Lastenrunoilijana Itkonen oli Suomessa suvereeni sanataituri. Hänen runonsa ovat kielellisesti taidokkaita riimityksiä, yllätyksellisiä ja hauskan humoristisia. Niissä ei koskaan ole mitään lapseen päin kyykistyvää herttaisuutta ja vekkuliutta.
Janosch (Horst Eckert, s.1931), puolalais-saksalainen kirjailija on rinnastunut joskus mielessäni Jukka Itkosen kanssa.
Suomen tarjoamat Kirsi Kunnas, Ilpo Tiihonen ja Risto Rasa jäävät mielestäni Itkosen taakse.
Warkauden Lehden päätoimittaja Antti Aho ja joensuulainen kulttuuritoimittaja Suonna Kononen ovat koonneet elämäkerranomaisen muisteluksen Jukka Itkosesta (Avain, 2026).
Kirjassa Itkosta muistelevat hänen läheiset perheenjäsenensä, veli Hannu ja poika Juho; Inga vaimon (kuoli 2016) roolia pitkässä hyvässä avioliitossa myös kuvataan.
Jukka Itkosella oli suuri joukko ystäviä, kirjailijoita, kuvataiteilijoita, muusikkoja ja ns. tavallisia tallaajia. Ingan kertoman mukaan Jukka ystävystyi samantien kohtaamiensa ihmisten kanssa, ja kun he 1998 muuttivat Varkaudesta Helsinkiin, Jukka tuli heti tutuksi naapureitten kanssa. Hänen oli helppo tutustua sekä luottaa ihmisiin että saavuttaa heidän luottamuksensa.
Vaikken itse Jukka Itkosta sen kummemmin henkilökohtaisesti tuntenut, muistan hänen helpon välittömän ystävystymisen taitonsa 90-luvun lopulta, jolloin tapasimme kirjailijavieraina samassa tilaisuudessa Hämeenlinnassa. Tilaisuuksia oli Raatihuoneella ja kiersimme kouluissa. Välillä istuttiin ravintola Piparkakkutalossa. Jukka kysyi minulta, olisiko minulla autoa, että hän pääsisi katsomaan Hattulaan Pyhän Ristin kirkkoa. Oli auto ja lähdettiin. Kirkko oli valitettavasti kiinni, mutta kiertelimme sitä heinikossa leppeässä kevättuulessa. Ajoimme vielä kotiini juomaan teet. Jukka vaikutti vähän sairaalta, krapulaiselta kaiketi, ja hän kyselikin, olisiko minulla B-vitamiinia.
Ahon ja Konosen kokoama kirja on onnistuneen ilmava ja asiansa tunteva. Tekstiä katkovat välillä Jukan runot,
esim.
RUNOILIJAN TALO
Runoilijan talo,
Ei seiniä olenkaan.
Ovena on sydän
ja ovi raollaan.
Silmät ovat ikkunat
ja sanat
portaina.
Jukalle kirjoittaminen oli käsityötä, käden liikettä, poika Juho kertoo. Aikanaan Otava kyllästyi
käsinkirjoitettuihin manuskripteihin ja ilmoitti ottavansa vastaan vain diskettejä. Alkoi Jukan ei-niin-selkeä tekstien taltiointi tietotekniikan sokkeloissa. Jälkeenjääneet ovat tuskailleet sekalaisten kansioitten kanssa.
Jos mielessä ei ollut runoa, Jukka alkoi kirjoittaa päiväkirjaa; jos ei kirjoittanut eikä runoa ollut työn alla, hän rupesi maalaamaan. Päiväkirjasta ja sen merkityksestä kirjailijantyölleen, hän kertoi vertaamalla sitä urheilijan rataharjoitteluun. "Kirjailijan on pidettävä jatkuva kosketus kirjoitettuun kieleen, se on hänen ilmaisuvälineensä. Kirjat ovat kirjailijalle päämatkoja. Matkoja omaan päähän siis." (WL 18.3.2012)
Maalarina Itkonen tuli tunnetuksi Varkaudessa taidekeskus Väinölässä ja Varkauden uimahallin vapaa-aikatiloissa, joissa hän piti näyttelyjä. Värikkäät akryyli- ja linoleumityöt sekä akvarellit kävivät (ja taitavat käydä vieläkin) hyvin kaupaksikin. Mitä Itkosen tyylistä voisi sanoa? Hän ei pitänyt taiteilijoiden lokeroimisesta kuvataiteenkaan alalla, ja pyrki ainakin itse rimpuilemaan asettumasta tietoissti jonkin suunnan edustajaksi. Mutta koska Suomessa tuntuu olevan kuin laki (joutava laki) kaiken taiteen lokerointiin, Itkosta kai voisi naivistiksi kutsua. Kaikella kunnioituksella naivismia kohtaan.
"Olen ollut innostunut piirtämisestä pienestä pitäen, myöhemmin myös kirjoittamisesta ja säveltämisestä", totesi Jukka Itkonen Varkauden taidemuseossa.
Ymmärrän täysin Itkosen "aivomyrskyn", joksi hän myöhemmin nimitti eri taidelajeissa liikkuvaa inspiraatioonsa. Myös itselleni lapsena piirtäminen oli kaikki kaikessa. En voinut esim. lähteä kesäleireille, sillä pelkäsin että "innostus" (inspiraatio) iskee kesken leirin, ja miten minun silloin kävisi kun ei voisi olla yksin ja tehdä mitään? Kuvallinen ilmaisu ja värit olivat minulle suorastaan ekstaattinen ja maaginen asia. - Tajusin myös jo aika pienenä, että piirtämisessä ja lukemisessa tai sen kuuntelemisessa, leikkimisessä, näyttelemisessä ja kuvittelemisessa - kirjoittamisessa - on kaikessa kyse samasta kummallisesta asiasta. ( Maria Vuorio, Matka mielikuvitukseen. Miten kirjani ovat syntyneet. Toim. Päivi Heikkilä-Halttunen, Tammi 2004.)
Ei siis lokerointia taiteeseen, on Itkosen lailla oma vankka varma kantani.
Kirjailija Markku Karpio kirjoittaa muisteluosuudessaan Jukka Itkosesta hyvin monitahoisesti ja oivaltavasti, reilun ystävän hengessä.
Myös lokerointiin ja sen herättämään turhauumiseen puututaan. Myös Karpiolla on omat raivostuttavat kokemuksensa kirjallisuuslajimme lokeroinnista. Ahdas Suomi taiteellisine raja-aitoineen on takapajuinen verrattuna naapurimaahamme Ruotsiin - tai vanhaan kulttuurimaahan Englantiin.
"Lokerointia hän inhosi yli kaiken, lastenkirjailijaksi leimaamista, vaikka hän oli niin tavattoman monipuolinen, mahtava maalari, oman bändin pyörittäjä. Lokerointikeskustelu on sellainen, jota Kirjailijaliitossa käydään edelleen. Minullekin on ilmoitettu kustantamosta, että ethän sä nyt voi tehdä aikuisten romaania, kun sä oot nuortenkirjailija! En ymmärrä..." (Markku Karpio)
Jukka Itkosen myöhempi elämänkumppani, kustannustoimittaja Ulla Salmi kirjoittaa myös nasevasti:
"Juki ei ollut mikään tonttuvaari eikä tätiopistolainen, hänen terminsä, ei ollenkaan. Ja juuri siihen perustuu mielestäni myös hänen niin sanottujen lastenrunojensa kestävyys. Hyvin helposti lastenkirjallisuudesta puhuttaessa syrjähdetään jonkinmoiseen söpöilyyn, lystikkäät riimit-meininkiin tai hassunhauskaan vekkelyyteen. Jukiin ne eivät istu, ja siitä hän oli hyvin tarkka".
Hyvin ja totta kirjoittivat myös Jukka Itkosen läheiset muistokirjoitukseen Helsingin Sanomissa talvella 2022:
"Itkonen kirjoitti paljon lapille. Lapsi ei tarkoittanut hänelle niinkään ikää kuin asennetta:
avointa mieltä, tapaa nähdä ja tutkia maailmaa. Siksi hänen teoksensa puhuttelevat iästä riippumatta. Hän halusi etsiytyä vastakkainasettelujen taakse ja yllättää kirjoittaessaan itsensäkin."
Hauskinta ja vapauttavinta ovat tässäkin Jukka Itkosen omat sanat, kun hän kannusti ihmisiä piirtämään, maalaamaan, jos ei sitten runoilemaan:
" Suosittelen tervettä vetäytymistä mielikuvituksen happirikkaaseen ilmanalaan, meidän jokaisen sisällä on oma maailma. Mitään muuta nimenomaista en maalauksillani ja piirroksillani haluakaan sanoa."
(kirjasta Ihan mahdollinen ihminen)
