuta on satuttavasti jo sohaistu jollakin "tikulla". Asiat eivät vanhene unohtamalla.
      Kirjallisena ihmisenä bongasin tietysti kiinnostuneena myös Mattilan viittaukset kaunokirjallisuuden henkilöihin. Esimerkkejä hän löysi venäläisistä klassikoista. Kirjoittaessaan siitä, miten ihminen ei ole itselleen kylliksi, vaan tarvitsee toimivan vuorovaikutuksen, vaikka olisi sosiaalisesti yksin - olkoot nämä muut vaikka mukana mielikuvissa ja muistoissa, Mattila ottaa esimerkin Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta: "Samalla tavalla kuin nöyryytykset liittyvät ihmissuhteiden karikoihin tapahtuu nöyryytyksistä toipuminenkin suhteessa johonkin itsen ulkopuoliseen toiseen. Dostojevskin perusajatus Rikos ja rangaistus-romaanissa oli se, että ihminen ei voi yksinään löytää itseään. Tunteittensa ylä- ja ulkopuolelle ajautuneelle Raskolnikoville se tärkein toinen ihminen oli Sonja."
     Tässä tärkeässä kirjassa on paljon näkökulmia raskaan kokemuksen käsittelyyn ja oman arvokkuuden ja voimavarojen uudelleen löytämiseen. Se kuvaa näitä tapahtumia niin yksittäisen ihmisen elämässä kuin yhteiskunnassakin. Mattilan terävyys on vapauttavaa ja hänen älykkyytensä lämmintä.

   

AVIOLIITTOJA JA MUITA ONNENPOTKUJA

Anne Tyler, 


Äkäpussi,
(Vinegar girl, 2016)

suom. Tarja Lipponen,
Johnny Kniga, 2018.


Tämä pieni tarina ei tunnu Anne Tylerin romaanilta, vaan hänen saamaltaan improvisaatiotehtävältä. Toki hän suoriutuu siitä ammattilaisen ottein. Hän kertoo (kansiliepeessä) kirjoittamisen olleen valtavan hauskaa, "ihan namia!". Tällaisesta lauseesta kustantajat pitävät kovasti. Joitakin lukijoita se saattaa kuitenkin epämääräisesti arveluttaa (?). Varsinkin jos on aikaisemmin nauttinut Tylerin romaaneista, kuten moni on. Takakansiteksti: " - - Siitähän soppa syntyy ja Äkäpussi vie lukijaa kuin pässiä lieassa lempeän huumorin keinoin" on sekin kuin suoraan Kaupunginteatterin esitteestä farssin mainoksesta.

Tehtäväksi saaminen pitää paikkansa, sillä kaikkiaan kahdeksan tunnettua kirjailijaa on pantu tulkitsemaan uudelleen romaanin muotoon Shakespearen näytelmiä. Kirjojen suomennokset ilmestyvät Johnny Knigalta 2018-2021.
     Tylerille on näytelmistä osunut (vai onko hän itse valinnut?) Kuinka äkäpussi kesytetään. Uskon että "äkäpussi"-käsitteessä on ollut pureskelemista. Älykkäänä naisena Anne Tyler on varmasti pohdiskellut, mitä viihteellistä ja huvittavaa on naisen alistamisessa ja nöyryyttämisessä. Siitähän Shakespearen huippusuositussa komediassa on kysymys. Alkuperäisen The Taming of the Shrew sijaan hän on valinnut kertomukselleen nimen Vinegar girl, joka ennemminkin tarkoittaa sanavalmista, pisteliään suorasukaista.
 

 Loppujen lopuksi vuonna 1594 kirjoitetusta tekstistä on tähän 2016 julkaistuun 'hupailuun' otettu vain samoja tai samankuuloisia henkilöitten nimiä. Kauppias Baptista Minola on nyt tohtori Louis Battista, ja tyttäret Katherine (Kate) ja Bianca ovat Katherine (Kate) ja Bernice (Pupu). Isän junailema naimakauppa-kuvio on tässä viisumivapauden hankkiminen tohtorisisän tutkimusassistentille Pjotr Tserbakoville. Avioliitto tyttären, amerikkalaisen Katen kanssa, mahdollistaisi miehille tieteellisen tutkimustyön jatkumisen keskeytyksettä. Maahanmuuttovirasto pitäisi saada vakuuttuneeksi ettei kyseessä ole lume-avioliitto, ja koska Kate-Katherine tietenkin panee kaikessa hanttiin, sekä kommelluksia tapahtuu, saadaan loppuun asti jännittää, onnistuuko hanke vai ei.
     Sanailua kirjassa on niin runsaasti ja pitkitetysti, että luulen Tylerin pinnistelleen saadakseen kokoon säälliset vähän yli 200 sivua. Hauskutusta syntyy Tserbakovin Pjotr-nimestä, jonka kaikki ääntävät Pjootor, sekä hänen hahmostaan muutenkin: venäläinen on kelta-harjastukkainen karpaasi, joka vierasperäisillä lauserakenteillaan ja sananlaskuillaan sekä yleisellä hyväntahtoisuudellaan vaikuttaa isolta kiltiltä tomppelilta.
Kirjaa lukiessani huomaan myös, että niin avioliitto- ja parisuhdekuvaaja kuin Tyler onkin, hän ei koskaan kirjoita seksuaalisuudesta. Hänen henkilönsä eivät tunne himoa tai seksuaalista vetovoimaa tai vastenmielisyyttä. Ihmisten yhteenhioutuminen tai eroaminen, rakkaus, kuvataan muilla, ikään kuin "sivistyneemmillä" ja "arkisemmilla" tasoilla. Se on hämmästyttävää, sillä useimmiten hän onnistuu.

Tyler on on aina ollut lempeä ja kepeä kirjoittaja, ja erittäin taitava ihmisten ja ihmissuhteiden kuvaaja. Parhaiden vuosiensa voimannäytöissä hänestä on ansiosta kirjoitettu: "Anne Tyler on älykäs, sivistynyt, omaperäinen; sulkakynänsä hän on kastanut toisella sivulla happoon, toisella appelsiininkeltaiseen likööriin. Hän on noita. Hän on ihana kirjoittaja." (New Yorker).
Mielestäni hänen hienoimmat ja syvällisimmät romaaninsa ovat Päivällinen Koti-ikävän ravintolassa (Dinner at the Homesick Restaurant, 1982) ja Avioliiton lyhyt oppimäärä (The Amateur Marriage, 2004). Avioliittoa kuvatessaan Tyler kirjoittaa aina perheestä. Jokainen hänen romaaninsa käsittelee perhettä, sen jäsenten näkymättömiä siteitä toisiinsa.

Anne Tylerin mietittyjen romaanien rinnalla Äkäpussi,Vinegar girl, tuntuu kirjailijan vanhuusvuosien herttaiselta, pinnallisen sopuisalta hupinumerolta, jonka hän on pyynnöstä pyöräyttänyt. Ja mikäs siinä.
Vaikka kirjassa käväistään keveästi feministisissä lausahduksissa ( blondin bimbosiskon suulla - niin, miksi tosiaan bimbot kuvataan aina vaaleatukkaisiksi?! Mikä klishee!) ja Katea loukkaa isän intoilu naittaa hänet, mitään sen problemaattisempaa tai monisäikeisempää ei oteta esille. Katekaan ei suomalaisittain vaikuta lainkaan räväkältä suorasuulta. Kovin kepeää ja kesyä on kaikki.
     Lopun epilogissa käy ilmi, että järjestetty avioliitto on onnistunut. Pariskunnalla on lapsikin, ja he kaikki elävät boheemisti ja menestyvästi. Bonusta avioliitolle Tyler antaa kertoessaan, että Kate saa miehen, joka pitää ilman muuta selvänä, että vaimo voi jatkaa keskeytyneitä opintojaan. Mies tekee hänestä näkyvän ja olemassaolevan. Ilman avioliittoa Kate olisi hautautunut vain isänsä huushollin hoitajaksi ja käymään vähpätöiseksi kuvatussa työssään, avustajana päiväkodissa. Nyt hän sen sijaan menestyy botaniikan alalla niin, että saapa jonkin arvostetun palkinnonkin alallaan. Samoin hänen miehensä (ja isänsä) uurastus lääketieteessä palkitaan kansainvälisesti. Minusta oli plussaa, että Tyler itsenäisesti ja kirjailijoiden joukossa epäsovinnaisesti toi esille sen, että avioliitto voi tuoda ihmisen elämään myös voimaa, tervehtymistä, itsetuntoa ja tyydytystä antavaa työn ja elämän sisältöä. Mutta heti perään mietin, miksei "tavallinen" elämä voisi myös merkitä kaikkea tätä. Miksi on 'menestyttävä' sanan sovinnaisimmassa ja ulkokohtaisimmassa merkityksessä. Saatava palkintoja, mitaleja, kunniakirjoja! Se on kai jälleen kerran se amerikkalainen happy end. Ellei rahaa, niin kunniaa ja aplodeja. 

AJATUS PUETAAN SANOIKSI

Hesarin Tiede-sivulla kerrottiin 12.4. uutisia MIT:stä Massachusettista. Teknillisessä korkeakoulussa on kehitetty leuka- ja kaulapanta, joka voi lukea ajattelemiamme sanoja. Hmm. Alammeko lähestyä muurahaisten ja mehiläisten kommunikaatiotaitoja?
       Laitteen anturit kiinnitetään korvaan ja leuan lihaksiin. Käyttäjä lausuu ajattelemiaan sanoja sisäisessä puheessaan, ei ääneen. Puhe kuulemma kuitenkin heijastuu kasvojen lihaksiin ja nämä laitteen nappaamat havainnot syötetään tekoälyyn, joka on opetettu tunnistamaan tiettyjä sanoja vastaavat lihasliikkeet. Hmm. Niin sanotut pokerinaamat ja kaikki muut taulunsa peruslukemilla pitävät kansalaiset  - joita liikkuu keskuudessamme paljon - voisivat olla kova pala tälle ajatuksenlukijalle. Ne, joiden olen nähnyt itsekseen kaupungilla tai metrossa liikuttelevan puheenomaisesti huuliaan ja kasvolihaksiaan, ovat tuntuneet olevan tuskaisen tunnekuohun tai mielenterveyden häiriön vallassa.
      MIT:n tutkijaryhmä on jo kaavaillut laitteen käyttöä laboratorion ulkopuolella. "Tavoitteena on ollut tehdä älykkyyttä lisäävä laite", he ilmoittavat. Yhtäaikainen touhuaminen puhelinten ja muitten digitaalisten laitteitten kanssa on vanhanaikaista ja häiritsevää, "puhepanta" korvaisi kömpelöt käyttöliittymät. "Laitetta voisi ensiksi kuvitella käyttöön meluisaan ympäristöön, missä se voisi esimerkiksi korvata käsieleet", kommentoi professori Thad Starner.

(Greta Hällfors-Sipilä)

      En tiedä, nauraisinko vai kalpenisinko kauhusta kuvitellessani ihmisiä toistensa seassa leuka-kaulapannat päässään, tumput suorina, "kommunikoimassa". Miksi he enää edes vaivautuisivat toistensa luo? Jäätävää. Muodostavatko fanaattisimmat teknologia-uskovaiset  kaltaisistaan joskus jonkinsortin kyborgi-eliitin? Onko käsitys ja asennekasvatus ihmisestä käyttöliittymänä jo hyvälläkin alulla? Sanoisin, että tämä jos jokin on kallonkutistusta.
Isaac Asimov (1920-1992) onkin jo mittavassa tuotannossaan dystopistisia tieteisromaaneja 1950-luvulta 1980-luvulle kirjoittanut ja ikään kuin profetoinut uuden uljaan maailman ihmisistä, jotka eivät enää vaivaudu tapaamaan toisiaan, vaan ovat tarvittaessa yhteydessä hologrammien välityksellä, kehittävätpä itsensä myöhemmin myös hermofrodiiteiksi, joitten ei enää tarvitse vaivautua itse lisääntymään.

(Auguste Renoir)

Mutta puhepantaan palatakseni: en ollenkaan usko, että ajattelua puetaan aina sanoiksi. En usko, että ihmisen ajattelu ja toiminta perustuu kieleen. Sanat ovat sopimuksia, palikoita joita järjestellään. Järjen hitaat härkävankkurit kuljettavat sanoja. Sanallinen sisäinen yksinpuhelu (äänetön, kasvolihaksia liikuttamaton) on usein keskustelun suunnittelua toisen/toisten kanssa, esim. jonkin oivalluksen, muistamisen tai päätelmän valkenemista ja johtopäätöksen tekoa. Sanallisesti valmistellaan mielessä ilmoituksia, puolustuspuheita, kysymyksiä ja esityksiä. Tietysti ihminen myös puhelee mielessään sanallisesti tyyliin "voi hitsi, että taas tekisi mieli jätskiä". Tai harrastaa kyselevää seurustelua itsensä kanssa: "mihin ihmeeseen mä panin sen vara-avaimen?".

Luova ajattelu ei lähde sanoista ja kielestä, vaikka niillä myöhemmin nimenomaan operoitaisiin, kuten kirjoittamisessa. Luova ajatus, oivallus, jokin vielä rajaamaton polttopiste, jonka ympärillä ajatus alkaa hääriä, on kuin tikkatauluun heitto: siinäkään silmät (ajattelu) eivät katso kättä (sanaa/sanoja), vaan kohdetta, napakymppiä; samoin ajatus tähtää sisältöönsä, joka on jo olemassa ennen kuin sanat (tikat) lennätetään sen suuntaan.
      Vaikka sanojen kanssa on joskus hankalaa, ne ovat ihmeellisiä ja siksi niihin aina ajatus kietoutuu. Kuten Emily Dickinson sanoo: "I know nothing in the world that has as much power as a / word. Sometimes I write one, and I look at it, until it begins to shine."  

KERTOA JA KUVATA

Jokin pani minut tässä eräänä myöhäisenä iltahetkenä etsimään esille tämän vanhan melkein haljenneen valokuvan. Ilahduin että se oli yhä olemassa, ja jälleen ihmettelin, miten kummassa se on otettu. Varmaan pelkkä koelaukaisu isän uudella kameralla?
Kuva saa minut muistamaan tilanteen. Olen 6-vuotias ja mansikkamaalla kotiapulaisemme Tyynen kanssa. Tyyne on tapansa mukaan ärtynyt ja harmistunut minuun ja hän on kiukkuinen myös mansikkamaalle, joka on hoidon puutteessa lähtenyt kurittomasti rönsyilemään. Tyyne kiskoo ja katkoo rivakasti työhön tottuneella kädellään mansikan rönsyjä. Minä kiedon pois heitettyjä rönsyjä vyötärölleni ja päähäni ja esitän Tyynelle "mansikka rönsyää"-tansseja. Pian kuvan ottamisen jälkeen Tyyne suuttuu minuun tosissaan ja antaa pitkin kinttuja. Jätän hänet rauhaan ja menen pois. Tottakai tiedän että olen kamala. "Rehurastas" kuten äiti sanoo.
      Suomessa ei aikoinaan ole ollut helppoa olla eloisa. Ei ainakaan siinä etelä-pohjalais-hämäläisessä ilmapiirissä, jossa kasvoin. Toisaalta: myöhemmin, varhaisteininä, sain äidistä parhaan kuuntelijan kuvaamisilleni. Tuttu tilanne toistui: myöhäinen arki-iltapäivä, perunat kiehuvat ja äiti tekee vauhdikkaasti kastiketta, minä seison hellan vieressä huoneeni ovella ja esitän opettajia. "Kuinka saksanopettaja astuu luokkaan" oli bravuurini, äiti nauroi sille aina, ja olin onnessani. Kerta toisensa jälkeen pääsin myös vauhtiin saadessani kuvata kaupungin merkkihenkilöitä, joita olin nähnyt koulumatkalla torilla tai vaikka "tuulen piekseminä" porhaltamassa ylös Raatihuoneenkatua. Äidin naurattaminen oli noina lapsuuden ja teiniajan viimeisinä vuosina elämäni suurimpia iloja.

Albert Edelfelt, Pyykinpesijät 1893. Maalauksessa näkyy,
miten sekä kertoja että kuulija nauttivat. Ehjä hetki!

Kuvaaminen kääntyy myös sisäänpäin.
Kirjoittaminen on mitä introverteinta puuhaa.
Harrastin sitä jo hyvin pienenä tietämättäni. Minulla oli tiettyjä paikkoja kotona sekä kesällä ulkona, joihin vetäydyin välillä "muistelemaan" eli istumaan hiljaa itsekseni. Katselin siellä äänettömästi ajatuksiani, kaikenlaista mitä olin nähnyt, yksityiskohtia, sekä muistelin mitä olin kuullut ja kuvailin niitä asioita itselleni sanattomasti, syvennyin. Tajusin jo aika pienenä, että piirtämisessä, lukemisen kuuntelemisessa, leikkimisessä ja näyttelemisessä on kyse samasta kummallisesta asiasta. Joskus näistä riemuista
seurasi riehaantuminen, joskus pelko, tai tyynnyttävä kyynelehtiminen. Mutta tärkeintä oli sopivan hetken tullen saada olla yksin ja keskittyä tekemiseensä.

Kirjoittava ihminen ei - halutessaankaan - saa rauhaa kuvaamiseltaan. Hän kuvailee huomaamatta ja vastentahtoisestikin kaikkea kaiken aikaa. Hän jopa muokkaa ja stilisoi ilmaisua itselleen. Näin jopa äärimmäisissä tilanteissa. Lohdukseni luin jo vuosikymmeniä sitten parinkin kirjailijan tunnustuksen - toinen heistä taisi olla Camus - että he ovat istuneet rakastamansa lähiomaisen kuolinvuoteen äärellä ja jo huomanneet ammatillisen kylmästi ja ulkopuolisesti kirjoittavansa mielessään kuvausta tapahtuvasta. Toinen - "inhimillinen"? - puoli heistä on ollut kärsivä, ahdistunut, itkuun valmis.

Niin, osa meistä kertoo ja kuvaa, osa ei. "Ei ole mitään kertomista", on kuvailijalle käsittämätön lause. Sitä kuulee usein. On vaikea uskoa, että kukaan eläisi niin suuressa deprivaatiossa.  Ehkä silloin on käsitetty, että kertomisen arvoisten asioitten tulee olla samaa luokkaa kuin puoli yhdeksän uutiset? Että muut asiat, varsinkin pienet sattumukset, ovat niin merkityksettömiä, ettei niissä ole mitään kerrottavaa, ja siksi ne ovatkin jo oikeastaan unohtuneet?

Margaret Abramshe, ' Release', tilkkutyö, art quilt, Yhdysvallat 2017.
"Thoughts, like the small birds portrayed, fly in and out of consciousness."  

                                                                    

PÄÄSIÄISVIIKOLLA

Juhani Rekola,

Ruusumaanantaista pääsiäisaamuun,
Kirjapaja 1996.

Näissä hiljaisen viikon meditaatioissa etsitään uskon, luottamuksen ja toivon näkökulmaa maailmassa, jossa inhimillinen kärsimys on aina läsnä. Kirjoittaja johdattelee lukijan Jeesuksen askelissa ristintien seitsemän maljan ääreen seuraten Luukkaan kärsimystekstejä. Tekstin sanomaa ei ole verhottu etäännyttäviin dogmeihin, vaan jumalallinen mysteeri tuodaan arjen tasolle, jokaisen lukijan ulottuville.

Juhani Rekola, 1916-1986, teol.tri., kirjailija ja ajattelija, Tukholman suomalaisen seurakunnan edesmennyt komministeri, "Slussenin sissien" auttaja ja uskottu, on ollut hengellinen isähahmo Pohjanlahden molemmin puolin. 

Eugene Burnand,
Les disciples Pierre et Jean courant au sépulcre le matin de la Résurrection.
Musée d´Orsay.

MATKALUKEMISTA

Sanotaan, että siinä vaiheessa kirjailijasta tulee miljonääri, kun hänen kirjaansa myydään pokkarina suurimmilla lentokentillä.
Miten nuo kiiltäväkantiset viihde- ja murhapokkarit vertautuvatkin mielessäni hampurilaisiin ja kosteuspyyhkeisiin - sellaiseen mille on tarvetta vain lyhyen, ohikiitävän ja samantien unohtuvan hetken. Viekö joku ne oikeasti koneesta vielä matkatavaroissaan kotiin? Asettaa kirjahyllyyn? (Onko ihmisillä ylipäätään enää kirjahyllyjä?)
       Tietysti on sitten meitä, jotka pakkaamme jo kotona luettavaa matkalle. Hiiteen kaikki heppoinen ja höttö, jos ollaan lomalla. Jos työaikana kerran "ei ole aikaa eikä voimia" (?) mihinkään "painavampaan luettavaan" (?), niin sittenhän sitä on lomalla, nimenomaan lomalla, eikö?!
        Lukeminen alkaa koneessa. Etenkin pitkän matkan lennolla kone on sellainen suljettu deprivaatio-tila, että siinä tulee luetuksi se, mitä on edessä. En esimerkiksi aikoinaan millään ollut saada itseäni lukemaan György Konrádin pienoisromaania Vierailija (suom. Anna-Maija Raittila, Tammi, 2.painos 2004), mutta kun otin sen ainoaksi lukemisekseni pitkälle lennolle, luin kirjan - kiitos pakollisen paikallaan istumisen - luin unohtumattoman hienon kirjan, joka vielä perillä kovasti puhutteli minua kävellessäni erään yllättäen vastaan tulleen hökkeliasumuksen ohitse.
        Olen pakannut viikon lomamatkoille myös huteja. Ne ovat olleet joitain kovasti mainostettuja (ja nyt jo täysin unohtuneita) edellisen syksyn romaaneja, joita olisi ollut syytä vähän silmäillä ennen kuin otti ne riesakseen ja painolastikseen mukaan.
        Kun puhun kirjoista ja niitten mukana kantamisesta, puhun oikeista kirjoista enkä sähkökirjoista, jotka eivät ole kirjoja vaan näyttöjä. Saatan muistaa monien vuosien, jopa vuosikymmenen, päästä, oliko jokin erityisen hyvä kohta kirjassa aukeaman vasemmalla vai oikealla puolella. Niin intensiivistä - tai sanoisinko intiimiä ja kinesteettistä - kosketusta tekstiin ei voisi saada litteältä näytöltä.

      Siispä kannan ja kiikutan mukanani kokonaisia, ´orgaanisia´ kirjoja. Metromatkani keskikaupungille kestää viisitoista minuuttia ja se menee hujauksessa, jos luen. Vielä 2010-luvun alussa metrovaunussa näki muitakin lukijoita, aloittipa kerran eräs opiskelijapoika keskustelunkin Roald Dahlista, kun näki minun lukevan tämän kirjaa Rakkaani, kyyhkyläiseni  - mutta nykyisin lukijoita näkee vain harvoin. Sen sijaan lähes jokainen "lukee" puhelintaan.
      Kiitos parempien ja suorempien teiden ja parempien autojen, pystyn nykyisin lukemaan myös automatkoilla, kuskin vieressä istuessani. Luin tässä taannoin Hki-Kuhmo välillä Leo Tolstoin mahtavan Ylösnousemuksen (1899, suom. Juho Tervonen 1952, WSOY). Sen toki olisin lukenut muutenkin, olinhan joitakin vuosia sitten, vielä vanhoilla päivilläni, voimakkaan elämyksellisen Tolstoi-kuumeen vallassa, mutta automatka takasi vielä senkin huvin, että sain tilaisuuden lukea romaanista loistavia kuvauksia miehelleni, joka oli sidottu rattiin ja kaasupolkimeen.
     Lämpimästi ajattelen junaa lukevan ihmisen kulkuvälineenä. Laivaan pätee sama kuin lentokoneeseen: on luettava mitä on luettavana, sillä vaihtoehtona on vaaleanharmaan pilvimassan tai harmaansinisen horisontin tuijotus. Mutta junassa teksti, mietiskely ja vaihtuvat maisemat tuntuvat olevan kuin luovassa vuoropuhelussa keskenään, junassa voi ihmeen hyvin keskittyä, vaikka ihmisiä kulkee käytävällä ja kaikkea sitäkin on välillä pakko seurata - tietenkin, sillä eihän se joka lukee, tuijota pelkkää kirjaa. 

PIENI ELINTILA

Lehdissä on nykyisin tämän tästä juttua yhä pikkuisemmiksi käyvistä taloista, sellaisista 15-20 neliön kopeista, joihin pääkaupunkiseudun ihmiset voisivat muuttaa asumaan ja viihtymään. "Oma tupa, oma lupa" on lause, josta suomalaisten tiedetään tykkäävän.
Hesarissa on jo kahteen eri kertaan nyt talvella myös kerrottu laajalla sivuaukeamalla kansalaisista, jotka järjestyssääntöjä uhmaten ovat muuttaneet ympärivuotisesti, siis salaa, asumaan siirtolapuutarhamökkiinsä - tai jotka rientävät sinne vaikka halki lumikinosten joka  viikonloppu.
   

"Muistan kuulleeni kehräystä viimeksi isoäitini 
köyhässä kodissa!"
 poliisikissa selitti tassu sydämellä.

Mieleeni muistui, että olen käyttänyt tätä pienen pesän ideaa jo ihka ensimmäisessä kirjassani, lastenkirjassa Köpi Käpälämäki (Otava, 1979). Tarinassa päähenkilöt, Köpi Käpälämäki ja Musti Mustonen, joutuvat vangeiksi vauraaseen Kissalaan. Pois päästäkseen heidän olisi maksettava suuret summat rahaa, joilla Kissalaan rakennettaisiin asukkaita viihdyttävä ja levottomuutta vähentävä huvittelukeskus. Kissat näet tuntevat olonsa "ahtaaksi ja ikävystyttäväksi ultramoderneissa asunnoissaan", joissa niillä ei ole mitään tekemistä. Talot on rakennettu pelloille ja "ne olivat monikerroksisia, sementtisiä ja ikävän näköisiä. Niitten välissä puikkelehti opasteilla varustettuja kulkuteitä". Kaveruksilla ei ole lunnasrahoja, mutta he keksivät tehdä kissoille pahvilaatikoista pieniä majoja puihin ja pensaisiin. Kissat muuttavat joukolla mukavuuksilla varustetuista tilavista lukaaleistaan pahvilaatikoihin; ne saavat itse repiä niihin ikkunoitakin kynsillään, ja ovat kaikesta puuhailusta aivan innoissaan. Kerrostalot tyhjenevät. Huvittelukeskusta ei tarvita. Kissoista on mukavaa viettää aikaa ahtaissa ja puutteellisissa oloissa. Tyytyväinen kehräys kaikuu pikku moduleista. 

Majan, leikkimökin, pikku kodin ja salapaikan idea on tuttu lapsuudesta ja monen monista lastenkirjoista. Pieni oma tila tuottaa iloa ja turvallisuudentunnetta.

Kirjailija Maarit Verronen on kuvannut tätä nautintoa aikuisen kohdalla: " Tunsin omituista riemua tuosta kaikesta: tavasta olla, elää, liikkua ja majoittua. Se oli minun maailmani. Pienet rakoset, joihin mahtui sopivasti yksi tällainen ihminen". (Pieni elintila, romaani, Tammi 2004.)
Verrroselta on ilmestynyt myös pieni (!) hauska kirja Pieni kumikanoottikirja, Tammi 2011, jossa maailmaa katsellaan turvapesästä nimeltä Hemmo kumikanootti.
Jostakin Verrrosen romaanista tai novellista on mieleeni jäänyt myös unenomainen ja siksi kiehtova kohtaus, jossa päähenkilö löytää pienenpienen asuinhuoneensa yläpuolelta yllättäen toisen pienen tyhjän huoneen, eräänlaisen lepopaikan, salapaikan. Hän kiipeää sinne muistaakseni vessasta kattoluukun kautta?

   

HYVÄÄ KALEVALAN PÄIVÄÄ!

Huomaan, että vielä on muutama tunti aikaa toivottaa Kalevalan päivää. En päässyt kirjoittamaan tätä aikaisemmin, koska olin viettämässä päivää. Muutama vuosi sitten päätimme erään ystäväni kanssa, että alamme viettää Kalevalan päivää aivan niin kuin vietämme Runeberginkin päivää syömällä runebergintorttuja. Söimme silloin karjalanpaistia ja jälkiruuaksi Väinämöisen palttoonnappeja ja puolukkaporkkanakiisseliä. Tänään keskityimme kuitenkin henkisempään antiin Kansallisarkistossa. Suomen liput hulmusivat päivän kunniaksi komeasti kirkkaansinistä pakkastaivasta vasten maamme sivistyksen ytimessä Kruunuhaassa.



Innostuin nuorena kovasti Kalevalan kielestä ja vertauskuvista. Haltioituminen tapahtui koulusta ja suomen tuntien ankeudesta päästyä, 19-vuotiaana. Loioin laverilla ja luin. Toinen käsi heitteli suolapähkinöitä suuhun, toinen hamusi sängyn vierestä lattialta vissypulloa. Naurahtelin ääneen kielikuville, tein kynällä huomautuksia sivun laitaan. Paperi oli jo silloin reunoiltaan rusehtavaa, mukavasti piparkakulta tuoksuvaa. Isoäitini vanha eepos vuodelta 1913. En 'kunnioittanut' kirjaa ja runoja, vaan nautin niistä, pidin hauskaa ja hämmästelin. Metsän kuvat saivat minut haikean onnellisena hymyilemään.

Tämänpäiväisessä Hesarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkija Niina Hämäläinen sanoo:
" Yleensä Kalevalasta tunnetaan sankarit ja heidän seikkailunsa. Häärunot eivät vie juonta eteenpäin. En usko monenkaan lukeneen niitä alusta loppuun."
Ei pidä paikkaansa; kyllä ne on ollut pakko lukea, jos on Kalevalan lukenut. Miksi ne olisi jättänyt väliin? Kyllähän naimatouhut aina kiinnostavat. Minut häärunot veivät Kantelettareen asti.
Kalevalan häälaulut, 23. ja 24. runo, joista ensimmäisenä ovat morsiamen opastukset, sitten sulhasen saamat neuvot, ovat näköjään useinkin saaneet minut tarttumaan kynääni. Näitä lauluja lukiessa tuskin suu on kääntynyt hymyyn ja suolapähkinä lentänyt suuhun. Niin paljon surua ja kovaa kohtaloa morsiamen taholla, niin paljon kovia otteita ja sovinismia sulhon puolella.
"Sellaista oli elämä ennen", lienen ajatellut kulmat kurtussa.
       Helsingin Sanomien Kalevala-artikkeli keskittyykin näihin kahteen runoon ja ihmettelee niitten väkivaltaisuutta. "Miksi?" se kysyy, "Ja minkä vuoksi aiheesta ei puhuta?".
Vastaus: Lönnrot halusi Kalevalaan elämän koko kirjon, häärunoissa on vahva etnografinen ote.
   Minusta olisi aivan turhaa lähteä historiaa vain nykyajan näkökulmasta kauhistelemaan. Sen sijaan on tietysti toivottavaa, että lukija huomaa kavahtaa näitten runojen naisvihamielisyyttä (ukko neuvoo sulhasta, sekä sulhasen perheväen kylmäsydämisyys ja nuoreen vaimoon kohdistettu raatamisen ja alistumisen vaatimus).  Nämä asenteet ovat vaikuttaneet pitkään, ehkä vaikuttavat jossain vieläkin, jopa myös piilovaikuttavat.
     Jotain hyvääkin on morsiamelle jaetuista ohjeista jäänyt mieleeni. Olen näköjään sen neuvon silloin aikojen alussa alleviivannutkin. "Syötä vierasta sanoilla, / Kunnes keitto kerkeävi."  Muistan mietiskelleeni tuota lausetta kerran kauan sitten eräillä vieraskutsuilla, kun ruokaa sai yksin sohvalla istuen odottaa tunnista toiseen unettavan hiljaisuuden vallitessa.
   
Kalevalasta on vuosikymmenten kuluessa jukaistu myös kaikenlaisia lastenpainoksia, viimeisimpänä Koirien (!) Kalevala. En keksi syytä, miksi pitäisi. Kalevala odottaa aikuista lukijaa; se on aikuisten satuja. Siinä on paljon upeaa, mystistä, syvästi suomalaista. Hyvin on ahkera Lönnrot harsinut ja kursinut kirjoituspöydällään kokoon runolle ryhtyneitten laulut.