lauantai 12. syyskuuta 2020

KAUPASSA


Ainakin ennen korona-aikaa ja ruokaostosten nettitilauksia joittenkin älykköinä pidettyjen ihmisten kuuli puhuvan alentuvaan sävyyn ruokakaupassa käymisestä. Kolumnissaan tai muussa mielipiteen ilmaisussaan he saattoivat mainita tämän banaalin kärsimyksensä. Tuli selväksi, että esimerkiksi automarkettien maanalaiset parkkihallit ja ostoskärryjen työntäminen eivät lainkaan sopineet yhteen heidän älyllisen kapasiteettinsa kanssa.

Minusta taas ruokamarket on mitä antoisin psykologinen, sosiologinen, kulttuurinen ja jopa esteettinen kokemuskenttä. Minulla on ollut paljon mielenkiintoisia kohtaamisia marketissa. Unohtumattomiin tietysti kuuluu mm. tilanne, jossa kiinalainen pyytää minulta apua riisin valitsemiseen ja japanilainen tiedustelee voiko täältä ostaa kalanpäitä. Amerikkalainen on tuskaillut minulle maitohyllyllä, mikä ihme kaikista kermoista on "normal cream?!"  Keski-ikäinen afgaanimies lähestyi minua kerran yllättäen (hätkähdin luumusoseitten äärellä) kysyäkseen erittäin kohteliain sanakääntein, voisinko neuvoa hänen vaimoaan (seisoi kauempana hymyillen), miten joulutorttuja tehdään. Olen kurotellut ja kavunnut ojentaakseni vanhoille hauraille lyhyille ihmisille ylähyllyiltä kananmunia, mehupulloja ja pesupulveria. Hedelmäosastolla joku on aloittanut keskustelun appesiineista lähtien niitten makueroista ja päätyen poliittiseen pohdiskeluun siitä, mistä maista appelsiineja nykyisin tuodaan ja miksi isaraelilaisia jaffoja ei enää näy kuten ennen.
Pikkukaupungin supermarketissa seurasin haltioituneena 12-13-vuotiasta ryhdikästä tukevaa mustalaispoikaa, joka oli heti sisään astuessaan niin loisteliaan itsetietoinen ja karismaattinen, että siirsin hänen soinnukkaalla äänellä myyjille huudahtelemansa käskyt, eleet, kävelytavan, koko hänen persoonansa suoraan erääseen novelliini (kokoelmassa 'Matka joka aina taitttui'). Niin, voisin jatkaa kertomalla market-elämyksiäni ja havaintojani melkein loputtomiin. - Joskus myös tunnen esteettistä mielihyvää, kun näen, miten kauniisti mustat kiiltävät munakoisot on ladottu suureksi rattaaksi, jonka sisälle kapeat vihreät purjot on aseteltu kuin vinhasti pyörivät kellonviisarit. Ihmettelen yltäkylläisyyttä, jossa elämme. Joskus kärryavainta lukkoon työntäessäni ajattelen, että on hienoa, että minulla on aina rahaa ostaa ruokaa.

Niinpä tällaisena täysin oppineena ruokaostoksilla kävijänä tartuin mielelläni japanilaisen Sayaka Muratan  menestysromaaniin Lähikaupan nainen, suom. Raisa Porrasmaa, Gummerus 2020.
Se on pieni hauska, taitavasti kirjoitettu kirja. Se on myös virkistävän lyhyt, 126 sivua, mikä on harvinaista nykyisin. Kuitenkaan se ei ole mikään taiteellinen kikkara, joka on onnistuttu pakertamaan vähän yli satasivuiseksi. Ei, Lähikaupan nainen on teeskentelemätön ja kompakti arjen kuvaus yhteiskunnan - niin japanilaien kuin vaikka suomalaisenkin - urakeskeisestä työkulttuurista ja naisiin kohdistuvista odotuksista.
Päähenkilö Keiko on jo 36-vuotias ja edelleen opiskeluaikojensa osa-aikatyössä samassa lähikaupassa, konibinissa, jossa hän on ollut edelliset 18 vuotta. Kuitenkin Keiko on akateemisen koulutuksen saanut. Miksei hän ole koulutustaan vastaavassa työssä ja luo uraa? Miksei hän ole naimisissa? Naisellahan on kaksi vaihtoehtoa: ura tai avioliitto. Kummatkin hyödyttävät yhteiskuntaa.
    Paineita Keikon ympärillä kasvatetaan. Vaikka jo kertomuksen alussa kuvaillaan Keikon autistisia piirteitä, hänellä on, vastoin kuin autisteilla yleensä, kaiken keskellä kyky havaita muitten tunnetiloja ja sosiaalisia vihjeitä.
Lisää kuvateksti
Keiko on henkeeen ja vereen sitoutunut muitten mielestä mitättömään ja yksitoikkoiseen työhönsä pienessä konibinissa. Myyjien selkeät ja kaavamaiset toimintaohjeet, täytettyjen hyllyjen suorat rivistöt ja paistopisteen tapahtumat ovat hänen elämänsä selkärankaa. Maailmassa jossa "höpistään kauniita sanoja elämäntyylien moninaisuudesta" Keikon elämäntapa on perheelle ja tuttaville kuitenkin jatkuva säälin ja ihmetyksen aihe.
    Vaikka kirjaa äkkiseltään voi joku pitää "hyvin japanilaisena" (kuten takakansiteksti), sen kysymykset ovat minusta aivan yleismaailmallisia. 

Japanin merkittävimpiin nykykirjailijoihin kuuluva Murata (s.1979) on itsekin ollut osa-aikatyössä tokiolaisessa lähikaupassa. Häneltä on ollut terävä ja omaperäinen oivallus kuvata yhteiskuntaa tuon mitättömänä pidetyn työn ja sille omistautuneen työntekijän kautta.