Veikko Huovinen,
Siintävät vuoret,
WSOY 1959.
Huovisen Siintävät vuoret vaikuttaa himmentymättömältä helmeltä.
Se on mielestäni suomalaisen kirjallisuuden huomaamatonta parhainta satoa, ja sen luonnonkuvaus puhuttelevinta ja elävintä, mitä suomalaisista salomaista on kirjoitettu.
Vuoden 1981 painoksen esittelyteksti luonnehtii tätä hienoa pientä kirjaa paremmin kuin ensipainoksen aika lailla banalisoiva määritelmä "romanttinen tarina alusta loppuun".
"Siintävät vuoret on kuulas ja kirkas tarina Reiman ja sinipukuisen tytön vaellusretkestä yli kaukaisten vuorten Pohjolan luonnon elokuisessa upeudessa. Se on kuvaus nuoruuden herkistä mielenliikkeistä, unelmista ja pettymyksistä, etelän ja pohjoisen, kaupunkilaisen ja maaseudun kasvatin maailmojen erilaisuudesta ja kosketuskohdista. Se on ylistyslaulu suomalaisen erämaan vuosituhantiselle jylhyydelle ja sen sisukkaiden asukkien työlle ja elämälle."Olen lukenut kirjan peräti kolme kertaa ja mielenkiintoisesti hyvin erilaisissa elämänvaiheissa. Ensin joskus 15-vuotiaana, sitten lähellä keski-ikää, sekä vihdoin nyt kesällä 2017.
Teinityttönä luin kirjan kertomuksen yksinomaan tytön näkökulmasta ja vain odotin, "tapahtuuko niitten välillä siis mitään?". Muistan myös, että tarinan loppu teki minuun hienoisesta pettymyksen tunteesta huolimatta vaikutuksen ja ajattelin: "Tämä on totta, tällaista on elämä, näin se menee."
Toisella kerralla keskityin kertomuksen poikaan. Omien, aikuisuuden kynnyksellä olevien poikieni myötä olin oppinut ja herkistynyt asioille, joita vielä kypsymätön tyttö-keskeinen ajatusmaailma ei tunne.
Nyt viimeisellä kerralla osasin lukea hienon ja rikkaan kertomuksen kokonaisuutena. Vaikutuin Huovisen taidoista.
Monitasoisessa tarinassa on hienoja kuvia elämän arvoituksellisuudesta, menneitten aikojen ihmisistä taivaltamassa samaa vuoret ylittävää reittiä, metsämaitten loputtomuudesta ja ihmisen hukkumisesta mittakeppeineen maisemaan. Lyhyenä väläyksenä näyttäytyvät luontokappaleet:"Kolme hiirihaukkaa tulee leijailemaan heidän ylleen. Hetken aikaa ne ovat aivan heidän päällään varsin matalalla. Tällöin näkee selvästi siipien ilmeikkäät, herkät liikkeet, kun ne ottavat tuulta alleen. Siipien ja pyrstön juovat, kynnet, pään liikkeetkin ovat nähtävissä. Tämä on elämää, jota ihminen ei voi käsittää. Säilyttäen salaperäisyytensä linnut katoavat juuri sopivan nopeasti, niin että mieleen jää arvoitus haukasta ja haukan sielusta."
Huovinen sanoi käsikirjoituksensa mukana kustantajalle lähettämässään kirjeessä, että kertomusta "ei saisi paikallistaa mihinkään". Voihan sen lukea Lapin, Kainuun tai Pohjois-Karjalan luonnon kuvauksena, mutta sellainen olisi vain yksi kirjan tasoista. Keskeistä ovat nuorten mielenliikkeet ja ajatukset; uskon että niihin voi nyt puolen vuosisadankin jälkeen ajatteleva lukija täysin samastua. Kirjan draama ei ole kliseinen ja tuttu, ennemminkin sen teho on ulkoisessa hiljaisuudessa.
Elokuvaohjaaja Markku Pölönen sanoi lehtihaastattelussa talvella 2015, että "vielä haluaisin tehdä elokuvan Siintävistä vuorista". Hän oli ehtinyt neuvotella asiasta jo Veikko Huovisenkin kanssa. Elokuvaa ei ole tainnut vielä tulla tai olla työn alla? Mietin, miten tämäntyyppinen hiljainen kirja saataisiin draamallisia käänteitä vaativaan elokuvamuotoon, mutta kyllä uskon senkin hyvissä käsissä onnistuvan. Onhan tässä niin paljon "kaikenlaista". Ja luontokuvaajanahan Pölönen on pistämätön, kuten on nähty hänen elokuviensa pohjoiskarjalaisista vaaramaisemista.
