(Helene Schjerfbeck, Pikkusiskoaan ruokkiva poika, 1881.) |
Helene Schjerfbeckiä kuulemma aikoinaan moitittiin ruman lapsen maalaamisesta oheiseen kuvaan.
Kolmisen viikkoa sitten luin lehdestä myös tuoreen, brittilehti Guardianin välittämän uutisen:
'Kiinassa viranomaset ovat antaneet rangaistuksen 27:lle ihmiselle , koska he tekivät matematiikan oppikirjan, jossa esiintyi viranomaisten mukaan "valitettavan rumia" piirroksia kiinalaisista lapsista. Piirrokset "eivät kuvastaneet asianmukaisesti aurinkoisia kiinalaisia lapsia".
Rangaistujen ihmisten joukossa oli muun muassa kirjan kustantaneen kustantamon johtaja, päätoimittaja, sekä matematiikkaosaston johtaja. Lausunnon mukaan piirroksen luojat "hoideltiin asianmukaisesti", mutta asiasta ei annettu tarkempia yksityiskohtia.'
Joitakin vuosia sitten egyptiläinen kääntäjä kertoi minulle, että arabimaissa ei pidetä suomalaisten lastenkirjakuvittajien groteskeista piirroshahmoista. Niissä lasten raajoja on venytetty luonnottomasti ja muutkin ruumiinosat ovat epäsuhtaisia, päät pallomaisia. Lasten ilmeetkin ovat ikäviä. Sellaisia kuvituksia ei haluta.
Aikuiskirjallisuuden puolella taas rumuus kukoistaa. Ihmiset kuvataan tappajiksi, pettäjiksi, narsisteiksi ja valehtelijoiksi. Aina jokin likainen salaisuus paljastuu. Luurankoja tuntuu löytyvän joka perheen kaapista. Ja ellei viihdytä murhan ja väkivallan äärellä, kuvataan rakkauden loppumista ja/tai perhehelvettiä.
Pahuudesta ja ihmisten kataluudesta on kerrottu aina, vanhatestamentillisista ajoista alkaen. Ihmisen pimeydestä riittää ammennettavaa.
Olen kuitenkin miettinyt, miten esim. suurten klassikoitten (venäläiset, ranskalaiset, englantilaiset, amerikkalaiset...) ihmiskuvaukset raadollisimmillaankin ovat niin erilaisia kuin nykykirjallisuudessa.
Se, missä hengessä kirjoittaja kirjoittaa, siirtyy aina tekstiin. Ovatko jotkut nykykirjailijat liian lähellä tarinaansa; siitäkö tulee niitten tietty ohuus ja itsekeskeisyys? Puuttuu eeppistä eli kerronnallista kolmiulotteisuutta ja sävyjen rikkautta, sanalla sanoen ihmistuntemusta, myös oman itsen. On vanha sääntö, että kirjoittajan on kirjoitettava "käsivarren mitan päässä itsestään". Jos niin käy, kaunan, halveksunnan ja vihankin tunteet eivät ole niin pikkumaisen ilmeiset.
Jostain syystä kaikenlainen pahan olon kirjallisuus maistuu ihmisille, ja kyynisyyttä erehdytään pitämään älykkyytenä.
Samat ihmiset järkyttyvät väkivaltauutisista ja jopa vievät kukkia ja kynttilöitä surmatun kuolinpaikalle, mutta pian jo rentoutuvat katsomalla leffaa tai lukemalla kirjaa, jonka sisältö on pelkkää väkivaltaa.
Mutta lasten on tässä kaaoksessa oltava nättejä, kivoja, sopusuhtaisia ja aurinkoisia.