lauantai 17. lokakuuta 2020

MIETTEITÄ VIIKOLTA

Syksy paljasti, että sireeniaitamme keskellä kasvaa Mantsurian jalopähkinä. Opin pari vuotta sitten kaukana kotipihastamme tunnistamaan tämän kasvin, ja nyt: se on täällä. Muistin taas, miten paljon elähdyttävämpää on oikea elämä kuin kerrottu tai kuviteltu elämä. Tosin olen itsekin kuvitellut ja kertonut siemenen merkillisestä matkasta maailmassa kertomuksessa Hedelmä on matkalaukku (Olen nähnyt sellaisen, Tammi 1999).




                                                                                 ______


Eilen aamukahvilla selasin Hesarin Nyt-liitteen. Huomion kiinnitti pieni jutunpätkä otsikoltaan "Taiteen yliannostus". Toimittaja Jose Riikonen siinä palauttaa muistiin tai jakaa tiedoksi ns. Stendhal-syndrooman, joka on saanut nimensä ranskalaiskirjailija Henry Beylen (1783-1842). kirjailijanimeltään Stendhal, mukaan. Riikonen nimittää Beyleä kirjailija-wannabeksi. 
  On tainnut Jose-pojalle olla liian suuri voimanponnistus hankkia ja tarkastaa tietoja. 
  Stendhalia pidetään modernin psykologisen romaanin edelläkävijänä ja hän on yksi Ranskan 
kirjallisuuden ensimmäisistä realisteista. 
     Luin ahmien aikoinaan Stendhalin romaanin Punaista ja mustaa (1830). Se oli kesätyöpaikassani kirjoituspöydn ylälaatikossa valmiina heti kun ruokatunti tai muu lukemisen mahdollistava hetki koitti.
     Huomaan että romaanista on nykyisin saatavilla myös e-kirja. Jos kirjaa luetaan ja siitä otetaan uusia painoksia vielä parisataa vuotta ilmestymisensä jälkeen, voi sanoa että klassikon kriteerit täyttyvät.
Wannabe-kirjailijat eivät ole kirjoittaneet klassikkoja, he eivät ole kirjoittaneet mitään. 








                                                                           ______         
                                                                       


 Nyt kun syksy kiitää kohti talvea, mietin, kummasta me oikein olemme kotoisin, kesästä vai talvesta. Onko kesä vain kaunis uni ja unelma, josta meidän on palattava takaisin kotiimme talveen. Vai onko meidän kotimme kesä, josta meidän on vain aina välillä pakko lähteä pitkälle vaivalloiselle matkalle halki talven - jotta taas pääsisimme takaisin kotiimme kesään.
     Hans Ruinin romaanista Kotiin kesäksi (1960) on oikeastaan jäänyt mieleeni vain nimi. Mahdoinko edes kokonaan lukea kirjaa? 

  "Kotiin kesäksi" on kaunis, syvälle sydämeen käyvä lause. Pitkään unelmoin siitä. Sehän tarkoitti kaikkea, mikä on vapaata, huoletonta, rakastavaa, iloista, kaunista, levollista ja loputtoman hyvää, lohduttavaa. 
Onneksi se kaikki voi sisältyä myös talveen.