Ajelin majapaikastani Lanzarotella viereiseen kylään Tiasiin, jossa on José Saramagon talo - paremminkin sanottuna koti, sillä vaikka mies ei enää eläkään, koti on ennallaan, ja se on kaunis ja kodikas, täynnä elämisen tunnetta, kirjoja, taidetta, muistoja... jääkaapin ovessa valokuvia Saramagolle rakkaista ihmisistä ja hänen hoiviinsa ottamistaan kulkukoirista.
Näkymä ulos Saramagon kirjoituspöydän takaa |
José Saramago oli Nobel-palkintonsa saatuaan saanut kaikkialta maailmasta runsaasti lahjoja, mm. maljakoita (mukana myös Alvar Aallon matalia Aalto-maljakoita Suomesta), mustepullotelineitä (!) sekä täytekyniä ja muuta hullunkurista.
Lahjat oli kiltisti pantu esille olohuonetta kiertävälle korkealle hyllylle ja lipastojen päälle.
Vaikuttava oli myös kodin kirjasto, jonka Saramago oli toisen vaimonsa, espanjalaisen toimittajan Pilar del Ríon kanssa koonnut yhdistämällä kummankin kirjakokoelmat. Suuren huoneen seiniä peittivät korkeat hyllyt, joihin oli säntillisesti asetettu kirjat kieliryhmittäin. Huone muistutti julkista kirjastoa.
José Saramago, s.1922 kuoli Lanzaroten kodissaan leukemiaan kesällä 2010. Portugalin valtio haki hänen arkkunsa sotilaskoneella haudattavaksi alkuperäiseen kotimaahan Portugaliin.
Kaivoin kotona esille Saramagolta suomennetun vihkosen, Kertomus tuntemattomasta saaresta (suom.Sanna Pernu), jonka Tammi oli painattanut kirjailijoilleen joulutervehdykseksi vuonna 1998.
Vaikka kertomuksessa on vain 27 sivua, se oli jostain syystä jäänyt minulta lukematta.
Kertomus alkaa klassisen sadun tavoin, mies menee pyytämään itselleen kuninkaalta venettä, hänen on ensin hyvin vaikea päästä kuninkaan puheille (vrt. Kafka), mutta lopulta hän onnistuu, vaikkei kuningas uskokaan hänen hankkeeseensa: Löytää tuntematon saari. Ei tuntemattomia saaria enää ole, sanoo kuningas. Ja merimiehet, joita mies yrittää satamassa palkata alukselleen, hylkäävät tarjouksen samalla kuittaamisella: Ei tuntemattomia saaria enää ole.
Miehellä on kuitenkin yllättävä tukija: siivoojanainen kuninkaan linnasta. Nainen alkaa kuurata laivan kantta jo ennen kuin ollaan lähdetty merelle. Hän valaa mieheen uskoa, että he pärjäävät valtamerellä kahdestaan, vaikka mies tietää, että alus tarvitsee välttämättä miehistön.
Tarina muuttuu aikuisten symbolistiseksi saduksi. Saari ihmisen vertauskuvana on vanha. Myös laiva merellä on myyttinen kuva. Vaikka satu on lyhyt, se ei ole lukaistava. Vaivattoman oloinen kerronta vie moniin kerroksiin. Viimeisessä lauseessa "puoleltapäivin, nousuveden aikaan, Tuntematon Saari lähti vihdoin merelle etsimään itseään".
Tiedän toki kuninkaan ja merimiesten ja venettä pyytäneen miehen lailla, ettei tuntemattomia saaria enää ole. Mutta siitä huolimatta katselin pohjoisrannalla horisontissa siintävää pientä saarta, jota ei ole (matkailijan käsiinsä saamissa) kartoissa. Jokin saari sekin on, jokin nimi silläkin lienee. - Sen tietämiseen saakka: jättäydyn mielikuvituksen huomaan.